Part 8

-- Vai nyt sinä sitten tulit. -- Äänessä värähti äskeinen hillitty, tuntematon riemu. Brunius yritti ottaa häntä syliinsä, mutta Olga väistyi ja sanoi: -- Minä puhun huomenna isälle.

Brunius nousi sohvalta. He seisoivat vähän matkan päässä toisistaan. Olga tuli Bruniuksen luo, otti häntä omituisen varovaisesti vyötäisiltä ja sanoi hellästi: -- Minä menen nyt nukkumaan -- mene sinäkin.

Sitten hän poistui ja Brunius jäi taas huoneeseen yksin.

Bruniuksella ei ollut ennen ollut mitään naissuhteita. Nyt hän Olgan lähdettyä makasi vuoteessa hiljaa selällään ja katseli rauhallisemmin tätä kaikkea, mihin hän nyt oli joutunut. Matkalle lähtiessään hän oli ollut vain hienossa jännityksessä, mutta tuntenut kumminkin hallitsevansa asemaa. Hän luuli jo kokevansa avioliiton syvintä merkitystä ja yksin ajatellessaan katseli koko ihmiselämää avioliiton kannalta, tunsi syvästi kaikkien avioliittoa koskevien vanhojen periaatteiden oikeutuksen. Mutta heti, kun hän tuossa hienossa jännityksessään lähti liikkeelle, kohtasi hän kaikkialla seikkoja, jotka eivät mitään tienneet noista hänen järkeilyistään: matkan vastukset, renkipoika, hämärä talo, Olgan vanhemmat, Olgan poissaolo... Sitten oli Olga ollut täällä huoneessa, menetellyt niin ja niin, ja oli nyt jälleen poissa. -- Minä olen jollain ihmeellisellä tavalla kiinni hänessä, näen alati hänen vartalonsa edessäni... Ja kun Brunius ajatteli, että hän huomenna menee sen saman olennon kanssa kihloihin, tuotti se ajatus hänelle ikäänkuin vastenmielistä tyydytystä. Hän nimittäin tajusi, että tämä tyydytys oli vierasta, ennen koettelematonta laatua, ja mikään sellainen ei häntä koskaan miellyttänyt. Tällä tunteella ei ollut sijaa hänen kehittyneissä ajatusjärjestelmissään, kaikkein vähimmän niissä, joita hän oli luonut eri sukupuolten välisistä suhteista...

Bruniuksesta on hetkeksi tullut kesäisen kertomuksen huippuhenkilö, kun hän vuoden lyhimmäksi yöksi on saapunut tänne kaiken keskelle. Hänen ajatuksensa kierteli vielä samaa rataa, kun aurinko jo nousi. Taavekin oli pirtissä jo silloin nukkunut.

Juhannus lähestyi.

Juhannusta vastaan

1.

(Juhannusaatto-ehtoon runollisuus)

Juhannusaatto-ehtoon runollisuus saapuu nurkkiin, pieliin ja pihamaille -- sillä se on etupäässä niiden runoutta -- se saapuu niihin tuona määräpäivänään, illalla, siihen aikaan, kun aurinko ei enää häikäise. Ollaan jo niin kaukana suvessa, että koivunlehti on täysikokoinen, pirtin ilma ei enää ole ihmispesän kyllästetty keskus, avonaisista ovista ja akkunoista se virtailee ulos ja leviää ja lauhtuu tanhuville. Joku pesän pikkujäsenistä etenee pihasta pois, vainiomäkeä, aidanviertä, lähdetietä. Matala koivunvesakko on hänen silmissään yhtäkkiä ihmeen henkevä. Samoin pirtti täältä katsoen on kuin jokin matala ja hyväntahtoinen vanha olento. Ja pihamaa on katselevinaan taivaanrantaa, josta lähestyy juhannus. Illallissauhun noustessa piipusta tekee pikku tyttö kirjavan vihkon kurjenpolvista ja leiniköistä.

Kun lehtimaja on valmis, on se kohta ketoa, joka on jäänyt sen sisään, saanut erikoisen hengen. Majan seinäkoivut rajoittavat sen majan lattiaksi, sille tuodaan matala lastenpöytä, jakkara ja penkki, ja jos siihen laskeutuu käsilleen, on tunne toisenlainen kuin piharuohossa ulkopuolella majaa. Seinäkoivun juurelle ilmestyy pian nukke, se näkee siitä pienestä kehdostaan oksien alitse majan ulkopuolellekin, jossa maailma näyttää avaralta ja ikäänkuin vieraammalta. Mutta sieltä näkyy myös etäisten pientareiden suunnattomat kukka-aarniot ja rukiin yli taivaan ranta ... lehtimajan oksien alitse ja välitse. Lehtimajan suu on päin porstuanovea, jonka molemmin puolin on myös koivut seisomassa kovaksi tallatussa kamarassa. Porstuan ovi on auki ja porstuanperäkamarin ovi on auki, niin että pihasta näkee kamarinakkunan takaisen jalankäymättömän kedon, jonne lännestä osuu auringon iltavalo kirkastamaan survovaa hyttysparvea. Kamarin akkunalaudalla näkyy olevan kirjava vihko kurjenpolvia ja leiniköitä, ja niiden takana akkuna, ja sen takana kirkastuneet hyttyset, niinkuin tämän illan hauskat kultakipunat.

Illan ja yön taitteessa nouskaamme ylemmäs.

Ilman herkkyys pitelee kevyesti laajempaakin näköpiiriä, jota vallitsee vanha, havulatva harju. Laajan vesipinnan rantoja ja rajoja ei voi täältä asti arvioida, mutta sen sävy on yhtä kuin kukkasten, koivujen, pihamaiden ja katonlappeiden. Punaisesta auringosta on nyt puolet näkyvissä, punainen valo koskettaa vielä lakeudella pitempien kukkien latvoja, mutta niiden juuripehkossa ja pensaitten varjopuolella odottaa jo valmiina kesäyön alku. Asumuksiin saapuneet kaukaiset juhannusvieraat palailevat pieniltä mäkiretkeilyiltään vieraspaikkojensa pihoihin, käyvät pirttiin ehtoolliselle. Vieraitten hevoset ja kärryt jäävät yöksi pihaan. Lehtimajain koivut ovat neitseellisimmillään. Juhannusyö. Aurinko on laskenut, painukaamme harjulta laaksoihin takaisin ruismaiden ja ihmisasuntojen henkeen.

Kun juhannusyö on kaunis ja tyven niinkuin nyt, vaimentaa se kaikilta näkyväisiltä ne piirteet, jotka päivänvalossa ovat niille ominaisia. Kaikki pienet juhannusyön merkkitapaukset, joita nyt alkaa siellä täällä tapahtua eri ihmisille, ne ikäänkuin siirtyvät kumottavalle pohjoistaivaalle ja väreilevät siellä etäältä kuuluvien pelinsävelten tahdin mukaan. Pelinsävelet kertovat sinulle, yksinäiselle katselijalle, noista tapauksista ja täyttävät sinun mielesi muistelevalla kaiholla, ja sinä kadehdit niitä ihmisiä, joille jotain tapahtuu tämän juhlayön tietämiin. Joku tunsi samaa viime juhannusyönä, mutta nyt hän ei sitä muista, sillä nyt hän rientää vaalean, uuden onnen ympäröimänä uusille, hämyisille oville, ja ehtii rientäessään erottaa tuhannen kukan häiritsemättömät kasvot kukkakansan alkavasta juhlatungoksesta. Pelin ääni vaikeni. Itä, länsi, pohjoinen ja etelä ovat ne rajapylväät, joiden sisäpuolella tämä keveä henki asuu, ulottuen ruismaasta ruismaahan, pihasta pihaan, pitkin pientareiden koiranputkirivejä ja päivän lämmittämiä siistejä teitä.

Ja yön syvyyteen sisältyy suuri, ikuinen, tasainen elämä, jonka hienoimmat kiihkot näinä ehtootunteina ovat keskittyneet siellä täällä valveilla liikkuvien ihmisten sieluihin ja silmiin, vaikka kaikki näyttää nukkuvan.

2.

(Lyylin lähtö)

Korkeen Lyyli menee tänä yönä tanssiin. Hän hankkii hiljaksensa puhumatta toisille, jotka kumminkin hänen hankkeensa huomaavat. Väinö aikoo nähtävästi itsekin lähteä, lienee jo mennytkin. Lyyli ei ole ennen tanssissa käynyt, mutta silti ei häntä kielletä. Hänelle ei puhuta mitään.

Lyyli pukeutuu aitassa, sillä häiriytymättömyys on hänelle nyt kallis asia: jokainen vaatekappale saa siinä ikäänkuin siunauksen, ja jokainen kamman vetäisy tuntuu hyväilevän hiuksia ja toivottavan onnea. Lyyli osaa tanssia, hän saa tanssia Eliaksen kanssa Linnan pirtissä. -- Nyt hän kiinnittää vyön.

Muuten on hänen mielialansa nyt taas aivan toinen kuin koskaan ennen, sydämessä pulpahtelee outo vallattomuus, ja mielikuvitus liehtoo hurjia aikeita. Hän tuntee pääsevänsä perille jostakin uudesta, aivan samoin kuin silloin sunnuntai-iltana avioliitosta. -- Tämä on nyt yöjalkaan lähtöä, siitä puhuessa tarkoitetaan jotain pahaa. Nyt minä lähden yöjalkaan, tanssiin. Minä olen tyttö, mutta lähden sittenkin. Minulla on heili...

Kaikki nuo seikat: yöjalka, tanssi, heili, olivat odottavinaan ulkona tutulla pihamaalla, yhtyäkseen seuraan heti kun hän astuu ulos aitasta. Kuin silmää iskien ne tahtoivat nuorekkaasti hymyillä moititulle maineelleen. Nyt tyttö tuli aitan eteen ja näki edessään polun, jota myöten hän viimeaikoina oli iltaisin noussut harjulle. Mutta nyt hän ei mennyt siitä, vaan meni alas navetalle ja sen takaa kylätielle. Harjulla-käynnit ja niihin liittyvät ajatukset tuntuivat jäävän kotiin. -- Silloin sunnuntaina Elias oli sellainen, pelkäsi toisten huomaavan. Nyt, nyt ymmärrän sen... Täällä me kohtaamme ja täältä yhdessä tulemme, aamuyöllä. Menemme... Hän ei uskaltanut ajatella loppuun asti: menemme minun aittaani. Koko kotiväki tuntui tytöstä nyt vieraalta, ikäänkuin jotenkin tiellä olevalta, mutta Eliaksen kuva oli tulevinaan lähemmäksi häntä, kasvoillaan sama hurmaava ilme, joka silloin sunnuntaina oli Lyylin mieltä lamannut. Nythän on juhannusyö. Kaikki tähänastinen menettää merkityksensä, unohtuu ja etääntyy. -- Nuoren ihmisen tämänhetkinen elämä sisältyy siihen, että hänellä on hauskat vaatteet ja äsken pesty iho. Ja mennessään eteenpäin hän näkee rinnakkaisuutensa metsäniitussa, joka sekin on täynnä leinikköjen keltaa ja kurjenpolvien sinipunervaa, tupruavana sekoituksena, keskellä juhannusyötä. Ladon seinällä suunnattoman suuria koiranputkia. Mutta notkossa nouseskelee oudonrakenteisia, melkein mustia ohdakkeita, niinkuin joitain peloittavia ylimyksiä, pitkiä ja hoikkia, täynnä nuppuja.

Tänä yönä voi juoda viiniä niinkin nuori tyttö, ettei vielä koskaan ole sitä maistanut eikä ymmärtänyt. Nyt hän maistaa sitä toisten seurassa, eikä kukaan huomaa sitä miksikään tapaukseksi. Niinikään toisten huomaamatta hän katsoo ulos, valoisan yön salaperäisyys vetää hänen mielensä hetkeksi syrjään ja huomauttaa vakavasti pionien ja pelargonien läsnäollessa, että hän on tulossa immeksi.

Lyyli tunsi ikäisensä tytön, jota kohtaan hän ei milloinkaan ollut kokenut mitään eristävää tunnetta. Tytön koti oli Korkeesta tanssipaikalle päin noin puolivälissä. Jatkuva onni oli hienotunteisesti ohjaillut niin, että Lyyli viikolla oli sattunut tuon tytön pariin ja aivan luontevasti tullut sopineeksi yhteisestä tanssiin menosta. Nyt hän poikkesi siihen asumukseen. Tytön äitikin oli vielä ylhäällä, ja vaikka oli vanha ihminen, oli kumminkin hymyilevän suosiollinen tanssiin meneville tyttärille. Niin tyttäret lähtivät tölleistä kohti tämän-öisiä kohtaloitaan, ja syventyvä yö sai heistäkin yhä lisää sitä ainesta, josta sikisi se näkymätön, vahva henki ja joka oli määrätty kestämään vain muutaman tunnin. Malkamäen ylängöltäkin virtailee jo yöhön samantapaisia aineksia, osaksi myös tänne tanssipaikalle päin. Sieltä tulee Elias, kun ehtii, ja -- ihmeellistä kyllä -- myös Herttua. Taave, renkipoika, on jo näkyvissä ja hihkaisee. Siellä on koko joukko juovuksissa.

Korkeen Lyyli tuttavansa kanssa pääsee pihaan ja siitä pirttiin. Matkan varrella koetut yksilölliset aivoitukset sukeltavat tuotapikaa pelin ja tanssin humuun. Hämärä ilma kuiskaa, että Eliaskin tulee.

3.

(Juhannussauna. -- Kihlajaiset)

Malkamäen isännän hetket olivat herttaisimmillaan, hampaat välkkyivät ja puhe oli nasevaa. Hän pyysi Bruniusta odottamaan, juoksahti Eliaksen akkunan alle ja sanoi leikillisen käskevästi: Saunaan, saunaan! Sitten hän Eliasta odottamatta palasi vieraansa luo, ja he laskeutuivat hiljalleen saunalle päin. Elias saavutti heidät ahteen alla. Esittelyssään isäntä lisäsi Eliaksen nimen jälkeen: -- suuri maailmanmies ja naisten hulluttaja.

-- Hulluja on kenen tahansa helppo hulluttaa, vastasi Elias ja tunsi sanoneensa jotain varsin typerää. Mutta samalla hän tunsi, että tuo lause määräsi hänen suhteensa tuohon Brunius-nimiseen mieheen, joka katsahti häneen hymyillen ylhäältä päin prillien takaa. Hän huomasi sanojensa jostain syystä koskeneen myös isäntään, sillä tämän hampaat pysyivät vähän aikaa näkymättömissä.

Pukuhuoneeseen tultuaan nämä kolme herraa alkoivat riisuutua, ja Elias ajatteli nautiskellen: -- Vai sillä lailla, vai siinä te nyt olette! Kyllä näen, että teillä on yhteisiä hauskoja asioita. Sinä äijä aavistelet jotain ja nautitset. -- Saapa nähdä mimmoinen ruho sieltä tulee näkyviin. -- Kaikeksi onneksi on tämä yö juhannusyö.

Riisuttuaan vaatteensa ja prillinsä ei äskeisestä Bruniuksesta ollut jäljellä muuta kuin kaksi latteaa etuhammasta, jotka tavan takaa tulivat näkyviin suuhun pyrkivien viiksien aita, niinkuin hän olisi alati kärsinyt jostain epämukavuudesta. Hän näytti omituisen avuttomalta, raajat olivat ruumiiseen nähden liian heikot. Silmät näyttivät ilman prillejä kosteilta ja lempeiltä. Hän oli lukumies.

-- Onpa hartioihin tullut pahoja näppylöitä, pakisi isäntä hyväntahtoisesti; -- pitää vihtoa nyt aikalailla ja huomenna paistaa auringossa. Ovatko ne kauan olleet?

Tämä puhelu ei huvittanut vierasta. Hän nousi varovasti lauteille ja vastasi siinä mennessään jotain. Isäntä laajensi asian ja lausahti: --Mistähän niitä ihmiseen kaikenlaisia tuleekin?

Elias heitti löylyä ja sanoi: -- Ne johtuvat vatsasta. Kuinka on hampaiden laita? Lausumansa typeryys ei enää harmittanut Eliasta, vaan huvitti. Mutta hän oli hajamielisesti heittänyt kiukaaseen kolme kipollista. Brunius ei tehnyt selvää hampaistaan, vaan alkoi hiipiä lauteilta alas.

-- Tuliko liikaa? sopahti isäntä.

-- Minä en ole tottunut suomalaiseen saunaan, lausui Brunius harvaan ja vaivautuneesti. Äänen sävy ilmaisi hänen tunteensa hänen nykyistä seuraansa kohtaan.

Vihdottiin ja pestiin. Vilvoiteltaessa sanoi Elias:

-- Ai kuulkaas, isäntä. Jos minä tästä piakkoin otan ja nain, niin vuokraatteko te minulle tonttimaan?

-- Kuinka vaan puhutaan. Vai aikoo mies naida, taitaa jo olla kumppani katsottunakin.

-- No se asia nyt ei liene vaikea järjestää, vastasi Elias hymyillen ja siveli vasemmalla kädellään oikeaa hauislihastaan. Tämäkään puhelu ei sujunut. Elias havaitsi, kuinka Brunius koko ajan koetti sietää tätä tilannetta, joka hänelle oli kiusallinen ainoastaan siitä syystä, että Elias oli saapuvilla. Erotessa sanoi isäntä, taas ikäänkuin jostain kevyesti ilkamoiden: -- Terve tuloa sitten vähän päästä talon puolelle, pidetään siellä vähän pientä perhejuhlaa näin juhannusiltana. -- He menivät, ja sitä mukaa kuin he lähestyivät pihamaata, sai Brunius olemukseensa takaisin ne luonteenomaiset piirteet, jotka saunassa olivat hetkeksi valahtaneet pois.

-- Vävy ja appi, ajatteli Elias katsellessaan poistuvien herrojen kuvioita juhlallista iltaa vastaan. Koko tämä omituinen seikkailu, joka nyt täytti täällä ilman, tuntui hänestä noiden kahden mitä erilaisimman miehen yhteiseltä yritykseltä. Olgan kuva ei siihen ollenkaan sopinut. Elias kääntyi katsomaan poispäin talosta laaksoon, josta henkäili juhannusyö, aivan kuin hän olisi pistänyt päänsä jostain huoneen ikkunasta ja saanut raitista ilmaa. Hänen mieltään melkein etoi tunne siitä, että hän oli voimakkaampi Bruniusta. Sen tunteen säilyttäminen oli hänestä lapsellista ja vastenmielistä, mutta hän ei voinut sitä poistaa.

-- Minä menen sittenkin tanssiin. Lyyli on siellä. Nyt on juhannusyö.

Olga ei tosiaan sopinut siihen, mitä tänä iltana tapahtui. Hän meni läpi hämärän salin, jossa Eliaskin istui toisten vieraitten joukossa, ja hänen kasvoillaan oli selvä, helposti tulkittava ilme, ikäänkuin hän olisi mennessään malttamattomasti sanonut: -- Älkää nyt tutkiko, mitä tämä tarkoittaa, ja siten sotkeko peliä, jota ette lainkaan ymmärrä. -- Tietysti minä menen naimisiin. -- Olin kyllä teidän kanssanne toissa yönä mäessä. -- No mutta mitä se tähän kuuluu? -- Olkaa vaiti älkääkä kyselkö.

Tuntui kuin Olga olisi tämän kaiken järjestänyt ja nyt ylhäältä päin ja tarmokkaasti -- kuten ainakin ihminen, joka harvoin johonkin ryhtyy -- ohjailisi tapauksen menoa. Elias vaistosi tämän ja jäi ikäänkuin sivulta seuraamaan tätä Olgan tointa, jossa hän, Elias, ei voinut olla mukana. Mutta mieluummin hän olisi mennyt tanssiin siksi ajaksi, kunnes tämä oli ohi.

Illallista syötäessä kihlaus julkaistiin ja Olgan yhä jatkuva ilme aiheutti, että Elias ja muut läsnäolijat vaistomaisesti pitivät koko asiaa omituisena sukkeluutena. Bruniusta ilmeisesti vaivasi hänen oma muukalaisuutensa, hän ei nähtävästi tuntenut oikein sointuvansa edes morsiamensa kanssa. Kaikki olivat jollain lailla Olgan valloissa.

Illallisen jälkeen mentiin mäkeen kokkoa polttamaan. Sama se, mentiin vain, kyllähän se sopi. Mäessä jatkui sama hienon ällistyksen tunnelma, kunnes tapahtui, että -- kuten Herttua myöhemmin asian kuultuaan virkkoi -- "köys katkes, laulu kuultihin":

(Taaven laulu)

Malkamäessä tytär on pulska, ja muorilla ainoo poika -- halituli-tei, sen silivili-vei -- ja muorilla ainoo poika.

Likka on lonkilta leviä, mutta poian varsi on hoikka -- halituli-tei, sen silivili-vei -- ja poian varsi on hoikka.

Malkamäestä tytär lähti ja kuljeskeli mettiin -- halituli-tei, sen silivili-vei -- ja kuljeskeli mettiin.

Kun tuli mettässä puskan taa ni' ketoon kellistettiin -- halituli-tei, sen silivili-vei -- ja ketoon kellistettiin.

Kelpaa joskus röökynälleki' renkipoian ranki -- halituli-tei, sen silivili-vei -- ja renkipoian ranki. -- -- -- -- --

Laulu kuului kiusallisen selvästi ylös mäkeen, eivätkä siellä olijat osanneet muuta kuin juhlallisen näköisinä kuunnella, kunnes laulu särkyi sekavaan rähäkkään. Olga säilytti asentonsa aivan hätääntymättä, sillä tavoin ikäänkuin musertaen toisten ällistystä. Silmäkulmat pinnistyivät pilveen, mutta katse ja suu hymyilivät, kuten ihmisen, joka aavistaa jotain hauskaa, mutta ei vielä oikein älyä sitä. Hän katsoi Eliakseen. Tilanteen teho oli niin valtava, että Elias Olgan katseen tavatessaan ei voinut pidättäytyä, vaan ratkesi nauruun ja melkein vieri mäkeä alas. Ja kun ahteen puolitiessä vielä seisoi silmät pyöreinä äsken saapunut Herttua pelkkänä kysymyksenä äsken kuulemansa johdosta, niin vaipui Elias maahan ja Herttuan kysyvän ilmeen yhä kiihoittamana nauroi kuin hullu.

4.

(Taaven seikkailu)

Taaven seikkailu alkoi viidettä käydessä iltapäivällä. Hän hajoitteli kesämaalla sontatunkioita; työ kävi aivan totunnaisesti, ja ajatukset näkyivät kiihkeästi liikkuvan jossain etäällä työmaalta. Ajatusten vauhti oli niin vinha, että se koko ajan näkyi pojan liikkeistä ja aiheutti keskeytymättömän laulunhyrinän, josta ei tosin sanoja ulospäin erottanut. Työ, ajatus ja hyräily liikkuivat mieltä hivelevässä tahdissa. Hän pisteli ensin kärrynkorin täyteen talvellisen tunkion muhevaa ainetta, sitten hiukan verkkaisemmin antoi talikon painua mutaan, otti ohjakset ja kimautti hevoselle: no! Eteni siitä saran alapäähän, jonne pienten sontaläjien jatkuva rivi johdatti. Kotvan siellä viivyttyään hän jälleen seisoi tyhjässä korissa, ja vaatteiden hienosti tutistessa ajoi takaisin tunkiolle. Hänellä oli tinkityö ja hän sai sen viiteen valmiiksi.

Silloin oli hänen mielensä jo niin kevyen herkässä vireessä, ettei hänellä ollut pahaa tunnetta edes taloa kohtaan. Kaikki tämän illan reimat aikeet lähestyivät hetki hetkeltä toteutumistaan, hän ajoikin käyden vainiolta taloon, lakki silmillä raukenevan auringon suojana. Hyräily heikkeni ja muuttui lopulta vihellyksen hyminäksi, kun hän auringon yhä laimentuessa kääntyi alapihalle. Mäessä kukkiva pihlaja kuvasteli jo juhannusaattoehtoota, kun hän päästi sinne hevosen.

Taaven oli hauska olla iloisine aikeineen. Pirtissä hänet valtasi hivelevä kaiho ajatellessaan, että hän nyt jättää tämän tutuksi käyneen nurkan, että tämä ilta on viimeinen, että siihen jää se sänky. Mutta kaiho on ihmiselle mieluisa tunne, ja Taave antautui sen valtaan, niinkuin hän tämän huoneen ilmassa oli monta kertaa tunteen valtaan antautunut. Syömästä palattuaan ja vaihdettuaan työvaatteet parempiinsa ei hän kiiruhtanutkaan isännän kamariin, vaan liikuskeli taas pitkin laajaa lattiaa, pysähtyen milloin minkin akkunan pieleen, sovitellen hattuaan erilaisiin viistoihin ja jälleen hyräillen hulivili-laulua, jossa tuntui kaihon väre.

-- Tuosta ovesta on se _kerran_ tullut tähän huoneeseen minua varten, yhtenä ehtoona, eikä ollut mitään kiirettä ... voi saatana sentään.

Se oli jo etäinen asia. Mutta tällä hetkellä tuntui Taavesta ihan siltä, että se hänen laulunsa, joka tänä päivänä oli hänen päässään kypsynyt, ei oikeastaan loukkaa Olgaa. Kun hän kuvitteli laulavansa sitä reimasti, niin että Olgakin kuulisi sen matkan päähän, niin hän oli näkevinään Olgan silmissä samanlaisen ilmeen kuin silloin keväällä tanssissa. Ja siinä saisi olla muorin poikakin kuulemassa...

Ajatus muorin pojasta karmaisi Taaven mieltä niinkuin veitsenterä lasia, tai niinkuin olisi toisten nähden komeasti ryhtynyt nostamaan kiveä, jota ei jaksanutkaan. Siitä suuttuu, mutta samalla järki sanoo, ettei se ole kiven syy. Mielikuvat siitä, mitä hän oli havainnut Olgan ja muorin pojan välillä tapahtuvan, palasivat näinä päivinä aina Taaven silmien eteen, mutta kimmahtivat heti takaisin, pannen Taaven itsekseen äsähtämään. Mutta nyt, kun hän oli päättänyt tämän yön tietämiin hiljaa kadota tästä talosta, tuntui kaikki ikäänkuin selvemmältä ja kevyemmältä ja hänen oma olonsa miehevämmältä. Avaran maailman rinnalla, jonne poika aikoi tänä yönä paeta, olivat nämä asiat pieniä, oikealla maailmanmiehellä pitikin olla tällaisia. Sellaisella miehellä kuin muorin pojalla niitä on varmaan maailmalla monta, sitä ilmaisee koko sen kiusoittava olento, verkkaiset liikkeet ja silmäin katse. Tässä Taavea taas karmaisi, kuvitellessaan mitä Olga ja muorin poika ovat yhdessä tehneet. Mieleen kiehahti masentava, lohduton tunne siitä, ettei kukaan tyttö hänelle antautuisi, ettei hän pysty milloinkaan oikeaksi huliviliksi. Häntä epäilytti jo, kuinka hän pystyisi hoitamaan sen pullon, joka Vähässämäessä häntä odotti. Mielikuvat sinkoilivat: kuinka hän pikkupoikana oli ihaillut isoja miehiä, joille näin suvella joskus lauantai-ehtoona tuli ainetta... Kun saisi tänä yönä pitää tyttöä! Ja mielikuvain ryöpyssä näkyi jälleen Olgan hurmaava kuva pojan intohimojen keskeisenä esineenä.

Tässä mielentilassa hän nopeasti kääri työvaatteensa ja saappaansa yhteen myttyyn, ja kätki sen sängyn pään taakse. Sitten hän painoi hattunsa lopulliseen viistoon ja lähti isännän kamariin, peittäen avuttomuudentunnettaan tuikealla ilmeellä. --

Oi sinä juhannusyön ikivanha taika, vaikuta nyt niin, että Malkamäen Taave tänä yönä saa tytön. Katso kuinka kaikki on kuin sitä varten hehkeimmillään, ilma on tyven, pihlaja kukkii ja moniaalla leviää ilmaan pyhäisten pumpulipukujen ja ihon lemu. Koko yö on tullut kevytmielistä, ajattelematonta tuhlausta varten. Mutta mikä on Malkamäen Taave? Onneton olento, joka ei vielä eläissään ole tehnyt mitään miehuullista, vaikka hän jo lähestyy kahtakymmentä. Vain kerran hän on lyönyt miestä suun päälle, mutta silloinkin hän tunsi olevansa nulikka, joka liikkui isojen miesten turvissa, ja vaikka hän jälkeenpäin olisi kuinka luontonsa kanssa kiemurrellut, ei hän pitkään aikaan voinut mielestään poistaa raukkamaista kauhun tunnetta tuon lyönnin johdosta. Eikö hänelle jo ole kylliksi kohtaloa siinä, ettei hänestä milloinkaan voi tulla ihailemaansa salskeata, teräväsanaista tappelijaa, ei tanssipirtin miehekästä tyhjentäjää. Parhaina hetkinään hän sellaista kyllä kuvittelee, mutta silloin hän ei muista itseään.

Tänä iltana hän tosin tekee kaksi miehen työtä: hän ottaa isännältä palkkaa etukäteen ja karkaa aamupuolella yötä; ja sitten on Vähämäki tuonut hänelle ainetta.

Isäntä katseli kirjaansa ja sanoi: -- Taave on jo ottanut niin paljon, vuotta on vielä jäljellä iso matka. -- Aikooko Taave mennä jonnekin? --Aion minä mennä kotioni.

Olga tuli kamarin ovelle hienona ja upeana. Taave ei katsonut häneen, vaan tuijotti jyrkästi isäntään. Laulu tuli hänen mieleensä ja samalla varmuus siitä, ettei hän voi sitä kertoa yhdellekään ihmiselle, vielä vähemmän laulaa. -- Olga puhui isännälle saunaan menosta ja poistui. Isäntä antoi rahan, Taave kääntyi ja lähti.

Kun tämä oli onnistunut näin hyvin, ei Vähäänmäkeen meno enää jännittänyt häntä niin paljoa, vaikka siellä oli Iivarikin kotona. Tämä seikka ilahutti häntä, sillä hän ymmärsi, ettei hän reimana miehenä sopinut säikkyä Iivaria. Hattu viistossa hän hiljallensa eteni talosta. -- Laulut ovat lapsellisia; piruako minä hänestä piittaan; mutta oli hän mukava koettuna.

Koko seikkailu Olgan kanssa oli jäävinään kuin veden taakse. Vähänmäen kuisti ja porstuanovi olivat vastassa, niinkuin jokin karskisti hymyilevä uusi toveri. -- --