Part 6

Pojan nimi oli Elias ja hän otti orvokin lattialta keinutuolin vierestä, heti kun Olga oli lähtenyt. Orvokista vielä ihan säteili päivänvarjon väriä ja hienoa lemua, josta ei tiennyt, oliko se kukan vai käden. Elias tuli hurjalle mielelle, meni akkunaan ja katseli julkeasti poistujan jälkeen, antoi silmilleen täyden vallan nauttia näystään. Kun näky oli kadonnut, tuijotti Elias lakastuneeseen orvokkiin, niinkuin olisi vaienneelta ympäristöltään odottanut vastausta johonkin kysymykseen. Mutta hän tuijottikin omaan nykyiseen tilaansa, jota orvokki ikäänkuin edusti. Kas orvokilla oli olevinaan henki, sen ilme oli kuin ihmisen, joka tahtomattaan on joutunut tilaisuuteen, jolle ei voi mitään. Se näytti odottavan, milloin se heitettäisiin menemään.

Mutta sitä ei heitetty. Se vietiin pöytälaatikkoon ja laskettiin sinne sinänsä joittenkin paperien päälle.

* * * * *

Kukka kasvoi kerran paikallaan tietämättä miksi, mutta kuitenkin siinä asui jonkinlainen jännitys, sillä oli omat vastavoimansa jossakin, jossakin... Kautta kaiken olevaisen on kukin pienoiskohtakin sellaisessa jännityksessä jotain toista kohtaa vastaan. Jossain jännitys laukeaa johonkin, joka taas hakee uusia jännityksiä... Tämän kukan nyt taittoi muuan neiti omistaen sille tuskin yhtä ajatusta --hän olisi yhtä hyvin voinut poimia jonkin varvun, sillä koko toimi oli teennäinen. Sitten hän kuljetteli sitä kädessään muistamatta sitä ollenkaan, kunnes hän tietensä pudotti sen lattialle. Silloin orvokista tuli tekijä. -- Nyt se on siellä paikoillaan. Sitä ympäröi pöytälaatikon seinät, niitä jälleen huoneen seinät ja niin edelleen koko avaruus kaikkinensa. Muiden muassa siellä liikkuu Eliaskin, jonka sekä sielu että kasvot nyt ovat hiukan tulehtuneet. Hän ei tiedä, millä täyttäisi sen tyhjän välitilan, joka alkoi Olgan lähtiessä. Sielu ja ruumis tahtoisivat omistaa kaiken, mutta mitään ei ole odotettavissa. Maisemat ovat omaan itseensä kyllästyneitä. Eilen illalla näytti siltä kuin ei kukaan ihminen menisi nukkumaan, nyt näyttää kaikki odottavan unen tuloa. Mutta on epätoivoista mennä nukkumaan sielu janoisena. --Olga ei enää tule minun luokseni tänä iltana; ei tule, vaikka tunnen, että hän haluaisi. Nyt lähden ulos, näkyviin.

Mutta he eivät toki tavanneet enää, ja sunnuntai-ilta pysyi Eliasta kohtaan yhä epätoivoisen armottomana. Lopulta hän alkaa edetä kotopihalta, kävelee jotenkin samaa rataa kuin eilen illalla, kävelee kävelemistään, ihan vain sattumalta sinne päin. -- Voisinko taas mennä Lyyliä tavoittamaan? -- Hän istahtaa niille vaiheille, josta Olga äsken poimi kukkasen. Talon katseleminen siitä tuottaa hiukan viehätystä. Hän menee Lyylin luo.

Matkalla tämä päätös jo horjuu. Korpirastas laulaa yhä yhtä intohimoisesti, mutta Elias kuulee vain sen äänen, jossa ei ole mitään sisällystä. -- Samaa laulua tänäkin iltana. Mitä minä nyt sanoisin Lyylille... Minun on oltava sen kanssa, kun kerran rupesin. -- Lyyliä ajatellessansa Elias huomasi karttavansa silloin ajattelemasta Olgaa. Niinkuin ihminen, joka johtaa yhden vieraansa sisempään huoneeseen siksi aikaa, kun hän hoitaa toista jossain etumaisessa huoneessa. Elias saapui eiliselle paikalle asti ja katseli siitä Korkeen pihaan. Hetkeksi valtasi hänet voimakas halu tehdä jotain yltiöpäistä, mennä Lyylin aittaan, suoraan --Mutta tämän mielteen tuoma hurma oli lyhyt. Hän havahtui pian, näki kuin ulkoapäin oman mielensä herpaantuneen käynnin ja lähti palaamaan kotiin nukkumaan. Jostain nousi hänen mieleensä hillitsevä voima. Se ohjasi hänet nyt malttamaan mielensä ja kuvittelemaan tulevia pitkiä päiviä, joina kesältä sopi ottaa mitä sillä oli antamista.

* * * * *

Mutta katsellessaan vielä Olgan pudottamaa orvokinkukkaa hän koki kumman tunteen: hän oli näkevinään Lyylin ikäänkuin liian tuttuna, liian onnellisena...

Lempeä ja rakkautta

Eliaksen ja Lyylin -- ei vaan Eliaksen ja Olgan lempi jatkui ja kehittyi seuraavina aikoina aamuin, päivin ja illoin tuulten leyhkiessä sieltä täältä. Olga ohjasi sitä vaistojensa mukaan vuoden lyhyimpään yöhön asti, jolloin Brunius saapui ja huomattiin, ettei Olga ollutkaan kotosalla.

Aamut olivat ihanimmat. Olga heräsi kissanpojan tepasteluihin ja päivän paisteeseen ja tunsi riemukseen, kuinka yö oli lakaissut pois iltaiset ajatukset. Iltaisin häntä näet ahdistivat kaikenlaiset tuumailut. Saattoi tulla mieleen sellainenkin seikka kuin naimisiinmeno Eliaksen kanssa. Siihen ajatukseen liittyi aina jokin äitelä tunne, ikäänkuin Elias olisi ollutkin hänen poikansa. Kun Olga tällöin muisti Eliaksen lemmestyneet ilmeet, katseet ja liikunnot, joita hän oli pannut merkille päivän kuluessa, etoivat ne hänen mieltänsä omituisen epämääräisellä tavalla, eikä voinut sanoa, tuntuivatko ne suloisilta vai vastenmielisiltä. Siinä ohessa ajatus hyppi huikeitten kuilujen yli, esimerkiksi Eliaksesta Bruniukseen. -- Kello kävi seinällä ihmeissään. Se ihmetteli, miksi nainen vuoteessaan yhä valvoi.

Mutta jos aamulla herättyä tuli mieleen niitä samoja asioita, niin päivä lainasi niille hymyilevän sävynsä. Tällaisina aamuina Olga tunsi olevansa nuori tyttö, jolla oli alirakennuksessa lähentelevä ystävä Elias. Tämäkin alkava päivä oli taas täynnä lupaavia mahdollisuuksia, ulkona odotti ilma ja aurinko, joiden alituisen läsnäolon Olga jo oli havainnut ja siihen tottunut. Hän oli heti noustuaan erityisessä vireessä, kaikki mitä hän teki, kaikki pikku ilmeet ja vartalon liikkeetkin tapahtuivat kuin jonkin miellyttävän sisäisen joustimen paineesta. Kaikkialla hän nyt näki jotain kiihdyttävää: kissanpoika kasvoi huomattavan nopeasti, sekin seikka aiheutti jonkin elvyttävän mielteen. Hän otti kissan syliinsä, kuljeskeli sen kanssa saliin, laski sen pianon ala-äänille ja soitti ylä-äänillä kimeän polkan. Kaikki oli aamulla hauskaa. Kullero kukki puutarhan sopessa keltaisina palloina. Ikkunan ohi kulki kimalaisen hyrinä niinkuin heikkenevä kaiunväre jostain etäisemmästä, lämpöisestä, jo aikaisin aamulla tapahtuneesta.

Kesä kasvatti kukkiaan, joiden kasvamisella ja koko olemassaololla ei ole mitään ehdotonta tarkoitusta. Puhutaan ihmisenkin kesästä ja verrataan ihmisen elämää kukan elämään. Ja eikö olekin se vertaus oikea? Mikä on Olgan tarkoitus, mikä on Lyylin tarkoitus, mikä Eliaksen tarkoitus? Sopii kysyä sitä tänä suviaamuna kulleroitten kukkiessa ja noiden kolmen ihmisen ollessa toisiinsa niissä suhteissa, missä he nyt ovat. Eivätkö he ole yhtä irtonaisia kuin se pallo, jolla he sijaitsevat, sen kukkivien poimujen pohjalla -- auringon alla. Ja sama on vastaus aina, ajasta aikaan.

Olga on lynkäpäisillään avonaisessa ikkunassa. Vaikka hänellä tällä kertaa on Eliaksen suhteen varsin itsekkäitä haluja, niin herää kuitenkin häntä tuossa katsellessa lämmin myötätunto häntä kohtaan. Olet lemmenkaipuinen, älä kielläkään, ja silloin rakastat hänen ylähuulensa uurretta, niinkuin siinä asuisi eri sielu, samoin hänen hiuksiaan ja vyötäisiään. Hän on jo täysikasvuinen, viidenkolmattavuotias. Tyttöaikansa alkupuolella viidentoista ikäisenä hän oli kerran eräissä häissä, tuo samainen nainen, joka nyt katselee ikkunasta puutarhaan. Hän on siitä ruveten paljon varttunut. Silloin hän katseli pitkään morsianta ja sitten sulhasta, sitten toisia naisia ja toisia miehiä, joista muutamat olivat jo ennen pitäneet häitä. Hän huomasi, että oli ero naineiden ja naimattomien tyttöjen välillä. Ja vielä hän huomasi, että naimattomat tytötkin olivat erilaisia, toiset ikäänkuin alati tuhlasivat jotain ja vaikuttivat sentähden heikommilta kuin toiset, jotka eivät tuhlanneet. Morsiamessa oli jotain jännittävää. Hän ei ilmeisestikään ollut tähän asti tuhlannut, ja siksi tuntui nuoresta Olgasta aivan käsittämättömältä, kuinka hän nyt saattoi ruveta tuon sulhasen vaimoksi. Ja vaikka tällainen ihme juuri oli tapahtumassa, eivät toiset häävieraat näyttäneet sitä ollenkaan käsittävän, vaan iloitsivat tyytyväisinä, niinkuin kaikki olisi ollut kuten pitikin. Vieläpä hän ohimennen kuuli hymyileviä kuiskauksia, että pian saadaan uusia häitä. Mutta Olga ei oikein viihtynyt niissä häissä, hän kaipasi kotiin saadakseen rauhassa nauttia tyytyväisyydestään. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän niin itsekseen oli tajunnut tärkeän asian ja tehnyt tärkeän, hiljaisen päätöksen: ettei hän milloinkaan tuhlaa. Kun hän pääsi kotiin, katseli hän ensi kerran eläissään oikein vakavana kuvastimeen. Kuva tuntui silloin ihmeellisen vieraalta, aivan kuin olisi ollut kahdenkesken jonkun puhumattoman ihmisen kanssa; siinä oli jotain peloittavaa ja masentavaa. Sitten hän katsoi uudestaan ja ajatteli yksinkertaisesti: -- Tuo olen minä -- minäkö -- eikö muuta --. Hän kääntyi pois, vieras olento hävisi, ja hänestä tuntui heti kuin hänen jokainen jäsenensä olisi erikoisesti huomauttanut olemassaolostaan, kuin olisi hän vasta tullut tietoiseksi itsestään, ikäänkuin rajoittunut ja eristynyt kaikesta muusta. Ja yhä selvemmin vakiintui hänessä se tieto, ettei hän milloinkaan tuhlaa. Siitä ruveten hän myös karttoi katsomasta peiliin niin vakavasti kuin silloin.

Sen kerran jälkeen joutui Olga moniin häihin, tansseihin ja muihin juhliin. Hän tunsi kevyttä hurmaa, kun nuorukaiset tanssissa vetivät häntä lähemmäksi. Hän antoi sen juuri tapahtua, mutta säilytti koko ajan varovaisen otteen. Ja tanssin jälkeen hän katseli samoja nuorukaisia kuin joitain kauniita ja mielenkiintoisia olentoja, joilla oli jokin sanoin selittämätön merkitys häneen itseensä nähden, mutta jota merkitystä hän vaistomaisesti karttoi lähemmin itselleen selvittämästä. Hänen kotipiirissäänkin näyttäytyi silloin tällöin joku nuorimies, jota isä ikäänkuin piti hänen edessään muutamia päiviä ja huomattuaan, ettei asioista mitään tullut, päästi jälleen menemään. Isä ei puhunut eikä edes viittaillut koskaan mitään, mutta aina, kun tällainen nuorimies oli poistunut, oli hän apea niinkuin se, jota ei onni olekaan suosinut arpapelissä, musta parta ikäänkuin vaikeni ja piti valkoisia hampaita näkymättömissä.

Isän järjestelyt eivät sujuneet, mutta pääkaupungissa oleskellessaan tuli Olga itsestään ajatelleeksi naimisiinmenoa. Häneen hiipi sellainen tunne, että jokin kauan kestänyt jakso hänen elämästään pian läheni loppuaan, että kohta tulisi aika, jolloin hän ei enää voisi nauttia tuosta jäseniensä olemassaolosta ja pidättyvästä tuhlaamattomuudestaan, ja että kun se kaikki loppuisi, niin silloinhan ei enää olisi mitään. Hän sai myös syytä epäillä isänsä varallisuutta, uhkasi tulla muutos elämäntapoihin. -- Ei-ei, ei-ei, ensikerralla katson Bruniusta silmiin, ajatteli Olga ja samalla hänet valtasi jonkinlainen lievä hätä, niinkuin sen, joka jyrkänteen reunalla näkee, ettei enää pääse takaisin.

Malkamäen yksinäisyydessä hän vasta oikein selvästi tajusi tämän uuden vaiheensa alkaneeksi. Hänen kymmenen vuotta vireessä ollut sisäinen pontimensa höltyi nyt nopeasti, hän tunsi joka hetki antavansa myöten jollekin näkymättömälle jännitykselle. Niinkuin edellä jo on kuvattu, heräsi hänessä samaan aikaan hurmaava halu itse hellittää ponnin ja salaa kokea höltymisen täysi vauhti... Hän jo nautti siitä etukäteen -- ja silloin lähetettiin hänelle Elias. Yksi osa hänen olemuksestaan alkoi silloin väristen seurata erästä toista osaa, joka omituisen tyvenesti harkiten teki tekosiaan.

Mutta palatkaamme jo runollisuuteen, akkunassa näkyvään nykyiseen Olgaan, kulleroitten kukkimisaikaan.

Kas, mutta Olga onkin kadonnut akkunasta, siinä ei ole enää ketään, sen läpi näkyy salin ilmaa. Minne meni nainen? Meni ensin ulos, sitten polkua alas, tallin taitse, aitan ohitse; nousi ylös mäkeen maanpinnan värien ja tuoksujen liehtoessa aikeita ja ajatuksia...

Kukkia on taivasalla monenlaisia. Mutta kullakin lajilla on vuorokaudessa hetkensä, jona sen henki ja elämä ovat herkimmillänsä. Niinpä on hauskinta löytää ruohosta kieloja illalla, mutta Veronican sinisilmä on selkeimmillään ennen puoltapäivää. Veronica kukkii parhaillaan siihen aikaan, jolloin kesä juuri on varmasti vakiintunut, ohra itänyt ja haavanlehti jo verhoo koko puun. Kukkia on kaikkialla matalassa ruohossa, ne ovat lehtihangoissa höllässä kuin perhoset, terät irtaantuvat helposti ja mukana seuraa kaksi hentoa hedettä. Mäessäkävelijä tulee poimineeksi Veronican, sillä se on ensimmäisiä edustajia kesän varsinaisesta kukkarunsaudesta. Potemilla kukkii myöskin jo ja kurjenpolvella on suuret lehdet. Ne tuntee parhaiten Korkeen Lyyli, sillä hän leikkaa niitä sakaksiksi lehmille, ehtoopäivällä. Niiden päälle valellaan kuumaa vettä, ja silloin niistä lähtee tuoksu, joka on tuttu jo pikkutyttö-kesiltä.

Voi eritellä Veronican kukan viimeistä solua myöten, voi syventyä sen siniseen pienoismaailmaan, sieltä löytyy suonia ja tiehyitä, nestettäkin ja pölyä. Sellaisen pienen kukanterän muoto ja sisällys ovat nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi on luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän innoituksen tuntu. Yli kukkien ja lehtien astuu täysikasvuinen, kaunis nainen. Hän on seisonut mäen laella ja katsonut alas, hän ei ole itse nähnyt mitään, mutta hän on varma siitä, että hänet on nähty. Siksi hän nyt laskeutuu mäen laelta järven rantaan päin, jonne ei taloa enää näy. Hän tulee ihan rantaan asti ja tuntee sen lemun. Hän ei aio mennä uimaan, mutta aukaisee kuitenkin muutamia nappeja puserostaan, hän on vain menevinään. -- Ei-ei, ei hän odota tänne ketään, häntä vain muuten viehättää olla menevinään uimaan. Ilmasta on jo aikaa kadonnut aamuinen virkeys. Nyt on jo melkein kuuma, näköpiirin laidat sumenevat päivänsavuun. Nainen seisoo rannalla ja tuijottaa yhteen paikkaan, silmä näkee pienoismaailman ja sielu aavistaa suuren maailman. Hän itse on irtonainen erikoismaailma siinä välillä. Mäen takana on toinen, jota hän tahdottomasti tuntee kaipaavansa. Korva ikäänkuin pinnistää kuullakseen, viekö väreilevä ilma kaipuuta eteenpäin, perille päin, hänen itsensä tahtomatta.

Olga on kierrellen tullut siihen paikkaan, josta hän kerran poimi orvokin, ja palaa nyt taloon samaa tietä kuin silloin, Eliaksen akkunan ohitse. Elias seisoo akkunassa, kumpikaan ei tervehdi. Kun Olga on päässyt ohi, tulee Elias ulos. Olga seisahtuu lehmuksen juurelle. Elias huomaa ikäänkuin sivultapäin, kuinka hän kävelee Olgan luo. Olga tuntee ajattelevansa aivan näillä sanoilla: -- Tuossa nyt on Elias, tuossa ihan lähestyy. Nyt minä alan --

Molemmin puolin lyövät sydämet omine valtoineen, ja sielut ikäänkuin jäykistyneinä vetäytyvät erilleen siitä, mitä suut puhuvat. Olga nojaa lehmukseen ja työntäen esiin jalkateränsä ja katsoen Eliasta silmiin, sanoo vakavasti:

-- Pane kiinni minun kengännauhani, se on auennut.

Ujo sielu melkein jähmettyi siitä, mitä suu oli ääntänyt. Se oli sanonut: _pane_ nauhat kiinni, _sinä_...

Tämä oli ensimmäinen vakava kohtaus Olgan ja Eliaksen välillä. Molemmista tuntui senjälkeen siltä, kuin he olisivat jonkin näkymättömän valloissa, ei omissaan. Lempi kuumeni kuin taivaiden pouta. Päivä oli malttamaton, ilta uneton, aamu toivoa täynnä. Mitä teki Olga taas seuraavana aamuna? Höltymisen vauhti oli korkeimmillaan: Olga katseli jälleen suureen kuvastimeen. Hän väänsi ovet säppiin ja otti kissanpojan syliinsä. Sen peilikuva antoi saman vaikutelman kuin se itsekin, niin että Olga ja hänen kuvansa ymmärsivät toisensa ikäänkuin kissapojan välityksellä, joka katseli kummankin povelta.

Hiljalleen tapahtui nyt jotakin uutta. Katsellessaan peilistä alastonta kuvaansa tunsi Olga mielensä kohoavan outoon hartauteen. Hän kevyesti hämmästyi kuvansa kauneutta, viime päivien ja öiden hillitön ajatustenjuoksu ikäänkuin pysähtyi ja jäi jonnekin jälkeen, ja sijaan tuli valtava onnellisuuden ja tyyntymyksen tunne. Vaistomaisesti hän laski kissanpojan jonnekin pois ja palasi uudelleen kuvansa luo. Kuvan kasvoille painui vakavuus, ja Olgasta tuntui hetkisen siltä, kuin hän olisi näin levollisena ja hämmästymättä katsellut jotakin salaisinta ja ihmeellisintä. Niinkuin ulkoa taivasalta olisi siihen saapunut kaikkien puhjenneiden kukintojen näkymättömiä henkiä ja asettunut pitkin kuvan ihoa, niinkuin perhoset kukkivan pensaan lappeille. Juuri tuo, joka nyt näkyi peilistä, se se oli sinutellut Eliasta lehmuksen juurella, se oli kymmenen vuotta vartioinut omaa neitsyyttään, ravinnut itseään oman olemassaolonsa tunnulla, ja se oli vielä yhä entisellään. Ja siitä ikäänkuin säteili sellainen tietoisuus, että se ikuisesti tulee pysymäänkin samana ja saavuttamattomana, olkootpa erään Olga-nimisen naisen vaiheet mitkä hyvänsä: menköön hän vaimoksi eräälle Bruniukselle, toteuttakoon hän salaiset pikku aikeensa erään nuorukaisen suhteen... Hänen sielunsa ikäänkuin irtaantui tuosta Olga-nimisestä, joka siinä seisoi kaikkine jäsenineen, ja pyrki yhtymään kuvaan, jonka peili paljasti silmien nähtäväksi.

Tämän kuvastelun jälkeen Olga tunsi tasaantuneensa, hänen sisäinen elonsa liikkui jälleen entisessä suunnassa, mutta ikäänkuin ylempänä. Hän oli valmis tapaamaan Eliasta, mutta hän ei erikoisesti etsinyt siihen tilaisuutta. Hänen oli hyvä olla. Lehmuksen alla sattuneen kohtauksen muisto tuotti jo nautintoa, se liittyi pienenä, harvinaisena helmenä viimeviikkoisten elämysten yhteyteen. Ulkona sädehti ja väreili suvi, eräs suvi, tämä suvi, jonka toiminnan pientä, pientä sivutuotetta pienellä, pienellä metsientakaisella alalla voivat joskus kuvata eräät rivit. Olga seisoi useammin kuvastimen edessä, antaen vallan vaistollensa hän järjesti pukuunsa tai hiuksiinsa jonkin pienoiskohdan, jonka olemassaoloa näkijä tuskin olisi voinut todeta, mutta joka kuitenkin vaikutti yleissävyyn niinkuin lehvä suuressa puussa.

Mutta kerran taas oli vanhanemännän tuvan peräakkuna auki. Olga meni siihen sen ääreen. Elias oli sisällä. Olgalla oli sellainen ilme kuin olisi hän tahtonut sanoa: Mehän tunnemme tykönämme, sekä te että minä, että meille vielä jotain tapahtuu. Saamme nähdä milloin se tapahtuu. Siihen asti on meidän olomme malttamatonta. Ei-ei, antakaa olla --

Ääneen hän sanoi: -- Tulkaa ulos kävelemään.

He tekivät kävelyretken, sinne tänne tempovien mielialojen vallassa, ja onnistuivat koko ajan välttämään kaikkisurmaavaa tuttavallista keskustelua. Tällaista heidän välillään jatkui sittemmin päivästä päivään ennen juhannusta. He eivät koskeneet toisiinsa ruumiillisesti, ja kun heidän kummankaan sielu ei ollut maailman markkinoilla tylsistynyt, jatkui heidän välillään tavallista tehoisampana ja vivahdusrikkaampana se syvempi, näkymätön elämä, jota aina on olemassa, milloin kaksi vaikka kuinka mitätöntä ihmistä tulee toinen toisensa kanssa vaikka kuinka mitättömään tekemiseen. Ehkeivät he sitä tietoisesti huomaa, mutta seuraavat kumminkin sen lakeja. Nuoren naisen ja miehen välillä tuo näkymätön elämä saavuttaa suurimman tehoisuutensa, ja sen juonteet liikkuvat tällöin sellaisissa ulottuvaisuuksissa, että harkinnan on turha yrittää niihin syventyä, se ei milloinkaan saa niiden kaikkia lankoja selvinä yhtaikaa käsiinsä... Silloin ensimmäisenä pyhä-iltana ei Elias hankkinut kestää vaitioloa kahdenkesken Olgan kanssa, mutta tylstymättömän vaistonsa mukaan Olga osasi kirvoittaa tuon uhkaavan jännityksen, ja Elias joutui heti luontevasti vapaammalle tolalle. Seuraavina päivinä sujui näkymätön elämäkin jo luontevasti, vaikkakin ulkonaisissa pikku tapauksissa ilmeni hienoa sekavuutta ja hämmennystä. Ei tarvittu muuta kuin että silmät, jaloimmat aistimet, vain tapasivat toisensa... Niin siis juuri näitten puitten ja pensaitten vaiheilla oli elämän sävelellä tällainen muoto; täältä, juuri tältä kohdalta löytyi elämän loputtomasta aarniosta tämmöinen sokkelo, tavallaan samanlainen ja tavallaan erilainen kuin kaikki muut sokkelot... Elias kävi vallan luonnollisesti Lyyliä tapaamassa harjulla; hän oli jo niin tottunut suutelemiseen, ettei siinä enää ollut mitään erikoista, mutta hän ei osannut olla ilmankaan. He makasivat kedolla vieretysten ja suutelivat suutelemistaan, ei muuta. Lyyli salli sen vastustelematta ja mitään sanomatta tapahtua. Ja jokainen uusi tapaaminen harjulla muodostui täsmälleen edellisen kaltaiseksi, paitsi maanantai-iltana ennen juhannusta; silloin oli kohtauksessa hiukan uusia sivuvivahduksia. Kun koko noilla kohtauksilla ei ollut mitään tekemistä Olgan asioitten kanssa, ei Olga niistä myöskään mitään aavistanut.

(Taas sunnuntai)

Korkeen Lyylin ympärillä on taas sunnuntai. Kesä on kuin jokin kuviteltu meri, jonka yli elämä joka vuosi menee aina uuden kevään rannasta edessä olevaan syksyn rantaan. Tänä sunnuntaina on jo ehditty täydelle ulapalle.

Tämä kesä on siitä merkillinen, että kokematonta Korkeen Lyyliä jo tähän sunnuntaihin mennessä on suudeltu lukemattomia kertoja. Viimeksi se tapahtui eilen illalla, menneenä yönä; Elias oli taas harjulla käymässä. Tällainen elämä ei tietysti ollut jättämättä jälkiä Lyylin olemukseen. Hänen katseeseensa ja liikkeisiinsä ilmestyi jokin varmuuden ja vapautuneisuuden vivahdus, jonka läheiset kotolaiset huomasivat monessa käänteessä. Jos Korkeeseen tuli joku emäntä käymään, oli Lyylin käytös melkein liian itsetietoista, hän kutoi kangastaan eikä näyttänyt ollenkaan ottavan huomioon, mitä vieras siitä lausui. Ja arvokkaan vieraan vielä viipyessä hän saattoi uneliaan näköisenä panna syöstävät syrjään ja lähteä ulos joillekin retkille, jotain toimittelemaan kudontansa lomassa. Kotoelämässä hän joskus puuttui toisten puheeseen, sanoi toisten väliin jotakin sen näköisenä, kuin ei olisi sanonut kaikkea mitä tiesi. Omissa oloissaan hän tavallisesti hyräili, ja vaikka pikkutytöt tai Väinökin oli jossain hyräilyn kuulumilla, saattoi hän unohtua hyräilemään sillä lailla, kuin olisi ollut yksin. Näin kaikki kotolaiset ikäänkuin salaa toisiltaan saivat aavistuksen asioista. Kerran syötäessä puhuttiin jotain avioliittoonmenosta yleensä, ja pääsi puhelu tällöin vahingossa koskettamaan Eliastakin. Kaikkiin tuli hillitty, hieno kiihkeys, jonkinlainen kodinkeskinen syyttä ärtyilevä maantunnustelu, jonka tarkka aisti kyllä saattoi erottaa puhuvista äänistä. Lyylin sopi paraiksi juuri nousta pöydästä, ja siinä hän poispäin hymyillen sanoi, ikäänkuin ärsytystä lisätäkseen: -- Elias on kaunis poika. -- Lyyli oli jo päässyt pitkälle siitä ensimmäisestä sunnuntaista. Hän oli kaikkien kuullen lausunut jonkin arvostelun Eliaksesta, pojasta. Monien kiihkeiden hetkien jäljet tuntuivat.