Part 4

Sekä pojasta että tytöstä tuntui ihanalta ensi kerran häiriytymättä syleillä toisiaan. Mutta huolimatta ihanuudesta oli siinä kuitenkin jotain aivan toisenlaista, kuin he kumpainenkin olivat tällaisesta kohtauksesta ja kosketuksesta ennakolta kuvitelleet. Ne seikat, jotka heidän veriään nyt hurmasivat, olivat omituisen pieniä sivuseikkoja, jotka eivät milloinkaan olleet esiintyneet kuvitelmissa ja joiden olemassaolon he vasta tällä hetkellä huomasivat, kuten vaatteiden ja ihon tuoksu, käsivarren paine niskassa ja kaulassa, sormien paine leukaa vastaan. Poika ei ollut vielä milloinkaan suudellut naista muuten kuin mielikuvituksessaan nähdessään kaupungin kaduilla ja tanssiaisissa upeita kaunottaria. Tyttö tuskin tiesi sellaisesta mitään eikä ollut koskaan kuullut sellaista mainittavan poikien ja tyttöjen salaisista asioista puhuttaessa tai heistä niistä kiusoiteltaessa. Siitä syystä tulivat heidän nyt saavuttamansa kokemukset tässä kohden erilaisiksi. Poika harkitsi, että nyt hän sen tekee. Mutta kun hän sen oli tehnyt, oli hänen ensimmäinen tyydytyksensä tieto siitä, että hän nyt siis oli suudellut naista, että hän siis tiesi, millaista se oli, että tuossa nyt makaa tyttö, jota hän on suudellut. Tyttö taas ei alussa ymmärtänyt pojan aikeita, sitten hän aavisti hiukan sinnepäin ja vastusti vaistomaisesti. Mutta kun se sitten tapahtui, raukeni hänen koko olemuksensa sen suloon, ja hän tunsi samassa hetkessä muuttuneensa kuin uudeksi olennoksi, joka kokonaisuudessaan halusi keskittyä sulkeutuneiden silmäluomien alle ja siinä painautua pojan kaulan turviin, pyytämättä muuta kuin tuon kohdan kaulasta. Läheiset luonnonesineet tuntuivat nyt mitättömiltä ja kaukaisilta. Ajan ja paikan suhteet valahtivat erilleen hänen tajuntansa muusta sisällöstä, muuttuivat epämääräisiksi kuin unessa. Ne osat hänen ruumistaan, jotka koskettivat maanpintaa, tuntuivat ikäänkuin työntävän sitä pois yhteydestään, ja maanpinta taas painoi hänen ruumistaan ikään kuin vasten tahtoaan, kun ei voinut toisinkaan olla.

Nyt se tapahtui toisen kerran -- -- --

Poika ei sulkenut silmiään. Päinvastoin teroittuivat hänen aistimensa omituisesti tarkkaamaan kaikkia pienenpieniä yksityiskohtia. Korva kuulteli hetkisen rastaan jokerrusta, kunnes silmä vuorostaan alkoi erotella yhden ruohonlehden suonia ja senjälkeen tytön alahuulen hienoja uurteita. Kuluva hetki ei enää kiihoittanut hänen mieltään, hänen ajatuksensa oli niin selvä, että hänen teki mieli hymähtää, nähdessään tytön makaavan siinä hänen käsivarrellaan silmät kiinni. Mutta kun tyttö hiukan raotti silmiään, tunsi poika samassa kasvoilleen leviävän hurmanilmeen ja hymyilevänsä siihen tapaan, että hampaat näkyivät. -- Tyttö, tyttö, kuiskasi hän, ja tyttö sai jälleen aiheen sulkea silmänsä.

Niin viettivät Elias ja Lyyli lempensä ensimmäistä kesäyötä harjun lappeella, puitten varjossa taivasalla, ja saivat kokea samanlaisia tunteita ja elämyksiä kuin lukemattomat muut nuoret parit samanlaisina kesäöinä. Mutta kumpikin he olivat siinä uskossa, että tällaista tapahtuu vain heille. Poika oli kuullut ja kuvitellut paljon tällaisesta kohtauksesta eikä voinut nyt torjua sisimmästään pientä ihmetystä sen johdosta, että toteutuvan lemmen sulo olikin niin yksinkertaista ja että sen päätekijöinä oli sarja aineellisia pikku aistimuksia, jotka olivat sitä laatua, ettei niitä kaikkia voinut edes itselleen sanoilla tulkita, ja tuntui melkein hienosti kiusalliselta, että oli ne kumminkin havainnut. Mutta siitä huolimatta hänellä oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka on äkkiä rikastunut ympäristön sitä vielä aavistamatta. -- "Tuossa on Lyyli ja se on minun. Se on ihmisen tytär, nuori -- --" Siihen tapaan hänestä tuntui, ja kun hän sen tunteen valossa katsoi tytön muotoja, pyrki uusi lemmenvaihe jo alkamaan hänen itsensä sitä tahtomatta. Mutta kun hän havaitsi itsessään tämän, jäi hän pitkäksi aikaa liikkumatta tuijottamaan tytön hiusten ohi viereensä maahan. Ja siinä kuluivat hetket Elias-pojalta siihen asti, kunnes rastas lakkasi laulamasta. Silloin hän puhui joitakin sanoja ja se oli onneksi, sillä tyhjä pysähdys oli tulemaisillaan liian pitkäksi. Pojalle se jo tulikin liian pitkäksi, sillä hän ajatteli ja harkitsi ja teki havainnoita omassa itsessään. Ja kun hän havaitsi, että tuo hänen yhteen asentoon pysähtymisensä oli teennäistä, pelkäsi hän, että tyttökin sen havaitsee. Mutta tytön onni oli vielä ehjä, sillä hän ei harkinnut eikä tehnyt havaintoja, ei arvostellut onneaan, vaan antautui sille. Ikäänkuin onnea täydentääkseen vilahtelivat kevätkuukausien muistotkin nyt uudelleen hänen mieleensä ja tuntuivat vasta tässä yhteydessä saavan oikean merkityksensä, ne kuuluivat tämän hetken kokonaisuuteen.

Kaikkikokenut luonto oli läsnä kesäyön muodossa, niinkuin suuri rauhallinen katse, joka näkee, että kaikki käy juuri samoin kuin aina ennenkin. Korvallaan se kuuli juuri tällä hetkellä tappelun kahakkaa, mutta silmällään se katseli kahta nuorta. Kas, näytti siltä kuin tyttö olisi jollain näkymättömällä tavalla saanut aavistuksen tappelusta. Hän nousi istualleen ja sanoi:

-- Nyt pitää lähteä jo --

Ja hetken päästä lisäsi hän hymyillen ja poikaa silmiin katsoen:

-- kun rastaskin jo lakkasi laulamasta.

Hetken päästä on pieni paikka jo tyhjä, eilinen ilta on kaukana. On jo ollut lyhyt, valoisa yökin, jota tuskin on huomannutkaan se, joka ehtoolla liikkeelle lähti. Itään on ilmestynyt aurinko, kosteanpunainen, läikkyvä kiekko. Rivakasti käyden kädet taskussa ja hartiat hiukan kumarassa etenee jotain kyläntakaista suopellon sivua töllinpojan hahmo. Siitä on kolme tuntia, kun hän kuohumielin lähti tanssipaikasta. Nyt hän on laimea kasvoiltaan ja häntä vaivaa kirkastuva päivä, kun hän lähenee kotoaluettansa, mäkistä töllikulmaa. Kun hän hyppää aidan yli, värähyttää risahdus koko sädehtivää ilmaa. Hän tulee puodin taitse humaliston ohitse ja livahtaa luhtiinsa. On jo suuri päivä, vasikka ravistelee korviaan tarha-aidan takana. Siinä meni ovestansa sisään viimeinen yökulkija, nyt hänenkin vaatteensa jo riippuvat luhdin seinässä, kello tikittää liivintaskussa. Jostain raosta osuu varmaankin luhtiin rusopunainen valosuihku, niinkuin viimeinen saattaja yölliseltä retkeltä. Mutta poika kätkeytyy peiton alle ja sulkee ajatuksessaan koko retken kaikkinensa luhdin seinien ulkopuolelle, ikäänkuin kääriytyy tähän kuvitelmaan, hykertää ruumistaan unohtaakseen ja vajoo uneen.

Pikkulintujen karttuva helinä on kuin vihreiden alojen vastavaikutus auringon säteille. Käki kukkuu sunnuntaiaamua, ja kiiltorintaiset pääskyset sinkoilevat sinne tänne Malkamäen pihamaalla. Niitten vikinä tunkeutuu Taaven tajuntaan, hänen ajatuksensa raukenee, hän huomaa hajamielin katselevansa pihamaata, jonne aamu hiipii. Kun hän taas silmää ylärivin akkunaan, on siitä jo hävinnyt se öinen sävy, joka on häntä pidellyt tässä pirtinakkunassa siitä asti, kun hän tanssista palasi. Mutta nyt on akkuna kalsean näköinen, ikäänkuin haluton. --Mene jo maata, hulluparka.

Mutta vielä ovat jäljellä viimeiset säkeet tämän yön runoelmasta.

Malkamäen tytär Olga nukkuu vuoteessaan, kun ensimmäisen kesäyön jälkeen sunnuntaiaamu kirkastuu ulkona teillä, kedoilla ja vetten päällä.

Maisemat joutuvat auringon valtaan. Se oli jo taivaanrannan yläpuolella, kun viimeiset yökulkijat pujahtelivat pesiinsä, mutta se ei silloin vielä alkanut paistettaan, se vaan oli ilmestynyt sinne valmiiksi odottamaan yöelämän viimeisten liikahdusten asettumista. Sen jälkeen vasta alkavat ne salatut hetket, joita ei kukaan näe ja joina muutos tapahtuu. Sillä suvinen aamu ei tiedä mitään edelläkäyneestä yöstä, se on kuin eri henkilö, joka saapuu pitkin kirkastuvaa ja laajenevaa taivaankantta ja alkaa lausua tai laulaa aivan toisenlaista runoa kuin se oli, jota eilen illalla kuiskasi korvaasi kesäyö. Yön sisällys oli salaperäistä, täynnä monenlaisia näkymättömiä intohimoja, jotka saattoivat nuoret ihmislapset jättämään kotisoppensa, häviämään ulos seikkailuille sumun ja ruohon lemuun. Mutta sunnuntaiaamun runous on niin kirkasta ja korkeata, ettei sen tarvitse kätkeä mitään. Se ei kuiskaa mitään yksityisen korvaan, ei kiihoita tappeluun eikä hekumaan, jotka ovat hämärän ilmiöitä. Ne pyyhkiytyvät pois, kun aamu alkaa, aamu ei tunne niitä. Pieni, ruohoinen kohta harjun lappeella, lähellä Korkeen tölliä, näyttää kuultelevan taivaan äänetöntä aamusaarnaa, kun joku aikaisin herännyt aamun katselija sattuu liikkumaan siitä ohi. Harjun taakse paistaa aurinko tavallista tiiviimmin erään toisen asumuksen seinustalle, ohramaahan, ja mitään aavistamatta lämmittää ja kaunistaa niitä kiivaita jalanjälkiä, jotka siihen yöllä ovat ilmestyneet. Saman asumuksen pirtinakkunoiden läpi se jalosti kirkastaa kaikkialla hievahtamatta asuvan tomukerroksen. Moniaalla se myös osuu nukkuvien ihmisten kasvoihin ja saattaa heidät heräämään. Ihminen herää ja huomaa, että kaikki ennen häntä herännyt on antautunut aamun valtoihin, ja antautuu hänkin. Aamu kirkastaa yöllisen lemmenhurman kuvitelmat samalla tavalla kuin sen ruohoisen kohdan siellä harjun lappeella, ja valaisee yöllisiä kostotuumia samanlaisella valolla kuin niitä jalanjälkiä siellä seinustalla. Asumusten läheiset kummut ja mäet ovat aamuauringon valtapaikkoja, niiltä se hallitsee maisemia ja ikäänkuin katselee ja kuultelee, kuinka sen määräämä tunnelma aaltoilee ilmassa ja äänissä ja kaikkien kappalten pinnassa, ehtii kylistä kyliin, kirkosta kirkkoon, ja jo muutaman tunnin päästä virtailee monien urkujen alkusoitoissa.

Nyt on kello vasta kuusi. Nukkujan korvaan tunkeutuu pääskysten vikinää, mutta hän ei tajua sitä siksi, se liittyy hänen unensa ailahduksiin. Aurinko paistaa jo hänen kasvoihinsa, valaisee hänen tietämättään kahden etuhampaan kärkeä ja ylähuulen uurretta; niin että jos joku niitä nyt salaa katselisi, näkisi ne toisenlaisina kuin päivällä, ikäänkuin jostain verhosta paljastuneina... Nukkuja vetää syvään henkeään, huulet liikahtavat ja koholle kaartuneet ohimohiukset hyörähtävät.

Varhaisen aamun hiljaisuudessa täyttyi huone auringon säteillä. Valon sädehtiminen oli erittäin kiihkeä sileän oven pinnalla. Ovi oli jäänyt pienelle raolle, jonka kautta saattoi aavistaa, kuinka viereisessäkin huoneessa aamu paisteli... Sillä nukkujan silmät olivat nyt juuri auenneet; kas, ne näyttivät melkein sinisiltä tässä valossa. Huomaamatta omaa heräämistään, hän pysyi vielä paikoillaan, jäsenen hievahtamatta, vaistomaisesti tahtoen pysyttää haipuvaa unta tajunnassaan. Muuan poika oli äsken juuri liukuvinaan siitä ohi naljailevin ilmein. Mutta kuka ihmeellinen se oli, ja minkä sukkeluuden se sanoi mennessään? Ei palannut enää takaisin, hiljainen ympäristö vain tuttuine esineineen tunkeutui tajuntaan. Mutta hän viipyi yhä liikkumatta paikoillaan ja tuijotti ovenrakoon, josta näkyi kirkkaampaa valoa. Tuntui siltä, kuin se uni olisi häipynyt sinne ja sieltä jännittäisi hänen ajatustaan. Nyt tapahtuu jotain. Raosta pistäytyy esiin pieni, harmaa käpälä ja alkaa haparoida ylös ja alas. Vähän päästä ovi kevyesti narahtaa, käpälä pysähtyy, ja sen oheen ilmestyy hento, punertava turpa ja valkoinen rintatäplä. Se on kissa, pieni poikanen. Etukäpälä tavoittaa jo kauemmas, ja pyöristyneet silmät tähtäävät kauhistuneen näköisinä sängyssämakaajaa. Se näyttää kiihkeästi harkitsevan, uskaltaisiko vielä lähestyä, mutta kun sängystä näkyvät ihmiskasvot yhä pysyvät liikkumatta, vääntäytyy se rohkeasti sisälle ja seisoo kohta valoisalla matolla hiukan neuvottoman näköisenä, häntä kaarella. Kun ei vaaraa yhäkään näy, juoksahtaa se äänen kuulumatta peremmälle jääden kummastelemaan maton kuvioita, joita ei käpälä voi erottaa, vaikka se silmään paistaa kirkkaan punaisena. Viereinen kuvio pyrkii myös silmään, ja kun sitä katsoo, näkyy taampaa ikkunaverhon lieve, valkoinen säilikönkulma, näkyy kohta kohdan vieressä, tuntuu valon täyteinen ilma ja vaaraton vapaus. Hip-hei! ja niin perältä ovelle ja ovelta perälle ja hip-hei! Käpäläin tepastava ääni vaikenee yhtäkkiä, pysähdytään, peräydytään vähän, niinkuin kisaisi mukana joku näkymätön. Ja sitten taas äkkiä kauhistuneeseen pakoon.

Sängystä katselevat silmät hievahtamatta tätä menoa. Se on kuin sen äsken paenneen unen toimia.

Mutta aamu varttuu. Kissanpoika tyyntyy laukastaan, päästää näkymättömät kisatoverit menemään ja jää asiallisen näköisenä, kuin täysi-ikäinen kissa, istumaan keskelle lattiaa, katse kiintyneenä akkunanruutuihin. Yhtäkkiä se pari kertaa hyvin kiivaasti nuolaisee rintaansa, aivastaa, ja nuolaisee taas. Sitten sen silmät alkavat hitaasti painahdella kiinni, ja lopulta koko pikkukissa vaipuu matolle pitkäkseen. Siinä sitä sopii katsella. Se on keväällinen poikanen, se kasvaa joka päivä, minkä kesä lähestyy. Nyt se nukkui tuohon.

Huoneessa on taas uneliasta. Sängyssämakaaja kääntyy poispäin, hengähtää ja irroittaa palmikon olkapäänsä alta, niin että koko musta hiuspehko tulee näkyviin. Äskeinen uni ei enää palaa selvänä, mutta se väikkyy miellyttävän lähellä.

Myöhemmin sekä kissa että nainen heräävät ja alkavat liikuskella talossa.

Sunnuntai

Korkeesta menivät Ville ja Eliina kirkkoon ja Martta livahti pian senjälkeen kylään. Saima ja Väinökään eivät enää olleet sisällä. Lyyli hyräili yksin laakeassa pirtissä, jonka ilma oli täynnä auringon sunnuntaisäteitä. Saattoi melkein sisälläkin erottaa, kuinka ulkona seinustalla ruoho lemusi ja kasvoi. Vaikka oli hiljaista, pyrki korvakin osalliseksi muitten aistien ilosta, se luuli kuulevansa, kuinka päivä paistoi.

Koko aamun aina tähän asti oli Lyylin olo ollut niin vapaata ja tasaista, kuin ei mitään olisi yöllä tapahtunut. Hän oli häärinyt äidin apuna aamuaskareissa nopsemmin kuin koskaan, ja toisten kirkkoonlähtötunnelma oli lämmittänyt häntä, hän ikäänkuin havaitsi sellaisen tunnelman olemassaolon nyt vasta ensi kerran. Niin kauan kuin toisia oli näkyvissä, pyrki hänen huomionsa vaistomaisesti kiintymään kaikkiin pikkuseikkoihin, sielu pyrki täyttämään jokaisen silmänräpäyksen jollain, millä hyvänsä, siihen asti, kunnes hän sai olla vallan yksin. Sädehtivä sunnuntaiaamu tuntui maltillisesti, salaa muilta, yhdessä hänen kanssaan odottavan sitä hetkeä. Vielä oli koko yöllinen elämys painettuna sielun syvyyteen, josta sillon tällöin siinä hääriessä vain pieni pyre nousi pinnalle, ikäänkuin veikeästi muistuttaen, että tämä toimelias touhu on teennäistä, että sinä tyttö odotat vain koska pääset yksin ja saat antaa vapaasti tulvia esille sen, mitä nyt pidättelet syvyyksissä.

Kun sitten hiljaisuus alkoi, pyörähti Lyyli vielä pihalle ja silmäili, olivatko Väinö ja Saima todellakin edenneet pois pihan piiristä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, pääskyset vain pitivät peliään sujahdellen avoimesta navetanovesta ulos ja sisään. Niiden äänestä ja lennosta saattoi havaita, että nekin pitivät olevansa yksin koko töllissä. Lyylin läsnäoloa ne eivät näyttäneet ottavan lukuun. Yksi istahti hänen kohdalleen räystäälle ikäänkuin sanoen, että katsele nyt sitten kerran läheltä pääskysen rintaa, tyttö. Ja tytöstä sen enempää piittaamatta näytti vain harkitsevan, millaisia kiemuroita taas lähtisi tekemään; oli kuin ilmameren kylvystä rannalle hetkeksi istahtanut lämmin olento.

Nyt Lyyli siis oli yksin. Mutta hän istahti vieläkin pirtinportaille ja katseli pääskysiä, tarkkasi niiden liikkeitä ja höyhenten metallikiiltoa niinkuin jotain hyvin tärkeätä seikkaa. Ei ollut kiirettä, hän tiesi nyt olevansa yksin ja milloin tahansa voivansa tehdä sen, minkä tiesikin vielä tekevänsä: mennä ja oikaista pirtin sängylle, kätkeä päänsä tyynyyn ja siinä ruumistaan huojutellen päästää viimeöiset tunteet uudelleen tulemaan ja ajatella sitä yhtä... Mutta nyt hän vieläkin vain katselee niemekkeen halavapensaita, kylää, ja sitten taas tätä omaa pihaa. Siinä sivussa käväisee mielessä töllin nimi ja hänen oma nimensä, ja kun hän samalla hetkellä katselee pihamaan polkua, näyttää se ikäänkuin jollain tavoin avuttomalta, liian tutulta... Nyt isä ja äiti rukoilevat kirkossa...

Tämä jälkimmäinen ajatus aiheutti outoudellaan hänen mielessään kevyen herpaannuksen, johon liittyi jokin käsittämätön suloisen äitelä tunne. Hän nousi ja meni pirtin sängylle pitkäkseen ja melkein ääneen hymisten tunkeutui yöllisten elämystensä kätköihin ja antoi kaikkien ajatustensa valtoimenaan syöksyä sen kuvan ympärille, josta ne koko aamun tähän asti olivat pysyneet erillään jonkin erikoisen tahdonosan ehkäiseminä.

Lyyli ja Elias eivät milloinkaan olleet puhuneet toisilleen mitään asiallista. Ollen kaukaisia sukulaisia olivat he kyllä tunteneet toisensa lapsuudesta asti, mutta he olivat tavanneet ani harvoin ja silloinkin aina vanhempainsa seurassa. Lapsena oli Elias joskus leikkinytkin Lyylin ja Väinön kanssa, joka oli hänen ikätoverinsa ja pikkupoikana jotenkin vilkas, mutta ujompiluontoinen Lyyli oli aina pyrkinyt jäämään katselijaksi -- tummine silmineen. Isommaksi tultuaan näki Elias Lyyliä vielä harvemmin, sillä hän ei paljoa pysynyt kotomaissa kesäisinkään. Hän oli jo melkein unohtanut koko tytön, kun hän taas viime kesänä tapasi hänet kirkonkylässä eräillä vakavaluontoisilla juhlilla. He olivat silloin kumpikin äitinsä seurassa. Äidit rupesivat puhelemaan keskenään, mutta lapset, vaikka jo olivat täysiä ihmisiä, kulkivat toisilleen mitään sanomatta heidän perässään. Kuitenkin aiheutti se kohtaus kummankin mielessä lyhyen palauksen lapsuuden aikoihin, niinkuin sellaisen joskus aiheuttaa auringon kimellys jostain pilvenrevelmästä. Sitten kerran loppukesällä, kun pyhäpäivä oli oikein korea, lähti Malkamäen muori huvikseen Korkeen Eliinaa katsomaan ja Eliaskin lähti, ja silloin tapahtui, niikuin kai jo on kerrottukin, se mikä aiheutti tämän: että Korkeenkin hiljainen tytär nyt tuossa vuoteella yksinään tuuditteli mielensä onnellista kiihkoa. Mutta vieläkään he eivät olleet puhelleet muuta kuin joitakin aivan mitättömiä sanoja, joita kumpikaan ei sen enempää ajatellut eikä muistanut.

Eliaksen nykyinen kuva humahti siis Lyylin tajuntaan yhden yön kuluessa ilman valmisteluja, ilman häämöttävää lähentymistä. Eilen aamulla ei sitä kuvaa vielä ollut, oli vain sen kaipuu, joka sekin oli kuukausien kuluessa omaan itseensä jo melkein turtunut. Tänä aamuna herätessä tuntui heti, että kuva nyt on siellä, syvällä tajunnassa, että se on sinne yöllä tuotu, ikäänkuin jätetty hänen huomattavakseen. Hän huomasi sen, mutta otti esille nyt vasta. Nyt oli se hetki, tässä vuoteella.

Pojan ulkomuotoa ei tyttö saanut mieleensä palaamaan, mutta hänen näkymätön olemuksensa ympäröi ja täytti tytön olemuksen, niinkuin ilma täyttää monikohtaisen maanpinnan sopet. Tyttö kätki päänsä käsivarttensa suojaan, niin että hän vain aavisti lähellään sädehtivän auringonvalon, joka tällöin tuntui pojan lähestyvältä hymyltä. Koko viimeinen kohtaus seisoi ikäänkuin paikoillaan jossain, niinkuin koko tähänastisen elämän ansaittu saavutus. Jokin kohta tytön sielussa tuntui yhä toistavan sitä onnellista seikkaa, että tämä päiväkin on sunnuntai, oikea sunnuntai, ja että on suvi. Ei ole kiirettä, suven rikkaus karttuu, edessä on pitkä, pitkä sarja pelkkiä sunnuntaita, niinkuin pieniä, sädehtiviä aurinkoja alkaen täältä pihasta ja niin aina pitkin maisemia, joita myöten sunnuntaisin voi liikuskella, millon missäkin, ja istahtaa katselemaan vettä, kylää ja aurinkoa.

Tyttö ei kuitenkaan kuvitellut mitään uusia kohtauksia pojan kanssa, nuo suviset sunnuntait hän kuvitteli vain siitä vuoteelta käsin suoraan välittömästi jatkuviksi. Elämä oli valmis, hän tunsi kaiken saavuttaneensa, ei sellaista asiaa voisi toistaa. Kevätkuukausien, koko tähänastisen elämän kokooma jännitys oli suloisesti lauennut. Viime yönäkö se siis tapahtui? Viime yönä! Ja sellaista se siis oli, minkä tuleman piti! Poika pitää minua sylissään ja antaa suuta. Oooh ... mm ... mm ... sellaista.

Tyttö huomasi oman kiihkonsa, niinkuin joku olisi akkunan takaa kurkistanut, ja akkunaan katsomatta korjaili asentoaan, niinkuin olisi vuoteella vain tavallista pyhäunta ottamassa. Sitten hän taas jatkoi äskeistä, kertasi mielessään kaiken viimeöisen, joka yön mukana oli poistunut jonnekin ihanaan saavuttamattomuuteen.

Ulkona edistyi sunnuntai ja mäessä viihtyivät mansikankukat, niinkuin hohtavat silmät, joita ei päivä häikäise. Pääskysten meno jatkui tunnista toiseen, ne kiitivät jättäen jälkeensä laulunvikerrystä kuin sävelporeilua ilmamereen. Taivas ja maa olivat sovussa keskenään, katselivat yhteisymmärryksin kaikkea olevaista. Ja ylinnä oli aurinko.

Tyttö nousi vuoteelta istualleen, ja silmät ilmaisivat, että hän oli äkkiä havainnut yksinolonsa. Katse oli käsivarsien kätkössä laajentunut ja äärimmäiset ohimohiukset olivat hienosti harittuneet. Siinä istuessaan hän näytti siltä, kuin olisi hetkiseksi jättänyt sielunsa ovet avoimiksi, niin että ulkoa tulvehtiva luonnontunnelma pääsi sinne sisälle. Sellaisena hetkenä kevenee ihmislapsen kohtalo, kun hän tuntee luonnon kanssa samalla tavoin, näkee kohtalonsa yhtenäisyyden kaiken muun kanssa. Olipa kohtalo tumma tai valoisa, niin se tällöin saa aina samanlaisen, hiukan surunvoittoisesti miellyttävän tunnearvon. Sen koki nyt tämäkin töllintytär, joka viime yönä oli ensimmäisessä lemmenkohtauksessaan. Poloinen töllintytär muuten, sillä hän eli nyt siinä kuvitelmassa, että tuo yö oli sisältänyt kaiken. Niinkuin sen olisikin pitänyt sisältää. Mutta tuo luonto, joka katseli tuolla ulkona, näki kaikki ikäänkuin kauempaa ja ymmärsi, että _se_ yö oli tytöltä iäksi mennyt. Ja niinhän tyttö itsekin sen ymmärsi.

Juuri kun tyttö oli painumaisillaan liian syvälle hiljaisen hetken ajattomuuteen, saapuivat veli ja sisar, ja syntyi vapauttava rupattelu. Väinöllä näkyi olevan aavistuksia Lyylin viime yöstä, oli luultavasti lähestynyt kotoa samaan aikaan kuin Lyylikin meni aittaan. Tämä huomio ei ollut Lyylille vastenmielinen. Kun Saima meni ulkoa hakemaan vettä pulloon, pannakseen siihen kukkasia, katsoi Lyyli veljeään silmiin, ja kysyi missä tanssi oli.

-- Linnassa vaan, vastasi Väinö kuin jollain uhalla. Ja hetken vaitiolon jälkeen lisäsi:

-- Kallekin ropsi Vähänmäen Iivaria.

-- Kas kun et sinä saanut? virkkoi Lyyli.

-- Ne on eri miehet, jotka saavat, vastasi veli. Hetken päästä kysyi Lyyli:

-- Mistä Kalle Iivarille suuttui?

-- Taave siellä ensin soitti suutaan Iivarin kanssa, kutitti Iivaria leuan alta, ja Iivari yritti antaa takaisin, mutta Kalle tuli ja vei sen pihalle.

-- Vai oli Taavekin, sanoi Lyyli ja hymyili omituisesti. Väinökin hymyili merkitsevästi. Taave oli näet Lyylin vanha "sulhanen".

Tämä pieni keskustelu, jonka käänteet vain he kaksi ymmärsivät, palautti Lyylin taas nykyisyyteen. Sädehtivä sunnuntai jäi ikäänkuin sivulle, ja yöllinen kohtaus jollain lailla kalpeni hänen mielessään, vaikkei hän itse sitä tahtonut huomata, vaan koetti ravistaa sen hetkeksi kokonaan pois. Väinön puhe tuntui omituisesti ahdistelevan Lyylin taanoisia mielenliikkeitä. Heillä ei enää ollut mitään sanomista toisilleen. Väinö oikaisi sänkyyn makuulle ja Lyyli meni kamariin. Hän ei nyt taas ajatellut mitään erikoista, tunsi vain olonsa hyväksi.