Part 15

Eikä juhlijoista moni nyt ajattele morsiantakaan, hänen läsnäolonsa tunnetaan vaistomaisesti, hän on yhtä kuin tämä juhla. Häntä puetaan monen huoneen takana äärimmäisessä kulmahuoneessa, hän tulee jo valmiiksi. Salissa ja muissa huoneissa on supattelevia vieraita. Äärimmäisessä kulmahuoneessa silmää morsian peiliin, huntu päässä. Samalla hän sivumennen silmää ikkunasta ulos lakeudelle ja näkee siellä unohdetun päivän raukean surunvoittoisena paistelemassa, ja hänen tajunnassaan käväisee aivan pikaisesti kummallinen mielleyhdistelmä: varhaisempi entisyys, tämä kesä ja tämä nykyhetki sisältyvät kaikki siihen silmäykseen, jonka maisema häneen luo. Salista kuuluu: tiiru-laaru-trom; se on viulu. Isä tulee hakemaan. Kun tytär ottaa ensimmäisen askeleen lähteäksensä saliin, jysähtää hänen mieleensä sulhasen kuva ja nimi, Brunius, Brunius; niinkuin hän nyt vasta olisi koko seikan ymmärtänyt. -- Brunius, se on sama mies, jonka hän silloin näki tanssiaisissa, joka seurusteli hänen kanssaan, kirjoitti, oli täällä juhannuksena ja on nyt jossain tuolla edessäpäin, isä vie minut sen luo. Brunius ei ole mikään miehen nimi, vaan erityisen käsitteen nimi, ja tuo isän käsivarsi, johon minä nyt nojaan, kuuluu sekin siihen Brunius-käsitteeseen. Mitä hän nyt tekee minun kanssani näiden ihmisten nähden, jotka ovat vartavasten pukeutuneet ja saapuneet katselemaan. Ovatko nämä häät? Mikä minua vie saliin? Isä on kuin jonkin hirviön lempeä mutta peräänantamaton käsi. Nyt salin ilma aukee, tuossa on kaikki...

Matkalla pukuhuoneesta saliin Olga ehti näin täydellisesti havaita tuon salaperäisen oikullisen mahdin, jonka valloissa nyt olivat hän itse, isä ja kaikki nuo vieraat. Isä vei, hän meni, ja noiden ihmisten katseet imivät ja työnsivät häntä. Mitään tämäntapaistakaan ei ollut hänen kuvitelmiinsa sisältynyt silloin, kun hän oli alkanut kiinnitellä Bruniusta itseensä. Olga tunsi nyt olevansa jonkin tuntemattoman tahdon alainen. Sillä hetkellä kun isä luovutti hänet Bruniukselle, etoi Olgan mieltä koko isän olento. Brunius taas oli kuin jokin syytön, siisti sivullinen. Astuessaan vihkimäryijylle hän vielä muisti aamulliset vuoteessa kokemansa tunnelmat. Ne ikäänkuin kimmahtivat päin hänen tajuntaansa ja siitä takaisin ja jättivät jälkeensä sen tiedon, että Elias on täällä, jossain hänen takanaan. Hän on itse tällä hetkellä Eliaksen ikäinen, tainnuttavan nuori -- ja viaton, niinkuin hänkin. Siihen tunteeseen ikäänkuin kevyesti nojasi hänen tajuntansa koko vihkimisen ajan...

Pappi puhuu pitkään asiallista puhettaan.

Kuinka harvoin sittenkin tulemme ajatelleeksi elämän moninaisuutta ja yrittäneeksikään luoda siitä itsellemme ulkokohtaista kuvaa. Koko elämän olemusta emme milloinkaan käsitä, se on samanlainen kuin äärettömyyskin. Mutta me joudumme eläissämme näkemään tapaussarjoja perätysten ja tuossa yksitoikkoisessa peräkkäisyydessä on, jos osaamme sitä nähdä, suuri runollisuus, joka ensin masentaa ja sitten virvoittaa. Ensin se masentaa, kun löydämme itsemme aarniosta, jossa seuraa vain sokkelo sokkelon perään, eivätkä sokkelot lopu milloinkaan. Tuossa on nyt talo, jossa parasta aikaa pidetään tyttärelle häitä. Siinä on heti kolme seikkaa, sokkeloa: talo, tytär, häät. Talo on ikivanha, tiesi milloin se on rakennettu ja kuka sen rakensi. Kauan aikaa sitä hallitsi muuan mies, jolla oli vaimo ja poika. Poika oli ainoa lapsi, ja senvuoksi oli hänellä lapsuudessaan aikaa elää perusteellisesti monet pikkuseikat. Hän eli elämyksiään, ja talo pysyi yhä paikoillaan. Hän palasi taloon monenlaisella mielellä, ja talon henki sai suojella monta verevää haavetta... Mutta sanat ovat liian hidasliikkeisiä tulkitsemaan tätä asiaa. Pitäisi johtaa tapausten ja seikkojen sarjoja niin moniaalta yhtaikaa siihen, kun morsian äärimmäisestä kulmahuoneesta meni saliin vihittäväksi Bruniuksen kanssa -- joka juhannussaunassa sanoi, ettei hän ole tottunut suomalaiseen kylpyyn... Muistamme ne kolme nuorukaista, jotka kevään yhtyessä kesään olivat pitkällään kaupungissa merenrantapuiston nurmikolla. Siitä tuohon, mitä äsken näimme morsiamen mielessä tapahtuvan, siinä on pieni näköala tuohon peräkkäisten tapausten runollisuuteen... Talossa pidetään nyt häitä tyttärelle. Tytär on nainen, yksi elämänaarnion pikku ihmeitä, eräs sokkelolaatu. Nainen tulee tänne maailmaan tietämättään, hänet saatetaan tänne ja kasvatetaan. Hän kasvaa ja imee joillakin näkymättömillä juurilla olevaisuuden, kaikkeuden maaperästä, niinkuin kasvi imee mullasta ja saa heleät värinsä auringonvalon myötävaikutuksella. Mikä naisen kasvamisessa ja väriensaannissa vastaa auringonvaloa, sitä en osaa sattuvasti sanoa. Mutta olevaisuuden, kaikkeuden maaperä on paikallisesti yhtä vaihtelevaa kuin multakin, ja sen mukaan vaihtelevat molempien maaperien kukatkin. Muutamilla alueilla ei kasva eräitä kukkia. Joskus aiheuttaa tämän seikan myös sopivien hyönteisten puute... Kaiken kaikkiaan, naisia on kuten kasvejakin monenlaatuisia ja -värisiä. On kukkiessaan jotenkin hillityn värisiä, sittemmin värittömiä mutta satoisia -- rukiita, ihan kuin rukiita. Sitten on aivan puhtaan valkoisia, omenankukkia suuret määrät yhdessä -- irtireväisty, yksinäinen omenankukka näyttääkin jotenkin avuttomalta -- ja niiden hedelmäkin on kaunis ja punertava. (Malkamäen pienemmässä rakennuksessa on juhannuksesta asti asunut sellainen sekä hedelmä että kukkanen, eräs lääkärin leski ja hänen tyttärensä, joista ei tätä ennen ole ollut aikaa eikä tilaisuutta mainita.) Sitten on suuria, sinipunervia kukkia, harvinaisia ja yksitellen kasvavia. Ne herättävät meidän mielenkiintoamme kukkina, vaikkemme voi ymmärtää, minkätähden niitä maailmassa kasvaa. Emme ole aivan varmoja, vaikka ne olisivat hiukan myrkyllisiäkin. Niiden hedelmäinkantoa emme enää huomaa, se tapahtuu joskus myöhemmin, muun ruohon seassa. Sitten on vielä sametinpehmeitä metsäkukkia, niinikään yksinäisiä ja kovin herkkiä pitelemiselle ... varmaan moni voi muistoissaan nähdä tapauksia... Niin naiset, nuo pikku ihmeet ovat monenlaisia, ja heidän vaiheitaan katsellessamme meidän silmämme useimmiten avautuvatkin näkemään elämänaarnion moninaisuutta ja sen runollisuutta. Esimerkiksi naisen vihillemeno tuolla tavoin ja niillä edellytyksillä kuin äsken näimme. Puhutaan paljon vanhempien pakottamisesta ja esitetään siitä juontuvia voimakaspiirteisiä kertomuksia. Myös puhutaan lapsellisesta rakastumisesta ja sellaisen rakkauden onnettomasta kuolemasta. Sopii epäillä, onko näitä kumpaakaan tapausta aivan puhtaasti sellaisinaan olemassa. Sanottiinhan Olgankin joskus järkeilleen, että Bruniuksen kanssa olisi muka turvallista olla, että tämä voisi hyvin varjella naisensa ikävyyksiltä tässä maailmassa. Mutta jo kihlausaikanaan oli Olga itsekin unohtanut tuon perusteen, ja jotkin muut seikat työnsivät häntä eteenpäin alettua tietä hamaan vihkimishetkeen asti. Ja kun nyt katselee Olgaa edessään ja muistaa vaikkapa vain hänen tämänkesäisiä menettelyjään, niin ymmärtää, että tuo tilanne hänen vihille mennessään oli juuri sellainen, johon hänen piti joutua; että se omituinen ilmakehä, joka häntä on ympäröinyt koko kertomuksen ajan, on ollut vain tuon lähestyvän omituisen tilanteen ennakkoväreilyä. Näemme sokkeloissa järjestelmällisyyttä, vaikkemme näe järjestelmän alkua emmekä loppua. Olga seisoi nyt kaikkien niiden voimien yhtymäkohdassa, joita hän tähän asti huvikseen oli päästellyt irti, ikäänkuin aikeissa ryhtyä ratkomaan sokkelojärjestelmää. Hetki oli erinomaisen otollinen johonkin suureen, tavattomaan tekoon, joka kehittää ihmisen luonnetta, hänen sisäistä kuviotaan enemmän kuin kymmenen tavallisen elämän vuotta, ja voi tosiaan reväistä valtavan aukeaman keskelle elämän aarniota. Olga vaistosi, kuinka tämä hetki tarjosi hänelle tilaisuutta sellaiseen nimittämättömään suurtekoon. Mutta hän seisoi vain paikoillaan ja ikäänkuin odotti, mitä seuraa, kun hän ei teekään mitään. Ja siinä odottaessaan hän ikäänkuin nojasi pieneen seikkaan, Eliaksen läsnäoloon. Ja niin siinä menee ohi hetki, joka ei tarjoudu toista kertaa, sokkelot jatkuvat.

Pappi on jo päässyt puhumasta.

Ja kaikki jännitys huojentuu ja sulaa poloneesiin. Kuinka onkin päästy aamun kirkkaudesta tähän asti! Nyt soi jo poloneesi, pehmoinen virvoittava aine, tai virta, joka nostaa ja keinutellen kantaa pois siitä äskeisestä jähmeästä olosta, jonka lävitse poloneesiin päästiin. Ulkona jalostuu iltapäivän kulta, tässä se jo on mukana. Kaikkia näköpiirin ääriä myöten se toistaa poloneesin käyntiä. Puutarhassa reseda tuoksuu. Kaikkien säveltä kuulevien ihmisten jäseniin virtaa sävel-aine ja taikoo niistä kaikkinaisen iän pois, niin että jäljelle jää vain pelkkä ihmisyys. Häät ovat alkaneet.

Poloneesin jälkeen seuraa ensimmäisten valssitunnelmien hienoin aika, hämärän tullessa, valojen syttyessä. Soiva valssi on kuin suuri parvi ilmassa leijuvia henkiä. Jokaisen tanssiparin korvain juuressa kiertää ja puhuu sellainen henki koko tanssin ajan, vietellen noudattamaan kevytmielisiä liikkeitä ja huikentelevia ajatuksia. Se puhuu kullekin erikseen, ja jokainen luulee olevansa sen kanssa kahdenkesken. Joskus tanssiva mies vetää naistaan lähemmäksi, silloin valssin sävel saapuu heidän kasvojensa ja ruumiittensa väliin ja he kaikki kolme koskettavat toisiaan. Näin keinuu koko tanssisali, ja soittimista valuu yhä uusia liikkeitä ja ajatuksia. Ennenkuin tulet syttyivät, kiintyi jonkun nuorukaisen silmä erään tytön vartaloon. Tyttö huomasi sen ja tanssiessaan hän katsoi sivulla seisovaa nuorukaista silmiin. Tästä nuorukainen rohkaistui ja silmäilemistä jatkui, kunnes valot syttyivät, jolloin he jälleen katsoivat silmästä silmään, mutta kummankin katseessa ilmeni tällöin pieni ivan häive. Eivätkä he näissä häissä päässeet tätä astetta pitemmälle, vaikka tyttö oli pukuunsa uhrannut niin paljon huolta ja hurjia toiveita ja vaikka se sopi hänelle niin hyvin... Oli melkein surullista nähdä, kuinka hyvin se sopi.

Valssi virtaa jakso jaksolta, ei osaa arvata, milloin se loppuu. Valot ovat jo palaneet kauan, ulkona on tullut pimeä. Jo kolmen aikaan tapahtui vihkiminen, ja jo sitä ennen saapuivat ensimmäiset vieraat, keskellä päivää, ja nyt ovat valot jo palaneet kauan. Nuo ja nuo vieraat täällä olivat ensimmäisiä. Tuntuu jo melkein siltä kuin häät olisivat mennyttä. Soiton väliajassa ei enää värähdä malttamattomuutta, ja joku innokkaimpia ja parhaita tanssijattaria voi viipyä näkymättömissä kokonaisen valssin ajan. Häät jatkuvat jatkumistaan, mutta ulkona on kuu.

Ai! Kuu! Se on nyt ihan pyöreä, ja kun ensimmäiset tulevat ulos sitä katsomaan, liittyy se juuri syrjällään Malkamäen korkeimpaan kohtaan, niinkuin punainen pää tummaan, istuvaan jättiläisruhoon. Pää on hiukan kallellaan, ikäänkuin yrittäisi herra leikillisesti nähdä olkapäällään aivan lähellä kaulaa sijaitsevaa kiveä ja pihlajaa. Ja katsos mitä se tekee, tanssisävelten yhä kuuluessa sisältä talosta! Se antaa temppunäytteen. Kun se muka ei näe tuota nenäkästä pihlajaa ja kiveä, jotka pyrkivät sen poskelle, niin mitä muuta kuin antaa pään ihan hiljaa-hiljaa irtautua tummasta ruhosta ja etääntyä sivulle päin, vähääkään hievahtamatta kalleltaan ja kasvot samassa viurussa. Kuu on saapunut juhlatalon liepeelle antamaan näytöstään, eikä sitä ajeta pois, vaikka paras tanssijatar puolenyön aikaan voikin olla kateissa kokonaisen valssin ajan. Mutta hän saapuu huomaamatta ovensuuhun, juuri kun polkkamasurkka on alkanut. Hän seisoo siinä korkeana ja hyrää kimeästi jotakin huulet suljettuina ja silmät kiintyneinä tanssiviin, niinkuin tahtoisi lähellä seisovalle, salaa silmäilevälle nuorukaiselle ilmoittaa, että on huomannut tämän silmäilyn, vaikkei pidäkään tarpeellisena katsoa. Koko hääsalin ihmiset, tanssijat, seisojat ja istujat muodostavat joka hetki määrätyn suuren ryhmän, joka asennoillaan ja ilmeillään yhdessä läsnäolevan musiikin kanssa tulkitsee juuri sen hetken sisällystä.

Ja ulkona kuu yhä vain jatkaa jatkamistaan tuota yhtä päänirroittamistemppua, joka on sen ainoa. Nyt se on jo parin sylen päässä tummasta ruhostaan. Kivi ja pihlaja katsovat sen perään koomillisen kaihomielisinä, kun poski pääsikin pakoon niiden kutkutukselta. Näyn luonne on yhtäältä leikillinen, mutta samalla siinä on totiseksi tekevä sivuvivahdus, niinkuin nauravan kääpiön käytöksessä. Pää irtaantuu yhä kauemmaksi tummasta ruhosta, eikä kumpikaan näytä siitä irtaantumisesta kärsivän.

Poika ja tyttö katselevat yhdessä kuuta, puhumatta mitään. Kuun edessä ei ole tarpeellista puhua. Ei voi sanoa, ymmärtääkö kuu pojan ja tytön asian, mutta se katselee niin salaperäisen kursailematta ja suurenmoisen hämmentymättä, että sen mielellään antaa nähdä. Poika laskee vasemman kätensä tytön vyötäisille, tyttö tarttuu siihen käteen, ikäänkuin hillitäkseen, ettei se saisi varomattomasti ravistetuksi hänen kasvoiltaan kuun kirkkautta. Poika ymmärtää sen eikä olekaan varomaton. Sisällä on soitto vaiennut, sitten lyödään muutamia alkusointuja ja täyteläinen naisääni alkaa laulaa. Kuutamossa seisovat poika ja tyttö kuuntelevat, he ovat kahden, laulaja ei tiedä heistä. Pojan käsi ei hievahdakaan tytön vyötäisiltä, ja tytön hillitsemistä varten siellä oleva käsi tosiaankin lepää pojan kädellä. Kuukin kuuntelee paisteineen, kuinka nainen sisällä laulaa. Nämä ovat Malkamäen häät. Laulu kuuluu kuin jostain tämän tapauksen yläpuolelta, häätalossa ovat kaikki muut äänet vaienneet, ja hetkisen tuntuu näistä kahdesta kuuntelijasta siltä, kuin ei talossa olisi ketään, vaan tuo laulu kuuluisi jostain talon takaa, heille kahden. Ja vaistomaisesti he koettavat päästä selville, mikä se totuus on, jota laulu heille puhuu. -- On erinomainen tilaisuus nähdä millaista onni on. Se on totista, kirkasta ja ajatonta.

Kuu näyttää ikäänkuin lakanneen kujeestaan. Nämä ovat Olgan ja Bruniuksen häät... -- -- --

On yhä häät. On sellainen hetki, joka kuluu hitaasti, tunnelma on loivenevan aallon pohjassa. On väliaika.

Morsian ja sulhanen istuvat rinnatusten ja ovat vaiti. Elias seisoo yksinään ovipielessä, käsivarret rinnan yli ristissä. Hän katselee morsiusparia, etenkin morsiamen pukua, ja kuvittelee mielessään siihen rinnalle sen puvun, joka samalla morsiamella oli poutapäivänä. Muutenkin tuntuu siltä, kuin tämä hetki näissä häissä vastaisi, koko kuluneeseen kesään rinnastaen, niitä pouta-aikoja. -- Tuossa se morsian nyt istuu, jota minä olen pitänyt omanani, joka sanoi minulle ne neljä sanaa. Kuvittelen hänen nyt juuri äänettömästi sanovan ne minulle uudestaan. Tuo olento se siis oli; enpä ole häntä tällä lailla milloinkaan saanut katsella... Lyyli, missä hän nyt on? Hän on jossain siinä pimeydessä, joka ympäröi tätä kohtaa, jossa on häät. Lyyli on siellä ja minä olen täällä. Mutta kukaan näistä ei tiedä, mitä minulle eilen tapahtui Korkeessa. Jos se kohtaus yhtäkkiä ja yhtaikaa työntyisi kaikkien noiden tajuntaan, niin ne hyppäisivät paikoiltaan ja alkaisivat kiivaasti etsiä, missä minä olen. Lyyli on siellä ja ikäänkuin odottaa, että minä vihdoinkin saisin valmiiksi sen jonkin, jota hän odottaa. Se on se Lyyli, johon tutustuin vasta hiljakkoin, jonka ulkopinta: silmät, suu ja vartalo, eilen sillä lailla liekehti, mutta sisus, itse Lyyli, koko ajan pysyi liikkumatta sen ulkopinnan takana, ikäänkuin moitti minua siitä onnettomuudestani, ettei minulla ollut valmiina sitä jotakin... Tässä istuvat ihmiset noin raukeina ja tuhlaavat tietämättään jännittävän kallista aikaa... Nyt morsian sanoi jotain sulhaselle, sulhanen vastaa, tummien, pehmeiden, lyhkäisten viiksien alta näkyy kaksi valkeata etuhammasta. Tuota morsianta olen minä syleillyt...

Morsian sanoi sulhaselle:

-- Mitä sinä pidät Eliaksesta?

-- Kenestä?

-- Malkamäestä.

Näin morsian kysyi sulhaselta tuosta nuorukaisesta, josta kihlajaisiltana oli laulu kuulunut.

Sulhanen vastasi: -- Talonpoikainen.

Oli kuvaavaa, etteivät he tätä ennen olleet nuorukaisesta sanaa vaihtaneet. Heidän tähän asti läheisin kohtauksensa oli se, joka tapahtui vuoden lyhimpänä yönä kamarissa Bruniuksen saavuttua. He olivat sittemmin vaistomaisesti varoneet koskemasta Taaven lauluun ja Eliakseen. Bruniuksen mielessä oli laulu ja sen aihe tuon häntä ympäröivän ja hänelle vieraan maailman voimannäyte; tuon kaiken, johon hän ei itse tuntenut vähääkään kuuluvansa, mutta johon Olgasta, hänen morsiamestaan, kuului kauhistavan suuri osa, ja joka juuri senvuoksi näinä viime aikoina oli kiusallisen usein asettunut hänen tajuntansa eteen, ikäänkuin vaatien häntä siihen ryhtymään. Itse, omassa mieskohtaisimmassa olossaan, hän ei tuntenut tuota maailmaa tarvitsevansa, mutta nyt oli käynyt niin, että Olga oli erottamattomasti yhtynyt häneen -- ei yksin vihkimisen kautta, vaan syvemminkin -- ja missä ikänä hänen, Bruniuksen, sielu tai henki nyt liikkui, aina kulki sen mukana myös Olgan henki ja sen perässä taas aina tuo hämärtyvä jatko: Olgan katkeamaton suhde tuohon vieraaseen maailmaan, jossa säännöttömät yllätykset olivat mahdollisia. Brunius tunsi joutuneensa ikäänkuin liekaan, mutta liekaköysi (Olga) oli semmoinen, että se toisessa päässään ajautui ja sulautui johonkin tuntemattomuuteen ja toisessa taas sulautui häneen, Bruniukseen, hänen oman olemuksensa rajoittamattomaksi osaksi; eikä Brunius nyt enää voinut nähdä selvää ylimenokohtaa, rajaa, itsensä ja tuon vieraan maailman välillä, josta laulu oli kuulunut ja jonka lähimmäksi päässyt edustaja hänelle oli Elias.

Siksi oli Bruniukselle hyvin vastenmielistä sanoa Eliaksesta mitään arvostelua, ja kun hän oli sanonut tuon sanan: talonpoikainen, tunsi hän saapuneensa vastenmielisen lähelle tuota Olgan vierasta osaa ja ryhtyneensä sen kanssa tekemisiin niinkuin jonkun vertaisen kanssa. Se näyttikin heti tapojaan, sillä Olga sanoi:

-- Kun tietäisit, kuinka me olemme täällä ... sinun poissa ollessasi.

-- Niinhän laulu kertoi, vastasi Brunius hymyillen.

Tämä oli jo melkein sietämätöntä, mutta onneksi Olga vaikeni. Eliasta kohtaan ei Bruniuksella ollut juuri mitään muuta tunnetta, kuin että tuli vastenmielisesti huomanneeksi hänet toisten joukosta. Hän melkein ihmetteli, että sellainen nuorukainen oli täällä hänen häissään noin vapaasti ja rauhallisesti. Eliaksella ja Olgalla sai olla mitä yhteistä tahansa, ne seikat eivät milloinkaan voineet saavuttaa Bruniuksen sisäisintä itseä. Ennen näitä aikoja sentapaiset seikat tuskin saavuttivat edes hänen ulkopuolista tietoisuuttaan, mutta nyt, kun Olga oli yhtynyt häneen, tunsi hän alati niiden olemassaolon kiusallisena, tarpeettomana ja senvuoksi käsittämättömänä painona, häipyvänä jatkona. Jonkin, ehkä tosin pienemmän osan Olgan olennosta hän tunsi sisältyvän tuohon omaan sisäisimpään itseensä.

Tällaisissa oloissa Bruniuksen eläminen nykyisin tapahtuu ja siitä lähtee jatkumaan, kun hän näistä häistä häipyy. Häät on. Elias on kadonnut ovelta.

* * * * *

Salissa laulaa kvartetti. Keväällinen tuomari on bassossa. Olga istuu Bruniuksen vieressä, mutta hän on tällä hetkellä unohtanut vierustoverinsa ja katselee ja kuuntelee, ihmeellistä kyllä, tuomaria. Tuomari on tähän asti jäänyt häneltä jotenkin huomaamatta. Mutta nyt on hääyötä kestänyt jo niin kauan, että läsnäolijain tajunta on läpikotaisin eläytynyt häähenkeen; ei kukaan muista, että arki on takana, ja vielä vähemmän, että se on edessäkin. Ollaan kuin matkalla, hiljaisesti nousten jonnekin, josta ei enää palata. Ei palata sinne alas, mistä lähdettiin: pukeutumisesta, eilisestä päivänvalosta. Nousu ei enää moneen tuntiin ole ollut jyrkkää, puolenyön jälkeen ei ole enää noustu ollenkaan, mutta on pysytty siellä, minne ennen puoltayötä päästiin. Ihmiset ovat kokoontuneina aine, jolla on sellainen ominaisuus, että kun siihen jostain saapuu hieno, salaperäinen, näkymätön käyte-aine, niin siitä tulee juhla; aivan kuin viini käy. Tunnelmat nousevat tyveninä, hivelevinä kuplina.

On kiiruhtamaton, täyteläinen hetki. Tuomarin basso virtailee kuin itsestään, niinkuin tietämättä, että sitä kuunnellaan. On kuin laulajat henkilöinä olisivat vaiti, ja heidän läheisyydessään suuri ihmisjoukko on kuuluvan laulun turvissa yhtaikaa vaiti. Ympäröivän, syksyä kohden painuvan, kuun valaiseman tienoon keskellä on tällainen kohta. Yksi ihminen, Olga, istuu ja katselee laulavaa tuomaria, mutta tuomarin tutun, maailmassa tyventyneen hahmon ohi hän sisäisillä silmillään näkee jotakin, jota hän ei millään muotoa osaisi selittää. Jotain sanatonta, mutta liikuttavan selvää valuu laulun mukana johonkin hänen olemuksensa sellaiseen osaan, jolla ei ole nimeä. Mieli voi onnellisena pingoittumatta viivähtää kaikissa elämän kohtauksissa, kaikissa. Eikä mikään, mitä on tehnyt tai aikonut tehdä, ole pahaa, vaikka joku vaiston osa on sellaista joskus kuiskannut. Ei se ole pahaa, sillä se kuuluu johonkin sellaiseen, johon kuuluu kaikki; jota hän ei osaisi selittää, mutta jonka hän näkee ikäänkuin tuossa laulavassa tutussa tuomarissa. Tai ulkonaiset silmät ovat ikäänkuin sattumalta unohtuneet nojaamaan tuomariin, sillaikaa kun sisäiset silmät katselevat ohi sinne jonnekin, johon kaikki kuuluu, koko jatkuva tarina, Bruniukselle meno, Elias...

Tämä laulunkohta oli vielä hienon-hieno koroke, korkein kohta mihin näissä häissä päästiin. Sitten alkoi taas varovaisesti, hiljallensa valssi soida, ja sen tahtien välissä vivahteli aamun läheisyys. Mutta vielä ei kukaan vieraista ollut poistunut, morsian saattoi hetken olla näkymättömissä, ei kukaan sitä miksikään huomannut. Morsian on huomaamattansa kulkeutunut jonnekin äärimmäiseen huoneeseen, joka ei ole vieraitten käytettävissä, jossa on pimeätä ja jossa saliin saapumaton kotoisuus pitää omaa juhlaansa. Sinne ei kukaan osu suoraan, mutta jonkun matkan päässä akkunasta on maassa rakennuksen varjon ja kuun valaiseman välinen jyrkkä raja. -- Tänne Olga huomaamattaan kulkeutui, ennenkuin hän satunnaisen, sopimattoman, hurmaavan mielijohteen vallassa meni vanhan emännän puolelle, jossa Elias istui...

* * * * *

Vanhan emännän puolelle porstuanperäkamarin sohvaan kuuluu ylhäältä talosta tanssin humu, mutta ei oikein erota mitä tanssitaan. Se lienee kumminkin polkkaa.

Elias istuu siellä yksin pimeässä, kauempaa katsoen näkisi vain valkoisen juhla-rinnan paistavan. Hänellä on nyt hiukan samantapainen sisäinen hetki kuin Olgalla oli äsken ylhäällä häätulien valossa mieskuoron laulaessa. Eliakselle on käynyt näin:

Katseltuaan tavallista tiiviimmin morsianta ja sulhasta siitä hääsalin ovensuusta hän hiljallensa poistui häähuoneesta ja tuli tänne alas. Tullessaan hän näki katsojaväkeä, näki jossain käänteessä Korkeen Väinönkin, Lyylin veljen... Väinö oli paremmissa vaatteissaan, hän, Elias, oli juhlapuvussa, valkoinen rinta avoinna. He huomasivat juuri toisensa, mutta he eivät tämmöisessä tilaisuudessa katseillankaan, sanattomastikaan vaihtaneet mitään keskenään. Väinön ei olisi tarvinnut täällä olla... Elias antoi ohimennessään sivuuttamilleen katsojapojille semmoisen kuvan itsestään, että hän on ylhäällä häissä, mutta hänellä on jotain muille kuulumatonta mentävää äitinsä puolelle, jotakin, jonka merkitystä he, katsojapojat, eivät käsitä.

Mutta moni katsojapojista olisi hänen menonsa kyllä käsittänyt, jos olisi sen ilman sanojen välitystä saanut tietoonsa. Elias meni vain sinne kamarin sohvalle istumaan.

Hän vain istui sohvalla ja ilman mitään järkeilyä totesi itselleen, että ne häät nyt ovat, ja että Korkeen Lyyli ei kuulu tähän häitten maailmaan, eikä oikeastaan hän itsekään. Ja että oli jotain surullista siinä, että Väinö oli tuolla ulkona katsojaväen joukossa, että Väinö yleensä oli olemassa. Hän ei vihannut Väinöä ja hän tunsi, ettei Väinökään häntä vihaa. Mutta Väinön olemassaolo oli jollain lailla epämukava. Ehkäpä juuri tuosta syystä, etteivät he vihanneet.

Niinpä hänen mielensä oli tuskin missään vireessä, siinä vallitsi, kuinka sanoisi, juhla-arki. Tyytymätön hän ei ollut mihinkään.

Ihan kuin hän olisi tiennyt kuka tuli! Ovi raottui, siinä oli Olga, sanokaamme oikea Olga.

Kun oli kumminkin jotain sanottava, kun ei tätä kohtausta oltu millään katseilla eikä muilla sellaisilla valmistettu, sanoi Olga.

-- Täälläkö sinä istut?