Part 14

Tänä iltana on pilvessä. Päästyään vuoteeseen ottaa Elias asiat esille. Ensin hän ajattelee ylihuomenna tulevia häitä. Sitten hän ajattelee muita asioita. Nekin ovat varsin selviä. Hän päätti seuraavana päivänä käydä Korkeessa.

Elokuun sadepäivä

Aamu olikin sateen vallassa. Elias katsoi herätessään ikkunasta ikkunaan, ruudusta ruutuun ja näki kaikkialla tasaisesti putoavaa vettä. Muutamaan hetkeen hän ei muistanut eileniltaista unettomuuttaan eikä päätöksiään, sitten ne kyllä pikimmältään pistäytyivät hänen mieleensä, mutta poistuivat heti, ja jäljelle jäi vain sateen jatkuva tunnelma. Siinä tunnelmassa oli jotain vahvaa ja asiallista, sade oli nyt vettä, eikä hopeaa, kuten kesäkuussa, jolloin aurinko usein paistoi sateen sekaan. Tämä sade virutti eikä enää virkistänyt.

-- Päivä. Tämäkin on yksi päivä. Kuinka monenlaisia päivät ovatkaan. Ja kaikki ne kumminkin ovat päiviä.

Taas meni poika akkunaan ja jäi katselemaan tuttua näköpiiriä. Sieltä sateen seasta se ikäänkuin silmäsi häneen ja ilmaisi tuntevansa samaa kuin hänkin: että tämän kesän kertomus jo on ehtinyt lauhtuviin loppulukuihinsa, tai oikeastaan jo päättynytkin, juhannuksen aikoihin... On merkityksetöntä, mitä kertomuksen henkilöille tapahtuu sen jälkeen, kun kertomus on loppunut ja siihen merkityksettömään jaksoon sisältyy usein kuolemakin. Henkilö jää vain odottamaan jakson loppumista. Joskus sadesäällä kumminkin joku näköpiirin etäinen laita odottamatta valkenee, ja lempeä harhakuvitelma alkaa huumata henkilöä, niinkuin jossain hänen henkensä avaruuksissa viriäisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin äänin. Hän katselee tuota kirkasta pilvenrepeämää pää taaksepäin valahtaneena ja tavoittelee hyräillen noiden näkymättömien viulujen säveliä. Tällaista sattuu ihmislapsille toistensa tietämättä.

Elias katseli sadetta ja koetti levollisesti arvailla, mitä hän lähitulevina aikoina tulisi tekemään, miten elämään. Hän tunsi, että hänen pian oli tehtävä jotain erikoista, jokin sisäinen paine pakotti häntä sellaiseen. Ihminen, jonka on kaikin puolin käynyt huonosti, ei äkkiä ja sattumalta, vaan siten, että onnettomuus pitemmän ajan kuluessa sitkeästi ja johdonmukaisesti ympäröi häntä yhä vahvemmalti; sellainen ihminen voi lopulta aivan nautinnokseen rypeä tässä onnettomuudessaan. Hän voi jonakin päivänä kohottaa suupielensä muikeaan ivahymyyn ja päätänsä nyökytellen kääntyä joka taholle katsomaan, kuinka kauniisti vastoinkäymiset on järjestetty aivan mitättömiä pikkuseikkoja myöten. Se tuottaa hänelle suoranaista iloa, eikä hänellä ole mitään hätää. Hän sanelee kuiskaten ja yhä muikeasti hymyillen: -- No mikä tällä kaikella oikein nyt on olevinaan tarkoituksena, arvoisa herra Kohtalo tai Sallimus tai mikä herran nimi lienee? En oikein huomaa, mitä herra luulee minulle voivansa. Mutta siltä varalta, että herra yleensä luulee minulle jotain voivansa, tahdon huomauttaa, että se on mitä lapsekkain erehdys. Minulta ei nähkääs voida riistää mitään, sillä minulla ei ole eikä tule olemaan mitään, jonka ominaisuuksiin kuuluisi jonkinlainen arvo. Sanotaan, ettei maailmassa ole mitään ehdotonta, mutta minäpä tiedän yhden ehdottomuuden: kaikki mitä minuun kuuluu, on minulle itselleni ehdottoman arvotonta. Jos siis arvoisa herra riistää minulta jotain, jolle herra luulee minun panevan jotain "arvoa", vaikuttaa se minuun juuri yhtä järkyttävästi, kuin jos annatte kaikkivaltiaan salamanne iskeä tuohon tiellä viruvaan oljenkorteen, niin että se tuokiossa käy läpi aineen kaikki kolme olomuotoa. Minun niinsanottu onneni ja valitettavasti erinomaisen vaatimaton henkeni ovat mitä suurimmalla auliudella milloin tahansa arvoisan herra Kohtalo-Sallimuksen käytettävinä. -- Nähkääs vielä: minä voin tästä huvikseni tallustella naapuriin ja sanoa hänelle, että hän on inhottavin luontokappale. Ja sitä sanoessani ei valtimoni kiihdy hiukkaakaan, ei ainakaan henkinen valtimoni. Tämä riippumatta ollenkaan siitä, hyökkääkö naapuri minun päälleni, vai sanooko hän vain: --"Jaha-jaha, onko teillä muuta asiaa?"

Tällainen on onnettomuudesta paatunut ihminen. Hän tulee metsästä aukeaman laitaan ja alkaa tyvenesti arvioida, mitä hän siinä näkee. -- Tuota seikkaa sanotaan kauniiksi tuosta-ja-tuosta syystä. Mutta kauneusvaikutelman vallassa oleminen on lapsellista itsensä pettämistä. Kukin tekee itselleen kauneuden, mitään itsessään kaunista ei ole, eikä siis liioin voi määritellä, mikä on kaunista, ei edes olettamalla, että sitä yleensä on.

Näin onnettomuudesta paatunut ihminen kävelee ja puhelee itsekseen, tulee vihellellen kotiin, syö aikalailla, menee levolle ja nukkuu oikein hyvin, ajatellen: -- Ähä-kutti, onpa kelpo sija allani.

Mutta seuraavana päivänä on taas sama edessä, eikä tuota onnetonta lopultakaan auta muu, kuin mennä ja kutittaa pääonnettomuuttaan leuan alta. Aivan kuin jotain kuritonta pikkupoikaa, jonka ärhentely jo menee mauttomuuteen, käydään kiinni korvanipukasta ja, käytettävää sormivoimaa miksikään arvioimatta, puserretaan hymyillen, istualta, vasemman käden sormilla niin, että nipukka ajettuu. Tuo huuditon kahdeksanvuotias lakkaa tällöin pitkäksi aikaa ilvehtimästä.

Ohimennen sanottakoon, että tuo täysikasvuinen itse ensin antoi kahdeksanvuotiaalle tilaisuuden tuohon kurittomaan ärhentelyyn.

Elias puheli äitinsä kanssa. Se tapahtui harvoin ja aivan erikoisen, hillityn alttiuden vallitessa molemmin puolin, jossain erikoisessa mielialankäänteessä. Kumpikin halusi näennäisesti mitättömien puheiden yhteydessä ja melkein puolittain tylysti saada puretuksi jotain toisilleen. Elias aloitti:

-- Taitaa tulla taloon hiukan huono hääilma.

-- Mm, vastasi muori.

Vaitiolo.

-- Aiotkos sinä mennä häihin? kysyy muori.

-- Mm, -n tiedä.

Vaitiolo, pitempi äskeistä.

-- Minä en taid'olla oikein hyvissä väleissä morsiamen kanssa, sanoi Elias.

-- Mitä sinä sitten morsianten kanssa niin pahoissa väleissä olet, koska kuuluu itselläskin olevan.

-- Jaa, vai on itsellänikin.

-- En minä tiedä, mutta sanotaan Korkeen tyttären olevan.

-- Jaa, no mitäs te siitä pitäisitte?

-- Minulle se ei tee suvea eikä talvea. Itsellensä jokamies nai, teki sen sitten hyvin tai huonosti.

-- Niin minustakin.

Loppu.

Elias lähti ulos ja tunsi mielensä ihmeen kevyeksi. Oikeastaan oli se ihan turtunut yhä kiristyvistä asioista. Mutta ajatus ei taipunut niitä asioita nyt ollenkaan aprikoimaan. Hän vain tunsi liikuskelevansa ja katselevansa maailmaa sellaisin ilmein ja elein, kuin jos hänen ympärillään olisi samalla tavoin liikuskellut ja katsellut toisia, outoja ihmisiä. Hän silmäili maisemaa, niinkuin tottunut matkamies silmäilee jotain uutta paikkakuntaa, jolle on muitten mukana yksinään joutunut. Minnekähän sitä nyt menisi, mitenkä päivänsä kuluttaisi? -- No niin, tehdäänpä niin, päätti hän ihan kuin sattumalta ja lähti etenemään kotopihasta etelää kohden.

Sade oli lakannut, mutta pilvet riippuivat taivaalla mustansinisinä repaleina. Etelän ranta, jonka aurinko jo oli sivuuttanut, oli kuin jyrkkä, korkea kallioseinä ja sen ilme kuin loukatun, itkettyneen ihmisen. Mutta itä ja pohjoinen olivat puhdistuneet ja ikäänkuin siirtyneet kauemmaksi, ja niissä vallitsevaan tunnelmaan liittyi Malkamäen talokin täältä katsellen, kevyenä ja raittiina niinkuin se, joka vaarasta päästyään unohtaa, että hän hädissään jo kääntyi Jumalankin puoleen... Elias katseli taivasta, jota hän ei ollut tämmöisenä milloinkaan nähnyt. Sillä korkeuden näköalat eivät milloinkaan toistu samanlaisina, enempi kuin niitä katselevan ihmisen mielentilatkaan. Mutta kummassakin on aina kohtia, jotka tuntevat toisensa vanhastaan, ovat joskus ennen merkitsevällä hetkellä katsoneet toinen toistaan. Ja niin jokin pilvenrepeämä voi, muistuttamalla jotain hetkeä käsittämättömästä menneisyydestä, paljonkin vaikuttaa, tämän nykyisen uuden mielialan sävyyn... Eliaksen taakse jäi korkea Malkamäki, josta tytär, Olga-niminen, huomenna oli menevä miehelään, mutta etelässä riippuvan lyijypilven vaiheilla oli Korkeen tölli. Kävelevän pojan turtuneessa mielessä asui sellainen pakottava tunne, että hänen siellä oli suoritettava jokin teko, joka oli turha, mutta välttämätön. Äsken ulos tullessaan hän oli ikäänkuin sattumalta sen huomannut, sanonut: no niin, tehdäänpä niin, ja nyt hän oli menossa sitä suorittamaan. Siinä mennessään hän ihan selvästi huomasi, kuinka taivas kirkastui. Lyijypilvi oli kadottanut kaameutensa, se oli jo häviämään päin. Aurinko ei ollut kaukana.

Alkumatkan pysyi menijän mieli tasaisesti tilassaan. Mutta kuusistossa tuoksui ilma kastuneelta sammalelta, ja vallitsi kaikkein vuodenaikain syvin hiljaisuus. Etenevä poika tunsi luonnottoman levollisuutensa järkkyvän, kun hän läheisyydessään totesi tuon hienon hiljaisuuden, joka ei ollut häntä vastaan, vaan tuntui ymmärtävän. Hän huomasi jo tulleensa jotenkin lähelle määräpaikkaa, ja hän istahti kivelle tiepuoleen. Lyhyessä hetkessä häipyi hänen murheensa metsän henkeen, niinkuin myrkkypisara valtamereen. Kaikki nuo väsähtäneen matkamiehen yhtäkaikkiset ilmeet ja eleet sulivat pois. Hän oli yksin metsässä, istui siinä kivellä, kallis auringonvalo pilkahti puitten välissä, hengen avaruuksissa virisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin äänin. Oli kuin jonkin arkipäivänä pidetyn juhlan ehtoopuoli. -- Tosiaan, häät lähestyvät, Olga, nuori nainen, vihitään huomenna.

-- Mutta kas taivasta. Se on ikuinen, se ei katoo kuin kesä, se vain kirkastuu syksyllä ja jalostuu ... menee välillä pilveen, itkee kun on liian kauan jakanut onneaan. Taivaan onni, se on etäinen ... taivas on etäinen, se sallii itseään tuta vain yhdellä aistilla, jaloimmalla ... ei niinkuin kukkain onni, joka on kaikkien aistien tyhjennettävissä. Mutta taivas on auringon läheisin. Tuolla näen nyt sen oikean taivaan.

Tällaisia ajatuksia vilahti sanomattomina pojan mielen lävitse. Poika oli sama, joka keväällä ennen tänne tuloaan lauleli ja joi olutta toisten kanssa eräässä rakennuksessa puiston partaalla lähellä merta. Jos katsoo tuohon kivelle hänen muotoaan, voi todeta, että hän on kuin onkin sama mies. Taivas ei nytkään ollut hänelle vihainen, mutta se oli sateen jälkeen kirkas ja kaukainen. Poika katsoi sitä nöyrästi, taivas ikäänkuin tunsi sen, mutta se ei katsonut takaisin häneen, vaan hänen ohitsensa, kauemmas, muita maita.

Mutta sittenkin, vieläkin, valahti kivellä istujan mieleen lempeä, suloinen harhakuvitelma. -- Lyyli on itkenyt paljon, hänen täytyy minun silmäini pohjalta nähdä minun oma entinen itseni. Kun menen hänen eteensä, hän hymyilee häpeillen viimeaikaisia asioita, tämä päivä on kirkastuva, ja me ilmoitamme asiamme, että toistenkin kasvoille asettuisi sama hymy... Nyt on jo syyspuoli, viljankorjuu ... käy vielä hyvin ... rakas rakas ... sinä ymmärrät.

Hän nousi ja lähti eteenpäin. Kymmenet sisäiset äänet huusivat häntä kääntymään takaisin. Tehty teko nousi esiin musertavana, ylipääsemättömänä, anteeksiantamattomana, Lyyli-niminen ihminen oli etäällä kuin taivas. -- Käänny takaisin, käänny takaisin! Mene yksinäsi muille maille! -- En voi, en voi. Minun on tehtävä jotain, on tehtävä.

Ja hän tiesi, että hän vastustamattomasti menee tuohon asumukseen, joka nyt tuntui hänestä vieraammalta kuin koskaan ennen. Sisäiset äänet huusivat hänelle, että hän tällä korjaamisyrityksellään tekee lopullisen lopun kaikesta, hän tunsi selvästi, että niin tulisi käymään, mutta niin täytyi käydä. Hän ei harkinnut mitään, mitä hän tulisi sanomaan tai tekemään. Hän laskeutui pihaan. Leikatun ruohon sänki lemusi. Lyijypilvi riippui taas järven päällä ja loi sen pintaan oman värinsä ja tunnelmansa. Pirtin akkunat näyttivät sinimustilta. Hiljaisuus, iltapäivä. Ei enää peräytymisen mahdollisuutta.

Pirtin ovi aukeni ja sulkeutui, niinkuin olisi syyllinen johdettu lakitupaan.

Pirtin ilma, Lyylin omaiset, Lyyli itse lieden luona ei nosta katsettaan.

Pari tuskallista sanaa äsken vallinneesta ilmasta. Isä nousee seisomaan ja katselee akkunasta taivaanrantaa. Äiti istuu jäykkänä ja äänetönnä. Saima hiipii Martan luo. Lyyli kohentaa tulta.

-- Minun olisi sinulle Lyyli vähän kahdenkeskistä, tulisitkos tuonne kamariin. Vai onko siellä Väinö? (Miksi hän sitä kysyi?)

Puhe ei vaikuta Lyyliin enempää kuin kuuroon. Äänettömyys on niin ylivoimaisen masentava, että se puhujaan vaikuttaa omituisen tyynnyttävästi, niinkuin suorittaessa tärkeää, mutta hyvin-sujuvaa tehtävää.

-- Menet vaan, kun Elias käskee, sanoo isä ehdottoman tinkimättömällä äänellä.

Tyttö käänsi katseensa päin poikaa, tummissa silmissä kiehui kostea uhma. Poikakin nousi. Kaksi ihmislasta seisoi siinä vastatusten, kummassakaan ei tuntunut olevan värähdystäkään jäljellä niistä kahdesta, jotka liikkuivat täällä kymmenen viikkoa sitten, ja joilla oli sama nimi kuin näillä. Tai näille ei tällä hetkellä sopinut mikään nimi. He olivat vain kaksi ihmislasta.

Tyttö odotti, että poika lähtisi ensin liikkeelle. Poika meni edellä ensin pirtin ovesta porstuaan, siitä kamariin, näki silmillään tutun kenkäparin muurin vieressä ja istahti sitten sängylle. Pian oli tämä asia loppuva. Tyttö seisahti oven luo, niinkuin olisi aikonut samassa palata takaisin. Lyijypilvien väri ja tunnelma leijui yhä silmissä.

-- Etkö istu? sanoi Elias jollain tavoin hymyillen ja laski kämmenensä viereensä sängylle, tuntien tällä puheella ja liikkeellä syvästi inhoittavansa kumppaniaan.

Tyttö ei vastannut, vaan katsoi poikaa jalkoihin.

-- Etkö sinä enää ollenkaan ymmärrä minua? kysyi taas poika ja ajatteli jatkoksi: näin minä nyt puhun.

Tyttö odotti vaitiollen, milloin toinen lopettaisi tämän hetken. Kun ei poikakaan heti jatkanut, aikoi tyttö poistua.

-- Yksi kysymys vielä, Lyyli. Etkö sinä ole...

-- Mitä? kuului tytön ääni ensikerran. Silmät näyttivät voivan leimahtaa tuleen.

-- raskaana?

-- Ehen, kuului melkein hyvänsuopa ääni. Hampaat näkyivät, ja sivulta lähetetty katse käväisi nopeasti kysyjän jaloista silmiin ja takaisin. Katse näytti siltä, kuin olisi naurava salama halkonut lyijypilveä. Vartalo hävisi nopeasti ovesta sellaisin liikkein, kuin se olisi sinä hetkenä tiedottomasti tahtonut tuoda ilmi kaikki luonnonluomat ihanat mittasuhteensa.

Poika jäi sängylle istumaan ja katselemaan vuoratun oven naularivejä, muurin tiilirivejä, syyttömän näköistä kenkäparia ja niin edespäin. Hän istui siinä tuokion ajattelematta mitään. Porstuassa kuului joku menevän ulos. Poikakin nousi ja lähti ulos. Pihassa seisoi isä ja näytti katselevan sateista järventakaista taivasta. Siinä olivat haavat, sauna, aitta...

-- Ei tainneet Eliaksen asiat oikein luonnistua, sanoi isä siitä paikaltaan ja katsoi päin. Pojan kasvoilla oli punoittava, älytön hymy, ja hän sanoi:

-- Ei oikein.

Silloin isä liikahti äkkiä, niinkuin olisi tullut lyömään, ja sanoi:

-- Ei, kyllä se on paras, että kukin pysyy omissaan.

Hän ei tullut lyömään, vaan meni ja otti seinustalta vannepuun ja alkoi sitä taivistella.

-- Niin kai sitten -- no hyvästi vaan, sanoi poika.

Isälle ei tuottanut pienintäkään ponnistusta olla vastaamatta tähän.

Metsään päästyään tunsi Elias olonsa jälleen hyvin kevyeksi, hän hyräili hiljalleen ja nautti kaihoisanraikkaasta ilmasta, jossa taas tuntui tuleva ilta. Erikoisesti häntä viehätti muistaissaan, mitä äiti oli päivällä viittaillut. Hän ikäänkuin näki sivulta päin Malkamäen muorin pojan rakastelemassa Korkeen tytärtä. Jaa, se ei ollut yhtään hullua, päinvastoin hyvin kaunista ja somaa. Poika katsoo näin suven aikana siellä tytön itselleen. Kyllä Lyyli olla osaa...

-- Ho-hoi, huomenna on sitten häätkin. Ihanat kesän päättäjäiset. Olga on kaikkien näkyvissä. Mutta minä olen oleva lähempänä häntä kuin yksikään.

Talon vaiheilla oli itse isäntä ja kysäisi näytellen valkoisia hampaitaan:

-- Entäs tuleeko se palstan kauppa?

Ja Elias vastasi iloisella melkein ilvehtivällä mielenkiinnolla:

-- No ei nyt sentään taida tulla. Minä tuolla juuri riiailin erästä tyttölasta, mutta ei se saamarin otus luvannut huolia.

Isännän hampaat peittyivät mustaan partaan ja hän oli sen näköinen, kuin olisi toinen hävyttömästi kurkottanut hänelle kieltään. Sanat olivat koskeneet sitä juhannusiltaista palstaa, mutta sanojensa takaa olivat nämä kaksi miestä hetkisen olleet näkymättömässä käsikähmässä jostakin heille kummallekin epäselvästä pitkällisestä syystä. Isännällä oli ollut vielä varattuna lause: -- Tottakai mies häihin tulee! mutta sen hän jätti sanomatta...

Häitten läheisyys tuntui nyt jo ilmassa malttamattomana odotuksena. Ja Elias tajusi heikosti, etteivät nämä tapaukset vielä olleet edes ehtineet hänen syvimpään tietoisuuteensa asti. Sai nähdä, milloin ne sinne asti pääsivät.

Häät

Olgalla oli siis mustat hiukset ja kulmakarvat, silmät olivat harmaat ja vartalo jotenkin kookas ja tanakka. Etenkin vyötäisten kohdalta hän oli huomattavan vahva ja muutenkin jollakin tavoin erikoinen, niin että kiihkomieliset nuorukaiset tavallisesti kiinnittivät häikäilemättömän katseensa niille vaiheille. Nilkat ja jalkaterät olivat nimittäin sen ohessa sangen sirot, josta syystä vartalon vahvuus vaikutti kevyeltä. Ja varjoisain silmien ilme näytti rauhallisesti virkkovan: "Eikö minun ruumiini olekin hyvä ja puoleensavetävä?" Kun silmät näin saivat kiinni kiihkomielisen nuorukaisen häikäilemättömän katseen, eivät ne ollenkaan moittineet, vaan ikäänkuin totesivat tutuksi käyneen ilmiön, niinkuin olisivat sivumennen katsoneet peiliin. Sormet olivat suurehkot ja luisevat, ne sopivat parhaiten yhteen silmien kanssa.

Tällainen tytär oli Malkamäen nykyisen isännän ja emännän ainoa jälkeläinen, jolle tänä elokuun päivänä oli määrä pitää häitä ja pidettiinkin. Päivä oli aamusta aikain kirkas, niinkuin sopikin olla. Olga heräsi vuoteessaan, mutta ei heti noussut ylös, sillä sitä myöten kuin tajunta herätessään avautui, tunkeutui siihen lähestyvän vihkimisen tuntu. -- Tänään se tapahtuu, tuo aurinko on jo sitä varten taivaalla. Se on noussut, peruuttamattomasti... Tuossa peruuttamattomuuden tunteessa oli jotakin hetkellisesti kauhistavaa ja vieroittavaa, joka sai kuumuuden tulvahtamaan päähän ja jäseniin. Teki mieli sittenkin hypätä vuoteesta ja rientää jonnekin, ryhtyä johonkin viime tingassa, jollain tavoin lykätä tämä asia tuonnemmaksi, päästä pakoon Bruniukselta, niin ettei häntä ikänä näkisi, etääntyä muille paikkakunnille ja tulla siellä toimeen, vapaana... Brunius tulee tänään, jokin turma tappaa hänet matkalla, rutistaa aivan... Tämä kuvitelma oli Olgasta vähän aikaa niin hurmaava, että hän aivan eläytyi siihen niinkuin suuren arpaonnen mahdollisuuteen. Hän kuvitteli, kuinka hän sitten surupuvussa suuren ihmisjoukon nähden saattaa Bruniusta hautaan, ja ihmiset näkevät hänen upean muotonsa, joka on omituisessa kiihdyttävässä ristiriidassa surupuvun kanssa. Ja hän tuntee siinä, voimakkaammin kuin ennen, nautintoa siitä, ettei ole milloinkaan tuhlannut.

Tuhlannut... Elias...

Onnellisten hautajaiskuvitelmien jatkoksi liittyi nyt välittömästi taas Eliaksen kuva. Ihmeellinen, ennentuntematon halu painautua Eliaksen turviin; ja varma tunne siitä, että Elias voisi suojella. -- Elias on vahva ja on nähnyt minut kokonaan, silloin poutapäivänä, ja siksi hän minua näin nyt hallitsee. Minä menen Eliaksen kanssa, me tulemme toimeen... Tavan takaa hän korjasi makuuasentoaan, ikäänkuin vaistomaisesti torjuakseen pois tämänpäiväistä todellisuutta, ja hätääntynyt mieli piti kaikin tavoin kiinni noista vapaista kuvitelmista. Silmät kiinni, näin-näin, ja Eliaksen kanssa pois... -- Ooh -- aika kuluu, ja lopulta on minun tästä noustava... Brunius tulee ... vihitään... Tahdon pysyä tässä, silmät kiinni... Olga puristi tyhjää syliään ja jännitteli ruumistaan, ja mielikuvitus toi yhtenä ryöppynä esiin kaikki nuorukaisen häikäilemättömät katseet. Silmät kiinni maatessaan hän aivan tunsi, kuinka hän kiiti pois jonnekin noiden lukemattomien katseiden turviin, josta hänen ei tarvinnut nähdä häävalmistuksia. Siellä hän leijuu niiden katseiden kannatuksilla... -- Kas, uni tulee vielä. Mutta kun hän huomasi olevansa nukahtamaisillaan, niin hän havahtui siihen huomioon. Ja lähes kuudenkolmatta ikäisenä hän siis nousi viimeiseltä tyttömakuultaan. Tässä toisessa havahtumisessa raukenivat näet kaikki hätääntyneet mielikuvat, ja jäi lopullisesti muistelematta moni kesäinen elämys, mihin mieli äsken oli tuntenut halua uudelleen eläytyä. Ne ikäänkuin jäivät vuoteeseen, josta Olga oli noussut. Olga alkoi asiallisesti elää tätä päivää semmoisena, kuin se oli edessä. Mutta vuosien kuluttua hän voi joskus unissaan joutua oloihin ja tiloihin, jotka ihmeellisesti hivelevät tuttuudellaan, vaikkei hän enää muista mitään sellaista koskaan hipaisseensakaan.

Kolmenlyöntiin on vielä aikaa kuusi tuntia. Se on mitä kauneinta jälkikesän aamupäivää, joka kuluu hitaasti, mutta ehtii sittenkin pian. Puolipäivän vaiheilla koivunlehdet välkyttelevät auringonvaloa, ja huojuvien oksien varjot kiitelevät ylös alas pitkin valkoisia runkoja. Lepänlehdet näyttelevät hohtoreunaisille pilville harmaita alapuoliaan, koko lehtevän mäenlappeen yli etenee tällöin tuulen käydessä kuin kevyt vilunpöyry. Omenapuussa sujahtelee harmaa pikkulintu häistä tietämättä, ja aivan sen lähellä aurinkoisimman vehmauden päällä lekuttelee valkosiipinen perhonen. Toinen perhonen lekuttaa toiselta suunnalta ja menee ohi. Päivänpaiste on hellää ja hyvää, se antaa vielä aikaa sille, joka valitti kesän kuluneen huomaamatta. On jo puolipäivä, morsianta ei enää saa nähdä muut kuin ne, jotka häntä puettavat. Lähistöllä asuu sellaisiakin, joita ei ole häihin kutsuttu, ja heillekin on tämä päivä malttamaton ja pitkä. He odottavat nyt jo hämärän tuloa, hääiltaa, katsojaväen aikaa... Kello on kaksi, kaukaisempia vieraita on jo tullut, heitä liikuskelee puutarhassa ja heidän juhlavaatteidensa näkö poistaa lopunkin arkitunnun koko alueelta. Joku arkipukuinen kutsumatta jäänyt kulkee talon ohi kuin jokin sopimaton epähieno ilmiö, jota ei häävieraan sovi huomata, vaikka hänet tuntisikin. Hääpukuiset pojat syövät odottaessaan viinimarjoja ja laskevat keskenään leikkiä, jossa kuitenkin tuntuu odotuksen kankeus. Päivä paistaa mustiin vaatteisiin. Tuossa on päärakennus, siellä jossain morsian valmistuu. Eliaskin on toisten tuttujen mukana marjoja syömässä. Nuorukaiset ovat toisilleen kohteliaita ja kankean iloisia.

Vielä ei hetkeen aleta; mitä olisi tehdä. Päivä on ihmeen kaunis, mutta se on sivuasia, se on melkein yhtä kuin tuo ohi kulkenut arkipukuinen. Kukaan ei nyt kiinnitä huomiota päivään semmoisenaan. Päivä ... sen yhteyteen kuuluivat yksityiset tapaukset pitkin kesää, sellaisia on sattunut monelle näistä häävieraista, ja morsiammellekin ja monelle, jotka eivät nyt ole täällä. Mutta ne tapaukset ja päivät eivät nyt kuulu asiaan. Yö pääsee häissä sittenkin lähemmäksi juhlijoita. Yö kuutamoineen on kuin vieraitten viihtymiseksi järjestetty seikka, jota voidaan mennä katsomaan parittain, joskus yksinkin. Kaikki tietävät silloin löytävänsä sieltä ulkoa yön, sadunomaisen hyväluontoisen tontun, joka ei tee häätalolle pahaa...