Part 13
Nyt hän jätti akan siihen äitinsä huoleksi ja poistui pakarista sinne hämärän kamarin sohvalle, jonne ennenkin oli pujahtanut, ensin Lyylin ja sitten Olgan ensikertaa saapuessa tämän katon alle. Sinne ei rajuilmaa niin selvästi nähnyt eikä kuullutkaan, siellä oli turvallisempaa. Kaikessa viimeaikaisessa aina tuohon akkaan asti hän oli selvästi tuntevinaan tämän erikoisen kesän järkkymättömän johdon. Se pyrki jonnekin, eikä tuon tuntemuksen salaperäisyyskään häntä enää kauhistanut. Edellispäivien kiihtynyt aurinkoinen ylellisyys; sitten ne tapaukset, jotka johtivat heinikon sanoihin; pilvien liikunnot; akka; olisi hullunkurista väittää, ettei siinä jaksossa näkyisi tämän kesävaiheen ankarat erikoiskasvot. Tämän havainnon selvyys vapautti omituisesti Eliaksen mieltä ja toi aavistuksia jostain vielä suloisemmasta vapautumisesta, siitä, että tämä päivä vei hänet sille tolalle, jolta hän jo oli ollut poikkeamaisillaan. Aavistuksilla ei ensin ollut mitään täsmällistä muotoa, mutta senkin ne saivat pian. Se saapui mieleen ja vahvistui niin suloisen hiljaa, ettei sohvalla istuva poika voinut sen saapumista oikein itselleenkään ilmaista -- koko tänä iltana. Mutta ukkosen käyntiä hän ei enää ollut tarkannut pitkään aikaan, se oli vaimentunut, akkakin oli lähtenyt pakarista. Koko tuo äsken niin uhkaavan lähellä liikkunut tapausjakso oli jäänyt tehottoman kauaksi, ja sen johto kadottanut voimansa häneen nähden. Elias tunsi nyt kokonaan päässeensä pois tuolta viimeaikaiselta taholta, ukkonen kävi jo miellyttävän kaukana, ja jossain sielläpäin Elias ikäänkuin näki sen hillittömän, kohtalokkaan vauhdin, josta hän äsken oli pelastunut sillä, että havaitsi sen. Siellä kiitävät kaikki nuo seikat. Ne neljä kauhistavan tavallista sanaa: _"onko nyt mielesi hyvä",_ pilvet, akka... Mutta hän, Elias, oli täällä turvassa, ja hänen uusilla aavistuksillaan oli jo selvä, ikäänkuin laajeneva muoto ja suunta. Ja aavistusten luoma näköala eteenpäin oli niin uutuuden kirkas, että hänen oli helppo ylevästi malttaa mielensä sen suhteen. Hän halusi nukkua ja hän nukkuikin koko yön niin syvästi, ettei tiennyt mitään yöllä vallinneesta, paljon ankarammasta rajuilmasta, jonka Korkeen Lyyli oli niin voimakkaasti kokenut. Aamulla herätessään hän heti tunsi, kuinka yhä jatkui se ylevän onnellinen mieliala, jonka eilen illalla salaa selventyneet uudet aavistukset olivat luoneet. Saamansa uutinen yöllä vallinneesta rajuilmasta oli kuin virkistävä enne. Hän oleskeli koko päivän sisällä ja vasta viiden aikaan lähti etelään päin. Näillä edellytyksillä siis nuo kaksi lapsuudentuttua nyt tapasivat toisensa kolmenkymmenen päivän ja yön perästä ensikerran tanssiyön jälkeen...
Elias tulee harjupolkua ja näkee Lyylin ikäänkuin liian äkkiä, vaikka Lyyli seisookin täällä ja katsoo toisaalle päin. Miksi Eliaksen mieliala nyt himmenee? miksei hän kulje Lyyliä kohden tuota onnellisempana? Tutut puut kasvavat kahden puolen polkua. Tyttö ei ole vielä huomannut lähestyvää poikaa. Nyt huomasi.
Eliaksen mieli himmenee himmenemistään, jokin sitoo hänen sieluaan, tahtoo pidättää häntä, mutta hän menee vain, menee luokse asti. Ja niinkuin hänen sieluansa yhä kiusallisemmin sitovat jotkin näkymättömät seitit, niin liikkuu hänen ruumiinsa, äänensä, kätensä vapaammin, yhtäkaikkisemmin kuin konsanaan. Pääasia oli jo tapahtunut ennenkuin he olivat sanaa, tuskin katsetta vaihtaneet, mutta kuitenkin Elias hyvällä äänellä virkkoi:
-- Katsos ihmistä! -- ehtoota.
Lyyli ei juuri kieltänyt kättään, vieläpä hän tarjosi katseenkin, mutta katseen takaa näkyi uusi, outo ihminen. Tai ehkäpä tuttu jostain --
Elias tietysti vaistosi heti kaiken: että eilinen salaperäinen tapausjakso oli ollut leikkiä sen rinnalla, mikä nyt tästä alkoi. Mutta yhtä vaistomaisesti hän käyttäytyi niin, kuin ei olisi mitään huomannut; että hänen ja Lyylin välillä ei sovi, ei saa olla mitään ihmeellistä. Hänen mielessään ikäänkuin liikahti jokin sentapainen kuvitelma, että Lyyli on hänen vaimonsa, jolla nyt on sattumalta omia juoniaan, joihin hän, Elias, ei aio panna huomiota, vaan on hyvä ja kevyt niinkuin ennenkin; että Lyylin juonilla ei ole mitään ratkaisevaa merkitystä; juonitelkoon vaan, ei hän kumminkaan mihinkään pääse...
-- Istummeko tähän, vai menemmekö ylemmäs? kysyi Elias ja -- istui itse.
Lyyli ei istunut, vaan alkoi liikahdella alaspäin kotiaan kohden.
-- No mikä nyt on? kysyi Elias sellaisella äänellä, kuin he olisivat eilen illalla viimeksi hyvinä eronneet; niinkuin olisi miehenä kysynyt vaimoltaan. Eliaksen toinen minuus seurasi koko ajan kiusaantuneena tuon puhuvan ja liikkuvan minuuden vaiheita. Vastaukseksi Lyyli antoi katseen, joka oli kuin sormella osoitus. Elias tunsi, että hänen ottamansa asento kävi epämukavaksi, ja kun Lyyli yhä siirtyili kotiin päin, nousi Elias maasta ja meni hänen rinnalleen, alkoi kävellä hänkin alaspäin. Ja hän kuuli oman äänensä lempeästi kysyvän:
-- Oletko sinä jostain vihainen?
Ja samalla tunsi ikäänkuin naulalla raapineensa jotain veristä paikkaa. Tytössä pääsi irti jotain tähän asti hillittyä, hän lähti kiivain liikkein puolijuoksua alas päin ja jätti pojan. -- Vai niin.
Vai niin. -- -- --
Mutta maan pinnalla näkyi vielä äskeisen rajuilman jälkiä: puu oli kaatunut ja pirstautunut, joku kukassa oleva korsi oli lamassa. Ne olivat siinä tilassaan totisen näköisiä, eivät ottaneet mihinkään lukuun Eliaksen viisasta katselemista. Olivat sen näköisiä, kuin olisi poika liian nuorena pyrkinyt puuttumaan sellaisiin asioihin.
Eiliset tapaukset, pilvien synkistyminen, ukkonen -- sekin yöllä vallinnut, jota hän ei ollut nähnyt -- ne nousivat takaisin sieltä, mihin jo olivat painuvinaan. Ja se akka, se ikäänkuin saapui uudelleen, ikäänkuin kysymään, eikö Elias nyt tahtoisi myöntää sitä, mitä hän, akka, jo eilen oli sanonut...
Elias asteli hitaasti pohjoista kohden.
Lehti tummenee
Nyt rakasti Malkamäen Elias Korkeen Lyyliä, lapsuutensa tuttua, tummasilmäistä tyttöä monivaiheisen salotien takaa. Tiekin tuli hänelle tutuksi tänä suvena, etenkin syyskesän vaimentuneina iltoina, lehtien tummentuessa. Ja tien takana löytyvä tyttö, jota hän kesän ensimmäisenä sunnuntaiaamuna herätessään oli kuvitellut hypittävänsä käsivarsillaan, se näyttäytyi nyt hänen mielikuvitukselleen vahvana, täyteläistyneenä, häntä itseään ikäänkuin painavampana. Tähän mielikuvaan liittyi nyt myös Lyylin kotoinen ympäristö, niinkuin jokin suojeleva ja hänen kanssaan samanmielinen olento. Hän näki Lyylin liikkuvan Korkeen huoneissa ja pihamaalla, ja hänen laajentunut, totinen katseensa oli aina suuntautunut jonnekin kauemmas, eikä hän kääntänyt sitä milloinkaan sinne päin, josta Eliaksen silmät häntä olivat seuraavinaan.
Tällaiseen tilaan Eliaksen mieli hievahti tuona iltana, jona hän juhannusyön jälkeen ensikerran harjulla tapasi Lyylinsä. Koko hievahdus tapahtui hetkessä, niinkuin ihminen heinäkuun lopulla yhtäkkiä voi havaita, että syksy jo näkyy, vaikka keskipäivän paiste on entistä kiihkeämpi. Lehtien vihreys on entistä voimallisempi ja taivaanrannan rajaviiva on kylläisen möyheä, koko näköpiiri on ikäänkuin nautinnoistaan rehevöitynyt eikä ole niin herkkä ilmoille ja tuulille kuin juhannuksen aikaan. Se ei ujostele rehevyyttään, sillä se tuntee voimansa, se sinuttelee aurinkoa, joka silloin tällöin menee vaisuun pilveen. Mutta pilvestä sataa, ja kun sateen jälkeen illalla taas aurinko paistaa näkyy syksy ihan selvästi. Se näkyy ilmasta. Siitä on kesä mennyt pois. Kesä asuu kyllä lehtimetsissä, mutta ilmasta on hävinnyt kaikki kiihkeämpi sisällys.
Palatessaan Korkeen harjulta tuona outona iltana, päivää jälkeen rajuilman, oli Eliaksen mieli tyven, melkein hyvä. Hän hyräili kulkiessaan ja silmällä oli halu tehdä levollisia, ulkokohtaisia havaintoja ympäristössä, kuten niitä alati tekee viisas ja kokenut ihminen. Hänellä ei ollut mitään kiirettä ryhtyä aprikoimaan äskentapahtunutta, se asia ikäänkuin seisoi nyt juurevasti paikoillaan, se ei ollut enää kevyt, eikä siis ollut mitään pelkoa, että se mitenkään haihtuisi tai hupenisi. -- Siellä se nyt kulkee eikä katso minua kohden, ja juuri niin onkin hyvä. Mutta tuo on oikeastaan sangen hieno ilmiö tuokin, kun ilta-aurinko paistaa noin puitten runkojen juuripuoleen, tuonne oksien alapuolelle; ei näe mitä tietä säteet siihen saapuvat, mutta siinä ne nauravat. Kello on siis kohta yhdeksän. Auringon laskuaika on merkitty almanakkaan, ja aurinko laskee kuin laskeekin juuri silloin... Kas nyt tulvahtaa mieleeni Lyylin asia...
Elias avasi juuri veräjää ja havaitsi siinä, kuinka hänen kädenpäällystänsä oli ruskettunut. Hän katsoi toistakin kättään ja jäi veräjän nojalle lynkäpäisilleen rauhassa miettimään. Veräjän takana kasvoi puitten juurella lehmien sotkemaa saniaista, ja niiden seasta siirotti yksinäinen kurjenkello, sama kasvilaji, jonka kukkakupuun hän kauan sitten, toissa päivänä, huvikseen oli siirtänyt pienen hyönteisen päivänkakkarasta. Hoikan kellokukan juurella oli lehmän jälkiä. Kaikki nämä seikat yhdessä viimeisten tapausten kanssa ja ikäänkuin noiden auringonvalon iltarippeiden välityksellä puhelivat Eliakselle, kuten vankka miestoveri puhelee vertaiselleen ja jatkaa sitten vaivattomalla vaitiololla.
Näiden Elias-pojan veräjämietteiden taustana oli vahva ja vallitseva tunne siitä, että hänelle nyt vallan äsken oli tapahtunut jotain perin merkitsevää, jonka merkityksen hän hetki hetkeltä tahtomattaan yhä selvemmin käsitti, niikuin jo kauan odotettavissa olleen suuren välttämättömyyden. Tai niinkuin olisi johonkin suureen kysymykseen löytänyt yksinkertaisen vastauksen, jota ei vielä tähänastisessa elämässään ollut huomannut. Hän oli näkevinään yhtaikaa monen-monia kohtia entisyydestään, ja kaikki ne kohdat olivat henkilöineen ja aivoituksineen jonkinlaisina järjettöminä kuvaelmina häilyvinään ilmassa, ja hänen oma silloinen itsensä niiden mukana. Mitä kaikkea hän olikaan toimittanut, elänyt keskikesän öinä erään Lyylin kanssa, sitten erään Olgan kanssa, ja eräs, jota sanottiin Herttuaksi, oli ollut hänen ystävänsä. Mutta nyt oli olemassa vain yksi keskeinen seikka, tumma totinen katse, joka ei koskaan kääntynyt tännepäin, mutta siitä huolimatta vallitsi kaikkea. Ja sitä katsetta tästä kuvitellessaan saattoi mielikuvitus nähdä katseen lähteisiin, erääseen ihmishenkeen, jonka lähellä Elias tänä iltana ensikerran tunsi olleensa ja sen olemassaolon ensikerran todenneensa. Tänä iltana, äsken juuri, mutta -- jokin kohta pojan sielun uumenissa vakuutti, että sama henki sittenkin oli hänelle tuttu jostain käsittämättömästä entisyydestä, oli vain nyt palannut hänen eteensä pitkän unhotuksen takaa. Tuo hämärä tutunomaisuus vaikutti sen, että tämä nykyhetkinen tilanne tuotti Eliakselle epämääräistä tyydytystä. Vaistomaisesti hän piti äskeistä tapausta varmana hyvän enteenä, hän oli onnellinen siitä, että hänen silmänsä olivat auenneet, että hän ajoissa (kuten hän nyt luuli) oli löytänyt sen ihmishengen, jota ilman hänen oma henkensä olisi ollut yksin avaruudessa.
Hänen henkinen olemuksensa ikäänkuin seisoi tuon suuren tapauksen edessä koko illan. Veräjällä hän viipyi siihen asti, kunnes ympäröivä näköala asettui nukkumaan. Luonto tosiaan näihin aikoihin jo nukahti öisin auringon kadottua, se ei enää käyttänyt sen poissaolo-aikaa mihinkään kiihkoihin. Se nukkui näinä öinä, tietäen että tulee kuutamo-iltoja, jolloin taas on toinen elämä jyrkkien valojen ja varjojen vaiheilla.
Eliaskin käveli kotiin nukkumaan. Hän rakasti Korkeen Lyyliä, eikä ollut ketään muuta koskaan rakastanut. Varmin tae tämän rakkauden vakavuudesta oli se, että se oli tällaisten suuripiirteisten vaiheiden tulos.
* * * * *
Niin, rakkaus onkin aina vakavaa, kuten perimmiltä periltään kaikki, mitä on. Rakkaudella on tosin keväinen aikansa, jolloin se hymyilee, mutta sen hymynkin pohjalta näkyy usein sellainen välke, kuin se tahtoisi haastaa vastakatseen pohjattoman vihan mittelyyn. Rakkauden kevätaika kuluu ajattomassa hurmassa, kun tietämättään odotetaan sitä hetkeä, joka on tuleva, rakkauden rajuilmaa, joka kyynelsateen valuessa järkyttää kaikki kevään kiihdyttämät, sinne tänne tempovat rakkauden aineosat paikoilleen. Kun se rajuilma on käynyt alusta loppuun, alkaa pitkällinen, raikas, vakaa onnen aika, jonka kuluessa voi tuulla ja sataa, paistaa ja olla pilvessä, mutta ei enää painostaa, kun rajuilma puhdisti taivaat. Niin käy joskus, ja sellaiseen kaikki rakkaus alussaan pyrkii.
Mutta rakkaus on suuri koe, joka ei aina onnistu. Voi sattua, että rajuilman tullessa toinen nukahtaa eikä herää -- toteutuu vuosisatojen tarina tyhmistä neitseistä. Mutta onko nukkuja syyllinen? Eikö tarvita puhdasta omaatuntoa voidakseen nukkua niin sikeästi, ettei herää rajuilmaan?
* * * * *
Kesän lehdet tummenevat, myöhäisessä iltahämärässä ne näyttävät mustilta.
Elias palaa taas harjulta, kolme vuorokautta edellisen käyntinsä jälkeen. Hän on nyt totinen eikä huomaa ympäristöään, hän näkee silmissään vain yhden ainoan näköalan -- sen, jonka ääreltä hän nyt palaa.
Hän saapui jo aikaisin iltapäivällä harjulle, tämän kesän tuttuun paikkaan. Siellä hän levollisena seisoi ja katseli alas Korkeen pihaan, jossa asumuksen ihmisiä silloin tällöin liikkui. Iltailma oli kevyt ja kuulakka vallinneiden ukkosten jälkeen. Pari kertaa hän jo oli nähnyt Lyylinkin liikkuvan pihassa ja molemmilla kerroilla vaistomaisesti, kuulumattomasti yskäissyt. Kolmannella kerralla hän vihelsi, vaikka hänestä samalla tuntui, kuin joku takaapäin olisi yrittänyt vaimentaa hänen vihellystään. Lyyli pysähtyi, katsoi ylös ja meni sitten sisälle. Elias istui kedolla hämärään asti. Hän ei odottanut Lyyliä tulevaksi, hänestä melkein tuntui siltä, kuin Lyyli olisi ollut täällä ja lähtenyt vihassa; niinkuin vielä jatkuisi viime kerta... Siinä hän istui hämäriin asti, nousi sitten seisaalleen, katseli kauan alas hämärtyvään pihaan ja lähti sitten kotiin päin. Mielensä pohjassa hän jo tajusi, että tällaista tulisi nyt jatkumaan -- yhäti jatkumaan, että aleneva harjun lape erotti hänet Korkeen tanhuvista, joilla Lyyli-niminen liikkui etäisenä, muualle katsoen. Se mieleen jäänyt näky teki hänet totiseksi niinkuin ihmisen, joka huomaa, ettei hänen jostain loukkaantunut lähimmäisensä ymmärrä hänen katumustaan.
Kun hän kotiin tultuaan meni vuoteeseen, ei hän ajatellutkaan nukkumista, mutta unettomuus oli tällä kertaa kaikkein mieluisinta. Yhä vain oli olevinaan se sama silloinen hetki, jolloin hän Lyylin katseen pohjalta näki uuden ihmisen. Pimenevässä kuuttomassa yössä se nyt tuntui juhlalliselta, niinkuin ei se olisikaan ollut mikään epäsointuinen ja vastenmielinen hetki, vaan joittenkin luonnon peruslakien mahtava ja äänetön toteutumishetki, joka oli hänelle annettu, jonka arvoinen hän siis oli ollut. Sen katseen pohjalta näkyneen uuden ihmisen tutunomaisuuskin alkoi hänelle siinä pimeässä valvoessaan häämöttää selvempänä. Se tuli kaukaisilta ajoilta, niiltä, jolloin Korkeen pikku Lyyli tummine silmineen laimeasti seurasi Eliaksen ja Väinön leikkejä... Ja sitten he taas tapasivat kirkolla, silloin he jo rakastivat... Ja sitten niinä kevätkesän öinä harjulla, kun rastas lauloi ja oli se herkin runollisuus, jonka huomaa nyt vasta täältä katsoen. -- Elias siis näki tällä kertaa yhtenäisenä peräkkäisenä, mutta etäisenä sarjana kaikki ne onnelliset kohtaukset, mitä hänellä oli Lyylin kanssa ollut lapsuudesta tämän kesän onnenhetkiin asti. -- Ja nyt on näin. Miksi?
Nyt se kysymys täydellä painollaan ensi kerran jysähti Eliaksen tajuntaan. On todellakin aivan totta, ettei hän tähän hetkeen asti tämän nykyisen asian edessä seisoessaan ollut ottanut pienimpäänkään lukuun juhannusyön tapausta. Se oli ollut jotakin, joka ei millään tavalla kuulunut tähän, mikä nyt oli kysymyksessä, joka aivan kuin omasta halustaan pyrki pois mielestä, jonnekin, minne hyvänsä. Jota hän ja Lyyli eivät _saaneet_ muistaa yhteentullessaan. Mutta mikä juopa heidän välillään siis silloin viime kerralla yhteentultaessa oli? Jos se oli _se,_ niin silloin se oli ylipääsemätön. Se oli se. Hänen ja Lyylin suhteessa oli tähän asti näyttäytynyt hänelle vain kaksi vaihetta: se kaukainen kevätkesäinen, ja sitten tämä nykyinen käsittämätön. Nyt oli näyttäytynyt lyhyt ja musta, poistyöntävä ja poistyöntyvä vaihe siinä välissä. Tässä unettoman vuoteen tuskallisuudessa muuttui käsittämätön kauhealla tavalla käsitettäväksi.
Mutta jos se on saanut kuulla minun Olgan kanssa...? Tämän mahdollisuuden kuvitelmaan liittyi kuin jonkinlainen heikko pelastuksentoivon hiven. Ajatus rupesi kiihkeästi arvelemaan, mitä teitä Lyyli olisi voinut saada tietoonsa hänen ja Olgan välisen. Mahdollisuuksia oli jos kuinka monta, ja mielikuvitus kehitteli niitä yhä todenmukaisemmiksi. Jos se on sitä, niin ... ja äskeisen jysähdyksen jälkeen tuntui nyt melkein suloiselta hetkisen uskoa, että se oli sitä. Sillä sitä seikkaa -- Olgan kanssa -- saattoi Elias millään tavalla masentumatta tässä yön hiljaisuudessa kyllä katsoa silmästä silmään, siitä hän ikäänkuin tunsi voivansa vastata, sanoa: --semmoinen minä olen, en kiellä sitä. -- Tällä hetkellä ei Olga paljoa Eliakselle merkinnyt. Olga ikäänkuin seisoi siinä jossain lähellä ja vain odotti, tarvittiinko häntä tässä asiassa vai eikö. Olga oli mitä pienin ja harmittomin sivuasia ja se, mitä hänellä, Eliaksella, oli ollut Olgan kanssa, oli hänestä tällä hetkellä samanarvoinen seikka, kuin rakastavaisen mielestä on joku rakastetun pieni, herttainen helmavika.
Näissä kuvitelmissa -- että Olgan asia olisi vieroittava syy --pysytteli Eliaksen mieli pitkän aikaa. Kunnes taas jysähti takaisin se juhannusyön lyhyt, musta vaihe, ja nyt äskeistä masentavampana. Jos Lyyli olikin saanut kuulla Olgan asioista -- juhannusyön tapaus oli kumminkin. Se oli mustana ja poistyöntävänä -- mutta mikä teki sen sellaiseksi? Ja Elias kävi mielessään läpi koko sen tapauksen menon, näin synkkänäkin vielä sykähyttävän. Kohta kohdalta hän inhosi itseään yhä enemmän, mutta samalla näin muistellessaan käsitti, ettei hän silloin mitenkään olisi voinut toisin menetellä. Synkkyyden aihe pakeni yhä syvemmälle ja muuttui samalla masentavammaksi, peruuttamattomammaksi.
Sellainen oli Eliaksen toinen ilta, sellainen oli viides, sellainen oli seitsemäs. Hän ei päivien ja öiden kuluessa niiden lukua eikä järjestystä muistanut. Joskus hän päivällä havahtui siihen, että aurinko paisteli leppeästi, että oli loppukesä ja maanpinnan ruohostoon oli ilmestynyt sellainen tumma väri, joka johtuu puutuneista korsista ja lakastuneista pikku kukinnoista. Arohumala kukki pientareilla, ja mäissä helottivat kultapiisku ja matarat. Suruvaippa-niminen perhonen lepäsi siivet levällään haavanrungolla, niinkuin hopeareunainen, pieni sametinpalanen... Olga, siinä menee Olga akkunan ohitse. Elias on sattumalta akkunassa. Olga ilmeisesti oudoksuu Eliaksen oloa ja ilmettä, mutta ei kumminkaan ota sitä kevyesti. Olga ei sitä oikein ymmärrä, mutta kumminkin se jotenkin tarttuu häneen. Hän kävelee ylös taloon ja tuntee, että hänen ja Eliaksen välillä yhä on jokin katkeamaton yhdyslanka, mutta etteivät he kumpikaan nyt halua toistaan koskettaa. Jokin osa Olgan olemuksessa tahtoisi uusia viimeisen poutapäivän tapauksen, mutta toinen, ikäänkuin vanhempi osa, pitää sitä yhtäkaikkisena. Olga kulkee häitään kohti ja vaistomaisesti hän odottaa häiltä selitystä tähänkin. Häät ovat jo pian... Olga kuvittelee mielellään, kuinka Elias siellä nytkin oleskelee vanhan emännän rakennuksessa.
Päivät kuluvat, ja niiden kuluessa tummenee lehti yhä. Keskipäivä on hyvin kuuma, sirkat pitävät ääntä. Keväällinen kissanpoika on jo melkein täysikokoinen, emo on siihen kyllästynyt ja pakoilee sitä. Keskipäivällä ärsyttelevät pääskyset sekä emoa että poikaa, kun ne loikovat pihamaan ruohossa.
Elokuu on menossa, kuutamo valmisteleiksen. Ensin se on kapea ja sen rata on lyhyt ja matala. Ilta illalta se alkaa saada ilmettä, vähitellen se valaiseekin. Päivä on lyhentynyt ja hämärä jyrkentynyt, kuu alkaa saada valtakuntansa jälleen hallittavakseen. -- Hääkutsut on lähetetty. Häät ovat viikon päästä -- viiden päivän päästä -- kolmen päivän päästä. Elias ei ole käynyt etelässä päin sitten kuin hääkutsu saapui.
Kolmea päivää ennen häitä on kuu tullut täydelle. Illoissa on nyt loppukesän vahva sisällys. Auringonlaskun aikoihin ovat ruskopilvien viirut sen näköisiä, kuin olisi ne maalattu lännen lakeen joittenkin urkujen soidessa, niin että viiruihinkin on jäänyt urkujen ääntä muistuttava ilme. Hetkistä myöhemmin ovat viirut poissa. Mutta jossain pelto-alueitten välissä on puhtaaksi perattu haavikko. Sen juurirunkojen välitse näkyy iltaruskon viimeinen muodostus, yhtenäinen kellertävä läikkä, niinkuin jokin etäinen nuotio, tai niinkuin päivän ja koko kesän helteistä selinnyt ja jäähtynyt kirkas erittymä. Yötaivas ulottuu lopulta ihan sen lähelle. Ja sillaikaa kun sitä olet katsellut, on selkäsi takana noussut kuu.
Kuu on täydellä ja hallitsee valtakuntaansa. Se hallitsee keinutuolissa istuvaa nuorukaistakin. Nuorukainen on päivien ja viikkojen aikana yhä kulkenut samaa rataa, jota hän jo kulki toisena ja neljäntenä iltana rajuilman jälkeen. Nyt on niistä jo kulunut monta iltaa, kolmen päivän perästähän ovat Malkamäessä häät. Se vaellus on muuttunut nuorukaisen elämäntehtäväksi, ja kerta kerralta hän yhä selvemmin aavistaa, että jokin päämäärä häntä sittenkin lähestyy; joskus tuntuu siltä, kuin lähestyvät häät olisivat se päämäärä, mutta sitten tuntuu taas, että häät ovat tässä sivuseikka. Nyt on kuu täydellä. Tänä iltana hän, Elias, lähtee etelään myöhemmin kuin muulloin. Tämä seikka antaa tälle retkelle jotakin heikkoa erikoisjännitystä, niinkuin nyt jo olisi jotakin uutta tulossa tähän vaellukseen.
Äsken nousseen kuun valo on vielä heikkoa ja punaista, kunnes se pääsee ylemmäksi taivaalle. Se kohoo ja valkenee, sillaikaa kun poika etenee tietänsä, nousee ylemmäs ja painuu alemmas monivaiheisen tien mukaan. Kun poika pääsee harjulle töllin yläpuolelle, on alhaalta näkyvä pihamaa niin kirkas, että hän erottaa aitan ovesta avaimenreiän rautaisen kehyksen.
Kaikki, mitä hänen mielessään on tällä hetkellä, on kuutamon vaimentamaa, pehmeän hyvää. Jos hän on tehnyt paljon pahaa, on senkin ympärillä nyt hyvyyden häive, ja kaikki maailmassa koettu kärsimys on nyt tästä nähden kultaa kalliimpi. -- Voin mennä ainakin oven taakse, lähestyä hänen untaan ja salaa päästä osalliseksi noiden tanhuoiden kalliista hengestä... Siellä nukkuu ... minä tunnen, että meidän henkemme nyt lähestyvät toisiaan ja ymmärtävät ... hänen katseensa on ensi kerran minuun kääntynyt. Nyt täytyy tulla jotakin!
Kuu nousee yhä korkeammalle ja muuttuu yhä valkoisemmaksi. Vähin äänin poika on tullut pihaan. Sisällä nukkuvat ihmiset, mutta itse pirttirakennus on olevinaan valveilla. Se on kuin jokin olento, joka ei puhu eikä ilmaise mitään, se vain katselee arkailevaa tulijaa. Tulija lähestyy aitan ovea, ja pirttirakennus katselee häntä yhä samalla liikkumattomalla silmällä. Kuukin jo katselee häntä, mutta ei kuun eikä pirtin katseissa ole vähintäkään mielenkiintoa. Nuorukainen seisoo kauan oven edessä, rauhallisena ja mihinkään ryhtymättä. Lopulta hän sormellaan hivelee avaimenreiän kehystä, ei niinkuin se, joka sisään pyrkii, vaan muuten, vain hivelläkseen. -- Ympärillä viipyy totinen yö. Monen ihmispolven luoma pihamaa on omissa oloissaan, ikäänkuin kertoisi kuutamolle jotain hyvin pitkää ja hyvin kaukaista tapausta. Aitan oven eteen ilmestynyt nuorukainen ei herätä sen huomiota.
Mutta jopa herätti huomion, koko pihamaan kotoinen kuutamotunnelma valahti pois. Aitan ovi nimittäin aukeni ja Väinö kurkisti ulos alusvaatteisillaan. Sanoin kuvaamattoman tympeät, teennäisen reippaat tervehdykset vaihdettiin.
-- Eikö Lyyli enää nukukaan täällä?
-- Ei, se makaa kamarissa.
-- Vai niin, minulla olisi ollut sille vähän asiaa, mutta kai minä sen näen päivälläkin.
* * * * *
Vuorokautta myöhemmin:
On nautinnollista kevyesti hypistellä sellaista asiaa, joka luulee olevansa tärkeä ja musertava.