Part 10

Olga oli yksi tytöistä, täysi-ikäinen ja kookas. Mentyään kihloihin ja jäätyään sulhasestaan tänne Malkamäkeen hänkin tunsi olonsa tasaiseksi, mutta se tasaisuus oli ikäänkuin velvoitettua. Vaikka hän kuljeskeli mäessä yksinään, oli hänellä kumminkin sellainen tunne, että ihmiset hänet näkevät ja ajattelevat nähdessään, että hän on kihloissa. Nuo kuvitellut katseet pitivät yllä hänen tasaisuuttaan. Hänen ei tarvinnut erikoisesti ponnistaa ollakseen kulkematta Eliaksen akkunan ohitse, hän liikkui mieluummin ylhäällä mäessä. Sieltä mäestä katsoen hän huomasi uuden, kauniin alan, koivureunaisen, matalan niemekkeen malkamäestä pohjoiseen. Niemekkeen keskusta ja latva oli hakattu aukeaksi ja sen laidassa oli lato, mutta niemekkeen tyvessä oli vanha kallio, jonka laella kasvoi kääkkyrämäntyjä ja juurella möyheätä lehdikkoa. Hän meni sinne halki heinämaan, joutui kallion juurelle pienelle aukeamalle, istahti siihen ja lopulta riisuutui. Oli jo heinäkuu ja pouta.

Mutta mikä on se, joka alati painaa hänen oloaan, niinkuin epämukava vaate? Vaikka hän on siinä aivan vapaana, kenenkään näkemättä, kaukana talosta, niin ei sittenkään ole hyvä. Aurinkoinen taivas ja vihreät lehdet ikäänkuin sanovat: -- Tämmöisiä me olemme, emme voi toisempia olla. Tämä on kesää, emme me muuta voi tarjota. -- Mutta Olgaa sittenkin vaivasi jokin, häneltä puuttui jotakin ja erikoisen selvästi huomasi sen tällaisessa yksinäisessä täydellisen rauhan paikassa. Niinkuin olisi kuluva elämä jotenkin hänet jättänyt, niinkuin olisi kihloihinmeno ja siinä tällä tavalla näin oleminen ollut jotakin, jota elämä vieroi, jota se, tuo elämä, ei ryhtynyt vastustamaan, mutta ei liioin seurannut häntä tällä kihloissaolon tiellä. Näissä päivissä alkoi olla samanlaista tuntua, kuin niissä aikaisemman kevään viikoissa ennen muorin pojan tuloa ja sen seikkailun alkua.

Vieläkin selvemmin hän tajusi poudan karttumisen, ja että se tästä puolin päivä päivältä yhä tulisi karttumaan. Koko tuo taivas ikäänkuin oli menossa jonnekkin, se oli jo etääntynyt kauas, mutta hän, Olga oli siinä pensaitten vaiheilla unohtuneena, jäi jäämistään kaikesta tuosta jonnekin etenevästä, johon kuului väreilevä ilma, poutainen taivas ja koko maanpinnan yleisolemus. Hän oli kihloissa, oli huomaamattaan joutunut outoa, peloittavan tasaista tietä kulkemaan. Tosiaan, nyt hän huomasi: näinä viime aikoina hän oli hengessään vielä vallan seurustellut kihlattunsa kanssa, ja juuri sillaikaa oli ilma ja taivas, tuo "elämä", tuo ... päässyt hänestä noin kauaksi. -- Hän ponnahti seisaalleen, niinkuin jostain hätääntyneenä. -- Yhä selveni. Hän näki noiden juhannusten edellisten viikkojen elämän, näki itsensä siinä; näki kuin jonkin onnellisen taideteoksen yleisvaikutelman. Ja samalla näki uudelleen sen hienoisen tolkuttomuuden tunteen, joka oli täyttänyt aikaisemman kevään ajat, kun hän täällä yksin oli ja nukuskeli ... ja samaa oikeastaan oli ollut kaikki sitä ennenkin ... miehet, joita isä oli tuonut häntä piirittelemään... Bruniuksen asia on selvä, se on toista se... Mutta tämä olotila, jossa nyt kuljen, sekin on aivan toista ... minä olen jäänyt jostakin...

Hän alkoi kiireesti pukea vaatteita ylleen, niinkuin olisi ollut viimeinen rientävä tilaisuus korjata jotakin. Kuitenkaan hänellä ei ollut mitään selvää ajatusta siitä, mitä hänen nyt tilansa huomattuaan piti tehdä. Tähän hän vain ei enää voinut jäädä kylpyään jatkamaan, jonnekin oli mentävä, liikuttava. -- Tämä kedon kohta tässä kallion juurella tuntui nyt melkein rakkaalta, se ikäänkuin näytti innostuneen varmalta, että hän, Olga, vielä ehtisi mukaan, kun vain pian lähtisi... Olga lähti kotia kohden kiireesti. Kallio jäi sinne paikoilleen, mutta sen luo palataan vielä monesti. Siellä parhaiten tuntuu karttuva pouta, se, jota tavoittaen Malkamäen Olga tuolla rientää.

Olga, kookas, kaunis nainen, riensi jonnekin tässä poudassa, ja ajatukset ikäänkuin hienosti tärisivät siinä menossa. -- Poika, Elias, on minusta vieraantunut. Kuinka käyttäydyin silloin juhannusiltana? Ja se laulu... -- Taas Olga näki tuon keinotekoisen olonsa näinä viime päivinä, kuinka hän muka ei ollut Eliasta muistanut, kuinka hän oli ollut "kihloissa" tyhjille huoneille ja mäen pensaillekin ja yksin kävelevälle itselleen. -- Kihloissa hän tietysti oli, se oli varmaa ja selvää, ei sitä enää tarvinnut muistaa, se seikka ikäänkuin säilyi jossain tuolla kotona kamarissa. Sitä seikkaa ei koskenut tämä hehku, tämä oli muuta ... jotakin oli jäänyt omiin valtoihinsa, sillaikaa kun hän päivästä päivään vaistomaisesti tuijotti kihloissaoloonsa.

Kallion juurelta lähtiessään ei hän ollut mitään tekoa suunnitellut, mutta hänen itsensä sitä tajuamatta oli ensimmäinen teko kumminkin ihan selvä... Hän oli ollut pitkät ajat erossa Eliaksestaan, odottanut ja epäillyt. Nyt on hänellä suloinen, jännittävä epävarmuus, onko Elias nyt palattuaan entisellään, ja saako hän akkunan ohi kulkiessaan nähdä hänet, niinkuin silloin, sinä hetkenä, kun he rakastuivat. Onko Elias akkunassa ja hymyilee hänelle! Poudat ovat alkaneet...

Olga tuli ja käveli hiljallensa ylöspäin tuttujen akkunoitten ohitse. Kun Elias tuli akkunaan, niin hän punastui ja tunsi silmiensä kostuvan. Hymyily ja pään nyökkäys eivät ollenkaan olleet hänen omissa valloissaan, ja siksi ne ilmeisesti hämmästyttivät akkunassa seisovaa poikaa. Kumpikaan ei saanut mitään sanotuksi. Muutamien minuuttien kuluttua siitä, kun Olga oli mennyt akkunoitten ohi, ilmaisi taivas ja maa ja koko näköpiiri sekä Olgalle että Eliakselle sen uuden ikäänkuin ajattoman sävynsä, jonka ne olivat saavuttaneet sillaikaa, kun he olivat tuijottaneet kevätrannikon viimeisiin häipyviin saariin. Nyt he kaukana kesän ulapalla, näin eräänä päivänä lakkasivat katsomasta niihin; katsoivat ulapan rannattomuutta ja toisiaan. Oli selvää, että he näin äkillisestä katseen kääntämisestä tunsivat kevyttä huimausta sen illan. Mutta seuraavana päivänä eivät he enää sitä muistaneet. Pouta oli heidät käsittänyt, ei näkynyt rantoja eikä rajoja, ei poudan eikä kesän. Mennyt juhannus ja siihen päättynyt aika kuului heistä kummastakin niin etäiseen vaiheeseen, ettei ollut varmaa, oliko sitä elettykään. Olga kirjoitti kirjeensä Bruniukselle sillä tavoin, kuin jos jossain korkeassa juhlassa olisi pistäytynyt sivuun pesemään kätensä lisätäkseen olonsa miellyttävyyttä. Kirjoitettuaan hän jälleen meni soittamaan ja soitti niin kauan, kuin näki... Sen jälkeenkin hän vielä liikkui ulkona ja saattoi siellä nähdä Eliaksenkin. Laakso-alueen takaa ohi lehmusten ja yli taloon nousevan tien näkyi myös auringon punainen syrjä, joka omituisesti toi mieleen jonkun kaukaisen entisen kesän... He eivät joutuneet puheisiin, jokin pidätti heitä.

* * * * *

Olgan avioliittoon meno järjestettiin ja kaikkien siihen kuuluvien tapausten päivät määrättiin. Ne olivat mieluisia tehtäviä. Kun tiesi hääpäivänsä, saattoi ikäänkuin pidellä käsissään aikaa tästä siihen asti. Se muodosti jonkinlaisen kokonaisuuden, oli kuin yksi ainoa kuviteltu poutainen näköala, jonka jokainen kohta oli sykähyttävän sisältörikas. Sen vuoksi oli suloisen tuskallista siihen ryhtyä.

* * * * *

Olga on myös hätääntynyt Eliaksen suhteen ja yhä kuluvan ajan suhteen, ja se pidättää heitä joutumasta puheisiin. Elias menee ohi talon, niin että Olga hänet näkee, menee mäen lapetta ylös ja kiipee kivelle istumaan. Hän on ilman lakkia, paidanrinta napittamatta ja avojaloin. Olga näkee hänet ullakon akkunasta. Olga tulee ulos sidehuntu päässä ja etenee heinämaan halki pohjoista kohden, tulee kallion juurelle asti, niinkuin tosiaan olisi jo kotona päättänytkin sinne mennä. Hän aukoo vaatteitaan mutta ei riisu niitä, sillä eihän hän aio kylpeä... Hän on ryhtynyt tuohon monikohtaiseen, sisältörikkaaseen, jota hän ikäänkuin pitelee käsissään -- aikaa tästä häihin. Tämä nyt on yksi pienoiskohta siitä kokonaisuudesta, hän on nyt näin tullut tähän kallion juurelle... Mutta tämä ei ole mitään, ei mitään... Olga tuntee, ettei tämmöinen ollenkaan kuulu siihen. Tämä on tylsä harha-askel. Sillä hänhän ei odotakaan tänne ketään. On vastenmielistä ajatellakin, että joku nyt tulisi hänen perässään.

Hän nousee ja palaa kotiin ajattelematta mitään. Siinähän se salaisuus on: ei pidä ajatella mitään. Hän kulkee verkkaisin, notkuvin askelin, ja vaikkei hän vähääkään kuvittele, että joku sitä näkisi, huomaa hän keimailevansa ja nauttivansa siitä itse, yksin... Siinä tunteessa on tämän häihin johtavan pouta-ajan oikeata suloa. Hän ei enää toiste tee tuollaista tarkoituksetonta matkaa kallion juurelle.

* * * * *

Elias ei näe Olgaa muutamiin päiviin ja hän vaistoaa kyllä, että sellainen näkemättä oleminen kasvattaa tuoksua tähän poutakauden huumaavimpaan kukkaan. Sillä Olga on hänen. Ja ihan toinen Olga, kuin se oli, joka tahtoi häntä halata vuoden lyhimpänä yönä, ja sitten ällistyttää kihloihin menemällä. Se Olga meni sitä tietä olemattomiin ... tämä on vasta sen jälkeen kuin huomaamatta ilmestynyt jostakin. Tämä kulkee toisia teitä... Siitä edellisestä oli Elias äskettäin vielä ajatellut: "On yhtäkaikkista, haluaako se nainen jatkaa minun kanssani vuoden lyhintä yötä. Jos haluaa, niin minäkin haluan." -- Mutta tämä on toista, tässä ei ole ollenkaan kysymyksessä mikään haluaminen. Tässä on jotakin kohtalomaista.

Elias tunsi tehneensä mieltä etovan virheen silloin, kun hän niin tarkoituksellisesti oli kävellyt talon ohi mäkeen ja istuskellut siellä kivellä avopäin. Oli ihan kuin luonnonlakien mukaista, että Olga poistui talosta toisaalle päin: hänellä, Eliaksella, oli tilaisuus korjata virheensä palaamalla sillaikaa vähin äänin kotiin ja pysymällä sitten näkymättömissä. Hän tunsi jälleen olevansa oikeassa tahdissa tämän huumaavan kohtalon kanssa. -- Jonkin seikan tajuaminen kohtaloksi tuottaa aina huumausta.

Pitkällinen pouta kasvatti näköpiirin laitoihin päivänsavua, joka omituisesti himmensi paikallisuuden tunnetta. Joinakin hetkinä tajusi vain elämän ja auringon. Päivän mittaan ei aurinkoa voinut katsoa, sen alla täytyi vaeltaa aivan kuin se olisi sieltä ylhäältä yhäti seurannut, tekikö elämä tehtäväänsä, ja omia tarkoituksiaan varten kasvattanut päivän savua. Ei enää tullut mieleen, että maailmaa oli kaikkialla näköpiirin takanakin ja että kaksikymmentä täyttäneet nuorukaiset muodostivat turvallisen, maailmaa vallitsevan ryhmän. Elias tuskin tajusi muiden olemassaoloa kuin itsensä ja tämän nykyisen huumaavan erikoiselämänsä auringon alla päivänsavun rajoittamassa maailmassa.

Päivät pitkät hän kulki ulkosalla ja nautti siitä tiedosta, ettei kukaan olisi osannut hakea häntä sieltä, missä hän oli. Niin hän joutui sen kallion laelle, joka oli sen koivureunaisen niemekkeen juuressa. Malkamäki näkyi sinne aivan oudolta taholta, näki yhtäaikaa talon ja poudan. Vahventaakseen vaikutelmaa hän nousi mäntyyn, kääkkyräisten oksien sekaan. Tästä puolin hän kulki joka päivä sinne kalliolle, mutta ei heinämaata pitkin talon näkyvitse, vaan kiertoteitä.

* * * * *

Eräänä päivänä Olga ajatteli: -- Kuukausi on vielä aikaa häihin. Tänään minä tosiaan voin mennä kylpemään sinne hauskaan paikkaan. -- Ja hän lähti yhtäläisin notkuvin, onnellisin askelin, kuin silloin viimeksi oli täältäpäin palannut, ja tunsi tyydytystä siitä, ettei hänen menollaan ollut hiventäkään mitään muuta tarkoitusta kuin kylpeminen.

Hän tuli kedolle kallion juurelle ja laittautui kylpemään. Hänen oli aivan erikoisen hyvä olla. Hän oli taas täysin mukana siinä, josta taannoin tässä samassa paikassa oli tuntenut jääneensä: tuossa ilman, auringon ja maan nimittämättömässä yleisolossa. Jokainen kohta, jota hän siitä makuulta tuli tarkanneeksi, näytti hillitsevän hänen onnellista oloaan. Suuri koivu nousi maasta pensaikon keskeltä ja sen ylimmäiset pienet lehvät rajoittuivat taivaan lakeen; juuri eli toisin kuin latva, mutta molemmat tarvitsivat toisiaan. Siihen havaintoonsa hän tuijotti kauan, niinkuin olisi keksinyt siinä jotain rinnakkaista omalle nykyiselle tilalleen...

Antaakseen auringon paistaa kaulaansakin hän selällään maaten taivutti päätänsä hiukan taaksepäin, niin että näki alhaalta ylöspäin pitkin kallion kuvetta, näki kääkkyräisen männynkin. Sydän tytkähti rajusti, mutta hän salasi sen taivaanlaeltakin, jota hän samassa huomasi kiinteästi tutkivansa. -- Tuossa korkeudessa tuolla ... tuntuu siltä kuin sinne joka hetki ilmestyisi jotain, jota en oikein erota.

Hän ei enää katsonut ylös mäntyyn, vaan jälleen noihin koivun latvoihin, jotka nyt näyttivät olevan levottomassa jännityksessä, vaikka hän olisi niitä kuinka tyynesti katsellut. Nyt oli pouta auringon alla.

Olga viipyi siinä asennossaan, kunnes tunsi polttoa ihossaan. Silloin hän jäseniään oikaisten taas katsoi ylöspäin pitkin kallion kuvetta ja männyn kääkkyröitä, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin poudan heijastelua kaikkialla.

Poutaa oli siis jatkuva huomennakin.

* * * * *

Nyt oli jo ne ajat, jolloin vahvassa ruohostossa vallitsivat päivänkakkara, suurikukkainen kurjenkello ja angervo eli vormu. Niitä kasvoi moniaalla rinnatusten antaen ylenpalttisesti tilaisuutta ikivanhaan ihmettelyyn: kuinka samassa maassa pienistä, mitättömistä siemenistä saattoi kasvaa noin erilaisia kukkia. Päivänkakkarat ovat kuin tyyliteltyjä, sädehtiviä, viattomia silmiä, jotka eivät lakkaa kummeksumasta aurinkoa, sillaikaa kun kurjenkellon kuvut riipuksissa toinen toisensa yläpuolella elävät omasta sinestään. Vormu on korkea ja väkevätuoksuinen. Näitä kukkia ei kukaan tule murtaneeksi juhannuksen aikaan.

Nyt ne kukkivat, ja niiden heijuvalta kukanreunalta katsellen näkisi pienoisen, mutta silti kaikkisisältävän ja -ilmaisevan kuvaelman näin pitkälle ehtineestä maanpinnan kesästä. Näköala ulottuisi muutaman kymmenen perhossiiven työnnin päähän joka suunnalle yli heinäkasvien korsimetsän. Sillä nyt on myös heinäkasvien valtakausi, niiden tähkäröyhyt ovat leveimmillään useat heilivät, toiset ovat jo heilineet. Niiden mätästävät tyvet täyttävät tasasoukilla aluslehdillään kaikki muiden kasvien välit ja muodostavat monisokkeloisen aarnion, joka ylhäältä kukan reunalta katsoen huimaa ja vetää puoleensa, niin että mielellään jälleen hukuttaa katseensa autereiseen pienoisilmapiiriin, johon silloin tällöin jostain ulkopuolisesta näkymättömyydestä ilmestyy perhonen tai sudenkorento ja jälleen häviää heinänröyhyjen taakse... Sellaista on elämä erään ladon seinustalla päivänkakkaran, hirvenkellon ja vormunkukan vaiheilla.

Päivänkakkaran tiiviitten keltaisten kehräkukkatorvien välissä asuu neulankärjenkokoisia mustia eläviä. Ne eivät liiku sieltä minnekään eikä niillä ole maailmasta eikä elämästä muuta käsitystä kuin hyvin heikko tajunta siitä, että ovat olemassa. Mutta eräänä päivänä tapahtui suunnaton mullistus eräässä päivänkakkarassa ladon seinustalla lähellä hirvenkelloa ja vormunkukkaa. Päivänkakkara kaikkine mustine elävineen tempautui paikoiltaan ja kiiti jonnekin ilmassa, kunnes lakkasi kiitämästä, mutta ei sittenkään pysynyt paikoillaan. Valkoinen laitakukka irtaantui käsittämättömällä voimalla ja hävisi jonnekin, sitten seuraava ja niin kasvoi aukko laitakukkien säteistöön, samalla kun kuului jokin höpisevä yksitoikkoinen ääni. Muuan mustista elävistä oli siinä menossa joutunut päivänvaloon ja näki hirvittävän käden, joka tempoi laitakukkia, ja suun, joka toisti sanoja. Kauempana näki vielä silmät, jotka seurasivat kätten työtä. Musta elävä oli kauhuissaan hävityksestä ja niistä näköaloista, jotka sen ympärillä keikkuivat ylös-alas. Mutta kun kaikki laitakukat olivat olemattomiin hävinneet, jäivät suuret silmät hievahtamatta tuijottamaan päin elävää. Sitä kesti sangen kauan. Mutta sitten lähestyi elävää pitkä karanko, taitettu heinänkorsi ja rupesi itsepintaisesti tyrkkimään, kunnes elävä havaitsi olevansa sen korren murretussa päässä ja taas kiitävänsä halki avaruuden. Sitten elävä putosi johonkin väljään, viileään siniseen pussiin, ja kun se siellä oli päässyt jaloilleen, ei kortta eikä silmää enää näkynyt. Liikutuksen turruttamana viipyi elävä hetken paikoillaan ja lähti sitten varoen tarkastelemaan tätä uutta, ihmeellistä sinimaailmaa. Tullessaan ensikerran kellokuvun reunalle, näki se vähän matkan päässä heinäntähkäröyhyjen yläpuolella valtavan vormunkukinnon, joka ikäänkuin lupasi uusia vielä paljon ihmeellisempiä seikkailuja, mutta ei sanonut millaisia ne tulisivat olemaan. Olipa maailma pyörryttävän laaja tuonne päin. Pieni, musta elävä oli sen yhdessä laidassa. Takanapäin maailma päättyi sinikuvun umpinaiseen pohjaan.

* * * * *

Näin sekaantuvat suuruuden ja pienuuden käsitteet. Mutta se ei ole vaarallista, sillä jos putoo, niin jonnekin sitä aina putoo, ja kaikkialla on olevaista. Koko tämä poutainen avaruus on täynnä kohtia, joista lähtien huumaantunut ajatus voi painua kuinka syvälle ja levitä kuinka laajalle tahansa... Tuolla Elias lähestyy Malkamäkeä. Hän loikoi äsken pitkät ajat niemekkeellä ladon seinustalla ja varjellakseen runsaitten elämystensä kukkuraa läikkymästä pois hypisteli päivänkakkaroita ja kellokukkia, kunnes elämän ja auringon tämänpäiväinen tasapaino alkoi höltyä iltaa kohden... Ja jos runon katse kulkee satatuhatta kukanväliä etelää kohden, voi se siellä sattumalta keskellä tulevaa yötä osua valvovaan ihmissieluun, joka tuntuu kummallisen tutulta.

Kolmekymmentä päivää ja yötä

Kun Elias silloin juhannusaamuna aikaisin oli Lyylin aitasta lähtenyt ja ovi hänen jälkeensä sulkeutunut, jäi Lyyli yksin aitan pimeyteen. Jokin hieno, punainen valosuihku tosin pääsi sisälle jostain raosta, jota ei mikään muu silmä olisi keksinyt kuin auringon silmä. Lyyli jäi vuoteeseensa valvomaan ja odottamaan, milloin hänen tajunnastaan poistuisi tämän yön tapausten jälki! Hän tunsi sen jäljen aivan kuin lyönnin jälki tuntuu kauan sen jälkeen kun lyönti annettiin. Pitkään aikaan hän ei ajatellut mitään yksityiskohtaista, hän vain seurasi jäljen jatkuvaa tuntumista. Täytyi maata ihan hiljaa, ei voinut jäsentään järkyttää. Minkä tähden se oli tarpeellista, sitä ei tyttö tiennyt, mutta vaistomaisesti hän vain säilytti saman perusasennon, joka hänellä oli ollut Eliaksen poistuessa. Hänestä tuntui semmoiselta, että jokin, joka nyt vielä on kohollaan entisessä hahmossaan, heti luhistuu, jos hän hiukankin liikuttaa jotain jäsentään.

On tapahtunut suuri, pitkä onnettomuus, jonka merkitystä ei nyt vielä tällä hetkellä tajuta, mutta jonka Lyyli nyt on siinä näkevinään aitan pimeydessä valvoessaan. Se on laaja onnettomuusvaihe, jonka alaisina ovat olleet kaikki ihmiset, vieläpä nämä viimeiset päivätkin semmoisinaan ja taivas ja ilmakin. Ne ovat kaikki mitään näkemättä innokkaina eksyneet tuota laajaa onnettomuusvaihetta toteuttamaan ja olleet koko ajan sellaisen harhatunteen vallassa, että heidän elämänsä on tuona aikana ollut tavallista sisältörikkaampaakin. Eliaksen ja hänen, Lyylin, viimesunnuntainen kohtaus oli ollut jo täyttä onnettomuutta, ja nyt vasta näin katsoen selveni se hänen silloinen aamupäiväinen ahdistuksensa, ihmeellinen päivänsavun paljous ja siihen liittynyt mielikuva ympäröivästä, tänne telkeävästä maanpinnan palosta. Silloin onnettomuus jo oli täydessä vauhdissa. Ja sitten maanantai-iltana harjulla... Elias oli tehnyt niin ja niin, aivan kuin olisi tietoisesti onnettomuutta valmistanut. Ja sitten tanssit, koko tanssiväen yhteentulo ... illan varjossa hyvin edistyvä onnettomuus johdatti ne kaikki sinne Linnaan ... hänenkin, Lyylin, täytyi mennä sinne, vaikkei milloinkaan ennen ollut käynyt. Ja Harjunpään Annan ja sen Herttuan ... kaikki oli onnettomuuden yhä tiivistyvää kudosta. Lyyli muisti, miltä hänestä oli tuntunut nähdessään Annan ja Herttuan lähestymisen; hän oli vaistomaisesti sitä kavahtanut ja pyrkinyt Eliaksen turvissa pois ja ollut onnellinen, kun pääsi lähtemään, eikä ollenkaan epäillytkään ottaa Eliasta mukaansa tänne vuoteeseen asti. Se oli vaistomaista onnettomuuden pakenemista. Se, mitä sitten oli tapahtunut, oli sinänsä pieni sivuseikka, jolla ei nyt ajatellen ollut ulottuvaisuutta tätä vuodetta kauemmaksi, vaikka se olikin outo ja ihmeellinen asia. Ei olisi kannattanut sitä niinkään paljoa vastustaa, kun kerran se käsittämätön laajempi onnettomuus jo oli sellaisessa vauhdissa. Tämä tässä tapahtunut, se oli pienen pieni sivuseikka, jota eivät nuo laajemman onnettomuuden alaiset olisi käsittäneet edes samaan yhteyteen kuuluvaksikaan... Mutta he eivät nytkään vielä tienneet minne päin heidän vauhtinsa heitä vei. Lyyli oli näkevinään Eliaksen kasvot. Niistä kuvastui tuo kiihkeä vauhti kauhistavan selvänä. Elias oli tullut tänne aittaan ja tehnyt Lyylille niin, ihan kuin sivumennen ja jonkun salaisen tahdon pakottamana, ja sitten taas kiiruhtanut pois jonnekin, tiedottoman onnettomuuden alaisena. Voisiko hän, Lyyli, tästä juosta Eliasta tavoittamaan? Ei voisi, ei voisi. Hän ei voisi siitä liikahtaa. Koko avaruus näkisi hänen päältään onnettomuuden, kaikki tajuaisivat siinä hetkessä koko asian, näkisivät viime päivien menon, näkisivät jo, kuinka hänen, Lyylin, on käynyt, että hän on niin ja niin -- ooh! ne seikathan ovat yhteydessä toisten kanssa ... minä olen ... Lyyli voihki unessa, sillä hän oli lopulta nukkunut siihen jatkuvaan kuvitelmasarjaansa aitan pimennossa ehdottomassa hiljaisuudessa, jonka omituinen katkeamaton aaltoilu oli estänyt kuvitelmiakin katkeamasta. Unen pinnan alla joku ikäänkuin selitti, mitä Elias oli hänelle tehnyt ja mikä uusi asia, uusi ääretön maailma, oli sen teon kanssa jatkuvassa yhteydessä. Unen vauhti kiihtyi saatuaan uutta tilaa. Tuo laajan yleisonnettomuuden kuvitelma jäi johonkin vanhaan maailmaan, josta hän oli noussut tänne; uuteen, jossa hän kiitää eteenpäin lapsi hartioillaan; eikä ole enää onnea eikä onnettomuutta, on vain käsittämätön meno jonnekin. Se lapsi hänen hartioillaan on Annan lapsi ja lapsella on aivan selvästi Annan äidin sielu... Kiitäessään he menevät läheltä harjua hän näkee kuinka Anna, Herttua ja Taave tanssivat polkkaa pitäen kolmisin kiinni toisistaan ... yksi rastas istuu maassa ja huutaa niille jotakin, mutta ne eivät kuule ... ja Eliaksen äiti tulee silmälasit päässä siihen tarkastamaan, niinkuin he olisivat jotain hänelle kuuluvia käynnissä olevia koneita, joissa on kaiteitakin... Kaikki on unta ja menoa.

Korkeen Ville ei puhunut mitään siitä, mitä oli havainnut aamulla ulkona käydessään. Lyyli sai häiritsemättä nukkua myöhäiseen. Hän heräsi vasta aamiaisen aikoihin. Sellaisten unien jälkeen näytti juhannuspäivä Lyylin väsyneisiin silmiin oudolta ja kaukaiselta. Ihmiset viettivät tällaista päivää erikoisesti, ikäänkuin siten sanattomasti tunnustaisivat toisilleen jotakin. Onko näillä mailla yöllä tapahtunut mitään onnettomuutta? Kaikki ainakin näyttää olevan paikoillaan. Ovatko isä ja Saima ja äiti ja Väinö hengissä? Ovat kyliä, syövät aamiaista ... tänäkin päivänä he syövät. Mutta kuinka on mahdollista, että tämä päivä on tällainen, vaikka viime yö oli sellainen? Onko kahta asiaa jotka olisivat niin vieraat toisilleen kuin juhannusyö ja itse juhannuspäivä... Elias; hän oli täällä yöllä ja teki niin... Unessa kuultu selitys jysähti Lyylin tajuntaan: minä saan lapsen, saan semmoisen... Tuntuu ihan siltä, kuin Harjunpään Anna jo tietäisi sen, niinkuin ajattelisi Anna nyt tällä hetkellä samaa kuin hän, Lyyli... Mutta missä on Elias nyt? onko hän missään? voiko hän tällaisessa päivänvalossa olla missään? -- Unessa koettujen elämysten sävy väikkyi kaikkialla ilmassa. Mitä nyt on tuleva? Voiko oleminen tällä lailla jatkua? Tämä on juhannuspäivä --