Part 7

Lieneeköhän tuskallisempaa ja surullisempaa tunnetta kuin elää olennon läheisyydessä, joka on veren siteillä meihin kiinnitetty ja jonka elämä on raskaan rikoksen tahraama. Nähdessäni lasta nöyryytettävän jonkun hairahduksen vuoksi, olen aina kärsinyt enemmän kuin hän itse ja vielä enemmän on minuun koskenut, kun tällaista tapahtui palvelijoille, useinkin vanhoille ihmisille ja tavallisesti pikkuseikkojen tähden. Mutta elämäni raskaimpia koettelemuksia oli nähdä veljeni syyllisenä nöyrtyvän edessäni, ihmisen, joka kaikessa oli vertaiseni. Jos olisin nähnyt hänessä todellista katumusta, syvää murhetta, joka saa ihmisen syntymään uudelleen, olisin antanut täyden vallan sisarenrakkaudelleni. Mutta olin vain liian usein huomaavinani, että hän tunsi itsensä enemmän ulkonaisten olosuhteiden kuin omantuntonsa nöyryyttämäksi. Turhamaisuus, joka kuulsi hänen miellyttävän, hienostuneen käytöksensä läpi, tuntui minusta vastenmieliseltä. Siitä huolimatta koetin parhaani mukaan herättää hänen sydämessään uudelleen eloon rakkauden hyveelliseen elämään ja vakavaan työhön.

Kietouduin yhä enemmän velvollisuuksiini kodissa, joita kohtalo oli sälyttänyt hartioilleni. En toivonut muuta kuin kyetä ne uskollisesti täyttämään. Äitini, joka tuskin oli parantunut pitkällisestä hermosairaudesta, loukkasi jalkansa ja oli jälleen kuukausimääriä vuoteen omana. En jättänyt häntä hetkeksikään, luovuin vierailuista ja teatterissa käymisestä ja uhrasin kaiken aikani sairaan hoitamiseen. Jos olisi mahdollista tehdä laskelmia lapsen rakkaudesta, niin sanoisin, että tänä aikana maksoin äidille velkani.

Veljeni huonot taipumukset nousivat kuitenkin taas pinnalle. Hän teki kepposen, jonka salasimme äidiltä, mutta joka sai minut siinä määrin kuohuksiin, että läksytin häntä siitä mitä ankarimmin. Hän suuttui nuhteistani sen sijaan että olisi tunnustanut ansainneensa ne. Aloin epäillä häntä. Hänet lähetettiin maalle erään ankaran miehen huostaan oppimaan maanviljelystä.

Samaan aikaan määräsi tohtori äitini kesäksi erääseen keski-Saksan suurimmista kylpypaikoista. Ennen matkaamme vietimme vielä monta iloista hetkeä taiteilija-ystäviemme seurassa, joita emme kotiin palattuamme enää tavanneet, kun molemmat olivat tehneet uusia sitoumuksia. Otimme jäähyväiset hiljaisen liikutuksen vallassa ja erosimme ystävinä. Kiitimme toisiamme molemminpuolisesti, me emme voineet mistään moittia toisiamme.

Kun lähdimme niin pitkäksi ajaksi pois, sanoimme hyvästi tuttavillemme, m.m. uskonnonopettajallemme ja hänen perheelleen; hän oli nyttemmin pääsuperintendenttinä. Suhteemme ei ollut enää aikoihin ollut sama kuin ennen. Kävin harvoin kirkossa. Olin aikoja sitten huomannut, ettei se, mitä sieltä sain, minua enää tyydyttänyt. Etsin uusia ajatuksia ja minulle annettiin siellä siveysopin ohjeita, joita en nähnyt missään noudatettavan. Kirkossa käymisen sijaan kirjoitin sunnuntaiaamuisin mietelmän jostakin raamatunkohdasta ja aloin itsekään sitä huomaamatta muodostaa itselleni omaa filosofista järjestelmää. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että opettajani vieraantui minusta. Hän oli pahoillaan nähdessään innokkaimman oppilaansa luopuvan kirkollisista tavoista. En ollut vielä kyllin vapautunut tunnustaakseni hänelle, mille urille ajatukseni alkoivat liukua. Sanoessani hänelle hyvästi, huomasin, kuinka välimme olivat kylmenneet. Tämä koski minuun kipeästi ja minä lähetin hänelle vihkosen, johon olin kirjoittanut mietelmäni, osoittaakseni hänelle, että olin tehnyt työtä. Hän lähetti sen minulle takaisin liittäen oheen muutamia kohteliaita, kylmiä sanoja. — Mutta en voinut kääntyä takaisin. Minussa olivat toteutuneet Goethen sanat: »Sisästäpäin ulospäin.»

11. SUURI MAAILMA.

Matkalta kirjoitin onnettomalle veljelleni viimeiset jäähyväissanat, joihin panin koko sieluni. Kirjoitin hänelle säälin intohimoisella lämmöllä, joka millä hinnalla hyvänsä tahtoo pelastaa ja uskoo olevansa kaikkivaltias. Mutta tämäkin oli turhaa. Pahe oli käynyt ylivoimaiseksi. Me saimme huonoja viestejä; tunsin olevani kykenemätön enempään ja päätin, etten enää tuhlaa voimiani toivottoman asian vuoksi. Veljeni matkusti Amerikkaan, missä hän vähän ajan perästä kuoli.

Me näimme jälleen Reinin ja etelä-Saksan ihanat seudut. Tapasimme isän ja kävimme hänen kanssaan tervehtimässä eri paikoissa asuvia ystäviämme. Vihdoin asetuimme kylpypaikkaan, jonne äitini oli määrätty ja jolla paitsi tehokkaita terveyslähteitään oli kauniit ympäristöt ja hienon kaupungin ulko-asu. Siellä sain vihdoin tutustua n.s. »suureen maailmaan», ylhäisöön, jota tulvasi sinne sivistyneen maailman kaikilta ääriltä. Jo pitkät ajat olin palavasti halunnut lähestyä tätä seurapiiriä, josta olin muodostanut itselleni sangen kauniin kuvan. Minusta tuntui, että kosketus siihen täydentäisi kasvatukseni ja tekisi henkeni ja käytökseni vapaiksi, kuten toivoin. Pienen pääkaupunkimme seurapiiri ei enää tyydyttänyt minua. Ikävöin epämääräisesti avarampiin ilmapiireihin. Olin kerran puhunut tästä ikävästä eräälle henkevälle ranskattarelle, joka jonkun aikaa oli ollut prinsessojen kasvattajana. Hän tunsi pariisilaisen »suuren maailman» ja vastasi minulle: »Kysykää auringolta, tähdiltä, keväältä ja kukkasilta, mikä teiltä puuttuu; »suuri maailma» ei voi sitä teille opettaa.»

Nuo opettajat tunsin varsin hyvin! Niille olin uskonut salaisimmat ajatukseni; ne kuiskasivat minulle ilmestyksiä; olin aina elänyt niiden kanssa salaperäistä elämää, josta ei kukaan tietänyt mitään. Mutta tarvitsin muutakin: laajemman kentän ajatuksilleni, suuremman vapauden. Kuvittelin saavuttavani tuon sivistyneemmässä, hienostuneemmassa seurapiirissä, jolla oli tärkeitä ja monipuolisia harrastuksia, kuten luulin ihmisillä suurissa kaupungeissa olevan.

Lyhyessä ajassa teimmekin joukon tuttavuuksia, joista toinen aina seurasi toista. Kylpylaitoksen salissa annettiin loistavia tanssiaisia, joihin pelin ja huvittelun houkuttelemana kokoontui ainakin ulkonaisesti paljon loistavampi ja hienompi seurapiiri kuin se, jota tähän asti olin tottunut näkemään. Oli luonnollista, että lukuisten tuttaviemme joukossa solmimme läheisempiäkin suhteita. Samassa hotellissa kuin mekin asui muuan venäläinen kreivitär tyttärineen ja heistä tuli pian hyviä tuttaviamme. Äiti oli erinomainen nainen, lempeä ja rakastettava. Tytär oli vasta neljäntoistavuotias, aivan äidin vastakohta, raisu kasakkatyttö, oikullinen, pirteä ja kuriton. Hän lyöttäytyi pian meihin siinä määrin, että ilmestyi mihin aikaan päivästä hyvänsä luoksemme, kutsumatta tai kutsuttuna ja kaikissa mahdollisissa puvuissa. Usein saapui hän jo kello kuusi aamulla, hapset hajallaan, yöpuvussa, lautasellinen hyötymansikoita ja lasi maitoa kädessään, nauttimaan tämän aamiaisensa meidän luonamme. Sitten alkoi hän pakista jos jotakin, voivotteli nuorta ikäänsä, joka ei sallinut hänen vielä käydä tanssiaisissa, ja toivotti kaikki opinnot niin pitkälle kuin tietä riitti. Mutta näiden vähemmän miellyttävien ominaisuuksien ohessa oli hänessä jotakin alkuperäistä, avonaista ja jalomielistä. Senvuoksi olimme kärsivällisiä pikku hurjimukselle, sitäpaitsi tunsimme suurta kunnioitusta hänen äitiään kohtaan. Tämän venakon luona tutustuimme erääseen hänen maamieheensä, venäläiseen diplomaattiin, joka oli jalon ja mielenkiintoisen näköinen mies, noin kolmenkymmenen tienoilla. Hän käytti kainalosauvoja vaikean reumatismin vuoksi, johon hän oli sairastunut tehtyään erään jalomielisen teon. Laivalla, jolla hän oli matkustanut Pietarista Saksaan virkistymään, oli syttynyt tulipalo ja hän oli syöksynyt mereen pelastamaan kahta ihmistä. Kreivitär, joka oli tutustunut häneen jo Venäjällä, puhui hänestä ihaillen. Olin ensi hetkestä asti hänen henkevän keskustelunsa lumoissa ja samalla vakuutettu siitä, että asetin hänen seuransa tuottaman huvin kaikkien muiden huvitusten edelle. Hän ei terveytensä vuoksi koskaan ottanut osaa yleisiin juhliin, mutta hän asui samassa talossa kuin me, ja niin näimme hänet usein. Kerran suostui hän kuitenkin pyynnöstämme lähtemään erääseen maalaisjuhlaan, jonka muuan tuttavamme, rikas, rakastettava kreolitar pani toimeen. Juhla pidettiin eräällä kukkulalla, josta näki kauaksi rikkaaseen, kukoistavaan seutuun. Seurueessa olivat mitä erilaisimmat kansallisuudet edustettuina. Istuuduin telttakatoksen suojaan, jonka emäntämme oli antanut pystyttää, iloitakseni rauhassa kauniista näköalasta. Aurinko valoi tenhoisaa loistettaan rikkaan seudun yli. Ympärilläni kuulin iloista puheensorinaa kaikilla mahdollisilla kielillä. Kaikki henki nuoruutta, kauneutta, onnea. Katseeni kiintyi säteilevään kohtaan taivaanrannalla, sydämeni täytti uusi, sanoin kuvaamaton tunne, olin kuin sisäisesti kirkastunut ja kyyneleet nousivat silmiini.

Äkkiä, kuten magneettisen voiman vaikutuksesta, käänsin katseeni sivulle ja näin kaksi tummaa silmää, jotka tutkivina ja osaaottaen katsoivat minuun. Uusi ystävämme oli hiljaa istuutunut viereeni. Siinä hetkessä selveni minulle, minkätähden olin tuntenut itseni niin onnelliseksi: minä rakastin! Rahel sanoo: »Rakkaus on vakaumusta!» Minä olin vakuutettu. Hän oli mielestäni täydellinen ihminen. Ei siinä kyllin, että hän omasi hengen, joka ei milloinkaan sammunut, henkisen joustavuuden, joka aina viehättää — hänellä oli myöskin sopusointuinen ja hieno käytös, joka on kauniiden sielujen heijastusta. Minä olin vielä aivan lapsen näköinen, olinhan niin paljon häntä nuorempi, ja tunsin hänen läheisyydessään voittamatonta ujoutta, joka on tärvellyt niin monta hyvää hetkeä elämässäni. Siitä huolimatta tunsin hänenkin suhtautuvan minuun tavallista suuremmalla mielenkiinnolla ja etsivän seuraani. Kun hän ei voinut paljon kävellä, teimme hänen ehdotuksestaan usein pieniä ratsastusmatkoja aasin selässä viehättävään ympäristöön ja näiden retkien ainoat osanottajat olivat sisareni, minä, pieni, raisu Katarina ja hän. Kiertelimme näin kaunista seutua ja pysähdyimme vihreille kukkuloille, joilta oli kaunis näköala, tai kukoistaviin laaksoihin, jotka olivat viehättäviä yksinäisessä rauhallisuudessaan. Lepäilimme nurmella ja hän puheli meille historiasta, runoudesta ja matkoistaan. Kuuntelin koko sielullani ja nautin täysin siemauksin tällaisen keskustelun viehätyksestä, joka oli minulle aivan uutta. Mutta tuskallinen ujouteni esti minua vapaasti sanomasta, mitä tunsin ja ajattelin. Arvasiko hän, mitä liikkui hänen vieressään istuvan mykän nuoren tytön sydämessä, joka kadehti raisun nuoren venakon kursailematonta suoruutta tämän ujostelematta lasketellessa kaikkia mahdollisia järjettömyyksiä. En tiedä, mutta hän kohteli minua hellävaroin ja rakastettavasti. Onnettomuudeksi saapui sinne myöhemmin hänen vanhempia tuttaviaan, jotka melkein kokonaan riistivät hänen seuransa, niin että näin hänet paljon harvemmin.

Sillävälin oli tuttaviemme lukumäärä yhä lisääntynyt ja me jouduimme todelliseen juhlien pyörteeseen. Tutustuimme toiseenkin ylhäiseen venakkoon, joka oli leski ja kolmen lapsen äiti. Hän oli saapunut tänne hoitamaan terveyttään ja huvittelemaan. Sattumalta osui hänkin siihen hotelliin, jossa venäläinen kreivitär, ystävämme ja me asuimme. Ystävämme, joka oli tuntenut hänet jo Pietarissa, tutustutti nyt meidät toisiimme ja pian kävi nuori leski yhtä usein luonamme kuin kreivittären raisu tytär. Hän oli muutamia vuosia yli kolmenkymmenen eikä vähääkään kaunis, mutta siitä huolimatta oli hänen elämäntehtävänään miellyttäminen. Hän sanoi itse puhuessaan pietarilaisista naisista: »Meidät kasvatetaan miellyttämään.» Hän oli sydämellinen ja herttainen ja kaikesta huolimatta täytyi hänelle olla hyvä. Hän oli puolestaan yhtä ystävällinen äitiäni ja meitä sisaria kohtaan ja pian tiesimme hänen kaikki asiansa ja salaisen murheensa. Hän rakasti intohimoisesti erästä kylpypaikkamme leijonaa, nuorta puolalaista, joka oli harvinaisen kaunis, mutta täydellinen tyhjäntoimittaja. Tämä veltostunut, turhamainen ja pintapuolinen ihminen, joka kaiken lisäksi oli peluri, osasi herättää hurjia intohimoja, joita käytti hyväkseen niin kauan kuin lemmentarinaa kesti. Säälittävin tämän miehen uhreista oli kuitenkin hänen oma rouvansa; hän oli nimittäin naimisissa ja hänellä oli pieni poika. Rouva oli aikoinaan ollut suuri kaunotar ja uhrannut paljon miehensä takia, joka oli joutunut valtiollisesti huonoon valoon. Surut olivat lakastuttaneet hänet ennen aikojaan. Mies oli tuhlannut hänen suuren omaisuutensa ja he olivat usein suuressa köyhyydessä. Hän petti lakkaamatta rouvaansa, mutta hänen sydämellään ei ollut siinä mitään osaa, sillä hän ei rakastanut ketään. Hän piteli pahoin rouvaansa kostaen tälle pelitappionsa ja lapsikin sai joskus kärsiä hänen pahatuulisuudestaan. Tuo poloinen, pieni, heikko olento herätti mitä syvintä sääliä. Ja kuitenkin rakasti rouva miestään niin intohimoisesti, että keksi aina syitä, millä häntä puolusti, eli ainoastaan hänen katseistaan ja säteili onnesta, kun mies joskus osoitti hänelle huomaavaisuutta jonkun kilpailijattaren nähden. Oliko tuo ihailtavaa vai inhottavaa? Minä puolestani olin taipuvainen väittämään jälkimäistä, kun näin hänen iltaisin kylpylaitoksen salongissa vanhassa haalistuneessa loistopuvussaan, joka sai hänen viheliäisyytensä esiintymään kahta räikeämpänä. Itkusta punaisin silmin seurasi hän miestään, joka julkisesti loukkasi häntä liehakoimalla muita naisia. Ruhtinatar — ennen mainitsemani nuori leski — oli ollut hänen mielestään otollinen valloittaa — nähtävästi senvuoksi, että oli rikas. Miehen onnistuikin lyhyessä ajassa herättää hänessä eloon kiihkeä intohimo. Molemmat naiset, tämän näytelmän kilpailijattaret, saapuivat nyt usein äitini luo etsimään apua ja lohdutusta, ja niin jouduin ensi kerran näkemään tuollaisen surullisen lystikkään draaman, jonka näyttämönä on n.s. »suuri maailma». Eräänä iltana olimme ajaneet ruhtinattaren kanssa tanssiaisiin kylpylaitokselle. Puolalainen kiusasi häntä koko illan teeskennellen mustasukkaisuutta. Hän pani toimeen kohtauksia, joiden täytyi herättää yleistä huomiota. Tämä olikin hänen tarkoituksensa: hän tahtoi saattaa ruhtinattaren huonoon valoon saadakseen hänet valtaansa. Ruhtinatar horjui; toisella puolella oli hänen intohimonsa, toisella pelko saada osakseen yleistä paheksumista. Vihdoin hän, äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneena, päätti poistua. Lupasin lähteä hänen mukanaan ja viettää lopun iltaa hänen luonaan. Vaunumme olivat tuskin lähteneet liikkeelle, kun ne pysäytettiin ja ovi tempaistiin auki. Puolalainen hyppäsi vaununastuimelle, syleili ruhtinattaren polvia ja vannoi intohimoisin purkauksin, ettei nouse tästä asennosta, ennenkuin he ovat sopineet keskenään ja ruhtinatar on hyvittänyt häntä kohtaan tekemänsä vääryyden. Ruhtinatar huusi ääneen pelosta. Olin suunniltani suuttumuksesta ja käskin kuskin ajamaan täyttä neliä. Puolalaisen täytyi hypätä alas voimatta meitä seurata. Ruhtinatar oli epätoivoissaan. Saavuttuamme kotiin, erosin hänestä jäähyväisittä ja selitin, ettei mikään mahti maailmassa saa minua enää lähtemään ulos hänen kanssaan.

Asia tuli luonnollisesti tiedoksi. Venäläinen ystävämme tuli luoksemme kysymään yksityiskohtia. Hän halveksi puolalaista ja hymyili hyväntahtoisesti suuttumukselleni. Sitten lähti hän puhumaan muutamia vakavia sanoja ruhtinattaren kanssa, sillä tämä kunnioitti häntä suuresti. En moneen päivään käynyt häntä tervehtimässä, mutta hän tuli ja pyysi niin sydämellisesti meitä luokseen pieniin kutsuihin, joihin puolalainen ei tullut, että emme voineet kieltäytyä. Tämä seikkailu hälvensi lopullisesti liialliset kuvitteluni »suuren maailman» eduista. — »Tuollainen on siis seurapiiri, josta toivoin saavani niin paljon ainesta henkiselle kehitykselleni!» ajattelin. Pakenin senjälkeen entistä useammin vakavan venäläisen ystäväni, pikku hurjimuksen äidin luo. Sain olla varma, että siellä oli keskustelu aina viehättävää ja siellä tapasin myös joskus hänet, joka yksinään toteutti ylhäisestä seurapiiristä muodostamani ihannekuvan.

Hän jätti meidät lähteäkseen useamman viikon kestävälle matkalle etelä-Saksaan ja koetellakseen, olivatko hänen voimansa siinä määrin palanneet, että hän voi pitää terveysmatkaansa päättyneenä. Hänen lähdettyään menetti seuraelämä viimeisenkin viehätyksensä ja tanssiaisissa oli minulla ikävä. Minulla oli vain yksi kaihoisa toivomus: nähdä hänet vielä kerran. Eräänä päivänä tuli tuo toivomus niin voimakkaaksi, että rukoilin palavasti Jumalalta sen täyttymistä. Rukous oli oikeastaan ainoa uskonnollinen tapa, jonka olin säilyttänyt ja senkin turviin pakenin vain voimakkaan sisäisen liikutuksen pakottamana. Omituinen sattuma toikin hänet juuri sinä päivänä takaisin hotelliimme ja samaan, meidän yläpuolellamme sijaitsevaan huoneeseen, jossa hän oli jo aikaisemminkin asunut. En kuullut siitä mitään, mutta kun illalla istuimme muiden tuttaviemme kanssa appelsiinipuiden alla kylpylaitoksen edustalla, ilmestyi hän äkkiä, tuli luoksemme ja istuutui viereeni. Häneltä kysyttiin matkakuulumisia ja oliko hänellä sama asunto kuin ennenkin. Hän vastasi myöntävästi jälkimäiseen lisäten niin hiljaa, että vain minä saatoin kuulla: »Jos en olisi päässyt asumaan sinne, en olisi ollenkaan tullut takaisin.»

Muutamia viikkoja tämän jälkeen lähti hän lopullisesti pois saaden lähettilään toimen eräässä kaukaisessa maassa. Iltaa ennen hänen matkaansa olimme kaikki koolla ruhtinattaren salongissa. Hän istui koko illan vieressäni ja ensi kerran tunsin itseni täysin vapaaksi hänen seurassaan. Vaaran hetkellä olen aina tuntenut itseni rohkeaksi; niinpä nytkin, eron kynnyksellä, oli tavallinen arkuuteni poissa. Tahdoin omistaa nämä viimeiset silmänräpäykset ja ne olivatkin täydellisesti minun. Poistuimme yhdessä ruhtinattaren salongista. Ovellamme otti hän sydämellisesti jäähyväiset äidiltäni ja sisareltani, sitten ojensi hän minulle kätensä, piti sitä silmänräpäyksen omassaan ja loi minuun katseen, josta kuvastui syvä tunne; sitten hän sanaakaan sanomatta poistui.

En nukkunut koko yönä. Ennen päivänkoittoa kuulin hänen askeleensa yläpuolellamme ja kuulin hänen tulevan alas portaita. Hiivin hiljaa vuoteestani, etten herättäisi äitiä ja sisarta, heitin viitan ylleni ja riensin asuinhuoneen ikkunaan. Näin hänen kulkevan pihamaan yli portille, jonka edustalla vaunut odottivat. Äkkiä hän kääntyi ja katsoi ikkunoihimme. Vetäydyin salamannopeudella ikkunan äärestä. Katsoessani jälleen ulos oli hän kadonnut. Minkätähden oli hän katsahtanut taakseen? Niin, hän kai tiesi jättävänsä syvän tuskan jälkeensä.

Hänen lähdettyään puhui venäläinen kreivitär, meidän yhteinen ystävämme, hänestä minulle sanomattomalla ihailulla ja kunnioituksella. Hän lisäsi aivankuin tahallaan, ettei ystävämme asema sallinut hänen mennä naimisiin kuin hyvin rikkaan naisen kanssa, vaan että hän oli liian kunniallinen solmiakseen avioliiton yksinomaan rahan tähden. Muutamia päiviä myöhemmin näin äitini pöydällä avonaisen kirjeen, jonka hän oli saanut isältäni. Kun äitini tavallisesti salli minun ne lukea, otin myöskin tämän ja katseeni osui erääseen kohtaan, jossa puhuttiin minusta. Isäni kirjoitti: »Niin on siis lapsiparka oppinut tuntemaan tuon suuren tuskan — suokoon Jumala hänelle lohdutusta!»

Äitini oli siis aavistanut tunteeni ja kirjoittanut siitä isälleni. Minulle ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, koska minäkin vaikenin. Me emme koskaan senjälkeen maininneet ystävämme nimeä. Olin kiitollinen äidille tästä hienotunteisuudesta. Tällaisia sydämen salaisuuksia voi tuskin koskettaa loukkaamatta niitä ja särkemättä niiden runoutta, joka on lohduttavana voimana tuskassakin. Tämä kesäyön unelma on säilynyt puhtaana ja koskemattomana muistossani ja tällaisten muistojen herättämä lempeä liikutus, joka vielä haudan partaallakin saa sydämen oudosti väräjämään, on kuin panttina jostakin, joka ei kuole eikä häviä ajassa.

12. TAIDE.

Seuraavan talven vietimme isäni kanssa Frankfurt am Mainissa. Elämämme oli hiljaista, sillä isäni vältti kaikkia suurempia seuroja ja torjui kutsut paitsi parin kolmen perheen luo, jotka olivat vanhoja tuttaviamme. Tämä elämä ei minua tyydyttänyt. Taloudessamme ei ollut kyllin paljon velvollisuuksia täytettävänä, voidakseni käyttää siihen kaikki voimani. Isä puuhasi päivät omissa askareissaan. Iltaisin luki hän meille ääneen hyviä ja hauskoja asioita, mutta ei mitään, mikä olisi liikuttanut sieluani ja avannut sille uusia näköaloja. »Pyhä levottomuus» valtasi minut uudelleen, tavoitin korkeita päämääriä, ihanteen tietä, täydellisentymistä. Uskonto ei ollut ratkaissut minulle arvoitusta; »suuri maailma», jossa olin toivonut tapaavani sivistyksen ja elämän huiput, oli osoittautunut pikkumaisen turhamielisyyden ja turmeluksen tyyssijaksi. Käännyin nyt toiseen suuntaan.

Kaikista taiteista oli maalaaminen aina ollut mielityötäni, koska minulla oli siihen ehdottomasti taipumuksia. Sieluni tarvitsi musiikkia; olin aikaisimmasta lapsuudestani saakka kuullut vanhempieni kodissa mitä oivallisinta musiikkia, join sitä täysin siemauksin kuten elämänvoimaa, mutta kuuntelin mieluummin kuin soitin itse, sillä sormeni olivat taitamattomat ja minun olisi täytynyt harjoittaa väsyttäviä ja pitkällisiä opintoja, ennenkuin olisin kyennyt esittämään sitä niin kuin sen sielussani tunsin. Piirustaminen sitävastoin kävi minulta odottamattoman hyvin, ja jo ennenkuin varsinaisesti olin saanut opetustakaan, oli se ollut mielityötäni. Muinaissaksalainen kristillinen taide oli pitkät ajat ollut minulle kaikkein korkeinta. Kadehdin keskiajan yhdyskuntien elämää, jotka olivat luoneet teoksia sellaisia kuin Kölnin tuomiokirkko, Strassburger Münster tai vanhojen saksalaisten mestarien sielukkaat kuvat ja joiden nöyryys oli niin suuri, että heidän nimensä ovat unohtuneet, vaikkakin heidän sielunsa yhä elävät pyhien neitsyeiden kirkastetuissa haahmoissa, hurskasten uskonsankarien olemuksessa ja jumalallisissa lapsissa.

Siihen aikaan, josta nyt puhun, osuin näkemään saksalaisen maisemamaalarin Carl Morgensternin tauluja. Hän oli oleskellut vuosikausia Italiassa ja maalasi etelän luontoa runoilijan tunteella kuten Claude Lorrain oli tehnyt. Hän ei ainoastaan jäljitellyt luontoa, hän — kuten tämäkin — kirkasti sen ihanteellisimpaan muotoonsa luoden siihen tuon kauneuden sanoin kuvaamattoman sopusoinnun, joka lumoaa ihmissielun. Nähdessäni näitä kuvia tapahtui mielessäni suuri mullistus. Tajusin ensi kerran, että valot, värit ja muodot antavat meille oman itsensä kautta, sopusointuisina ja yhtyneinä, aavistuksen kauneuden käsitteestä ja suovat meidän tuntea onnea, joka säteilee niistä.

Tästä lähtien oli minulla vain yksi ainoa toivomus: päästä tuon maalarin oppilaaksi, jonka taulut olivat tehneet minuun niin syvän vaikutuksen ja pyhittää koko elämäni taiteelle, joka nyt tuntui minusta siveellisen täydellisentymisen tieltä.