Part 10

Ei ollut siis muuta neuvoa kuin tyytyä tämän rikkaan ajan muistoihin. Muutamia päiviä ennen lähtöämme kutsui sairaan ystävämme seurapiiriin kuuluva ranskatar minut vielä eräänä iltana huvilaansa koko yöksi. Suostuin ilomielin, sillä olin suuresti kiintynyt tähän naiseen ja otin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa. Hänen huvilansa sijaitsi viehättävällä paikalla. Välimeren aallot loiskivat puutarhan muureja vasten. Muilta puolilta saartoivat sitä viheriöitsevät kukkulat muodostaen sille ikäänkuin pesän ihanien kasvien, tuoksujen ja kukkasten keskelle, joiden yllä palmut huojuttelivat solakoita oksiaan. Asuinhuoneen parvekkeelta oli näköala merelle ja saarille; siellä kiipeili köynnösruusuja pitkinä kiehkuroina ja puiston puissa lauloi lukemattomia satakieliä. Huonetta valaisi vain katosta riippuva kristallilamppu, jonka hento, salaperäinen valo sekaantui yön tuoksuihin ja ääniin. Tämän viehättävän tyyssijan emäntä istuutui flyygelin ääreen ja soitti Bachin ja Beethovenin musiikkia, sitten lauloin minä Marcellon virsiä ja muuta ihanaa ja myöhälle yöhön viivyimme toistemme luona tässä runonkylläisessä, rauhallisessa tunnelmassa.

Vietin vielä kokonaisen päivän Paulinen kanssa, illan sairaan ystävämme ja hänen seurapiirinsä parissa, sitten otin syvästi liikutettuna kaikilta jäähyväiset.

Aikaisin aamulla seisoivat suuret vaunumme hevosineen lähtövalmiina oven edessä. Katsahdin vielä kerran ikkunastamme merta, saaria, oranssilehtoja, sairaan ystävämme taloa, Paulinen asuntoa. Kaikki säteili aikaisen aamun ensi tuoksuissa ja ruusuisessa hohteessa. Siunasin mennyttä aikaa ja kesken kaihon asui syvimmällä mielessäni suuri tyydytyksen tunne kuten rukous. Seurasin vihdoin muita, jotka jo nousivat ajopeleihin. Vaunujen vieressä seisoi sairaan ystävämme kamaripalvelija, joka viime terveisiksi herraltaan ojensi minulle ihastuttavan kukkavihon. Pois vierivät vaunut, silmäni kylpivät kyynelissä, oleskeluni etelässä oli päättynyt.

15. KOTIINPALUU.

Paluumatkamme kävi Dauphinén, Savoijin ja Sveitsin kautta. Juuri viikkoa jälkeen sen ihanan päivän, jonka olin viettänyt suloisen ranskattaren ruusuhuvilassa, olimme keskellä Dauphinén alppeja, ja vaunut kulkivat hitaasti korkeahkojen kukkuloiden rinteitä kiertelevää tietä pitkin. Pojat, opettaja ja minä kävelimme keventääksemme kuormaa. Joka taholla kohosi korkeita, lumipeittoisia vuorenhuippuja; tien kumpaakin puolta reunustivat jäälohkareet. Siellä täällä näkyi mökkipahanen ja paljaita puita, joissa ei vielä ollut umppuakaan. Pureva, jääkylmä tuuli pakotti meidät kääriytymään viittoihimme ja kävelemään nopeasti. Pojat juoksivat ja hyppivät kalliolohkareiden ja jäämöykkyjen yli. Opettaja pysytteli kaukana. Hän oli jo pitkät ajat ollut minulle vihoissaan, kun olin seurustellut piireissä, joihin hän ei voinut päästä kehnon ranskankielen taitonsa vuoksi. Kuljin siis yksinäni mietteisiin ja muistoihin vajonneena. Ajattelin ikävöiden kaikkea sitä, minkä juuri olin jättänyt. Vertailin viikko sitten viettämiäni runonkylläisiä hetkiä tähän vaellukseen jäisessä erämaassa jäykistyneen luonnon keskellä. Katselin lumisia huippuja, jotka säteilivät kylmän auringon valossa ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt kohtaloni timanttikirjaimin piirrettynä jäähän: »Nuoruuden, kauneuden ja runouden hetket suodaan ihanteen tavoittajille vain rohkaisuksi ja mielen elvyttämiseksi. Mutta suurimmalta osalta on heidän elämänsä lakkaamatonta taistelua, vaellusta yksinäisten, hedelmättömien erämaiden halki, kuten tämä tie. Tahdotko ottaa vastaan tämän tehtävän pelkäämättä sen vaatimia uhreja? Oletko valmis näkemään sydämesi, jossa asuu ikuisesti polttava kauneuden ikävä, lakkaamatta ristiinnaulittuna?»

Samana hetkenä, jolloin olin selvästi lukevinani tuon kirjoituksen, juoksivat pojat luokseni ja toivat minulle orvokki-kimpun. He olivat poimineet sen viheriästä maatilkusta jään ääreltä. Sitten riensivät he etsimään uusia. Nämä kukat, jotka olivat niin erinomaisena vertauskuvana ajatuksilleni, liikuttivat minua syvästi. Polvistuin vaistomaisesti kivikkoiselle maalle ja puhkesin sanomaan: »Olen valmis ottamaan vastaan tuon tehtävän, horjumatta tahdon kulkea totuudenetsijäin yksinäistä polkua, ja olen kiitollinen tiellä löytämistäni kukkasista.»

Viivyimme pari päivää Grenoblessa. Pojat, opettaja ja minä halusimme nähdä suuren kartusiaaniluostarin. Kälyni pelkäsi väsyttävää matkaa eikä tehnyt meille seuraa. Lähdimme siis ilman häntä. Pienessä kylässä, muutaman tunnin matkan päässä Grenoblesta, hankimme muuleja ja oppaan ja lähdimme kiipeämään vuorille. Tie kulki ensin jyrkkien, ruohottuneiden vuorenseinämien välissä. Syvyydessä kuohui alppipuro ja jättiläismäiset vuorenhuiput kohosivat korkeuteen. Vähitellen kävi vihannuus niukemmaksi, vuoret muuttuivat uhkaavammiksi, syvyydet kauhistuttavammiksi. Vihdoin saavutaan alueelle, jossa kaikki kasvullisuus loppuu ja kuolema ja kivettyminen saavat ylivallan. Tähän kauhistuttavaan erämaahan johtaa jättiläismäinen kallioportti, jota nimitetään kuoleman portiksi. Sellaiseksi varmaankin Dante kuvitteli helvetin porttia, jonka ääressä täytyi luopua kaikista toiveistaan. Vähän ajan kuluttua ilmestyy jälleen viheriöitsevän elämän merkkejä ja suureksi ihmeeksesi olet 6000 jalkaa merenpinnan yläpuolella, vuoritasangolla, joka on kuin paratiisi helvetin jälkeen. Se on vieläkin korkeampien vuorenhuippujen saartama vihanta tasanko tuuheine lehtimetsineen ja kirjavine kukkasineen. Tämän ihanan vuoristo-keitaan keskellä kohoaa suuri kartusiaaniluostari, ensimäinen tämän munkkikunnan luostari, jonka pyhä Bruno itse rakensi. Mahtavine muureineen ja torneineen tekee se katselijaan melkein linnan vaikutuksen. Luostarin muurien ulkopuolella sijaitsevaan pieneen puurakennukseen, jonka alakerrassa on ruokasali ja yläkerrassa joukko pieniä kammioita, majoitetaan naiset ja lapset, he kun eivät pääse itse luostariin. Miehet otetaan luostariin ja saavat olla siellä yötä. Kun maallikkoveli oli tarjonnut meille ruokasalissa hyvän illallisen, lähti opettaja yöksi luostariin. Kadehdin suuresti tätä hänen etuoikeuttaan. Olisin niin mielelläni nähnyt luostarin sisustan, jossa aina pyhän Brunon ajoilta asti vuosisadat ovat kivettyneet. Pojat ja minä otimme jokainen haltuumme kammion. Kaikissa oli erinomaisen puhdas vuode, pesupöytä, tuoli, rukousjakkara, krusifiksi ja vihkivesiastia. Viivyin myöhälle yöhön ikkunani ääressä, ulos en enää päässyt, sillä talo oli lukittu. Ensin katselin maallikkoveljiä, jotka olivat pallosilla kastanjakäytävässä, kunnes luostarikellon soitto kutsui heidät sisään. Tämän jälkeen vallitsi kaikkialla ylevä, suuremmoinen hiljaisuus ja rauha. Yksinäisiä vuoria ja luostarin kookkaita rakennuksia valaisi kuu. Vähitellen häipyivät maailman hetkelliset ilmiöt, mielikuvituksen harhanäyt, kiihkeät toiveet kuin kaukaiseen uneen. Koko olevaisuus tuntui vain pelkältä aatteelta, esineiden abstraktsionilta ja väreili kuin jonkinlaisena alkunesteenä öisen taivaankappaleen hopeasäteissä. Kauan, kauan katselin ulos ja minulla oli se tunne, että olin menettänyt yksilöllisyyteni. Silloin kajahti äkkiä kellon ääni yön alku-elämän halki väreiden kuutamossa kuin luomisrukous, joka kutsui kaikkeuden jälleen yksilöllisiin muotoihinsa. Kirkonkello kutsui munkit keskiyön messuun, jolloin veljet rukoilevat niiden sielunrauhan puolesta, jotka ovat jääneet alas synnin ja viheliäisyyden maailmaan. Tämän säännön pohjana oli varmaankin suuri tunne: sääli, vapahtava armahtavaisuus niitä kohtaan, jotka kärsivät vielä enemmän siveellisesti kuin ruumiillisesti, voimakas rakkaus, joka tahtoisi pelastaa kaiken pimeydessä ja rikoksissa harhailevan. Kenties oli näiden munkkipoloisten joukossa uskollisia sydämiä, jotka vielä osasivat rukoilla uskossa. Mutta ah! Tässä maailmassa, joka kerta kaikkiaan on sellainen kuin se on, eivät pelkät tunteet ja rakkaus riitä. Täytyy myöskin ennenkaikkea ajatella ja toimia, ja joka kerta kun voimia ei käytetä elämän suureen työhön, tapahtuu synti edistyksen lakia vastaan.

Seuraavana aamuna ennen viittä kuulin maallikkoveljen äänen oveni ulkopuolelta. Hän kertoi, että ulkona oli oikea rajuilma ja että oli mahdotonta lähteä paluumatkalle. Nousin ylös ja havaitsin ilman todella kauhistuttavaksi. Koko ihana keidas, illalla vielä niin vihanta, raikas ja kukoistava, oli nyt kuin harmaan, raskaan hunnun peitossa. Synkät, merkillisen repaleiset pilvet riippuivat melkein maahan saakka peittäen kokonaan ympärillä kohoavat vuoret. Räntäsade valui virtanaan maahan. Opas vakuutti tien olevan tällaisella ilmalla vaarallisen. Olin edesvastuussa poikien hengestä ja kuitenkin tiesin toisaalta, että kälyni olisi suuressa sydäntuskassa, jos emme palaisi, sillä Grenoblessa saattoi olla aivan kaunis ilma. Opettaja tuli luostarista ollen myöskin sitä mieltä, että meidän täytyisi odottaa. Sillävälin kertoi hän meille näkemistään ja kuulemistaan luostarissa, m.m. eräästä saksalaisesta munkista, joka oli ollut siellä yli viisikymmentä vuotta käymättä kertaakaan maailmassa ja joka oli melkein unohtanut äidinkielensä. Eniten oli häneen kuitenkin tehonnut keskiyömessu, joka epäilemättä vaikuttikin mahtavasti mielikuvitukseen.

Muutamien tuntien kuluttua taukosi sade ja päätin heti lähteä. Käskin oppaan pysytellä lasten luona eikä jättää heitä silmänräpäykseksikään. Minä itse jättäydyin muulini vaiston varaan, joka olikin ihailtava. Sade oli tehnyt kivet niin liukkaiksi, että jokainen askel oli työläs, mutta varovainen eläin koetti aina ensin jalallaan, oliko askeleensija varma, ja sen viisaus tuotti minulle niin suurta iloa, että unohdin kokonaan vaaran. Sillä matkamme oli vaarallinen. Syvyyksissä vonkui tuuli, ja tie teki välistä niin jyrkkiä käänteitä kallioiden kulmissa ja kulki niin lähellä kauhistuttavia syvyyksiä, että ainoakin harha-askel olisi tuottanut turmion. Vihdoin pääsimme onnellisesti alas kylään, jossa meidän kuitenkin täytyi viipyä muutamia tunteja kuivataksemme vaatteitamme, sillä olimme läpimärkiä. Sitten palasimme takaisin Grenobleen, jossa meitä oli hätäisinä odotettu.

Muutamia päiviä myöhemmin kuljimme Ranskan rajan yli ja olin oikein suruissani, kun viimeisen kerran kuulin ympärilläni puhuttavan ranskaa. Olin oppinut pitämään Provencen murteesta. Romaanisten kielten pehmeät, musikaaliset äänteet — jätän näiden joukosta pois nykyaikaisen pariisilaisranskan — soveltuvat etelämaiseen luontoon, ja jonka tämä luonto on lumonnut, hän rakastaa noita kieliä niinkuin sanaa rakastetun olennon huulilta.

Isänmaani ei enää tuntunut minusta niin kauniilta kuin ennen. Nurmi oli kukaton, maisemat värittömiä, taivas synkkä. Mutta ajattelin lupausta, jonka Dauphinén alpeilla olin antanut maailmanhengelle, ja päätin lujin askelin käydä eteenpäin.

Vihdoin pääsin vanhempieni kotiin. Isäkin oli saapunut pitempiaikaiselle vierailulle. Perhepiiri oli suuri ja minut otettiin vastaan niin runsaalla ilolla ja rakkaudella, että sydämeni lämpeni. Minulla oli kuitenkin se tunne, että jollakin tavalla olin käynyt vieraaksi ja että sisimmässäni epämääräisesti, mutta varmasti valmistauduin rikkomaan välini entisyyden kanssa. Näin selvästi, että elämästä ympärilläni puuttui suuri, johtava periaate, yleinen, kaikkea hallitseva päämaali. Tämä taas oli minulle pääasia, sieluni jano, liekki, joka kulutti kaikki pienet näkökohdat ja uhkasi kuluttaa minutkin, ellen voinut sitä toteuttaa. Rakastin isääni niin suuresti, ettei tunteeni vieläkään, vaikka hän jo aikoja sitten on kuollut, ole menettänyt mitään voimastaan. Näin tuskaisin mielin, kuinka häntä painoi yksinäisyys, johon rakkaus omaisiin hänet tuomitsi, sillä hänen täytyi yhä vielä pysytellä vaeltavan ruhtinaan läheisyydessä. Eräänä päivänä, kun olin hänen kanssaan kahden kesken, puhui hän siitä ja huudahti katkerana: »Olen niin yksin, niin yksin!» — Heittäydyin hänen syliinsä pyytäen: »Ota minut mukaasi, kun jälleen lähdet; salli minun aina olla luonasi, omistan sinulle koko elämäni eikä sinun enää tarvitse olla yksin.»

Hän syleili minua ääneti, mutta ei suostunut pyyntööni. Jos hän olisi suostunut, olisi koko elämäni muodostunut toisenlaiseksi. Elämä hänen hyväkseen oli silloin ollut päämäärä, johon kaikki pyrkimykseni olisivat keskittyneet. Olisin silloin saanut kokea ponnistusten ja täytetyn velvollisuuden suomaa tyydytystä. Sen jälkeen en enää koskaan voinut näyttää hänelle rakkauteni koko syvyyttä ja elämäni muodostui sellaiseksi, ettei tyttären rakkaus enää voinut olla sen korkeimpana päämääränä eikä suuntaa määräävänä kompassina.

Syvennyin taas uudella innolla maalaamiseen ja valmistin useampia kuvia etelässä tekemieni luonnosten mukaan. Mutta näiden harrastusten puhtaan ilon hämmensi jälleen musta varjo ja vihdoin selveni minulle täydellisesti kivikova kohtalon määräys: minun täytyi luopua lempityöstäni heikkojen silmieni vuoksi. Ne olivat lapsuudestani saakka olleet huonot ja olin niitä aina liiaksi rasittanut. Lääkäri selitti, että minun oli heitettävä maalaaminen pelastaakseni silmäni. Tunsin, että tämä ankara tuomio oli oikea, mutta se täytti mieleni epätoivolla. Taistelin aina raskaimmat taistelut hiljaa itsekseni, eikä kukaan voinut aavistaa, mitä tähän tuomioon alistuminen minulle maksoi. Napisin sydämessäni epäoikeudenmukaista kohtaloa, joka panee ihmissydämeen pyrkimyksen ihanteeseen, antaa hänelle kyvyn sen ilmaisemiseen ja kieltää häneltä sitten tähän tarvittavan ruumiillisen voiman. Vähitellen kuitenkin varmeni minussa eräs mielipide, joka lievitti tuskaani. Näin tehokkaamman keinon, jonka avulla pyrkiä elämäni päämäärään kuin uskonto ja taide — käsitin, että minun ajatuksin ja teoin tuli ottaa osaa ihmiskunnan edistykseen. Kun tämä ajatus oli minulle selvinnyt, en enää niin paljon surrut mielityötäni. Jätin erikoisalan ja astuin alueelle, jossa käsiteltiin ihmisolemusta koskevien kysymysten koko asteikkoa. Mutta kuten aina, tahdoin nytkin siirtyä teoriasta sen johtopäätöksiin. Uskonnon, joka oli laskeutunut alas metafyysillisesta ilmapiiristään, täytyi heti muuttua laupeuden harjoittamiseksi ja juurruttaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ihmisten keskuuteen. Köyhien etsiminen, auttaminen ja lohduttaminen kävi minulle välttämättömyydeksi. Kuulin kerrottavan poikaraukasta, jonka jalassa oli luumätä ja joka kärsi sanomattomia tuskia. Hänen hartain toivomuksensa oli tulla konfirmeeratuksi ennen kuolemaansa, johon tiesi tautinsa päättyvän. Hän tarvitsi tätä varten hiukan valmistavaa opetusta, mutta ei kukaan kaupungin papeista tahtonut siihen ryhtyä — he nähtävästi kammoivat sairashuoneen myrkyllistä ilmaa. Päätin heti käydä häntä tervehtimässä ja tehdä parhaani lohduttaakseni poloista.

Pienessä huoneessa, verrattain puhtaalla vuoteella tapasin pienen pojan, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat. Oli kauheata nähdä hänen sairasta jalkaansa, ja tarvitsin kaiken rohkeuteni kestääkseni tuon näyn. Mutta kun katselin tuota lapsiraukkaa, joka kantoi tuskansa liikuttavalla kärsivällisyydellä ja jonka suuret, mustat silmät tuntuivat ikäänkuin hallitsevan hänen haurasta olentoaan pitääkseen kuoleman loitolla siksi, kunnes hän oli saanut kuulla pelastuksen sanat, voitin luonnollisen vastenmielisyyteni ja koetin virkistää tuota nuorta sielua. Kävin säännöllisesti hänen luonaan, luin hänelle raamattua ja koetin selittää sitä hänen ikänsä ja käsityskykynsä mukaisesti, mutta kaikkea muuta kuin oikeauskoisesti. En koettanut vakuuttaa, että kärsimykset oli lähetetty hänen sielunsa pelastukseksi, en sanonut, että Vapahtajan ristinkuolema oli lunastanut hänet synnistä, josta hänen viaton sydämensä ei tietänyt mitään. Koetin sitävastoin selittää hänelle, kuinka voimakas ja majesteetillinen oli ihmisen henki, joka tajutessaan ikuisen totuuden kykeni unohtamaan kauheimmatkin kärsimykset. Tehtäväni innoittamana koetin saada hänet jonkinlaiseen hurmaustilaan, joka keventäisi hänen kauheaa kuolemaansa. Näen vieläkin edessäni lapsiparan kasvot, kun hänen kalpeilla huulillaan leikki kirkastunut hymy ja suurissa, tummissa silmissä heijastui yliluonnollinen loisto. Olisin halveksinut itseäni, jos olisin jättänyt tehtäväni keskeneräiseksi, ja kun minulle eräänä aamuna ilmoitettiin, että hän yöllä oli rauhallisesti nukkunut ikuiseen uneen, tunsin kesken iloani aukon elämässäni, sillä minusta tuntui kuin nyt vasta hänen sairasvuoteensa ääressä olisin alkanut toteuttaa ihannettani.

Oli omituista, että omaiseni tässäkin tapauksessa asettuivat hiljaisesti vastustavalle kannalle ja ihmettelivät minua kuten aikaisemmin, kun olin tahtonut toteuttaa kristillisen askeesin ja senjälkeen omistautua yksinomaan taiteelle. He olivat niin läpeensä hyviä, hurskaita ja armeliaita, he rakastivat taidetta, mutta eivät kuitenkaan käsittäneet, minkätähden piti mennä »niin pitkälle». He eivät koskaan puhuneet minulle tuosta, mutta tunsin sen. Minäkin olin vaiti ja kävin jatkuvasti köyhien ja onnettomien luona, koska ääni, voimakkaampi kuin inhimilliset näkökohdat, pakotti minut siihen.

Ystävättäristäni, joiden luo olin palannut, oli Pienokainen jälleen ensi sijalla ja rakkain. Hänen äitinsä, vanhin sisarensa ja veljensä olivat olleet matkalla, mutta heitä odotettiin pian kotiin ja heidän mukanaan erästä tätiä, joka oli äidin hyvin paljon nuorempi sisar ja jota nimitettiin henkeväksi tädiksi. Pienokainen oli kertonut minulle paljon tämän vaikutusvallasta veljeensä. Etelään matkustettuani en ollut kuullut juuri mitään apostolistani paitsi Pienokaisen kirjeissä; äitini oli myöskin hänestä kirjoittanut. Olin usein ajatellut häntä ja iloitsin hänen näkemisestään. Mutta muistaessani tuota kaunista ja erinomaista tätiä, tunsin jonkinlaista levottomuutta. He saapuivat vihdoinkin, ja Pienokainen tuli heti meille tädin kanssa. Tämä oli mielestämme kaunis, hieno, henkevä ja oppinutkin, mutta hän ei ollut välitön emmekä pitäneet häntä miellyttävänä. Äitini pyysi hänet kuitenkin iltaa viettämään yhdessä kolmen sisaruksen kanssa. Näin silloin apostolini ensi kerran matkan jälkeen. Hän tuli luokseni ojentaen minulle kätensä. Katsoimme toisiamme ja tunsimme toisemme. Sielu tervehti toista sielua, välillämme vallitsi syvä ymmärtämys kuin olisimme olleet ikuisuudesta saakka tuttuja. Pelko henkevästä tädistä oli hälvennyt. Tunsin että hän merkitsi jotakin vain ystäväni älylle, ei sydämelle. Illan kuluessa kysyi hän minulta, olinko kirjoittanut runoja etelässä, ja kun myönsin, pyysi hän nähdä sepustuksiani. Suostuin sillä ehdolla, että hän arvostelisi niitä ankarasti ja sanoisi minulle mielipiteensä, ja hän lupasi. Meistä oli aivan luonnollista puhella koko illan vain keskenämme, otimme ikäänkuin takaisin menetetyn ajan. Senjälkeen sovimme, että kokoontuisimme meillä määrättyinä iltoina, jolloin hän lukisi pienelle piirillemme Faustin toista osaa, ja näin oli jälleennäkemisemme taattu.

Muutamia päiviä tämän jälkeen lähetin hänelle valikoiman Hyèresissä kirjoittamiani runoja. Ei kukaan minua estänyt. Äitini ei ollut koskaan kieltänyt minulta tämäntapaisia asioita. En puhunut hänelle mitään lähetyksestäni. Se ei johtunut luottamuksen puutteesta, mutta tunsin, että suuri osa olemustani oli vieras omaisilleni ja etten siltä taholta saisi minkäänlaisia neuvoja.

Muutamien päivien kuluttua sain häneltä innostuneen runon, jossa hän kuvasi ensimäistä tutustumistamme, eroamme, jäähyväistervehdystään ja minun vastaustani sanoen niitä aavistuksen hetkiksi, joista elämän korkein kukka versoisi taivaallisessa ihanuudessaan. Samalla hän lähetti arvostelun jokaisesta runostani. Ne sisälsivät älykkäitä, hienoja huomioita ja olivat minulle iloksi ja opiksi. Tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi. Taivaalleni nousi rakkauden aurinko, joka valaisee koko elämän. En tahtonut kuitenkaan vielä nimittää voimakkaasti kasvavaa tunnettani muuksi kuin ystävyydeksi. Tahdoin rajoittaa sen kahden sukulaissielun väliseksi seurusteluksi, sillä minussa oli herännyt vakavia arveluita. Hän astui elämään ilman muuta tukea kuin neronsa. Uskoin, että hänet oli määrätty suuriin tekoihin enkä missään nimessä olisi tahtonut hänen niin aikaisin joutuvan kahleisiin, jotka kenties olisivat haitaksi hänen tulevaisuudelleen. Tunsin suuren, ainoan rakkauden olevan heräämäisillään itsessäni ja käsitin, että siitä syttyisi liekki, joka saattaisi hävittää elämäni. En tahtonut raskauttaa hänen nuoruuttaan sellaisella edesvastuulla. Olin häntä muutamia vuosia vanhempi ja minusta tuntui etten omaksua niin nuoren sydämen uskollisuutta, Koetin siis pysyttää suhteemme sillä kannalla, että vain vaihdoimme ajatuksia keskenämme. Melkein joka päivä vaihdoimme kirjeitä, jotka sisälsivät runoja tai kysymyksiä ja vastauksia kaikilta elämän aloilta. Hän ilmaisi vapaasti tunteen, joka häntä elähytti ja toivoi minulta samaa tunnustusta. Kun vastasin olevani häntä vanhempi, hymyili hän, sillä ulkomuotoni oli tosiaan hyvin lapsekas, tai oli hän loukkaantunut ja soimasi minua katkerasti kylmyydestäni. Hän ei arvannut, että minussakin jo paloi voimakas rakkaus ja että vielä taistelin tuota rakkautta vastaan.