Part 9

Vaikka olikin se talvi niin hirveä kaikille metsän kesyttömille eläjille, niin ei erämies Job Thatch lumeen peittyneessä mökissään vuoren takana alussa ollut sen uhkailuista milläänkään. Mökki oli kodikas, polttopuita seinustalle runsaasti pinottuina ja siirtokunnasta hän oli kantanut jonkun verran jauhoja, suolalihaa, teetä ja siirappia lisäksi tuoreeseen lihaan, jota hän varmaan saattoi otaksua pyssyllään hankkivansa. Riistan vähenemisestä oli hänelle vähemmän haittaa kuin kenellekään muulle, jonka ravinto saloa juoksenteli, sillä nelijalkaisista eränkävijöistä ei ainoakaan vetänyt hänelle vertoja omassa ammatissaan. Kaiken muun kuin vainun puolesta hän oli etevämpi metsästävä eläin kuin paraskaan niistä. Hänen kuulonsa oli yhtä tarkka kuin kuuntelevan hirven. Hän näki yhtä pitkälle kuin ilves, ja hänen katseensa selvitti paremmin. Lumikengillään hän juoksi keveästi ja uupumatta, muiden kinoksissa rämpiessä, ja rihlallaan hän saattoi tappaa niin pitkän matkan päästä, ettei varovaisinkaan riista, jonka jälkiä hän seurasi, hänen takaa-ajoansa aavistanut, ennen kuin pehmeänokkainen luoti sen kaatoi omille jäljilleen. Tämän etevämmyyden tunnustaen jotkut vähemmistä saaliin etsijöistä, vaikka ne häntä pelkäsivät ja vihasivat, alkoivat häntä salaa seurailla, päästäkseen hänen riistansa tähteille.

Mutta John Thatch'in luottavan saavuuden seuraus oli se, ettei hän koskaan koettanut itseään varustaa kovan onnen varalle. Hän hankki verestä riistaa vain tarpeen mukaan ja vain semmoista riistaa, joka sattui vastaan tulemaan, hänen kiertäessään jokapäiväistä reittiään kaukana hajallaan olevia ansoja kokemassa. Ja kun siis kova onni häntä kohtasi, teljeten hänet mökkiinsä vangiksi, niin oli hänellä alkuperäisessä jäähdytyslaitoksessaan vain viimeinen vajaa puolikas karibun reittä ja pari jänistä, joissa ei ollut muuta kuin luuta ja nahkaa.

Ja tällä tavalla sitten erämaan synkät voimat, joita hän aina oli kuvitellut niin varmaan hallitsevansa, häntä vastaan äkisti kääntyivät ja hänet maahan löivät. Hänen keveästi juostessaan lumen pintaa erään rotkon reunalla, tarttui lumikenkään lumeen peittynyt vekara ja kaatoi hänet. Hän putosi väännältävällä nytkäyksellä suin päin pienen jyrkänteen alle. Pudotessaan hän tunsi kauhistuksen ja tuskan väristyksen kulkevan kautta ruumiinsa ja kuuli oikean sääriluunsa katkeavan tylsällä vihlovalla naksahduksella.

Sekunnin tai pari hänestä tuntui, että tämä oli hänen loppunsa. Hän tiesi niin hyvin mitä se merkitsi, sillä hän tunsi niin hyvin erämaan leppymättömät voimat, jotka näin olivat kääntyneet häntä vastaan ja saaneet hänet niin toivottomasti alakynteen. Äkillinen tuska hetkeksi turrutti hänen tahtonsa ja hänestä tuntui parhaalta maata siinä, missä oli, ja antaa jäätävän pakkasen tehdä työnsä niin äkkiä kuin suinkin. lämpötilan ollessa niillä vaiheilla, jolloin elohopea kuulassaan jäätyy kovaksi, ei kauaakaan kuluisi, ennen kuin tuska suloisesti lieventyisi ja hän saisi vaipua iäiseen uneen.

Sitten hänen järkensä selkisi ja vanha isäntävalta heräsi hänen tahdossaan. Valkoinen kuolema, jota hän oli niin kauan ja luottavasti torjunut, ei saisi nytkään häntä narrinaan pitää eikä hänen päiviään päättää. Metsän turkilliset rosvot, joita hän oli metsästänyt ja ansoilla pyytänyt, eiväthän ne saaneet tulla hänen lihojaan pureskelemaan ja luitaan hajalle kiskomaan. Paljaan päätöksen voimalla hän pakotti veren uudelleen urheasti kiertämään suonissaan ja nauroi ääneensä, karskisti, reitensä tuskille. Sitten hän ryhtyi toimeen ryömiäkseen takaisin mökilleen.

Ensin hänen täytyi kulkea siitä suoraan poispäin rotkon suuta etsimään, sillä kiipeämään sen jyrkkiä rinteitä hän oli aivan kykenemätön. Lumikenkiään hän nyt piti käsissään, eikä jaloissaan, tallaten niillä tien, jota pitkin saattaisi hiljalleen ryömiä eteenpäin. Se oli tappelua joka tuuma, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön, rintansa kuin suden ja jäsenensä väsymättömät kuin lumikon punotut suonet. Suotta pakkanen vaipui maahan ja häntä ahdisti, taistelu piti häntä kuumana ja murtuneen luun repimiset joka liikkeellä raatelivat häntä raivoisiin ponnistuksiin. Ja seitsemän tunnin jättiläismäisen taistelun jälkeen kuolemaa vastaan hän pääsi mökkinsä ovelle, kohottautui lumikengillä kuten kainalosauvoilla pystyyn, niin että saattoi nykäistä salpanuorasta, ja kaatui kynnykselle.

Nyt hän samalla hetkellä, kun oli voittanut, oli kaikki menettämäisillään. Uupumuksesta juopuneena hän luulotteli olevansa turvassa ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, ovi puoleksi avoinna. Jos hän olisi sen tehnyt, niin olisi tuli pian sammunut, valkoinen kuolema olisi hiipien löytänyt hänet siitä samaisesta paikasta ja jäljestäpäin olisivat saaliin hakijat löytäneet näihin odottamattomiin pitoihin. Mutta jokin ääni aivojen syvyyksissä huusi terävän varotuksen ja hän heräsi. Hän sulki oven, pinosi pesään hiilloksen päälle puita, näki valkean hyvin syttyvän, sulki ilmareiän ja makasi sitten tunnin verran lattialla. Herätessään hän keitti kattilallisen väkevää teetä ja tunsi itsensä jälleen kohtalonsa valtiaaksi.

Hänen ensimäinen pelkonsa oli nyt se, että ellei murtunut luu tulisi paikoilleen, niin hänestä tulisi raajarikko koko loppuiäkseen. Vähän kyllä hän tiesi haavalääkärin ammatista, mutta kokenut eränkävijä on monitaitoinen mies. Etsien avukseen pienimmänkin muistotiedon, mielijohteen ja kuulopuheen rippeen, mikä vain koski murtuneita luita -- ja hän huomasi, että hänen aivoissaan olikin hajallaan koko joukko semmoisia rippeitä -- hän ryhtyi pesän sytykkeiksi kokoomastaan tuohesta ja kevyestä puusta rakentamaan karkeatekoisia lastoja. Sitoen sitten katkenneen säären jalan lujasti vuoteen patsaaseen hän asetteli lastat ja siteet löyhään paikoilleen sen ympärille ja alkoi kiskoa taittuneita luunpäitä sijoilleen. Se kysyi kamalia ponnistuksia. Tuskan hiki pursusi hänen harmaanvalkoiselle otsalleen ja hengitys kitisi yhteen purtujen hampaitten välissä. Vihdoin päät masennetulla, luontoa käännättävällä loksahduksella menivät sijoilleen. Rautaisella tahdon lujuudella hän kiristi lastat ja-sitoi ne niin, etteivät ne voineet liikkua. Sitten hän vähäksi ajaksi meni tainnoksiin.

Viikkoon tai pariin ei vangilla nyt ollut muuta huolta kuin kärsiä sääriluun kamalia vihlovia tuskia, kampia hitaasti ja suurella vaivalla ympäri pirttiä, niin etteivät lastat liikkuneet, ja tuntea tämän hiljaisen ajallisen elämän kuolettavaa yksitoikkoisuutta, suonien tarmoa sykkiessä. Aikaa hänellä oli vaikka kuinka paljon, ja kauhistuksella ajatellessaan sitä, että täytyisi kulkea koko elämänsä toinen jalka kelvottomana, hän piti pienenä asiana menettää pari tuntia neljän halon saantiin metsästä pirttiin.

Mutta kaiken aikaa hänen piti syödäkin, eikä hän huomannut pakollisen toimettomuutensa suurestikaan haittaavan ruokahaluaan. Kun vähäinen varasto verestä lihaa oli kaikki syöty, niin tuli hän moniaan päivän sangen Hyvin toimeen sian lihalla ja leivällä. Sitten hän hytkähdyksellä, joka melkein lähenteli silmitöntä säikähdystä, huomasi näiden varastojen vähenevän kamalan nopeasti.

Hän suoraa päätä määräsi itselleen tarkkaan vähennetyt ruoka-annokset. Sitten hän laski, moneksiko viikoksi hänellä vielä oli ruokavaroja. Hänen rohkeutensa laski kilpaa lämpömittarin kanssa, kun hän huomasi, että ruokavarat, korkeintain riittivät kolmeksi viikoksi ja muutamaksi päiväksi, ja vain töin tuskin vireillä pitämään ruumiissa elämän häälyvää liekkiä. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kauanko kuluisi, ennen kuin sääri jälleen olisi terve, mutta se hänestä tuntui sangen varmalta, että kolme viikkoa ja pari kolme päivää oli riittämätön aika parannukseen.

Tässä se äänetön vihamies jälleen oli hänen kimpussaan, eikä tällä kertaa äkkihyökkäyksen kiivaudessa, vaan hitaasti piirittäen ja leppymättömän kärsivällisenä, jonka hän älysikin vaarallisimmaksi hyökkäyksen malliksi. Hän ei masentunut, mutta hän alkoi tuntea, että nyt oli selkä seinää vastaan.

Onni oli, että puita oli melkein vaikka kuinka paljon, hän kun poltti niitä nyt säästelemättä, rihloineen maatessaan avoimessa ovessa, kunnes melkein vilusta jähmettyi, jos ehkä joku karibu tai sarvas sattuisi siitä ohi kulkemaan. Tämän toivon petettyä joka päivä hän lopulta uskalsi suurella vaivalla ryömiä lumelle ja melkein käsittämättömällä työllä virittää mökin taa muutamia ansoja. Mutta kaikista erämiestaidoistaan huolimatta hän ei saanut toivottoman kömpelöitä jälkiään kunnolla peitetyiksi, ja kaikki metsän eläjät niin selvin varotuksin pilkkasivat moisia kelvottomia ansoja. Yhden jäniksen hän vain sai kaksi viikkoa pyydystettyään, ja tämänkin hän töin tuskin sai pelastetuksi nälkäisen ahman hampaista.

Sitten hänen mieleensä äkkiä juolahti ajatus, että talven ankaruuden ohella oli joku erikoinenkin syy riistan tavattomaan vähyyteen. Tämä ajatus iski häneen, kun hänen korviinsa kuutamoyön ihmeellisessä hiljaisuudessa kantoi tuo pitkä, korkea ja väräjävä joukkoulvona, jota hän ei ollut kuullut siitä pitäen, kun Mackenziellä rakenteli ansojaan. "Metsäsusia!" hän mutisi. Ja kampien suurella vaivalla akkunalle hän ulos katsoessaan joutui näkemään susilauman taajassa ja hyvässä järjestyksessä juoksevan kaukana hohtavalla lakeudella.

Tämän jälkeen hän päätti, että susia hän väijyisikin avoimessa ovessaan. Jos hän saisi yhdenkään ammutuksi ja ruumiin pelastetuksi muulta laumalta, niin riittäisi se ylläpitämään elon kipunaa suonissa, vaikk'ei ruoka juuri ollutkaan hänen makunsa mukaista.

Moneen päivään ei tämän päätöksen jälkeen kuitenkaan tullut mitään mökin näkyviin eikä kuuluviin, ei edes metsästävää lumipöllöä; ja hyllyillään vain kolmen päivän niukat annokset John Thatch alkoi itsekseen tuumia, että jo oli aika ruveta ajattelemaan niitä tarpeita, jotka saattoivat sielu parkaa odottaa olemisen kynnyksen tuolla puolella. Tehden tiliä itsensä kanssa hän tuli siihen päätökseen, että kun hän ei ollut hätähousuja tässä elämässä, niin tuskinpa vain hän lähtisi hätähousuna tulevaankaan. Ja lisäksi hän päätti, että koska hän tässä elämässä oli parhaan taitonsa mukaan ollut ihmisten kanssa rehellisesti, niin varmaan se näkymätön voima, jota hän puolittain tietoisesti oli tunnustanut ja kunnioittanut, pitäisi huolta siitä, että häntäkin rehellisesti kohdeltaisiin tulevassa elämässä. Rehellinen kohtelu, siinä kaikki, mitä hän pyysi, ja itseensä luottaen hän aikoi hoitaa korttinsa loppuun saakka.

Kesken näitä filosofisia, mutta mieltä vahvistavia mietelmiä, hän hätkähti susilauman lähestyvää luikkuuta. Pyssynsä temmaten hän ryömi ovelle.

Sieltä ei näkynyt mitään. Sudet olivat suuren kallion takana. Muutamassa sekunnissa hänen tottunut korvansa oli selvillä siitä, että vaikka ne vielä olivat kaukana, niin lähestyivät ne suuntaa, joka veisi ne sivuitse oikealla puolella olevaan ryhmyiseen maahan, joten ne eivät kulkisi mökin ohi pyssyn kantaman päässä, ehkä eivät edes näkyvissä.

Hetken hän oli kahden vaiheilla. Kamalasta yhteisluikkuusta kuului selvään, että lauma oli sangen suuri, eikä hän taas kelvottomine, haittaavine säärineen juuri ollut taistelukunnossa. Mutta äkkiä hän teki päätöksensä. Parempi joka tapauksessa kuolla tapellen kuin kuolla viluun. Hän vilkaisi rihlaansa -- se oli repeteri -- nähdäkseen, oliko makasiini täysi, sieppasi patruunavyön ja kirveensä ja innostuneena kämpiä hinkkasi kallion alatse semmoiseen paikkaan, josta hän näki aseman. Hän näki karhun valtavan näivettyneen muodon, joka puolensadan sylen päässä ponnisti kalliota kohti. Hän näki ahnaan susilauman sen kintereillä. Hänen ensimäinen mielijohteensa oli paikalla ampua karhu, koska karhun liha oli hyvää. Mutta hän tiesi, että jos hän sen tekisi, niin ei hän saisi maistaa riekalettakaan siitä lihasta, sillä susiin se katoaisi ajattomassa ajassa. Hän katsoi lauman pääluvun. Sitten hän huomasi kaukana takana päin toisen ja suuremman lauman laukkaavan paikalle saamaan osaansa saaliista. Hän näki, kuinka toivottomaan yritykseen hän oli hairahtunut; ja tylysti päättäen, että hänen henkensä hinta susilla maksettuna olisi oleva sangen suuri, hän kohotti itsensä kallionkoloon, jossa saattoi itseään tukien seisoa pystyssä ja hyväksi lopuksi vapaasti kirvettään heilutella.

Näin tehdessään hän näki karhun saavuttavan kallion, kiepahtavan ympäri ja julmana kääntyvän takaa-ajajainsa paljoutta vastaan.

"Ollaankos yksistä puolin, vanha veikko!" Thatch mutisi. "Onpa mieleni hyvä, etten ampunut!"

III.

Karhu istui siinä tuokion takakintuillaan, pelättäviä vastustajiaan silmäillen. Ne olivat hänelle kalliita hetkiä, sillä näin hän pääsi hengästyksestään, mutta tätä eivät sudet raukeamattomine suonineen ja nahkakeuhkoineen vähääkään tulleet ajatelleeksi. Ei niiden välillä tapahtunut mitään havaittavaa neuvottelua, eikä karhu sen enempää kuin kalliolta väijyjäkään voinut huomata, että johtajan ja muun lauman välillä olisi kulkenut minkäänlaisia näkyviä merkkejä. Ja kuitenkin johtaja yht'äkkiä ikään kuin sovitun merkin mukaan syöksähti eteenpäin ja koko lauma vaieten sen perässä.

Johtaja oli etunenässä, mutta se ei ollut johtaja vain suuremman kokonsa ja voimansa vuoksi. Sen oli etevämpi älykin. Se tiesi, kuinka tässä yhteentörmäyksessä ensimäiselle ehdottomasti kävisi. Viime hetkessä se poikkesi syrjään ja kyyristyi maahan. Lähin seuralainen joutui eturintaan ja sai karhun oikeanpuolisesta kämmenestä iskun, joka mäsäsi sen pään aivan lapain sisään ja lennätti hengettömän ruhon ilmassa kauas lauman selkäin yli, jossa sen paikalla anastivat ja repivät ne sudet, jotka eivät päässeet tunkeutumaan taistelurintamaan.

Vaikka lauman johtaja oli tuhoiskun välttänyt, niin ei se siltä ollut pelkuri; sitä susilauman johtajan ei kannata olla. Samassa kun karhu iski, se juoksi sen kohotetun kämmenen alle ja repi arkoja suojattomia kylkilihoja julmasti. Kamalan pitkillä ja voimallisilla leuoillaan se sai aikaan ilkeän haavan. Mutta nopeasti se sai uhkarohkeutensa rangaistuksen. Ennen kuin se pääsi takaisin hyppäämään, putosi vastustajan vasen kämmen sen päälle -- nopealla leikkaavalla iskulla, kaikki kynnet harassa -- ja katkennein selkärangoin se sortui toveriensa jalkain alle.

Sen kadotessa katosi karhun musta ruhokin, susiaalto kerrassaan peitti sen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä aalto nousi, murtui ja vyöryi takaisin. Niin kuin räjähdyksen kautta sieltä singahti susia, singahti kuin penikoita, käpälät taivasta kohti ja selkä koukussa, ja karhu puhkesi näkyviin silmät palaen, leuat ja olkapäät valuen verta, joka ei kaikki ollut sen omaa.

"Oikein, kunnon toveri!" kiljaisi Thatch, unhottaen kaikki, niin uljaasta tappelusta innoissaan.

Tämä innokas rohkaisu ei näyttänyt tekevän karhuun vaikutusta, sillä sen koko huomio kiintyi nyt hyökkääjien palaavan aallon takaisin torjumiseen salamanopein iskuin. Mutta sudet kuulivat sen -- ne niistä, jotka häärivät tappelun liepeillä, mikä mitäkin yrittäen. Niiden silmien kapeat viheriät liekit kääntyivät nyt kaikki mieheen, joka oli huutanut. Sitten ne, ehkä parikymmentä kappaletta, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. John Thatchilla ei ollut aikaa lukea niitä sen tarkemmin, sillä hän huomasi, että toinen lauma oli saapumaisillaan paikalle.

Rihla alkoi puhua, melkein yhtä nopeaan kuin hän sai liipasinta vedetyksi, ja edellimäiset sudet mukelsivat nurin. Useimmat jäljelle jääneistä olivat liian ahnaita ajatellakseen muuta kuin vatsansa hurjaa nälkää ja jäivät syömään täten tarjottua lihaa, mutta kolme juoksi suoraa päätä eteenpäin. Yksi ennätti Thatchin pyssyn suulle ja melkein räjähti mäsäksi, mutta molemmat toiset olivat hänen kimpussaan, ennen kuin hän ennätti ojentaa pyssynsä niitä kohti! Toisen hän torjui pyssyn perällä, ruhjoen sen olkapään, mutta toinen sai kiinni hänen säärestään. Se oli se taittunut sääri, ja John Thatchilta pääsi nauru, sillä lastoihinhan sen kamalat hampaat kuluttivat raivoaan. Hän iski kirveellään sivuttain. Punainen lähde pulpahti juoksemaan ja susi mukelsi itseään väännellen taapäin alla olevaan rumaan rähäkkään.

Voitostaan sykkivin suonin Thatch vilkaisi karhun puoleen nähdäkseen, miten siellä päin asiat luonnistivat. Tappelua yhä jatkettiin. Yhä kohosi musta, mutta verinen pää pelottomana ja raivoisena näykkivästä laumasta, yhä sen raskaitten etukämmenten mahtavat kurikat tappoivat. Mutta äsken tulleet karkasivat nyt sorretun heimonsa apuun ja Thatch huomasi, että raju vanha sankari pian nujerrettaisiin. Siepaten jälleen pyssynsä hän sukkelasti täytti makasiinin ja alkoi pumputa lyijyä äsken tulleihin, joista edellimäiset jo olivat seisahtuneet haavotettuja heimolaisiaan repimään.

Vaikutus oli melkein välitön, ainakin karhuun nähden. Sen kiivaimmat kimppuun kävijät, jo ennaltaankin epäröivinä, hämmästyivät pyssyn pamauksista ja poistuivat äreinä ja vitkastellen, repäisemään suupalan tai kaksi kuolevasta toverista. Karhu äkkiä voittonsa älytessään rusensi viimeisenkin peräytyvistä hyökkääjistä murhaavaan syleilyyn ja laskeutui sitä pureskelemaan nälän sekaisella raivolla.

Uudet tulokkaat, jotka olivat kokonaan kiintyneet nälkänsä tyydyttämiseen, eivät muutamaan minuuttiin näyttäneet huomaavan, kuinka kuolema niiden kesken mellasti. Mutta kun nälkä lakkasi kiusaamasta, niin ne jälleen alkoivat muutakin ajatella. Yksi, jota luoti juuri oli vikuuttanut, kiljaisi ja puri haavaa. Sitten kaikki eloon jääneet äkkiä näyttivät yksin neuvoin huomaavan, että tovereita kaatui joka puolella, toiset paikalla käpertyäkseen, toiset maassa potkiakseen ja kouristuksissa riuhtoakseen. Niiden korvat kääntyivät tuhoavia pyssynpamauksia kohti; niiden silmät kaikki tuijottivat äkillisellä pelolla ihmisolentoon, joka seisoi tuolla komerossaan. Silloin niiden harmaat pörhökarvaiset hännät käpertyivät koipien väliin, ne juoksivat sukkelaan yhteen, uhkaavan äänen kokoon paimentamina ja kaikki hyökkäsivät matkoihinsa pitkin murtomaan lievettä, joutumatta edes taakseen katsomaan.

Karhu, nälkänsä vihaisimmat tuskat tyydytettyään, kohotti näivettyneen ja verta vuotavan päänsä ja tuijotti uhmaavasti Job Thatchiin. Jos tämä oli uusi vihollinen -- hyvä, hän oli valmis uuteen tappeluun. Thatch kohotti hitaasti rihlansa.

"Karhun liha on hivenen parempaa syödä kuin suden", hän mutisi.

Sitten hän taas antoi aseensa vaipua.

"Ei sentään, vanha veikko", hän jatkoi kovalla äänellä ja epäröivän näköiselle elukalle suoraan puhuen, "se sentään olisi ruma teko siihen nähden, kuinka tässä on rinnakkain tapeltu. Ja oikein reilusti sinä tappelitkin! Ei muuta kuin parhaat toivotukseni ja koeta nyt pysyä erilläsi minun ansoistani!"

Ikään kuin levottomana ihmisäänen soinnusta karhu hitaasti poistui, vetäen mukanaan yhtä kuolleista susista ja etsien silmillään louhikosta piilopaikkaa, jossa voisi olla suojassa ihmisen huolestuttavilta katseilta. Sitten Thatch laskeutui alas turvapaikastaan. Hän valitsi kolme nuorinta ja vähimmän luulaihaa suden ruumista, köytti ne sääristä yhteen ja lähti vaivalloisesti vetämään niitä mökilleen, aikoen palata takaisin enemmän hakemaan, kunhan oli saanut päivällisen tulelle. Hän vähän häpesi heikkouttaan, kun oli päästänyt karhun menemään, mutta vähän tuumailtuaan hän keksi itselleen puolustuksen.

"Ei se karhu ollutkaan kuin luupussi", hän mutisi. "Se oli vanha ja _sitkeä_, ja kovin se olisi tainnut olla eltaantunutta syötävää. Mutta nuori susi, hyvin keitettynä, ei taidakaan olla hullumpaa!"

Hitaasti hän kämpiä kihnutti mökilleen saaliineen, tuimat kasvot voiton innosta hehkuen. Häälyvässä, mutta mystillisessä mielikuvituksessaan hän näki erämaan mahtavain, äänettömäin, näkymättömäin voimain, jotka niin kavalasti olivat häntä vastaan juonineet, vakavan tappion kärsittyään peräytyvän.

ERÄS REIKIEN KAIVAJA

Karkotettuna vanhasta asumuksestaan, joka oli ollut sekä mukava että syrjäinenkin, oli Hakki, juovainen tsipmunkki [Tsipmunkit (_Tamias_) ovat oravan heimoon kuuluvia amerikkalaisia jyrsijöitä, jotka asuvat maassa. Siitä niitä sanotaan "maaoraviksi". Yleisin Yhdysvaltain itäosissa on juovainen maaorava (_Tamias striatus)._ S.m.], vihapäissään muuttanut lähimmän mäen kylkeen ja sen etelärinteestä katsonut uuden asuinpaikan läheltä sitä sortunutta kiviaitaa, joka erotti pyökkimetsän ylämaan laidunmaista.

Se oli kokenut erikoisen tuskastuttavia vastoinkäymisiä. Aivan sattuman kautta oli muuan häijyluontoinen ja lisäksi vielä itsepäinen sekarotuinen terrieri, joka asui maatilalla alhaalla laaksossa, löytänyt hänen maanalaisen asuntonsa kapean oviaukon ja ruvennut häntä esiin kaivamaan. Tämä tietysti oli vaikka mille koiralle aivan turha yritys, sillä sekä oli ovireikä monta syltä pitkä ja johti hyvinkin puolta syltä syvälle maan alle, että oli vielä keskuskammiolla, eli varsinaisella asunnolla, eri uloskäytävä monen sylen päässä syrjässä. Sen kautta Hakki oli kulkenut ulos ja sisään mielin määrin, käydessään läheisellä aidalla istumassa ja räkättämäsä kimakoita kirouksiaan hupsulle koiralle. Terrierillä kun oli vähän mäyräkoirankin verta suonissaan, monen muun kantatilkkasen ohella, niin se jo oli suorittanut sangen kauniin kaivaustyön, ennen kuin tuli huomaamaan ponnistustensa turhuuden, ja peräytyi reiästä silmät ja karva aivan mullassa. Hakin kimakkaa sättimistään jatkaessa se muka hyvinkin välinpitämättömänä juoksi etsimään jotain edullisempaa yritystä.

Tämä oli tapahtunut myöhään iltapäivällä. Aivan illan suussa oli siihen tullut skunkkiperhe ja paikalla anastanut tilavan kolon, jonka terrieri oli niille kaivanut. Skunkit eivät olleet tyhmiä, vaikka itse laiskoja kaivamaan. Ne kyllä älysivät hyvästä hyötyä, milloin se vastaan sattui. Ne olivat jatkaneet koiran työtä, kunnes saapuivat Hakin keskuskammioon. Ja huolimatta Hakin mäkättävistä vihanpurkauksista ne olivat paikalla anastaneet sen haltuunsa, väljennellen sitä oman kokonsa mukaiseksi. Kieltämättä ne olivat tsipmunkille aivan sopimatonta seuraa. Tällä ei ollut muuta neuvoa, kuin jättää talonsa näille laiskoille ja katalille tunkeilijoille. Hakki oli koko perheensä keralla lähtenyt mieron tielle, hiipien kautta sinipunervan hämärän äänettömällä varovaisuudella, joka kerrassaan poikkesi niitten päiväisaikaisesta rupattavasta rohkeudesta. Ne tiesivät, että hämärä oli niille erikoisen vaarallinen; ne sen vuoksi paikalla hajaantuivat, etsien suojaa ystävällisten naapurien reijistä tai koloista, joita olivat päiväisaikaan vaelluksillaan löytäneet. Se oli ollut Hakille hermoja koetteleva yö, kun oli pitänyt vavista hät'hätää laajennetussa hiiren reiässä niin pelottavan lähellä kettujen ja portimoitten tallaamaa maanpintaa. Heti kun auringonnousu oli runsaalla ruskotulvallaan karkottanut öiset rosvot luoliinsa, hän oli ryhtynyt uutta asuntoa hankkimaan. Sillä ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän, että maaoravalle, jolla ei ollut maanalaista pakopaikkaa, tämä päivänpaistama rinne, nämä iloiset tyynet pyökkimetsät, nämä avoimet laitumet rauhallisin silmin katselevine karjoineen olivat ainaisen murhaavan vaaran seutuja.

Kun oli lopullisesti tarkkaan ratkaisematta, mistä paikasta reiän kaivaus oli paras alkaa, pysytteli Hakki vanhan kiviaidan lähettyvillä, koska se rakoineen ja reikineen ilmeisestikin tarjosi paremman piilopaikan vaaran uhatessa kuin mikään muu seutu. Paljon muitakin tsipmunkkeja oli liikkeellä varhaisessa auringonpaisteessa, aamukastetta maistelemassa. Niistä mikä leikki mikä hankki muonaa lehtien seassa, juosten huolettomimman ilon valloissa ylös ja alas vanhaa aitaa taikka istuen valppaina pystyssä, toinen toiselleen hyvää mieltään räkittämässä ja rupattamassa, kun tuntui tulevan niin kaunis päivä. Mutta Hakki tunsi itsensä heidän joukossaan sangen yksinäiseksi. Hän tiesi, että niillä itse kullakin oli lähellä turvallinen luola. Hänellä ei ollut syytä räkittämiseen eikä tirskumiseen. Hänen laitansa oli toinen, hän oli tsipmunkki, jolla ei ollut pesää. Kaikki hänen neronlahjansa olivat tuskallisesti, keskitetysti varuillaan niitä tuhoja vastaan, joitten hän tiesi joka hetki uhkaavan sekä maasta että taivaasta.