Part 8

Ja sitten se särkyi. Alhaalta notkosta kuului hurjaa äänten meteliä -- ärinää, kiljauksia, tappelua -- elämän ja kuoleman kamppailun epäämättömiä ilmauksia. Kallioiden, pensaikoiden, vihertävien puitten salaperäinen valaistus äkkiä muuttui, kävi tutummaksi, tavallisemmaksi, melkein joksikin, joka kuului elämän jokapäiväiseen kulkuun. Mac Tavish hengähti syvään, ikäänkuin voimallisesta lumouksesta päästyään. Hän tarttui rihlaansa ja syöksyi nopeaan, mutta levollisesti, rinteen alle vesakkoiseen notkoon, josta äänet tuntuivat tulevan.

Uskollinen emo oli lakannut taistelemasta, ja ilvekset, vielä vähän epävarmoina voitostaan, raatelivat molemmat julmasti sen kurkkua Mac Tavishin ilmestyessä. Käheästi äristen -- kiukusta suunniltaan, kun häiritsijä ilmestyi juuri voiton hetkellä -- ne kääntyivät ja asettuivat häntä vastaan, melkein kuin aikoen ryhtyä hänen kanssaan voiman koetukseen. Poskelle lensi Mac Tavishin kätevä pyssy, ja koirasilves hyppäsi suoraan ilmaan, kaikki koivet kankeiksi ojennettuina, pudotakseen sitten hervottomaksi raueten ja potkien poikkipuolin uhrinsa kaulalle. Tuskin se ennätti maahan pudota, ennen kuin naaras otti lähdön -- siinä paikassa katosi, ikään kuin olisi pyssyn pamaus sen pois puhaltanut. Mac Tavish ei siitä sen koommin muuta nähnyt, kuin harmaan vilauksen kahden pensaan välistä.

Mac Tavish kohotti maasta saaliinsa, arvosteli nahkan tuntijan silmällä hyväksi, nakkasi sen sitten huolimattomasti takaisin, vähän pahoillaan siitä, kun ei ollut niin nopea, että olisi saanut molemmat harmaat rosvot. Hän tutki hirvaan varmemmaksi, oliko se aivan kuollut, veti avarasta taskustaan jonkun sylen vankkaa nuoraa ja sitoi ruumiin takajaloista päällä olevaan oksaan, pois kettujen saatavista. Sitten hän kääntyi vasikan puoleen.

Pikku eläin oli suuren suurilla, turtumuksen jäykistämillä silmillä paikaltaan katsellut. Niin monta äkillistä hirmua oli täydellisessä käsittämättömyydessään huumannut sen. Kun Mac Tavish hiljaa kättään kurkottaen meni sen luoksi, niin se tuskin osasi vierastaa. Mutta kun hän varomattomasti laski kätensä sen turvalle, niin pelätty ihmishaju loukkasi sitä ja se ponnisteli jaloilleen, kimakalla ja säälittävällä määkäyksellä taas vedoten emoonsa, joka nyt oli sille niin kuuro. Heikosti se ponnisteli pois päästäkseen. Mutta Mac Tavish piti sitä kiinni. Hän piti sitä lujasti, mutta silitteli sitä hiljaa, kyhnien selkää ja kaulaa. Ja pian se kummissaan ja osaksi rauhottuneena emonsa hajusta, joka niin ihmeellisesti sekaantui Mac Tavishin vaatteitten ihmishajuun, lakkasi oudoista huudoistaan ja makasi hiljaa metsämiehen sylissä, silmäillen häntä pelokkailla kysyvillä katseilla.

"Pikku eläin riepu!" mutisi Mac Tavish, pitäen sitä hellästi, ikään kuin se olisi ollut ihmislapsi. Ja sitten hän muisti rakastetun Burns'insa: "'Sa pienoinen värisevä'eläin parka!"

Hetkisen hän seisoi ja epäröi. Hän oli lähtenyt liikkeelle siirtokunnassa käydäkseen, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka vähästä mieltään muuttivat. Mutta pikku eläimen tarpeet olivat hänen ymmärtävälle sydämelleen ehdoton käsky. Siirtokunnassa hän saattoi käydä jonain toisenakin päivänä. Hän nakkasi olalleen kuolleen ilveksen, asetti vasikan vasemmalle käsivarrelleen niin mukavasti kuin suinkin ja lähti takaisin mökilleen vuoren toiselle puolelle.

III.

Mac Tavishin viihdykkäässä mökissä vasikka hoidettuna ja hemmoteltuna pian unohti hirmut, joiden keskellä se oli ensi kerran esiintynyt elämän näyttämöllä. Se oppi paikalla juomaan lämmintä lehmän maitoa ja vähän myöhemmin puremaan poikki sekä Mac Tavishin laidunraivauksen ruohoa että vielä hänen pienen puutarhansa kaikkein valioimpia vihanneksiakin. Mac Tavish pilasi sen aivan kamalasti, mutta se palkitsi hänet koiran kiintymyksellä, joka ajoittain jo saattoi näyttää melkeinpä rasittavalta. Se seurasi ainiaan hänen kantapäillään, ja kun tottelevaisuuden oppiminen näytti olevan sille aivan luonnonvastaista, niin hänen täytyi sulkea se lujien salpain taa latoon, milloin ei tahtonut sitä seuraansa, ja olla kuuro sen kauhean läpitunkeville pyynnöille.

Kuukausien kuluessa pienokaisen karva menetti kermaiset täplänsä ja muuttui kauttaaltaan lämpöisen ruskeanpunaiseksi, alapuoli vaaleaan säämiskään vivahtaen, ja siitä kasvoi erikoisen soma ja korkea-askelinen nuori sarvas. Nyt sen nimikin muutettiin "elukasta" "puna-dandyksi" eli "puna-keikariksi". Vähitellen se nyt tottui selviin, ei tosin ystävällisiin, mutta kuitenkin jotakuinkin alentuvan siedettäviin väleihin mustan ja valkoisen kirjavan lehmän, vuoden vanhan mullikan ja kahden suuren, uneliaan, porkkanan värisen härän kanssa, jotka suorittivat Mac Tavishin kyntämiset ja vedätykset. Kun sen ensimäiset sarvet alkoivat puhjeta, niin se vähitellen laski talon kaiken joutilaan kansan ehdottoman valtansa alle. Sen hoikkuudesta ja vartalon pienuudesta huolimatta ne joutuivat täydellisesti alakynteen, sillä se saattoi aina sohia niitä minne halusi, taikka antaa niille julmia iskuja etukavioillaan ja sitten uhkamielisen helposti välttää niiden vihat. Päästäkseen vähemmillä ikävyyksillä ne sen vuoksi taipuivat sen sortovaltaan, kunnes se kävi niille tavaksi. Epäilemättä tämä ylivalta oli helpompi saavuttaa sen kautta, että se nautti Mac Tavishin suosiota. Se kun puolet aikaansa vietti tuvassa Mac Tavishin kantapäillä taikka rinnalla juoksennellen, Mac Tavishin käsivarsi kaulallaan, niin muut eläimet siitä helposti alkoivat luulla, että sille kuului joku vähä Mac Tavishin isäntävallastakin. Oli ehkä onni kaikille asianomaisille, ettei talossa ollut koiraa eikä kissaa Mac Tavishin suosiota jakamassa, sillä Puna-dandy oli mustasukkainen kuin espanjan mustalainen.

Puna-dandyn täysikasvuiseksi, korkeasarviseksi sarvaaksi kehittyessä kehittyi kaksi vastenmielisyyttäkin -- sikaa ja kaikkia käärmeitä kohtaan. Edelliseen ei ollut mitään ilmeistä syytä, ja aina kun sen huomattiin sitä osottavan, sai se tuimat iskut Mac Tavishin piiskasta, josta hyvästä se sitten saattoi korskuen lähteä kymmeneksi minuutiksi ladon taa jurottamaan. Sen tapana oli seisoa sikoaituuksen vieressä ja tuikkia raoista viatonta röhkijää. Tapaturmien välttämiseksi Mac Tavish kohotti aidan pääsemättömän korkeaksi ja naulasi umpeen kaikki lautain väliset raot.

Kun tämä oli tehty, niin Puna-dandy näytti unohtavan, että sikoja oli olemassakaan. Mutta käärmeitä se ajoi aina, nousten hiipien auringon paahtamille mäille yllättääkseen ne siellä päivää paistattamassa, taikka kouhien sarvillaan sananjalkain lymypaikkoja ne aukealle karkottaakseen ja siellä sotkeakseen mäsäksi terävillä vikkelillä kavioillaan. Tässä vihassa isäntä sitä kannatti kaikesta sydämestään, sillä Mac Tavishin hieman lapsellisissa silmissä kaikki käärmeet, kirkkaat vaarattomat pienet vaskikäärmeet, samoin kuin kuoleman aiheuttava "mokkasiinikin" eli "kuparipää", olivat perkeleen sikiöitä. Tämä näytti täsmälleen olevan Puna-dandynkin käsitys asiasta. Se saattoi vainota vähäistä viatonta vaalean viheriää, ei jalankaan mittaista ruohokäärmettä yhtä reippaalla tanssivalla vimmalla kuin hävitti sylen mittaisen mustan tarhakäärmeenkin eli "sinikiitäjän". Mutta kun kysymyksessä oli kyy eli "kuparipää", niin se oli kylmäverinen ja varovainen kuin oppinut miekkailija. Se tiesi -- ken voi sanoa mistä, kun ei ainakaan Mac Tavish sille opettanut -- sangen hyvin semmoisten käärmeiden eron, joitten purema tuotti kuoleman, ja semmoisten, joilla ei leuoissaan ollut myrkkyhampaita.

Sattui niin että vuoren etelärinne, joka oli kaikilta tylymmiltä tuulilta suojassa ja täynnään päivänpaisteisia portaita, oli kuparipään mielipaikkoja, sillä ei missään muualla se tullut toimeen niin kaukana pohjoisessa. Ajasta aikaan, kun joku tuli purruksi, molempain laaksojen hajallaan asuvat uudisasukkaat kokoontuivat yhteiseen sotaretkeen tämän myrkyllisen maanvaivan hävittämiseksi. Mutta enimmäkseen kuparipäät pysyttelivät syrjäisillä kallionportailla ja pääsemättömissä rotkoissa ja siten välttivät huomion. Ne eivät tavotelleet kuuluisuutta ja sen vuoksi ne helposti unohdettiin.

Mac Tavish ei yleiseen muistanut, että niitä oli olemassakaan. Mutta hän muisti ne sangen äkkiä, kun se kallionpykälä, jolla hän seisoi näköalasta nauttimassa, äkkiä hänen painonsa alla lohkesi ja hän tunsi putoavansa alas pitkin paljasta hirmuista rinnettä. Tämä rinne oli melkein äkkijyrkkä ja hän putosi nopeasti sinkoavain pölyäväin kivien ja kirkkaan kuuman helteen keskellä aivan suoraan maiseman sisään. Hän luisti kapean portaan yli, tapasi kiireessä pensasta, joka sillä kasvoi, ja sai vastaukseksi vihaisen kahinan, joka hänestä tuntui kuuluvan aivan korvan juuresta. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hän päästi irti pensaasta ja hetkisen tunsi todellista lievennystä siitä, että taas selvään putosi. Sitten hänen päänsä kolahti esiin pistävään juureen, hän poukkosi toiselta portaalta, pyörtyi, putosi nopeammin ja kieri pohjalle katkennein säärin ja mukanaan lajiteltu valikoima paukkuvia kiviä.

Hän ei tietenkään osannut sitä aavistaakaan, mutta nämä melkein liian seuranrakkaat kivet olivat hänen henkivartijansa ja aluksi sangen tehokkaatkin. Vihaisesti kähisten ja kalistellen päivää paistatteleva kuparipää-perhe hajaantui ja kiirehti tiehensä tämän kivisateen pakoon ajamana. Muutaman sekunnin kuluttua pöly painui maahan ja viimeinenkin kivi asettui paikoilleen. Ja niin teki Mac Tavishkin, sillä hän oli saanut kelpo kolauksia tässä mutkattomassa mäenlaskussa ja se isku, joka hänen päähänsä sattui, oli sangen ilkeä.

Mac Tavishin pudotessa Puna-dandy oli seisonut aivan vieressä hänen takanaan, hienolla samettiturvallaan nuuskien isäntänsä taskuja, oliko niissä jotain hänen varalleen. Se hypähti korskahtaen taapäin Mac Tavishin niin ihmeellisellä tavalla kadotessa ja loukkaantuneena poistui. Se ei ollut tottunut siihen, että isäntä käyttäytyi noin jyrkästi, taikka meni jonnekin niin äkkiä, ettei hän joutunut mukaan tulemaan. Useita minuutteja se astua patsasteli edes takaisin, pää sangen pystyssä ja silmissä hämmästynyt katse. Ruveten sitten ikävystymään se lähti jyrkänteen partaalle ja kurkisti varovasti alas. Sen jalat irrottivat muutamia pieniä kiviä, jotka pudota räiskivät alas ja iskivät kipeästi Mac Tavishia. Sarvas luuli hänen tästä hyppäävän pystyyn ja suuttuvan. Mutta sen sijaan hän makasikin aivan hiljaa alallaan.

Puna-dandy huolestui. Se lähti aivan jyrkänteen reunalle, työnsi vielä muutamia kiviä Mac Tavishin päälle ja näytti hetken aikaa hautovan semmoista tuumaa, eikö hänen ollutkin parasta lasketella itse perässä. Epäilemättä hänkin olisi alas päässyt, mutta epäilys, miten hän perille tulisi, esti yrittämästä. Se korskui levottomasti, peräytyi takaisin jyrkänteen reunalta ja lähti sitten vuoren reunaa kulkien etsimään helpompaa kohtaa, alas mennäkseen.

Kun jyrkänteen alla kaikki oli ollut jonkun aikaa alallaan, niin ilmestyi jälleen useita kuparipäitä, himmeällä loistolla auringonpaisteessa hohtaen, ja varovasti luisui takaisin paistatuspaikalleen. Heimon patriarkka, paksuvartinen, kauniisti kirjailtu junkkari, lähes syltä pitkä, kulki edellä johtajana. Se tuli vain muutaman jalan päähän pyörtyneestä Mac Tavishista, päästi varottavan kalistuksen ja kiertyi mutkiin hyökätäkseen. Muu joukko poistui äkäisellä kahinalla, jättäen mielellään koko kunnian sille.

Kun Mac Tavish ei liikahtanut, ei käärmekään hyökännyt. Se odotti, odotuksen ilmettynä kuvana, litteät himmeät silmät kiinnitettyinä salaperäiseen olentoon, joka niin salaperäisellä tavalla oli tullut heidän joukkoonsa. Se odotti ehkä kymmenen minuuttia. Vakuutettuna sitten siitä, ettei esine ollut elävä eikä vaarallinen, se avasi mutkansa ja lähti pois kiemurtelemaan.

Mac Tavish alkoi tällä hetkellä vähän tointua. Hän liikahutti kättä. Hän koetti liikuttaa oikeata jalkaansa. Voihkaus pääsi hänen kurkustaan. Iso käärme yhdellä vilauksella kiertyi mutkiinsa ja kalisti äänekkään varotuksensa tunnettuun ritarilliseen tappelunmalliinsa.

Mac Tavish tämän kalman äänen kuullessaan tointui täydelleen, äly aivan valveutuen. Hän ei liikauttanut jäsentäkään, silmänsä vain hitaasti avasi kurkistaakseen ympärilleen. Ei hänen tarvinnut paljoakaan kurkistella, sillä siinä oli iso kuparipää aivan suoraan hänen naamansa edessä, pää hiljaa heiluen, ulottumamatkan päässä ja valmiina hyökkäämään.

Mac Tavish ajatteli ankarasti. Hän tiesi, ettei vihollinen hyökkäisi, niin kauan kuin hän pysyi aivan hiljaa. Mutta hän tiesi myös, että käärme nyt älysi hänen elävän ja että se sen vuoksi saattoi odottaa vaikka kuinka kauan. Kuinka kauan hän voisi pysyä alallaan? Taittunutta jalkaa alkoi särkeä kauheasti. Muita käärmeitä saapuisi tuota pikaa lymypaikoistaan. Kylmä hiki alkoi valua hänen koko ruumiistaan. Sitten hän tunsi päätään jälleen huimaavan ja pyörtymyksen palaavan. Kauhun jäätämänä hän koetti pakottaa järkensä velvollisuutensa tekemään, häntä hirvitti, jos hän pyörtyneenä sattuisi liikahtamaan. Heikkoudessaan hän alkoi hautoa kaikenlaisia mielettömiä suunnitelmia, hairaisiko maasta kourallisen kiviä ja niillä nakkelisi vihollista, vaikka hän sangen hyvin tiesi, että vihollinen saattoi pistää ainakin kolme tai neljä kertaa nopeammin kuin hän kättään liikuttaa.

Tuska ja jännitys ja ajatusten sekavuus alkoivat taas ruveta saamaan ylivaltaa, kun hän takaansa kuuli kavioitten kapsetta. Hän ei uskaltanut kääntää päätään katsellakseen, mutta hän tunsi, ken se oli, ja hänen aivonsa alkoivat jälleen selvitä. Hän näki kiertyneen käärmeen muuttavan päätään, ikään kuin antaakseen toisen suunnan sen iskulle.

Ja siinä samassa Puna-dandy tulla sipsutteli näkyviin, tanssien samaa kevyttä sotatanssiaan kuin puolustusmahdollisuuksia puuttuvaa sikaakin härnätessään. Se pyörähti pois toiselle puolelle, kääntäen kuparipään huomion pois Mac Tavishista. Sitten se varovasti laski hyökkäykseen sarvensa päät, juuri ulottumamatkan päähän. Käärme pisti kuin salama kahdesti, hukaten turhaan myrkkynsä läpäisemättömään sarveen. Tämän vimmastuttavan sarven ärsyttämänä se hyökkäsi yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes ei lopulta herahtanut ainoatakaan myrkkypisaraa. Sitten äkkiä älyten menettäneensä voimansa ja väkensä, kunnes ennättäisi varastonsa uusia, kuparipää nopeasti kehi auki mutkansa ja syöksyi piiloon.

Mutta vaikka se oli vikkelä, niin vielä vikkelämpi oli sarvas. Teräväreunainen kavio, kostonhimon voimalla alaskäsin viiltäen, kohtasi käärmeen niskan jumi siihen kohtaan, jossa se kalloon yhtyi. Tämä isku jakoi sitkeät suomut ja leikkasi selkärangan aivan poikki.

Murhaava pää putosi eteenpäin aivan voimatonna, mutta elinvoimaa ja väkeä uhkuva ruumis kiertelihe rumiin sätkiviin mutkiin. Puna-dandy vielä toisella iskulla ruhjoi voimattoman pään. Sitten se sotki ja polki maahan kiemurtelevat mutkat, kunnes ne olivat paloiksi katkotut ja sen somista vuohiskarvoista tippui verta. Eikä se tästä herennyt eikä tunnustanut voittoansa täydelliseksi, niin kauan kuin oli jäänyt vähääkään kiemurtelemaan.

Mac Tavish, tuntien nyt ainakin käärmeiden puolesta olevansa hyvässä turvassa, salli itsensä vähäksi ajaksi pyörtyä. Jälleen tointuessaan hän tunsi voivansa paremmin ja Puna-dandy seisoi hänen rinnallaan haistellen hänen kasvojaan. Hän hyväili kapeata pehmeätä turpaa minuutin tai pari, ilmaisten peittelemätöntä ihastustaan pelastajansa voiman ja taidon johdosta; ja tuimasti hammasta purren hän sitten lähti hitaasti ja tuskalla kämpimään lähimpään taloon.

SELKÄ SEINÄÄ VASTAAN

I.

Oli ankara talvi, julmin, mitä se oli vielä kokenut; ja karhuksi se jo oli kokenut koko monta. Varhain se oli alkanut, pakkasineen purrut läpi luiden ja ytimien, halkoillut puita, joiden oksissa vielä tapasi liikoja mehuja, ja kostean maan toukkineen, juurineen ja mukuloineen sulkenut teräspanssarin taa. Sitten oli tullut myrsky myrskyn jälkeen pakkasen poistumatta, ja kovaa kuivaa lunta kuin valkoista hiekkaa, joka tuiskui silmiä sokaisten, minnekään vakautumatta, karttui niin vahvalta, että pitkäkoipinen, lumikenkäkavioinen hirvikin siinä kaaloi mahaa myöten. Ei edes vanhain kuusimetsäin uumenissakaan ollut kunnollista suojaa hirmutuiskujen raivoa vastaan, niiden kylmyys tunki syvimmänkin salon sydämeen ja kylmi nälkiintyneet ilvekset pesäänsä.

Nuoruutensa herttaisina ja suruttomina aikoina iso musta karhu oli oppinut pitämään arvossa emonsa opetusta ja lihomaan talveksi. Täpösen täynnään mustikkaa ja syksyn muuta hedelmää, hunajaa ja jauhoista juurta ja loppukesän monenlaista kuhisevaa lihavaa pientä maimaa, se rasvavaroineen aina kylmäin lähestyessä oli tuntenut unetusta ja koukistunut nukkumaan johonkin syvään koloon, kallion tai petäjän juurakon alle, ja antanut suurien lumien haudata itsensä alleen hamaan kevääseen saakka. Mutta käytyään ikää voittaen levottomaksi ja ärtyiseksi ja enemmän lihan ja veren persoksi kuin nuoruutensa verettömän ruokajärjestyksen aikana, se oli menettänyt talviunen mainion lahjan. Suvun akkaväen ja hyvätapaisten urospuolisten nuorukaisten rauhassa nukkuessa katkerat tuimat myrskykuukaudet, se rauhattomana vaelteli tyhjyydessä, nälästä alati valveillaan, kaikella taidollaan metsästäen ja tuskin sen vertaa saaden pitkäkoipista jänistä, että lopen laihtuneilla kyljillä oli lihan hiventäkään.

Helmikuun puolivälissä, seudun kaikkien kotoisten petoeläinten -- karhujen, kettujen, kalastajanäätien ja turkkinäätien -- jo tapellessa nälän kourissa, hyökkäsi sinne uusia ahnaita riistan etsijöitä. Pohjoisesta ryntäsi laumoittain suuria harmaita metsäsusia, joita ei näillä kulmilla viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana tunnettu muuta kuin muistotiedon mukaan. Vanha musta karhu ei penikka-ajoistaan ollut pelosta tiennyt; mutta nyt kuullessaan tuon valittavan kamalan laumaulvonnan värähtelevän lumella hiljaisen kuun alla, se tunsi sydäntään hyytävän. Ja kun se jonkun lauman jäljille sattuessaan huomasi vieraitten jalanpainalmusten suuren luvun, niin sen niskakarvat nousivat kankeina pystyyn sekä pelosta että vihaisesta inhosta. Se tunsi pitävänsä puoliaan puolelle kymmenelle moiselle kalpeasilmäiselle, raatelevalle tunkeilijalle kerrallaan ja päätteli sen vuoksi, etteivät ne luultavasti sentään hullaantuisi etsimään riitaa hänen kanssaan. Mutta se arveli kuitenkin viisaimmaksi välttää niiden tielle joutumasta.

Karhu oli asunnokseen valinnut väljän kuusikorven, jonka tiheät kätköt suosivat riistan ajoa ja soivat jonkun vähän suojaa tuultakin vastaan. Mutta eräänä päivänä se vimmastuneena siitä, kun ei ollut mitään, mitä ajaa, lähti paljaitten maitten poikki koettamaan onneaan niillä ryhmyisillä sekametsämailla, joita oli ylämaan liepeillä. Paljaat maat olivat lakeat ja aavat, mutta kirjavanaan lukemattomia pieniä vesakoita, joissa se arveli ehkä tapaavansa piileviä riekkoja, taikka suuria lumikenkä-käpälällisiä jäniksiä haavanoksia kolomassa. Kaukana aavikon toisella puolella se erotti mustan vuoren, josta oli toiselle puolelle sortunut kiviröykkiö, ja sitä kohti se suuntasi kulkunsa siinä mielessä, että sen koloista ehkä löytyisi joku sopiva luola, joka paremmin kestäisi tuulta kuin hänen kuusikorpensa. Jos luolassa jo olisi asukas, niin sen parempi. Silloinpa hän saisi sekä pesän että vielä hyvin varustetun ruoka-aitankin.

Pois harmaanvalkoisten lakeitten poikki, selkeän, haaleahkon taivaan matalan kaarron alatse, se hitaasti rähmi, musta ruho kaiken matkaa kirpeästi silmään pistäen. Lakeudet karmeassa valkoisessa autiudessaan saivat ajattelemaan paljasta graniittia, hajanaisia ja puoleksi lumeen peittyneitä viidakoita näkyi siellä täällä tummanharmaina ohuina viivoina, tukkoina ja pisteinä. Leveäsiipinen valkoinen lumipöllö, nietospoimujen päällitse matalalta lentäen, seurasi lumikon jälkiä, lumikon itsensä nälkäisenä ajaessa takaa pakokauhuista hiirtä. Nälkä, epätoivo ja armoton kylmyys olivat näköpiirin valtiaat.

Jonkun vähän aikaa karhu, tyhjyyden poikki liikkuessaan oli korvissaan epämääräisesti tuntenut kuin susilauman etäistä värjöttävää ulvonaa. Mieli omissa tarpeissaan se ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, paitsi että epämääräisesti, vaikka kiukkuisesti, kadehti metsästäviltä ajettua saalista -- kaributa ehkä, tai mahdotonta uroshirveä, jota kyllä kestäisi ajaa enemmänkin aikaa, mutta sitten hyväksi lopuksi syödäkin vatsansa kylläiseksi. Se kaaleli edelleen, nälkäisin silmin lunta etsien. Lopulta se tapasi verekset jäniksen jäljet ja ne johtivat muutaman sadan askelta oikealle kädelle syvälle hautaantuneeseen viidakkoon. Sen aistit terottuivat ylimmilleen, se kyyristyi niin matalaksi, että lopulta miltei katosi näkymättömiin syvään lumeen, ja alkoi jälkiä seuraten ääneti ryömiä eteenpäin. Täytyi hämmästyä, kuinka pieneksi ja näkymättömäksi se sai itsensä.

Mutta nyt se, aistiensa äkkiä niin tarkoiksi valveuduttua, huomasi tavattoman sävyn tuossa monikurkkuisessa luikkuussa, jota kuului kaukaa takaa päin. Se ei ollut aivan samanlaista kuin lauman helppoa saalista ajaessa. Siinä oli vihan soinnahdus, verinen uhka ja uhma. Ja lisäksi se nyt oli lähempänä; se epäilemättä lähestyi.

Äkkiä karhu nousi jäljilleen suoraksi seisomaan ja vähän mörähtäen tuijotti taakseen. Sen sydän hytkähti raivosta ja sitten hetkeksi aivan pysähtyi. Hän itse oli tällä kertaa riistana.

Joitakuita sekunteja se, ollen niitä, jotka tappelevat viimeiseen veripisaraan, arveli jäädä paikalleen ja tässä tapella näitä röyhkeitä tunkeilijoita vastaan. Loipa se silmäyksen viidakkoonkin, jossa kaniini lymysi, ehkä aikoen ottaa sen kiinni ja tyynnytellä nälkäänsä, ennen kuin ulvova lauma saavuttaisi. Mutta juuri samalla se sattui näkemään lauman tulevan ulos kuusimetsästä ja hetkeäkään epäilemättä lähtevän hänen jälkiään pyyhkäisemään. Kuinka määrättömästi niitä oli! Tämä näky joudutti sen päätöstä. Hänet piiritettäisiin, eikä olisi mitään mahdollisuutta näyttää, kuinka oikein tapellaan. Se kääntyi taas ympäri vuorta kohti ja oikaisi pitkään töyssyvään laukkaan. Jos hän sinne pääsisi, niin löytyisi sieltä joku parempi paikka, jossa voisi taistella tasaisemman tappelun.

Huolimatta koostaan ja päältä nähden kömpelyydestään karhu teki taivalta nopeaan. Suurella voimallaan se saattoi jonkun aikaa voittaa lumen hankalan pehmeydenkin, joka tosiaan takerruttikin yhtä pahasti takaa-ajajia kuin sitä itseäänkin. Se oli laiha ja sitkeä ja rintakin sen mukaan selvä, ja sen tahto saavuttaa vuori oli järkähtymätön. Susilauma juoksi nyt ääneti, mutta sen kamala äänettömyys oli kahta uhkaavampi kuin äskeinen selkää karmiva yhteisluikkuukaan. Se lähestyi nopeasti, mutta pakolainen oli riittävän kaukana edellä. Sudet olivat siitä puolen sadan askeleen päässä, kun se pääsi vuorelle.

Vuoren rinta oli sillä kohdalla pystysuora ja aivan sileä. Karhunkaan, joka oli niin kokenut kiipijä, ei ollut yrittämistäkään kiivetä sen päälle. Mutta se sai siitä, mitä ennen kaikkea kaipasikin -- vakuuden, ettei takaa päin yllätettäisi. Se pyörähti ympäri kuin salama, työnsi selkänsä kalliota vastaan, nousi hillityn valmiuden asentoon istumaan, kohotti molemmat asestetut etukämmenensä ja odotti vainolaisia ääneti, huulet irvissä keltaisten hampaitten päältä ja pienet silmät sinivihreinä palaen syvissä kuopissaan.

Työntäen etukäpälänsä syvälle lumeen sudet pysähtyivät jyrkkään vajaan kahden sylen päähän. Tämä oli riista, jommoista ne eivät olleet vielä koskaan ajaneet. Ne hajaantuivat karhun eteen puoliympyrään, toiset levottomasti edes takaisin tallaillen, toiset takakintuillaan istuen, mutta kaikki keskittäen siihen pelättävät silmänsä. Niiden johtaja, joka oli vähän edellä, seisoi ja aprikoi; ja karhu odotti, isoa päätään puoleen ja toiseen hitaasti häälytellen.

II.