Part 7

Sitä se löysi jo parin sadan askeleen päästä matalarantaisen lasikirkkaan järven, meripihkan ja siniruskojen kiilloin raukeavan auringonlaskun alla. Hiipien veden partaalle se juodessaan tuijotti puoleen ja toiseen pitkin yksinäisiä rantoja ja sitten sukkelaa hävisi takaisin kuusikkoon. Se oli sattunut keksimään kosolta kauniita kavion jälkiä, jotka johtivat alas valkoiselle rannalle, ja päätti, että täällä oli hirvaita. Hirvaat olivat sen mieliriistaa. Se nuoli huulensa ja kiipesi sukkelasti suureen hemlokkiin, joka oli paraiksi lähellä jälkiä.

Sinirusottavan taivaan syvyyksistä, suoraan pään päältä, kuului alas kiitävän yökehrääjän pitkäveteisiä nenä-ääniä. Se oli kumma ääni kuuman vyöhykkeen lapselle ja uteliaana se kurkisteli oksien välitse ylöspäin, voimatta kuitenkaan sitä selvittää. Sitten sen huomion käänsi toisaanne polkua tulevan astunnan ääni. Ne olivat raskaita askelia, jotka arvelematta katkoivat oksia, ikään kuin matkamies ei olisi välittänyt siitä, kuka sai tietää hänen tulemisensa ja menemisensä. Leopardi veti huulensa irviin moisen itseluottamuksen älytessään ja kokosi ruumiinsa valtavaan hyppyyn. Astunnan laadusta sen kokenut korva päätteli, ettei se ollut käpäläjalkainen eläin, joka lähestyi, vaan joku kavioeläin, ja se arveli saavansa nähdä vankan sarvaan, jonka selkään sopisi hypätä ja viiltää kurkut poikki.

Mutta nähdessään haahmon, joka nyt astua patsasteli näkyviin, se aluksi muutti mieltään. Tämä ei ollut otus, jota saattoi kovin kevytmielisesti tappeluun vaatia.

Se oli uroshirvi, korkea ja musta ja mahtavan näköinen. Sen mahdottomat kyttyrälavat, lyhyt paksu kaula ja jykevä pitkäkuonoinen pää julistivat puhvelin voimia; kun taas vihaisista pienistä killosilmistä, jotka eivät viitsineet vihollista vilkua, puhui mielenlaatu, joka osasi tätä voimaa käyttääkin. Sen leveät sormekkaat sarvet olivat mahtavan laajat ja ilmeisestikin tavattoman raskaat, leopardilla ei ollut moisista aseista minkäänlaista kokemusta, ja ne tekivät siihen suuren vaikutuksen. Se ei tietystikään voinut tietää, etteivät sarvet tähän vuodenaikaan olleet vielä täysin kehittyneet, vaan sienimäiset ja hatarat ja aivan hyödyttömät.

Hirvi käyskenteli edelleen veden partaalle, kaalasi siihen mahaa myöten ja alkoi kovalla läiskeellä kiskoa pohjasta sitkeäjuurisia ulpukan varsia. Järvi oli matala, ja hirvi oli niin kaukana rannasta, ettei leopardi voinut sitä kovin hyvin tarkastaa. Uteliaisuudesta palaen se laskeutui alas puustaan, hiipi veden partaalle ja kyyristyi sinne tuijottamaan.

Hirvipä sattui nyt näkemään rannalla täplikkään kyyristyneen olennon, lakkasi ulpukoita nyhtämästä ja tuijotti ylpeästi takaisin. Kuta kauemmin se tuijotti, sitä vähemmän sitä näytti miellyttävän vieraan ulkonäkö. Ensin se korskui vastenmielisyyttään, äänekkäästi ja niin selvään, ettei siitä voinut erehtyä; sitten se isolla molskeella lähti rantaa kohti, osottaakseen tuntuvammalla tavalla vastenmielisyyttään. Hetken tai pari leopardi piti paikkansa, ikään kuin siinä samassa valmiina voimankoetteluihin tämän pelättävän vastustajan kanssa; mutta sitten se asiaa viisaammin harkiten hitaasti poistui rantaäyräälle. Hirvi, johon ei tehnyt vähääkään vaikutusta sen arvokkaisuus sen enempää kuin ilmeinen vaarallinen voimakaan, juoksi pauhulla rannalle ja hyökkäsi sen perään ylt'yleensä vettä valuen.

Karkeasti ärähtäen leopardi pyörsi ympäri ja kyyristyi hyppyyn. Sen ihmeeksi ei suuri musta eläin kuitenkaan tullutkaan häntä vastaan pää kumarassa, niin kuin hän oli odottanut, vaan tanssiaskelilla ja iskien nopeaan suurilla survovilla etukavioillaan, joiden reunat olisivat leikanneet kuin teräs. Ymmällään moisesta ennen kuulumattomasta hyökkäyksen mallista, jota hän ei tiennyt miten vastata, leopardi notkeasti hyppäsi syrjään ja kiipesi hemlokkipuuhunsa. Hirvi, näköjään suuresti hämmästyneenä tästä tempusta, pysähtyi paikalle ja hetken tuijotti ja korskui. Sitten se ravisteli itseään kauan ja perusteellisesti, käänsi selkänsä, lipotti halveksivasti hoikkaa lyhyttä häntäänsä ja tallusteli pois metsiin, näykkien oksia mennessään.

Sangen pahalla päällä tämän tappion jälkeen leopardi piankin hyppäsi alas oksaltaan ja hiipi varkain kotia kohti. Se päätti sarvaan ajoineen odottaa myöhempään yöhön. Sen rinnassa kyti hurja viha tuota isoa mustaa elukkaa vastaan, joka moisella tavalla oli hänet nolannut, ja se mietti kostoa. Tässä aprikoimattomassa mielentilassa se kohtasi pienen mustan ja valkoisen kirjavan olennon, joka tuskin oli kaniininkaan kokoinen; se kulki hänen tiensä poikki ja seisahtui katselemaan häntä joutilaan uteliaisuudella.

Jos se olisi ollut tyynemmällä päällä, niin jo yksistään se seikka, että niin vähäpätöinen olento ei näyttänyt häntä pelkäävän, olisi saanut hänet pysähtymään ja syytä tutkimaan. Moisessa käytöksessä oli jotain kerrassaan luonnotonta; mutta sen sijaan, että hän olisi ottanut varotuksen varteen, hän vain raivostui kahta kauheammin moisesta hänen mielestään kuulumattomasta hävyttömyydestä. Hän äristen hyökkäsi. Samassa jotain hirmuista lensi vasten hänen naamaansa. Se oli sokaisevaa, tukahduttavaa sanoin kuvaamatonta. Tukehtuvan huudolla hän kavahti taapäin; ja tuo pieni juovainen raukka luiskahti ehjin nahkoin melkein hänen käpäläinsä välistä ja rauhallisesti tallusteli pois pensaikkoon. Se oli kovin, kovin paha onni tälle täplikkäälle Intian miehelle, ettei hänelle oltu koskaan kerrottu haisunäädästä.

Tuo kuristava saasta silmissään ja sieraimissaan näljäisenä, takertuvana ja joka paikkaan tunkeutuvana -- leopardi vasta muutaman sekunnin kuluttua saattoi henkeään vetää. Sitten se sai raivon kohtauksen, pyyhki naamaansa vimmatusti käpälillään ja piehtaroi sammalessa ja sananjaloissa. Pyyhkimisestä ei ollut mitään apua, jonka vuoksi se lopulta alkoi tonkia syvältä sammalta aina viileään kosteaan multaan saakka. Vaistomaisesti se oli keksinyt luonnon oman parannuskeinon tätä vaivaa vastaan. Tuore maa on sitä vastaan paras vastamyrkky ja paras puhdistuskeino. Muutaman minuutin kuluttua se saattoi hengittää paremmin ja yrittää nähdäkin jotain; mutta toinen asia oli vallan päästä siitä. Ja hyh! kuinka se vihasi itseään! Paikalla kun se alkoi nähdä kyllin selvään, se lähti laukkaamaan kautta metsäin koettaen näillä mielettömillä ponnistuksilla vapautua ylivoimaisesta löyhkästä. Se oli melkein uuvuksissaan, ennen kuin tuli huomanneeksi, että kuljettikin sitä mukanaan. Tointuen tämän jälkeen jonkun verran järkiinsä, se kuopi kosteaan maahan suuren kuopan ja alkoi piehtaroida, kaivaa ja rypeä siinä. Kun tämä kuoppa oli niin saastutettu, ettei siitä enää ollut apua, niin se kulki kauemmaksi ja kaivoi toisen ja vielä kolmannenkin. Kun päivän ensimäinen sarastus alkoi viluna hiipiä salolle, oli se mielestään tehnyt, mitä tehdä voi. Tämän jälkeen se toimitti huolellisen aamusomistuksen, pyyhkien käpälillä ja nuollen itseään kuin kissa, kunnes lopulta saattoi luulotella taas olevansa puhdas. Totta kuitenkin oli, että se yhä vielä kantoi karvoissaan -- ja oli kantava monta päivää -- pistävää iljettävää muistoa mitättömän näköisestä, mutta kamalasta pikku vihollisestaan.

Vaikka tämä kokemus olikin niin katkera, niin alkoi leopardi kuitenkin tuota pikaa saada siitä ilmeistä hyötyäkin. Sen oma haju, joka useimpien metsän eläinten mielestä oli niin kamala, oli nyt jonkun aikaa aivan pois sekaantunut. Kaniinit eivät ainaisesta uteliaisuudestaan huolimatta tahtoneet päästää sitä aivan hyppymatkan päähän, ennen kuin pötkivät pakoon. Mutta nyt kun se haisi kuin skunkki, ne typerästi päättelivät, ettei se voinut hypätäkään skunkkia kauemmaksi. Ja sarvaatkin -- niiden kimppuun oli nyt hämmästyttävän helppo hiipiä, kunhan eivät vain sattuneet näkemään. Jos ne näkivät, niin eivät ne tietenkään jääneet kyselemään. Ne eivät tosin mitään tienneet leopardista nämä Canadan sarvaat, mutta puumasta suvussa kulki kamalia muistotietoja; ja ne olivat kyllin ymmärtäväisiä älytäkseen, että täpläinen puuma hyvin luultavasti oli aivan yhtä vaarallinen kuin näitä kirjailuita puuttuvakin.

Kaniinin ja sarvaan lihasta kun ei ollut puutetta ja sieraimetkin lopulta alkoivat jonkun verran tylstyä katalaa hajua kohtaan, joka seurasi kaikkialle mukana, niin leopardi seuraavain neljän, viiden päivän kuluessa alkoi sangen hyvin tyytyä ympäristöihinsä. Ainoa rikka rokassa oli tuo suuri uroshirvi. Päivän toisensa jälkeen se jostain varmasta piilopaikasta tarkasteli tätä ylimielisen välinpitämätöntä mustaa hirviötä ja hioi hampaitaan ja kynsiään voimattomassa raivossa. Mutta siitä ei vain tahtonut tulla mitään, että se olisi etsinyt tuota vaarallista kaksinkamppailua. Se arveli, että ehkä voittaisi, jos pudottaisi itsensä hirven selkään joltain soveliaalta oksalta. Mutta sitten taas tuntui siltä, että hän ehkä joutuisikin häviölle. Ja ajatellessaan noita suuria latuskoita kavioita, jotka toisinaan kalskuivat niin kummasti omistajan sivu astuessa, että ne saisivat häntä silpoa ja alleen ruhjoa, hän kerrassaan malttoi mielensä. Järkevästi hän päätteli, ettei sen seikkailun aika vielä ollut tullut.

Ja sen tätä kaunaa kantaessa ja hautoessa tuli se suuri hairahduksen päivä.

Järvestä nousi rinne, joka oli täynnään avoimia mustikkamaita ja sitten kohosi pystyyn melkein paljaaseen harmaaseen graniitti vuoreen. Aikoen ehkä jonkun verran laajentaa piirinsä rajoja ja ehkä ruokavaliotaankin vähän vaihdella tuntemattomalla riistalla leopardi lähti tutkimaan lähempiä rinteitä.

Mustikat olivat parhaimmillaan tässä korkeassa, viileässä, myöhäiskesäisessä seudussa. Matala varvukko oli täynnään sankkoja tiheitä marjamättäitä, joista säteilevässä päivänpaisteessa loisti kuin lukemattomia kiiltäviä lapis-latsuli-helmiä. Niiden seassa kaaleli, leopardi huomasi, hartioitaan myöten pieni kiiltävän musta typykkä eläin, joka äänekkäillä mielihyvän lotkauksilla riipi ja lotki nahkaansa mehukkaita marjoja. Ikään kuin ei olisi voinut niitä kyllin nopeaan sisäänsä saada millään muulla tavalla, se toisinaan istahti paksuille lyhyille takajaloilleen, sulki täpötäyden marjamättään syliinsä ja kerrassaan rypi siinä naamatauluineen, kunnes purppuraiset mehut ryvettivät hänet aivan korvia myöten.

Leopardi paikalla tiesi, että tämä hullunkurinen ja ahne pikku elukka oli karhunpenikka, rasvasta tiukkuva ja erinomaisen maukas syödä. Sattui kuitenkin niin, että se tunsi vain kaksi karhulajia -- Himalajan pienen oikullisen mustan karhun, joka tosin oli kylläkin urhoollinen, mutta heikko, ja kömpelön hyväluontoisen muurahaiskarhun. Itä-Canadan mustan karhun luonnonlaadusta ja kyvyistä se oli aivan tietämätön. Ja tietämättömyys on yksi niitä vikoja, joita luonto, ankarin kaikista emoista, toisinaan pyrkii rankaisemaan kaikkein säälimättömimmällä ankaruudellaan. Eivät sen kaikki lapset ole niin onnellisia, että hengissä kestäisivät sen kovakouraiset opetukset.

Leopardi kyyristyi maahan muutamaksi minuutiksi ja tarkasteli silmiään siristellen penikan vallatonta mässäilyä. Sitten ruokahalu ja julma luonto saivat siinä vallan. Penikka näytti olevan yksinään, eikä tässä siis ollut mitään vaaraa, eikä missäänkään tapauksessa semmoisten karhujen puolelta, joita hän sattui tuntemaan. Kuin suuri luoti täplikästä kultaa se singahti kautta ilman, putosi iloisen penikan niskaan ja rusensi sen kaulan poikki kerran puraisten voimakkailla leuoillaan. Vieroen sitten paikan altista häikäisevää aukeutta se nosti hervottoman pikku ruumiin ilmaan ja kääntyi kantamaan sitä kuusien suojaan.

Juuri kun se kääntyi, sattui suuri varjo hänen ja auringon väliin. Vaistomaisesti leopardi hyppäsi syrjään. Mutta aivan samassa silmänräpäyksessä, jolloin sen jännitetyt raajat maasta erosivat, putosi sen päälle valtava ruho, sortaen sen takaisin. Säikähtyneen raivon karjauksella se kiemurteli itsensä alta pois, toinen kylki emokarhun kostavan kouran nylkemänä kylkiluita myöten. Karhu pyrki pitämään sitä allaan suurella painollaan. Mutta tämän lihaksissa, jotka olivat notkeat kuin piiskan siima, oli teräksen jämeä lujuus ja melkein uskomaton runsaus pontevaa joustavaa voimaa. Ponnistustensa räjähdysvoimalla se melkein sai karhun päältään nakatuksi -- melkein, mutta ei aivan. Turhaan koetettuaan rynnistää pois sen murhaavan kouristuksen alta se väänsi ruumiinsa ympäri sillä tavalla, että saattoi purra karhua kurkkuun ja kynsiään käyttää. Hyvin mielellään se olisi livistänyt tiehensä ja paennut häpeätä tuntematta, sillä tämmöistä karhua hän ei ollut voinut kuvitellakaan. Mutta huomatessaan paon mahdottomaksi se päätti tälle hirviölle näyttää, mikä hän oikein oli. Upottaen etukyntensä syvään vastustajan kaulaan se taivutti pitkän notkean selkänsä kaareksi kuin jännitetyn jousen ja riipi karhun kylkiä ja mahanalustaa takakäpäliensä hirmuisilla raatelevilla aseilla.

Ensi kerran rikkoen kostoraivonsa äänettömyyden karhu päästi möräävän _uah-ah_in tuskasta ja hämmennyksestä. Moinen ruma tappelemisen malli oli sille uutta. Vihaisesti se koetti karistaa täplikästä petoa irti itsestään, voidakseen pitää sitä käsivarren mitan päässä ja sitten ruhjoa sen. Mutta se piti kiinni kuin palava öljy. Huomatessaan mahdottomaksi nakata sitä irti karhu muutti menettelyään ja rutisti sen rintaansa vastaan julmilla etukämmenillään. Lyhyen hetken leopardin jännitetyt lihakset kestivät kauhean puserruksen ja kaiken aikaa se viilsi karhua takakynsillään. Sitten se läähättävällä harjauksella äkkiä raukesi. Armottomat kourat ruhjoivat, pusertivat, tuhosivat, kunnes viimeinen hengähdys oli lähtenyt vihamiehen keuhkoista, viimeinen elon sykähdys sen sydämestä ja sen hervonneet takajalat syleilyn perästä laahasivat velttoina kuin kuolleen kaniinin.

Tuntiessaan ponnistavan ruumiin kouristuksessaan raukeavan ja nähdessään pyöreän litteän pään putoavan takakenoon silmät pullollaan, karhu hampain repi poikki paljastetun kurkun, ikään kuin ollakseen oikein varma voitostaan. Päästäen sitten ruumiin putoamaan se laskeutui neljälle jalalle ja vinkuen haisteli kuolleen pienokaisensa ruumista. Tultuaan pian vakuutetuksi siitä, että se tosiaan oli aivan kuollut, se laahusti pois kammottavine haavoineen jonkun taajan metsikön pimeyteen, siellä yksinäisyydessä kuollakseen tai parantuakseen, miten erämaan kohtalo näki hyväksi päättää. Kuolleen leopardin kirkas nahka, mustatäpläisenä, vahvalta veripunaisissa tahroissa penikan mustan ruumiin vieressä ilman alla viruessaan, tapasi korkealla, paljaan graniittikukkulan päällä liitelevän valkopää kotkan silmän. Laajoin kaarin, melkein liikkumattomin siivin, se vaipui syvemmälle ja syvemmälle, kunnes lopulta liiti läheltä molempien ruumiitten sivu ja lumivalkea niska pitkällä kurkisti niihin tuikeilla, lasimaisilla, mustan ja kullan värisillä silmillään. Mutta se ei huolinut tulla maahan, sillä täplikäs muukalainen näytti siitä kuolleenakin vaaralliselta. Pian se taas lentää lekutteli pois kukkulan taa ikään kuin sanomaan, ettei tämä häntä liikuttanut. Ja tyynessä ja lämpimässä tulivat siihen parvissa kärpäset, kiiltäen kuin jalokivet ja pelkäämättä mitään kuollutta, olipa tuo kuinka kumma tahansa.

PUNA-DANDY JA MAC TAVISH

I.

Aamun ensimäinen sarastus lepäsi rusottavana ja kastekylmänä vuoren paljaalla kallellisella selällä. Hitaasti se hiipi alemmaksi pitkin uurteisia kallioita, raikkaasti kirkasti tiheät vesakot ja lopulta kiidätti ohuet ilmavat valo- ja värisäteensä alas lehtoihin ja saarnien, kastanjain ja vaahterain oksien alle, joilla juuri kuti kevään varhaisin vihanta.

Syvään pieneen notkelmaan se viimeksi osasi kuivien oksien pohjaamaan, viiniköynnösten ja karhunvatukkain puoleksi tukkimaan, kahden mahtavan kastanjapuun oksillaan kattamaan. Se oli niin salattu notkelma, että valon pitkät rusosormet vain vaivalla sinne osasivat ja näyttivät jonkun aikaa kopeloivan, ennen kuin sieltä löysivät mitään näytettävää. Lopulta ne kuitenkin löysivät jotain ja paikalla, ikään kuin löydöstä hyvillään, leimauttivat notkelman täyteen haaleata rusopihkaista valohehkua.

Se valaisi nähtäväksi, tämä herkkä valo, nuoren hirvaan vasikan, jonka suuren suuret sulavat, lempeät silmät ihmetellen sen kohtasivat. Pensaan alla koukussa maaten se punaisenruskeine karvoineen ja kermankeltaisine pilkkuineen tuskin ollenkaan erosi ruskean kirjavista lehdistä, joilla se lepäsi. Mutta aamun sarastuksen omituinen kristallikirkas, vaikka värikäs valo teki sen äkkiä silmään pistäväksi. Hetkisen ihmeteltyään se näytti huomaavan, ettei enää ollutkaan näkymätön. Se painoi lapsen päänsä kavioittensa väliin ja näytti vaipuvan valppaaseen liikkumattomuuteen. Näytti melkein siltä, kuin olisi sen väritys paljaan tiedottoman halun kautta menettänyt kirkkauttaan ja se taas paljaan liikkumattomuutensa kautta alkanut hävitä ympäristöönsä.

Mutta tuo hetken liike, pään alas painaminen, oli riittänyt pahuutta aikaan saamaan. Siihen oli notkon yläreunalta sattunut kahden valppaan ja julman silmän huomio. Kuljeskeleva varjoharmaa olento, hiljaa hiipivä kuin itse aamunkoiton liike, kyyristyi äkkiä aivan maata myöten ja tuijotti alas pelottavalla mielenkiinnolla ruskahtavaa täpläistä pikkii olentoa, joka lepäsi pensaitten alla. Toinen varjomainen haamu, jolla oli samanlaiset kalpeat, läpitunkevat kuutamosilmät, hiipi ylös ja kyyristyi edellisen viereen.

Ne olivat synkän näköisiä petoja nämä molemmat ilvekset, kumpikin lähes neljänkymmenen naulan painoinen, käpälät suuret ja pantterimaiset ja lihakset teräksiset, nopeasti liikkuvat löyhän pitkän karvan alla. Takaruumis oli luonnottoman suuri ja voimallinen eturuumiiseen verraten ja takajalat alle koukistettuina valmiina äkkihyppyyn, ikään kuin ne olisivat olleet hirveitä raatelevia jäniksiä. Häntää niillä ei ollut muuta kuin paksu tynkä, joka ilmeisestikin oli aivan joutava kaikkiin niihin tarkotuksiin, joihin häntää tavallisesti käytetään. Niiden pyöreissä ilkeissä naamoissa oli julmat viikset ja naaman ympärillä leuan alta esiin kähertyvistä pitkistä karvoista jonkinlainen röyhelö, korvissa pitkät kankeat tupsut. Väri oli vaaleanharmaa, haaleata keltaisenruskeaa sekaan siroteltuna -- joka väri teki ne melkein näkymättömiksi varjoisissa metsissä, suurien kalpeitten silmien säpsähdyttävää kirkkautta lukuun ottamatta.

Molemmat ilvekset tuijottivat muutaman pitkän sekunnin silmiään rävähdyttämättä pahaa aavistamattomaan vasikkaan, jonka lempeät silmät katselivat toiseen suuntaan, huolestuneesti odotellen emon paluuta. Äkkiä, vaikk'ei ainoatakaan ääntä eikä henkäystä ollut sen korviin kantanut, joku herkkä varotus väräytti sen lapsenhermoja ja se käänsi päätään taakseen katsoakseen.

Kaksi hämärää harmaata olentoa, julmat silmät häneen kiinnitettyinä, hiipi par'aikaa notkelmaan.

Vasikka ei ollut monenkaan tunnin ikäinen. Se ei vielä ollut mitään oppinut ilveksistä, sen enempää kuin kuolemastakaan. Mutta se ei kaivannut opettamista älytäkseen, että nuo molemmat hämärät olennot aikoivat tappaa. Avaten ammolleen kapean turpansa se huuti emoaan -- omituisella kimakalla, puoleksi määkäisevällä, puoleksi kiljaisevalla huudolla, jonka tuskasta ja avunpyynnöstä ei voinut erehtyä.

Huutoon vastasi paikalla aivan läheltä kirkas kiljaus, ja melkein seuraavassa sekunnissa emo saapui, hypäten kauhealla loikkauksella lähimpien pensaitten yli. Se ei suinkaan ollut sen tavanmukainen paluureitti. Tavallisissa oloissa se olisi lähennellyt ääneti, oksankaan risahtamatta. Mutta vaaran uhatessa pienokaista se heitti varovaisuuden ja tuli lyhyintä tietä.

Hellin pienin supatuksin rauhotellen punainen emo haisteli vasikkaansa, nuuskien sen ylt'yleensä ikään kuin kysyäkseen, mikä sitä vaivasi. Vasikka värisi, ja tuota pikaa emo katsahti ylös nähdäkseen, mikä oli sitä niin säikäyttänyt.

Emon niin äkkiä ja rajusti paikalle ilmestyessä molemmat ilvekset olivat yht'äkkiä pysähtyneet, kyyristyen valmiiksi kaikkien tapauksien varalle. Nähdessään emon kumartavan alas päänsä ja kiinnittävän kaiken huomionsa pienokaiseen, ne jälleen hiipivät eteenpäin. Mutta nyt ne erosivat, toinen oikealle, toinen vasemmalle hiipien. Ne tiesivät, että emohirvaskin vasikkaansa puolustaessaan on liian vaarallinen vastustaja yhden ilveksen yksinään kimppuun käydä; mutta hyökäten samalla haavaa kummaltakin sivulta ne luulivat saavansa sen hämmästymään ja siten välttävänsä sen vaarallisten, veitsenterä-kavioitten salamaiskut.

Emo päätä kohottaessaan ympäri katsellakseen näki koirasilveksen leppymättömät silmät vajaan kolmen sylen päässä ja sen paraillaan kyyristyvän hyppyyn. Tappelun taitoisena se ei odottanut tuota murhaavaa hyppyä, vaan kimakalla uhman korskahduksella hyppäsi vastaan, loikaten eteenpäin uskomattoman keveästi ja kiiltävillä, terävillä ja teräskovilla kavioillaan sohien vimmatusti eteensä.

Äristen ilves hyppäsi taapäin, uskaltamatta vastaanottaa niitä iskuja. Emo vaistomaisesti vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko pienokainen vielä turvassa. Naarasilves oli juuri hänen niskaansa hyppäämässä. Emo ei ennättänyt ajoissa väistää tätä hyppyä, mutta se ennätti ajoissa torjua sen vajanaisesti, lyhyellä viiltävällä iskulla. Semmoinen isku ei voinut pysäyttää ison kissaeläimen hyppyä, se kun jo oli tulossa, mutta se riipaisi pitkän punaisen haavan sen harmaaseen kylkeen ja sen verran poikkeutti hyökkäystä, etteivät hyökkääjän kynnet uponneet saaliinsa kurkkuun, vaan lapoihin.

Terävällä kiljauksella hirvas hyppäsi ilmaan, koettaen karistaa irti hyökkääjän. Kun tämä yritys oli turha, niin se syöksähti oksan alle, toivoen sen raapaisevan paikaltaan vaarallisen ratsastajan. Tämä onnistuikin; mutta ennen kuin se ennätti kääntyä ja uudelleen puolustaa itseään, pääsi koirasilves kurkkuun kiinni sitä kuristamaan. Ja tuokiossa naaraskin jälleen oli sen lavoissa kiinni repien sen niskaa ja viiltäen sen kylkiä raatelevilla takakynsillään. Hirvas kiljui kuin tukehtuva ja taisteli epätoivoisin potkivin hypyin. Mutta parissa minuutissa ilvekset saivat sen nurin, ja vielä muutama sekunti, niin sen sydänveri punaisena ja kuumana tulvi kuihtuneille lehdille.

II.

Mac Tavish istui aivan harjanteen huipulla ja levollisin silmin katsoi päivänkoiton kehittyvään ihmeeseen. Vasemmassa kyynärkoukussa lepäsi kätevä rihla, sininen piippu puhtaissa ohuissa säteissä kiiltäen. Iso oikea käsi askaroi mielihyvin punaisessa parrassa. Tämä auringonnousu hänestä oli juuri semmoinen kuin sen piti olla. Nuo hennot rusottavat vivahdukset, pihka, kulta, kerrassaan selittämättömässä läpikuultavuudessaan ja melkein uskomattomassa kirkkaudessaan soinnuttelivat hänen jykeviä, mutta hienosti viritettyjä hermojaan kuin viulun pitkät hitaat sävelet tyynen veden partaalla sydänkesän kuutamossa.

Skotlantilaista, walesilaista ja englantilaista verta suonissaan Mac Tavish oli, jopa jossain määrin itselleenkin, arvotuksellinen sekotus. Hän ei mielellään tehnyt millekään pahaa, mutta oli siitä huolimatta innokas metsämies ja rakasti kunnon tappelua. Matkallaan mökiltään siirtokuntaan, joka oli laakson toisella puolella parinkymmenen mailin päässä, hän oli lähtenyt läntistä rinnettä nousemaan puolen tuntia aikaisemmin kuin olisi tarvinnut -- silloin tosiaan vielä oli täysi pimeä -- varta vasten nähdäkseen vuoren korkeimmalta kohdalta auringon nousun, kuinka sen taivaallinen tulva puhkesi leveään laaksoon, joka oli hänen allaan. Mutta hän ei tahtonut itselleen tunnustaa, että tämä syy olisi saanut hänet niin aikaisin liikkeelle lähtemään. Hänellä oli varalla monta muuta syytä, mutta hän tiesi sydämessään, etteivät ne mitään painaneet. Ne vain olivat apuna häneltä itseltään salaamaan tämän hänen rikollisen intohimonsa auringonnousuja ja auringonlaskuja ja muita kauniita, mutta käytännössä hyödyttömiä asioita kohtaan.

Tuskinpa koskaan, ajatteli Mac Tavish punaista partaansa pureskellessaan nautintonsa hitaassa hartaudessa, hän oli nähnyt vuorensa suurenmoista näköalaa hurmaavampana, eikä koskaan auringonnousua, jonka taikalumous olisi ollut täydellisempi. Hän tuskin uskalsi hengittää, peläten sen ehkä muuttuvan joksikin toiseksi, vähemmän ihastuttavaksi vivahdusyhdistelmäksi. Hiljaisuus oli miltei pelottava täydellisyydessään -- kuin määrätön saippuakupla äärimäisiin rajoihinsa puhallettuna ja ihmeen välittämänä.