Part 6

Hetken kuluttua lähestyi kumma kolkosti rusottava valoroihu, joka läpäisi veden joka suuntaan ja täytti lampareen hulmuavalla sekavalla valolla. Ei milloinkaan ennen lohi ollut nähnyt vesissä moista valotulvaa, ei edes mereisen kotinsa rusottavimpienkaan auringonnousujen alla. Tämä valo oli lähellä ja räikeää ja savuisen punakellervää ja loi mustia läikkyviä varjoja. Ne kaikin käänsivät silmänsä ylöspäin ja hitaasti uivat sitä kohti, tuntien levottomuutta, mutta lumottuina. Roihu kulki sangen hitaasti vastavirtaan ja sen perässä seurasi pitkä kapea musta haahmo, joka aina sekunnin tai parin kuluttua syvälti kaiveli vettä peränsä vieressä. Nämä vasta nousseet kalat eivät olleet vielä milloinkaan nähneet kanoottia, mutta meressä ne olivat oppineet epäilemään jokaista pitkää tummaa liikkujaa. Tällä haavaa ne kumminkin olivat liiaksi tuon salaperäisen roihun lumoissa, jotta olisivat vaaraa muistaneet.

Kanootissa oli kaksi miestä, kaksi uudisasukasta, jotka toisinaan, se on lohen noustessa, harjottivat salakalastustakin. Heillä oli -- ei tosin paremmalla kuin anastuksen oikeudella -- kaksi pientä äsken raivattua maatilaa vähän matkan päässä jokivarressa ja he pitivät itsepintaisesti kiinni siitä, että heillä täytyi olla oikeus pyytää näistä vesistä kaloja niin paljon kuin tahtoivat, olivatpa ne vuokratut tai ei, olipa maa hallituksen tai ei. Ja yhtä itsepintaisesti he pitivät kiinni siitä, että heillä muka oli oikeus ottaa ne miten vain itse parhaaksi näkivät, olipa se tapa laillinen tai ei. Sattuen siis tietämään, että alueen vartija oli parinkymmenen mailin päässä latvapuolessa, he olivat lähteneet yrittämään hiukan tuota ankarasti kiellettyä urheilua, lohenpyyntiä tuohustamalla. Kanootin perässä mies polvillaan käytteli lyhyttä leveälapaista vaahteramelaansa hyvin sievästi, jottei häiritsisi vettä läiskyttämällä eikä kolinalla. Keulassa seisoi toinen mies loimuavan tuohitötterösoihdun takana, varjostaen silmiään roihulta levähattunsa lierillä, polvet hieman notkistettuina sekä tasapainon että paremman valmiuden vuoksi, ja pitkä kaksihaarainen lohikeihäs laidan vieressä, käsi keskeltä kiinni pitäen. Oikeastaan tämä ase oli enemmän ahraimen kuin keihään kaltainen, molemmat haarat vä'älliset, joustavaa saarnea, ja niiden välillä vielä pitkä ohut teräskärki, ja niin viekkaasti se oli rakennettu, että kun haarat riittävällä voimalla työnnettiin saaliin selkään, niin niiden täytyi etääntyä toisistaan ja siten lujemmin pitää kiinni tempoilevaa ruumista, teräksen lävistäessä selkärangan.

Niiden kalain joukosta, joita tämä häikäisevä viehäke houkutteli luokseen, keulassa oleva mies paikalla huomasi johtajan, joka oli kaikkia muita pari vaaksaa pitempi, ja hänen tummissa silmissään kiilui into. Keihään varsi kohosi pystyyn hänen lujassa kourassaan, hänen polvensa notkistuivat ja koko ruumiinsa asento oli kuin saaliinsa kimppuun hyppäävän pedon. Valtava kala saapui melkein kanootin alle. Keihäs syöksähti alas, mies näytti heittävän koko ruumiinsa sen painoksi, menettämättä kuitenkaan siltä tasapainoaan tai liian rajusti keikauttamatta jalkainsa alaista kevyttä alusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo taas ponnahti pystyyn, ääneensä murahtaen ja suorana seisten syyti hampaittensa takaa valiokirouksia ja tuijotti keihääseensä, ikään kuin mielien tehdä siitä kahvipuita. Hän oli iskenyt sivu, hän, joen kaikkein taitavin keihästäjä. Hän ei saanut päähänsä miksi. Perästä toveri silmäili häntä veitikkamaisella hämmästyksellä.

"Parasta kun lähdet alas Frederictoniin, Bill, ja ostat rillit", hän arveli kaikessa ystävyydessä.

Bill mainitsi hänelle vakavana toisen paikan, johon _hän_ saattoi lähteä, lämpöisemmän kuin Fredericton oli. Ja kanootin annettiin ajelehtia pois virran mukana, jotta lampareen asukkaat saivat rauhottua ja asettua alalleen.

Syy keihästäjän vastoinkäymiseen oli tämä. Iso lohi ei ollut yhtä rauhallinen kuin sen toverit. Sitä vaivasi haava, joka jäyti sen voimia. Yhä enemmän ahnaita loisia oli siihen tarttunut, ja ne saivat aikaan polttavan kuumeen, joka kiihotti sen hermot ylimmilleen. Soihdun räikeän valon houkuttelemana se levottomalla uteliaisuudella oli sitä lähestynyt. Se tarvitsi sitä, vaikk'ei itsekään tiennyt miksi, ja heti paikalla. Tavatessaan toisen kalan se luuli sen tietä sulkevan, ja siinä oli kiehahtanut kerrassaan epälohimainen kiukun puuskaus ja se oli hyökännyt tämän tunkeilijan kimppuun työntääkseen sen pois sarvimaisella esiinpistävällä alaleuallaan. Tämä pahatuulinen hyökkäys se oli, joka sen pelasti, sillä juuri samassa kanoottimies syöksi veteen surmaavan kalakeihäänsä. Lohi tunsi saaneensa pyrstön vaiheille turruttavan iskun, sillä toinen haaroista oli sattunut siihen ja kyntänyt uuden syvän haavan. Säikähtyneenä ja aivan parantuneena hullaantumisestaan mokomaan vaaralliseen liekkiin se mennä repäisi vastavirtaan eikä kertaakaan pysähtynyt, ennen kuin oli kulkenut monta mailia tästä käsittämättömästä seikkailusta.

Se tunsi nyt kummaa uupumusta, joka oli aivan suhdatonta äskeiseen lyhyeen, vaikka tuimaankin nousuun verraten. Se ei käsittänyt, että se oli se vanha haava jäytävine loisineen ja uusi haava iskuineen ja verenvuotoineen, joka kulutti hänen voimiaan. Mutta juuri siitä syystä, että sen elinvoimat näin riutuivat, vaati sitä Luonto, ainaisessa huolessaan suvun jatkosta, kahta kiivaammin rientämään kutupaikoilleen joen latvoille. Vaikka se olikin niin uupunut, niin jatkoi se kuitenkin muutaman minuutin kuluttua matkaansa, jättäen muun nousevan karjan näin kauaksi taakseen kuumeellisessa kiireessään.

Kaiken yötä se teki matkaa, vieläpä seuraavaan iltapäivään saakka, ja lopulta saapui könkään alaiseen suureen pyörteeseen. Tässä se olisi aina muulloin viipynyt sen verran, että olisi perin pohjin levännyt, ennen kuin yritti niin vaikeata hyppyä. Tämä köngäs oli paljon vaikeampi joen kaikkia muita esteitä se tosiaan oli niin tehokas salpa, että vain voimakkaimmat ja rohkeimmat nousijat ollenkaan pääsivät sen päälle. Mutta kuumekiihkoinen veri hoputti haavotettua lohta semmoiseen kiireeseen, ettei se vähääkään joutunut itseään virkistämään. Pyörteen keskellä se kerran kohotti päätään ja hartioitaan vedestä, ikään kuin tutkiakseen valkoista meripihkan karvaista seinää, joka siinä vastassa jyrisi. Tuimalla rynnistyksellä se sitten potkaisi itsensä kahdeksan, jopa kymmenen jalkaa korkealle tyhjään ilmaan, tapasi könkään rinnan monta jalkaa kynnystä alempana ja sillä voimallisella pyrstönsä ja ruumiinsa ruuvisivalluksella syöksyi suoraan ylöspäin puhki pystysuoran vesipatsaan. Mutta se oli erehtynyt voimastaan. Juuri kynnyksen alla, siinä missä suistuva vesi oli kirkasta kuin topaasi ja niin nopeata, että melkein näytti alallaan olevan, sen voima petti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kopru syöksi sen takaisin ja polki kuohujen keralla syvälle pyörteen kiehuvaan pohjaan.

Puolipökerryksissään se lähti pyörrelammikon toiselle puolelle syvään tyyneen veteen ja lepäsi alallaan kallion reunan alla, koettaen virkistää voimiaan. Mutta haavainsa vaivain, ahnaitten kalvavain sisävesiloisten ja veressään palavan kuumeen vuoksi se ei saanut pätevää lepoa. Kun erän surma on kerran saalistaan tavottanut ja puoleksi harhaan iskenyt, niin onneton uhri näyttää olevan jokaiselle kohtalon iskulle merkitty. Paljon ennen kuin iso lohi oli siksi toipunut, että uskalsi kunnolla yrittää uuden kerran, vaati sitä sen vuoksi sisäinen tutkain uudelleen liikkeelle. Taas se pyörteen keskellä kerran kohotti päätä ja olkapäitä vedestä ja silmäili köngästä sen poikki kaartavan sateenkaaren lävitse, ollakseen varma siitä, että oli valinnut parhaan väylän. Tätä tehdessään se näki pienemmän kalan välähtävän auringonpaisteessa, hetkisen loistavan kuin kuun koukero sulaa hopeata putouksen kermaista rintaa vastaan, täsmällisellä voimalla iskevän kuohun päälliseen täyteläiseen meripihkankarvaiseen penkkaan ja voittajana sujahtavan kiiltävän kynnyksen päälle.

Tämä näky oli liikaa sen maltille. Uljaalla vimmalla se hyökkäsi eteenpäin putouksen alle ja sinkautti itsensä ilmaan kautta värikiehteisen valoväreilyn ja pieksävien roiskeriekaleitten.

Se oli loistava hyppy, kaksi jalkaa korkeammalle kuin ensi yrityksellä, ja hyvinkin jalkaa korkeammalle voitokkaan edellä kulkijan kohtaa. Mutta ah, se oli sokea hyppy ja pyrstöntyven haavan vuoksi se poikkesi harhaan. Se iski könkään kantaan meripihkapatsaan toisella reunalla, jossa vesivaippa oli niin ohut ja rikkinäinen, ettei siitä saanut kiinni. Se töytäsi ja potki kuin kouristuksissa, mutta petollinen elementti ei tarjonnut sitä kiinteätä vastusta, jota hän olisi tarvinnut, vaan petti. Se suistui sivulle päin, rutistui esiinpistävää kallion kielekettä vastaan ja uuden kerran suistui pohjaan.

Tällä kertaa se ei vain puoleksi pökertynyt, vaan aivan pyörtyi. Muutaman sekunnin putoava kopru sitä mukkiloi ja polki alleen kuin elotonta möhkälettä. Sitten ylös kumpuava vesi kantoi sen loitommalle ja hitaitten pyörteitten keralla se ajelehti edelleen auringonpaisteisen pyörteen poikki, maha taivasta kohti. Pian se kuitenkin tuli jonkun verran tajuihinsa, käänsihe oikein päin ja heikolla pyrstön läimäyksellä pyrki rannan alle tyynempään veteen. Hämärästi se tunsi, että nyt oli niin pian kuin suinkin virkistyttävä uuteen yritykseen. Hämärästi niiden etäisten kutupaikkain kuvat valkoisine hietikoineen ja jääkylmine lähteineen ylläpitivät sitä viettelyllään yli turtumuksen pimeyden.

Se olisi pyrkinyt syvään veteen paremman turvallisuuden vuoksi; mutta juuri nyt sen aistit olivat siihen määrään sekaantuneet, että itse vaistokin petti, sillä surma oli sen saavuttanut. Se ui sokeasti ja heikosti suoraan eteenpäin älysi veden käyvän matalaksi, kääntyi pois epäröiden ja yht'äkkiä tunsi kouristavan painon käyvän kiinni selkäänsä ja terävien hampaitten polttavan syvällä aivojensa perustuksissa.

Mahtavalla ponnistuksella se karisti irti hyökkääjänsä, mutta tähän ponnistukseen kuluivat sen viimeiset voimat. Ja ponnistus työnsikin sitä vain kauemmaksi matalaan veteen. Raskaalla loiskauksella se kellistyi kyljelleen, puoli ruumista vedestä koholla, olkain tuima haava aurinkoa kohti käännettynä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkääjä -- hoikka tummanruskea minkki [minkki on amerikkalainen lumikon kaltainen eläin], suipoin kuonoin ja kirkkain vihaisin silmin -- jälleen oli sen kimpussa kurkkua repimässä. Mutta se makasi väreissään eikä tiennyt siitä mitään.

Minkki, tuota pikaa todeten, että saalis oli aivan kuollut, koetti vetää ruumiin kuivalle maalle. Tässä aukealla rannalla, kirkkaassa päivänpaisteessa, oli mahdotonta syödä ateriaansa rauhassa. Sitä ei haluttanut olla noin koko maailman katseltavana. Se oli kylläkin voiman ihme kokoonsa ja painoonsa verraten, koko sulava ruumis yksi kimppu piiskansiimalihaksia. Mutta kuollut lohi oli raskas. Itsepintaisesti kiskoen se sai sen nykäyksin kiskotuksi melkein ylös vedestä. Mutta se oli saatava törmänkin päälle ja pensaitten varjoon ja siihen sen voimat eivät mitenkään tällä kannalla riittäneet. Viisaana miehenä se ryhtyi vähentämään sen painoa ja samalla voimiaankin virkistämään, syömällä niin paljon kuin jaksoi, kaiken aikaa salavihkaa ja ilkeällä mielellä vilkuen pensaihin, ettei karhu tai ilves pääsisi näykkäämään saalista hänen hampaistaan.

Korkealla ilman pilvettömässä sinessä liiteli tumma haahmo verkkaan, tähyten alas maahan tuikein, lasimaisin, kullan mustan kirjavin silmin. Nyt hidas liitelijä liikkumattomine siipineen seisahtui. Uljaat sulkalavat vetäytyivät kokoon, kiiltävän valkoinen pää ja tummat siipikynkät kallistuivat uljaasti eteenpäin ja valtava lintu putosi taivaasta kuin vasama. Tuuli vinkui sen jameissa sulissa.

Tämän vinkuvan sihinän kuullessaan minkki katsoi jdöspäin uhmaavasti äristen. Se sekunnin osaksi erehtyi luulemaan, että tämä oli haukka; ja laillisen saaliinsa puolesta se, urhoollinen pikku rosvo kun oli, oli valmis tappelemaan vaikka mimmoista haukkaa vastaan. Liian myöhään se huomasi erehdyksensä. Raivosta kirkaisten se kääntyi kaksin kerroin ja hyppäsi taapäin. Mutta se näytti hyppäävän suoraa päätä kotkan kynsiin.

Urhoollisena viimeiseen hengenvetoon saakka se suotta puri päällään olevaa paksuhöyhenistä reittä. Se sai siitä vain suuntäyden untuvia. Sitten teräskynnet säälimättä kouristivat, ja ruikuttavalla läähätyksellä se heitti henkensä. Uljas lintu avasi kyntensä ja nakkasi hervottoman ruskean ruumiin syrjään, ravinnoksi moinen haiseva suonekas liha oli sille liian kehnoa.

Se hyppäsi levitetyin siivin lohen viereen ja kopeasti laski sen päälle toisen jalkansa merkiksi, että se oli hänen. Muutaman sekunnin se tuijotti ympärilleen, näyttäen läpitunkevilla säälittömillä silmillään vaativan tappeluun jokaista, jota halutti vastustaa hänen oikeuttaan saaliiseen. Kun ei ketään kuulunut, niin se paikalla kävi ruuan kimppuun, repien nokallaan herkullista lihaa ja niellen sitä suuria paloja. Silloin tällöin se kohotti kaunista vihaista valkopäätään, joka nyt oli veritahroissa, ja uteliaana katseli vilahtavaa hopeakoukeroa, lohen hypätessä könkään niskaan. Sen mielestä tuo oli sangen tarpeeton ja käsittämätön temppu. Syötyään hyvinkin toisen puolen saaliista se iski jäännökseen kyntensä, kohosi ilmaan raskain läpytyksin ja lensi pois yli putouksen valkoisen jyrinän ja sen takana tumman hemlokkimetsän, lensi kohti sitä yksinäistä graniittihuippua jonka haljenneessa kärjessä oli sen pesä.

TÄPLIKÄS MUUKALAINEN

Se näytti kumman vieraalta näissä vakavissa tumman viheriäisissä pohjoisissa kuusimetsissä ja niiden ruskeilla sammalpeitteillä. Sen kirkas kullanruskea turkki vilkkaine mustine täplineen oli sangen silmään pistävä näissä varjoisissa pimennoissa.

Ja yhtä vieras se olikin mielestään kuin miltä näytti. Se ei ollut milloinkaan nähnyt mitään näiden pohjolan metsien kaltaista. Sen kotimaassa, Intian tiheiköissä, joissa ilma höyrysi ja väreili ja oli väkeviä hajuja täynnään, oli ainaista kuumain värien liekkumaa, paljon varren ja lehvän ja palaneen bambun kullan keltaa, seassa reheviä viheriöitä ja hehkuvia kukkia, ja kaikki pimeitä varjolänttejä täyteen läikkyneenä väkevän auringonpaisteen sekaan. Semmoiseen ympäristöön hänen oma kuuma värityksensä aina oli sulanut ihmeteltävästi, niin että valppaimmankin silmän oli ollut vaikea huomata häntä hänen ääneti hiiviskellessään saaliin haussa. Mutta täällä se tunsi olevansa alaston, jokaisen nähtävänä. Puoleksi vihoissaan, puoleksi peloissaan se nytkäytellen tempoi voimakasta häntäänsä puolesta toiseen ja hiipi vatsa maata hipoen ja tuimat silmät vilkuen yhtäänne ja toisaanne, etsien joko saalista tai piilopaikkaa.

Sen oli nälkä, tämän laihan intialaisen leopardin; mutta vielä ravintoakin tärkeämpi oli sille semmoinen paikka, jossa saattoi piillä ja levätä, koettaessaan vähän perehtyä tähän uuteen ympäristöön. Sen hermot vielä värisivät huudosta ja parkunasta, tukahduttavasta savusta, sokaisevasta roihusta, liekeistä, jotka olivat näyttäneet nälkäisinä karkaavan hänen perässään ja tavottavan häntä kielellään, ja koko tulipalosta, joka oli sirkuksen hävittänyt ja hänet vapauttanut, ja sen huumaavasta melskeestä. Hän ei tiennyt, että hänen oli pelastuksestaan kiittäminen ystävällistä vartijaa, joka oli sekamelskassa avannut hänen häkkinsä ja jonka hän sitten oli nurin juossut ja kamalasti kynsinyt hurjassa paon kiireessään. Hän tuskin tiesi, taikka vain sekavasti muisti, kuinka häntä asutun maan halki paetessaan oli ammuttu, kiljuvin koirin ajettu, kuinka vihainen, utelias karjalauma oli käynyt hänen kimppuunsa ja jymisevä veturi, jonka nopeudesta hän oli vaarakseen erehtynyt, oli ollut vähällä ajaa hänet nurin. Ei hänelle tällä haavaa ollut selvänä juuri mikään muu kuin kylmä yksinäisyys ja hiljaisuus, ja nuo ihmeelliset ja huolestuttavat puunrunko-näköalat, joita näytti aukenevan hänen luotaan aina uusia joka suunnalle. Ne pakottivat lakkaamatta vilkumaan joka puolelle tavalla, joka kerrassaan uuvutti hermoja. Hän kaipasi piilopaikkaa kuin hätyytetty rotta reikää. Hän kaipasi paikkaa, johon voisi peräytyä ja sieltä sitten edes jonkinlaisella turvallisuuden tunteella kurkistella tätä kerrassaan uuden mallista käsittämätöntä maailmaa. Vihaisena, viekkaana, voimakkaana ja voimiinsa luottavana se ei paljoakaan pelännyt sitä minkä tiesi ja ymmärsi. Mutta samoin kuin enimmät kehittyneet luontokappaleet, joilla on jonkun verran mielikuvitusta, se pelkäsi tuntematonta. Se tahtoi saada hyvän tilaisuuden sitä tutkiakseen, ennen kuin ryhtyisi sen kanssa voimiaan koettelemaan.

Kuitenkin oli se, mikä siitä näytti erämaalta, kylläkin asuttua, jos sen silmät olisivat sen älynneet. Tumpuran karvaiset pienokaiset metsähiiret vilkuivat sitä hetkisen keijumaisesti ja sitten hämmästystään kimeällä piipityksellä ilmaisten peräytyivät reikiinsä kuusenjuurien alle. Kannon takaa kellanruskea portimo, väriltään kuin lakastunut havuneulapeitto, tuijotti siihen silmillä, jotka olivat yhtä hurjat kuin sen omat silmät, ja paljon vihaisemmat ja häijymmät. Pienet valkoisen ja mustan kirjavat tikat kurkistelivat sitä uteliaasti puun takaa, hemlokkikuusen runkoa ylös juostessaan ja samalla pitivät tarkkaan varansa, ettei sen tuhoa uhkaava tuijotus päässyt niiden ruumista näkemään. Mustankirjavat tiaiset lakkasivat hyönteisiä puunkuoren alta etsimästä, ihmettelivät sitä sen sivu kulkiessa, sitten _tsik-a-dii-dii-diitään_ vikittäen lensivät eteenpäin, kurkistellakseen enemmänkin tätä niin outoa kuusimetsän kulkijaa. Ja suuri piikkisika, joka uneliaana kiikkui hemlokkikuusen oksalla, loi siihen korkeudestaan äärettömän välinpitämättömän katseen.

Mutta vihdoin sattui punainen orava keksimään kirkastäpläisen muukalaisen. Hypellen lähemmäksi oksalta oksalle se juoksi suurta runkoa puolitiehen alas, levitti säärensä ja häntänsä levälleen, tutkiskeli leopardia suurilla ja valoisilla, sanomattoman hävyttömillä silmillään ja alkoi niin kimakasti räkättää, että metsän kaikki hiljaiset kaarrot siitä kaikuivat.

Peräti säikähtyneenä leopardi kyyristyi jäljilleen ja sävähti, ikään kuin olisi joku piiskalla naamaan sivaltanut. Sitten se raivostuneena hyökkäsi häpeämätöntä pikku ilkkujaa vastaan. Tämä tietysti katosi silmänräpäyksessä ja sen äänekäs pilkka kirskui nyt korkealta puun latvasta. Ylös lensi leopardi sen perässä vikkelänä ja nopeana. Mutta orava melkein samassa vilauksessa jo tirskui hävyttömyyksiään viereisestä puusta ja sitten sen viereisestä.

Sangen harmissaan leopardi palasi maahan ja lähti taas matkaansa jatkamaan. Häväisijä oli, niin se päätteli, aivan liian vähäpätöinen, että siihen olisi kannattanut huomiota kiinnittää otuksena sen enempää kuin vihollisenakaan. Mutta siinä se erehtyi. Punaisen pienen eläinraiskan rähisevät hävyttömyydet houkuttelivat paikalle monta muuta saman laatuista, ja ne olivat yhtä hyvällä puhetuulella; ja meteliä vielä lisäämään siihen samalla tuli puolenkymmentä sininärhiä ja Kanadan korppia, jotka lepattelivat, vihelsivät ja tirskuivat loistavan muukalaisen ympärillä, kunnes tämän sydän oli pakahtua paljaasta raivon kylmästä voimattomuudesta. Oli hän totta puhuen jo ennenkin kokenut jotain samankaltaista, kun lörpöttelevä marakattiliuta oli häntä härnäillyt ja pilkannut omissa kotitiheiköissä. Silloin hänen kuitenkin oli onnistunut lopulta saada kiinni yksi halventajistaan ja syödä se -- joka oli sangen lohdullinen koston muoto. Mutta hänen nykyiset kiduttajansa olivat niin pieniä ja vikkeliä, että oli turha antautua semmoiseen toivoon.

Vihdoin se kuitenkin saapui jonkinlaiseen louhilinnaan, joka oli karhunvatukkain, sananjalkain ja koivun vesain peittämä, ja siitä se tuota pikaa löysi kolon, joka melkein kävi luolasta. Ryömittyään sisään se kääntyi ympäri ja laskeusi pitkäkseen suurenmoista helpotusta tuntien. Tyyssija oli niin pieni, että sen pää ulottui aina oviaukkoon saakka, ja piilopaikkana se sen mukaan oli vähän puutteellinen. Mutta nyt ei mikään salaperäinen vihollinen ainakaan takaapäin voinut käydä hänen kimppuunsa. Etupuolta hän aikoi parhaan kykynsä mukaan puolustaa, tuli kuka tahansa.

Heti tiloilleen asetuttuaan se koukisti suuret käpälänsä somasti leukansa alle, sulki silmänsä kaikkein kapeimmiksi lankamaisiksi raoiksi ja oli nukkuvinaan. Tämän välinpitämättömyyden rohkaisemina kiusanhenget alkoivat kokoontua sananjalkain sekaan, melkein sen nokan alle. Se ei ollut huomaavinaankaan. Närhit varsinkin kävivät erikoisen rohkeiksi, tirskuivat ja hyppivät siivet levällään ja iskivät siihen kirkkaat silmänsä pohjattomalla pilkalla. Lopulta eräs hypähti aivan parin jalan päähän sen kuonosta. Sekunnin murto-osan ajattelematon lintu näki kaksi kauheaa haaleaa silmää, jotka äkkiä aukenivat sitä vastaan. Sitten täpläinen kämmen nopeaan kuin välähdys syöksyi esiin ja närhi oli vain litistetty tukko kirkkaita sinisiä höyheniä sen alla.

Hysterisiin rääkymisiin puhjeten koko tuo kehno joukko oravineen kaikkineen livisti tiehensä. Muukalainen, tyytyväisyydestä silmiään vilkuttaen, pisti poskeensa laihan saaliin ja kahdella tassulla pyyhkieli höyheniä leuoistaan.

Närhien ja oravien huudon hälvettyä muukalainen rauhallisesti silmäili uutta valtakuntaansa. Pitkään aikaan ei mitään liikkunut. Mutta metsä nopeaan unohtaa. Kotvasen kuluttua leopardi huomasi omituisen otuksen, joka hiiviskeli puunrunkojen välitse kymmenkunnan sylen päässä hänen piilopaikastaan. Hän paikalla näki, että se oli jonkinlainen kissa, mutta sillä oli kumman korkea kyssäselkä takaruumis, hännästä vain tynkää ja sangen suuri pyöreä naama julmine viiksineen ja röyhelöineen. Se ei ollut yhtä suuri kuin hän, ei likimainkaan; mutta siitä huolimattakin se oli niin pelättävän näköinen, että hän arveli viisaimmaksi olla lähtemättä sen kanssa voimiaan koettelemaan ainakin kunnes oli vähän paremmin tutustunut siihen. Senkaltaiset yritykset saattoivat jäädä tuonnemmaksi. Juuri kun se oli tullut tähän päätökseen, ilves haistoi sen jäljet. Tämä suuri jälki ja uhkaava, tuntematon haju sai julman kulkijan siihen paikkaan pysähtymään. Hetkisen se uteliaasti haisteli jälkiä, pitkäin niskakarvain hitaasti pystyyn kohotessa. Haalein suurin silmin se sitten loi ympärilleen pelokkaan katseen ja meni matkoihinsa sangen pitkillä äänettömillä loikkauksilla harmaitten runkojen lomitse.

Leopardi jälleen vilkutti silmiään ja availi ja sulki suuria kynsiään niin kuin kissa hyvällä päällä. Se alkoi vähemmän pelätä tätä outoa pohjolan maailmaa.

Tuskin oli kulunut viittä minuuttia ilveksen lähdöstä, kun sananjalkain läpi suuressa hädässä loikki ruskea kaniini. Se näytti pakenevan jotakuta vainoojaa. Aivan rotkon suulla se pysähtyi, kohosi takakintuilleen ja katseli taakseen hermostuneesti, mahdottoman suuret korvat pelokkaasti pystyssä. Leopardi yhdellä hypyllä syöksyi ovestaan ja iski siihen kiinni. Tämä saalis oli vaivan arvoinen; vähät siitä, mitä muut metsästäjät jo olivat sen edestä tehneet. Leopardin maatessa ja aterioidessa hyökkäsi sananjalkain seasta notkea ruskea pikku olento, joka myrkyllisesti ärisi sille aivan vasten naamaa ja vilahti pois, ennen kuin se sai käpälänsä päälle.

Tämän aterian jälkeen muukalainen nukkui raittiisti tunnin tai pari ja herätessään oli mielestään koko lailla kotiutunut uuteen ympäristöönsä. Oli aivan ilmeistä, että täältä löytyisi hyvät metsästysmaat, eikä hän ainakaan vielä ollut nähnyt merkkiäkään semmoisesta eläimestä, joka olisi ollut kyllin voimallinen tai rohkea riitelemään häneltä omistusoikeutta. Metsä alkoi nyt hämärtää illan ensimäisten ruskojen kajastuksessa, ja hän tunsi halua lähteä pyyntihommiin. Hän ei enää ollut hermostunut pakolainen, vaan siistin pesän omistaja ja kaikesta päättäen rajattoman metsästysmaan valtias, ja niinpä hän asteli esiin, oikoi itseään nautinnolla ja lähti kävelemään vettä etsiäkseen.