Part 5

Karhulle tapaus myös oli yllätys. Yksinäisenä, pahaluontoisena yksilönä sangen yksilöllistä rotuaan se ei kuuleman eikä vainunkaan kautta ollut saanut minkäänlaista tietoa näiden pelättäväin sekasikiöitten vainoretkestä, vaikk'ei se totta puhuen olisi kovin suuria välittänyt, vaikka olisi kuinkakin selvään vainunnut. Se ei ollut niitä miehiä, jotka vähästä hätääntyvät. Kiepahtaen ympäri tunkeilijoita silmästä silmään katsomaan se istahti takakintuilleen, mörähti karheasti kurkussaan, nosti toisen suuren kämmenensä pitkine käyrine kynsineen ja niskaansa kyyristäen silmäili vastustajiaan pelvotta. Se oli valmiina tappeluun, kävi miten kävi. Samalla se oli yhtä valmiina rauhaankin sillä ehdolla, ettei häntä pienimmälläkään tavalla häiritty. Sen mieli oli liian kiinni matoloissa ja marjoissa ja lahoissa pököissä, että se olisi etsinyt tappelua tappelun itsensä vuoksi.

Sudet eivät olleet nälissään, ja ne tunsivat, ettei karhu olisi mikään helppo saalis. Epäröivällä mielellä ne odottivat, kunnes johtaja antaisi merkin hyökkäykseen. Mutta johtajalla, joka istui takakintuillaan aivan, puolipiirin keskustan edessä, kieli pitkällä roikkuen, ei ollut vähääkään kiirettä. Se tutki vihollista ja odotti sen puolelta ensi liikettä. Sillä oli kärsivällisyyden lahja, kuten niin varovaisella johtajalla sopikin olla.

Mutta se oli lahja, jota karhulla ei ollut. Hänpä nyt, nähtävästi päätellen, ettei näillä vierailla ollut halua häiritä hänen matojen kaivelultaan, kävi taas kantoon kiinni ja kerran jykevällä etukämmenellään kiskaisten repäisi irti koko toisen puolen.

Sillä samalla hetkellä tulinen pieni tiisti syöksähti kuin käärme eteenpäin ja näykkäsi sen takakoipia, toivoen kinttusuonen poikki purevansa. Mutta semmoisella salaman nopeudella tuiskahti karhu ympäri ja löi sitä, ettei se saanut muuta kuin suuntäyden karvoja hampaihinsa ja vältti raatelevan iskun vain sen kautta, että ponnahti takaisin nurin niskoin kuin löysätty jousi. Kyljessä pitkä punainen piirto osotti, ettei se aivan ehjin nahkoin päässyt.

Silmänräpäyksessä seuraten koiraemon kiivasta hyökkäystä oli koko sakki rynnistänyt eteenpäin; mutta nähdessään, että puoliso oli siitä selvinnyt, johtaja pysähtyi jyrkkään ja vihaisesti kiljuen koetti pysäyttää kumppanitkin. Nämä tottelivat, sillä ne näkivät, minkälaiseen viholliseen sitä oli yhdytty. Mutta yksi, äkkipäisin kaikista, oli mennyt liian kauas. Tuima isku sattui korkealle sen rintaan. Se nakkasi sen ilmassa takaisin tovereitten luo katkennein niskoin ja kurkku rautaisten kynsien irti repäisemänä. Sen maassa väännellessä ja kuolaa valuessa johtaja loi siihen punnitsevan katseen ja teki nopean päätöksen. Suotta oli panna sakkia alttiiksi niin voimalliselle vastustajalle, joka vielä voisi sen tuhota, etenkin kun varsinainen riista oli aivan edessä, eikä epätoivon nälkäkään pakottanut. Kutsuen sakin ankarasti järjestykseen se täyttä laukkaa johti sen sivulle päin, etsi muutama kymmenkunta syltä kauempaa uudelleen sarvaitten jäljet ja jätti uhrin ruumiin oman onnensa nojaan. Karhu mulkoili niiden perään vihaisesti mörähtäen, kunnes ne olivat näkymättömiin kadonneet. Sitten se tallusteli vainajan luo, haisteli sitä, käänteli sitä kämmenellään ja sitten tyynesti palasi takaisin kannolleen matoloita etsimään. Ei sitä maittanut susi, sen enempää kuin koirakaan.

Sakki sillä välin sekä raivostuneena että hämmästyneenä jatkoi ajoaan ja lopulta saikin saaliinsa. Ahmiessaan lämmintä sarvaanlihaa se unohti vastoinkäymisen ja menetetty jäsen helposti haihtui muistosta. Mutta opetus oli ollut sakille hyödyksi.

Oli kulunut kaksi päivää tästä, kun sudet saapuivat paljaitten maitten järvelle ja kuusimetsien synkästä varjosta ihmetellen katsoa tuijottivat ensimäistä hirveä, minkä olivat milloinkaan nähneet.

Kaksi päivää takaperin sudet olisivat pitäneet näitä molempia suuria kömpelöitä ilmestyksiä, niiden rannalla seistessä mustina vettä vastaan, vain jonkinIaisina luonnottoman suurina sarvaina ja arvelematta lentäneet niiden kimppuun. Mutta nyt ne muistivat karhun. Ne eivät aivan luottaneet näitten molempain korkeaolkaisten, pitkäkuonoisten muukalaisten näköön, niiden siinä seistessä koivet hajallaan ja välinpitämättömän näköisinä. Ne odottivat varovaisen johtajansa merkkiä, mutta varovainen johtaja ei ollutkaan kovin hätäinen merkkiä antamaan. Se ei tiennyt, mitä kuntoa, mitä odottamattomia voimia saattoi piillä moisissa ruhoissa, jotka olivat niin sarvaan näköisiä ja kuitenkin niin erilaisia. Mutta kun molemmat hirvet vihdoin, tuntemattomuutta vavisten, äkkiä syöksyivät veteen ja lähtivät uimaan pois halki oranssihehkun, niin se päätti, että ne olivat riistaa, jota oli metsästettävä. Yksin se astua patsasteli avoimella rannalla, katsoi jonkun hetken kiinteästi pakolaisten jälkeen, kunnes oli varma siitä, mihin niiden oli matka, ja sitten mittaili rantoja punnitsevin katsein puoleen ja toiseen, ikään kuin veden ympärysmittaa arvostellen. Tehtyään ilmeisestikin päätöksen, minkä kautta oli lyhyin matka ympäri, se asteli takaisin pimentoihin. Tuossa tuokiossa koko sakki oli täydessä menon toimessa suunnaten järven päätä kohti, jonne oli matkaa seitsemän tai kahdeksan mailia. Hirviparikunta sillä välin saavutti vastakkaisen rannan ja asteli vedestä pajukon laitaan, mustana ja vettä valuvana. Mutta ne eivät jääneet siihen. Vaihtelun kiihko oli ne vallannut, ja kun hirvi lähtee kulkemaan, niin se voi kulkea kauas. Juosten pitkää hoippuvaa raviaan, joka näyttää lähtevän niin helposti, ja kuitenkin niin armottomasti lyhentää taivalta, ne seurailivat jokea, kunnes oranssikiilto oli jäänyt kauas taakse ja paljaiden maiden pensaikkolakeudet alkoivat kohota mataliksi pyöreiksi ylämaiksi, joilla oli harvahkoa metsää. Niillä ei ollut muuta kuin yksi päämäärä -- päästä niin kauas kuin suinkin järven synkkäin kuusikoitten vilkkuvista viheriäisistä silmistä ja käpäläin tassutuksista.

Vähän ne aavistivat, että niiden harmistuneen paon juoni lähestyi viheriäisten silmäin ja tassuttavain käpäläin suuntaa.

III.

Kuu nousi tänä yönä aikaiseen; se oli melkein täysi. Kaukana matalien ylämaitten takalistolla joki laajeni leveiksi tyyniksi suvantomatkoiksi, jotka oikeastaan muodostivatkin jonkinlaisen kiertelevän järven. Tämän järvimäisen suvannon rannalla, eräässä äkkipolvessa, jossa ryhmä korkeita saarnivaahteroita, haapoja ja seljoja loi pienen saarekkeen laajan avoimen luonnonniityn keskelle, makasi kaksi metsästäjää piilossa. He olivat lähteneet matkaan itärannikolta, kulkeneet maanselän poikki ja saapuneet lopulta tähän syrjäiseen laaksoon hirviä väijymään.

Kummallakin oli pyssy. Toisella, joka oli jättiläinen miehekseen ja puvustaan päättäen ilmeisestikin opas, oli myös pieni kirves ja pitkä käärö koivuntuohta, joka oli kiedottu torven muotoiseksi. Tämä oli nimittäin hirvien hirnunta-aika.

Istuen selkä suurta saarnivaahteraa vastaan ja semmoisessa paikassa, ettei heitä paljoa näkynyt, vaikka he selvään näkivät joka suunnalle väijytyksestään, molemmat miehet varustivat itselleen niin mukavat tilat kuin suinkin, sillä nyt oli odotettava kauan ja liikkumatta. Kymmenen tai viidentoista minuutin hiljaisuuden jälkeen, joka olisi rasittanut vaikka kenen tottumattoman hermoja, jättiläisopas Adam Moore kohotti tuohitorven huulilleen ja torautti sillä naarashirven omituisen käheän ja muodottoman, mutta sanomattoman jylhän ja aution hirnauksen -- lannistamattomien erämaitten ilmetyn perussävelen. Vitkastellen se lähti oppaan taitoisilta huulilta.

"Totta puhuen, Adam", mutisi Rawson, "olettepa te oppinut tepsivän kutsun!"

Moore suvaitsi hieman naurahtaa myönnytykseksi, sillä tämä laiha, ahavoitunut, kylmäkatseinen englantilainen, joka oli metsästänyt suurta riistaa kaikissa maailman äärissä, oli yksi niitä sangen harvoja urheilijoita, joiden kehumisesta hän vähän välitti. Lyhyen väliajan jälkeen hän soitti kutsunsa uudelleen ja vielä entistä tehtoisammin. Sitten hän antoi tuohitorven vaipua, laski sen poikkipuolin polvilleen ja odotti.

Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Liikkumaton äänetön erämaa näytti kuin lasiksi lumoutuneen sinivalkoisen kuun kumotuksessa. Mutta äkkiä kuului risahtavien oksien etäistä ääntä. Se läheni nopeaa.

_"Arvasinhan_ minä, että se vetäisi, Adam", mutisi Rawson, ei kovempaa kuin tuulen henki poppelien lehvissä. Hän kohotti pyssynsä ja nousi hiljaa toiselle polvelleen.

Heti sen jälkeen Moore laski suuren kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen.

"Kummallista", hän kuiskasi -- "niitä on tulossa _kaksi!"_

Tiheästä viidakosta niityn takaa, ehkä parinsadan sylen päästä, syöksyivät sitten molemmat pakolaiset esiin. Niinkin pitkän matkan päästä näki, että ne olivat kovin ahtaalla ja nääntymäisillään. Naaras varsinkin horjui lähestyessään. Uroolla oli suurenmoiset sarvet, mutta Rawson ei nyt joutunut muuta näkemään, kuin uljaan eläimen ahdingon, ja vaistomaisesti hän laski alas pyssynsä.

"Minä en tätä ymmärrä", mutisi opas, kohoten varovaisesti jaloilleen seljapensaiden takana.

Pakolaiset painoivat yhtä suoraa eteenpäin, pyrkien saarnivaahteraryhmän suojaan takaa ajavan tuntemattoman uhkan kauhuissa, välittämättä mitään vaaroista, mitä siinä ehkä saattoi piillä. Niityllä oli puolitiessä poikittain kaatunut puu, jonka tulva joskus oli siihen tuonut ja jättänyt. Iso uroshirvi harppasi sen yli juoksussaan, mutta naaras, ilmeisestikin puolisokeana uupumuksesta, kompastui siihen ja sortui kuonolleen määkäsevällä mölähdyksellä ja jäi siihen makaamaan, ikään kuin välittämättä sen koommin, mitä kohtalo helmassaan toisi.

Uroshirvi seisahtui jyrkästi huomatessaan, ettei toveri enää ollutkaan rinnalla, pyörsi takaisin, kumarsi mahtavan päänsä ja haisteli sitä huolestuneena. Se työnsi sitä kuonollaan; jopa iski sitä kipeästi sarviensa terävillä kärjillä, koettaen pakottaa sitä uusiin ponnistuksiin. Ilmeisestikin päätettyään, että nämä yritykset olivat turhia, se seisahtui sen eteen ja tuijotti takaisin jälkiä pitkin, sinne mistä olivat tulleet.

"Eikö se ole uljas!" mutisi Rawson, silmät ihastuksesta loistaen.

Seuraavassa tuokiossa alusmetsä niityn takana kahahtaen jakautui ja laihoja haamuja hyppi siitä esiin kuutamossa.

"Susia! _Metsäsusia!"_ huudahti Moore säikähtäneellä äänellä. Hän oli ollut lännessä ja tunsi lajin. Kahdeksan kappaletta! Hän nakkasi pois tuohitorvensa ja tempasi maasta rihlansa.

Raivoisina pitkästä takaa-ajostaan sudet eivät epäilleet sekuntiakaan, vaan hyppäsivät suoraa päätä saaliinsa kimppuun, harmaa johtaja puolen mittaansa muitten edellä. Hampaat irvissä ne tulivat, valkoiset hampaat ja kylmät silmät kuutamossa loistaen, mutta odottava uroshirvi ei liikahtanut paikaltaankaan. Samassa kun johtaja hyppäsi sen kurkkua kohti, se nousi takajaloilleen, kohoten valtavan korkealle hyökkääjän yli ja iski raivoisesti veitsireuna-kavioillaan. Aavistamatta tätä uudenlaista puolustusmallia johtaja kesken hyppyään sai moisen junttaiskun aivan vasten tauluaan. Se lysähti maahan, koko pää luttuun ruhjottuna.

Seuraavassa sekunnissa pamahti Rawsonin rihla. Toinen susi mukelsi. Muut jäljelle jääneet jo hyppivät uljaan uroshirven kylkiin ja lapoihin kiinni koettaen kiskoa sitä nurin. Raivostuneena tästä näystä englantilainen syöksyi eteenpäin sen avuksi, laukaisten uudelleen pyssynsä, vaikk'ei hän joutunutkaan katselemaan, millä menestyksellä, ja heilutellen sitä sitten kuin nuijaa. Moore, joka ei voinut ampua, kun olisi voinut Rawsoniin sattua, laski pyssyn kädestään ja seurasi mahdottomilla juoksuaskelilla.

Rawson juuri löi lähimmältä sudelta, joka takajaloillaan seisten repi uroshirveä kaulasta, pyssynperällä poikki selän, kun hän silmäpielestä näki pienemmän ja hinterämmän pedon hyökkäävän kimppuunsa sivulta päin. Hän huusi vaistomaisesti "alas!" alas! (kuten on tapana huutaa koirille) ja antoi hyökkääjälle kiukkuisen potkun, joka sattui sen leuan alle. Ellei hänellä olisi ollut niin täysi työ edessäpäin, niin hän olisi suuresti hämmästynyt nähdessään tämän yhden vastustajan kiljahtaen pistävän häntänsä koipien väliin ja pyörähtävän hänen taakseen seistäkseen siellä tuijottavin silmin, hämmentyneenä ja nöyränä. Käskevä isännän ääni oli äkkiä pakottanut tiistin nöyrtymään entiseen alamaisuuteensa.

Sekasikiöt, joille ei viisas johtaja enää voinut oppejaan jaella ja jotka olivat raivoissaan tästä odottamattomasta sekaantumisesta heidän pyyntihommaansa, käänsivät nyt osan kiukustaan uusia vastustajia vastaan. Rawsonilla oli hetken aikaa täysi työ puolustaessaan itseään erään palavasilmäisen pedon hyökkäyksiä vastaan, hän kun ei voinut sitä luotaan torjua muuta kuin lyhyillä epätoivoisilla sysäyksillä, koska tehokkaaseen lyöntiin ei ollut tilaa. Mutta samaan aikaan jättiläisopas nopealla teholla heilutteli kirvestään tappelun tuoksinan toisella puolella, ja hyökkääjäin luku väheni kolmeksi. Uroshirvi, kaula ja olkapäät verta valuen, mutta äkkiä pahimmasta ahdingosta vapautettuna, alkoi jälleen sohia leiskuvilla etukavioillaan umpimähkään, niin että se oli yhtä suuri vaara ystävälle kuin vihamiehellekin. Onneksi se kuitenkin hipaisi Rawsonin vastustajan lanteita, saaden pedon äristen itseään vastaan pyörähtämään. Tämän syrjähyökkäyksen kautta Rawson sai tilaisuuden täyteen olantakaiseen iskuun, joka lopetti sen tappelun. Kahdesta jäljelle jääneestä sudesta toinen hyppäsi sivusta oppaan silmille, mutta alhaitse osuva kirveen sivallus puhkaisi sen kupeet. Sen kuolonkiljauksen kuullessaan ainoa eloon jäänyt hyppäsi taapäin, pyörähti ympäri ja pakeni menetetystä tappelusta. Sen oikaistessa juoksuun, niin että maha maata hipoi, Moore jälleen heilautti kirvestään. Kokeneen metsänkävijän erehtymättömällä tarkkuudella heitettynä se viuhahti läpi ilman ja halkaisi pakenevan lavat. Opas tyynenä asteli paikalle, irrotti kirveensä ja pohjalla kopauttaen päästi vääntelevän pedon vaivoistaan.

Nyt naarashirvikin, joka oli jonkun verran toipunut uupumuksestaan, alkoi kompuroida jaloilleen. Tämän nähdessään uros uhkaavasti kääntyi auttajiaan vastaan. Rawson hyppäsi syrjään parhaiksi välttääkseen vihaisen iskun.

"Näyttää siltä, ettei meitä enää tarvita täällä", hän nauroi ja lähti takaisin lehtoa kohti astumaan. Hänen niin tehdessään tiisti, jota ei oltu siihen saakka huomattu, se kun oli ymmärtänyt pysyä viisaasti syrjässä, tuli ja asettui hänen viereensä luottavalla nöyryydellä, josta ei voinut erehtyä. Englantilainen katsoi siihen hämmästyneenä sekunnin tai pari, sitten muisti ja ymmärsi.

"Korjaa sinä luusi ja kiitä onneasi, kun pääset ehjin nahkoin!" hän kylmästi käski. "Sinä olet näemmä seuran petturi!" Hän alkoi juuri antaa pyssynsä perällä pontta käskylleen, kun opas, joka samalla sai hänet kiinni, puuttui asiaan.

"Ei", sanoi hän päättävästi, "elkää ajako sitä pois. Onpa hyvä, ettei se teille kelpaa. Minä pidän sen itse. Se on parempi kuin tusina teidän tavallisia haukkujanne, joilla ei ole koskaan ollut sisua sivuhyppäyksiin. Luulisin sen nyt ottaneen oppia ja pysyvän kauniisti kotona tämän jälkeen."

NOUSEVIEN LOHIEN JOHTAJA

Se oli muhkea kala, verrattomasti muhkein suvannon kaikista kaloista -- paljasta hopean hohtoa ja karaistun teräksen sinihäivettä, pää hieno, olat vankat, pyrstön kanta sirkeä, eväliuskat leveät, puhdastekoinen pienintä suomua myöten, ja se oli merestä vasta tullut.

Suvantolampi, joka oli syvä ja tilava, oli tulvillaan kirkasta meripihkan karvaista valoa; joki nimittäin oli yksi niitä Uuden Brunswickin virtoja, joiden vedellä erinomaisesta läpikuultavuudestaan huolimatta on ruskean topaasin värivivahdus. Suvantolammen keskitse kulki virta voimakkain hitain pyörtein, siellä täällä pinnallaan hienoja vaahtiviiruja yläpuolisista vihaisista koskista. Mutta kummallakin puolella vesi lepäsi rauhallisesti hohtaen kirkkailla hietakaltailla.

Se uljas kala ei ollut yksinään, se oli noussut tänne merenlahdesta melkoisen heimolaiskarjan keralla, ja kaikki ne jonkun aikaa lepäsivät tässä luonnon suosimassa lammikossa, ennen kuin lähtivät pitkälle koskimatkalle ja raskaille virroille, jotka alkoivat heti tästä. Mutta ei ainoakaan niistä vetänyt vertaa johtajalle ko'on, voiman, nopean valppauden puolesta, eipä voinut kilpailla niiden väripilkkujenkaan puhtauden puolesta, joita kuulti sen kiehtavien kylkien hohteen alta.

Se oli vuokravettä tämä yksinäinen ja syrjäinen latvahaara; ja koska sitä mainittiin maakunnan parhaitten lohivirtojen joukossa, niin oli se syrjäisyydestään huolimatta kalliissa hinnassa ja sitä suojeltiin suurella huolella. Mutta huolimatta vahdeista ja vartijoista pääsi kuitenkin monikin salaonkija pujahtamaan sen kalaisille suvannoille. Eivätkä lohet, jotka olivat täynnään tarmoa kauan oleskeltuaan meren elähyttävässä vedessä, veri kevään viettiä palaen, vähääkään peitelleet tuloaan. Tuskin ne olivat lampeen saapuneet, ennen kuin alkoivat pelotta itseään ilmotella, hyppien vedestä puolen mittaansa, välähtäen hetkeksi paljaana hopeana auringonpaisteessa ja pudoten takaisin raskaalla loiskauksella, joka oli kerrassaan vaatimus kaikille vihollisille, mitä kuuluvissa oli.

Ei kauaa kuulunut, ennen kuin siihen vaatimukseen tuli vastaus.

Lammen alapäähän laski oikealta kädeltä puro, jonka vaahtoisesta suusta lähti liikkeelle tumma, notkea, ehkä neljää jalkaa pitkä eläin. Sen pitkä, suoneva, jäsenikäs ruumis sangen lyhyine jalkoineen ja voimallisine ohenevine häntineen oli paljolta samanlainen, kalanluontoinen, kuin hylkeenkin. Pää oli lyhyt, leuat vankat, silmät kirkkaat ja älykkäät. Meluavan puron vaahtoa valuen se kiipesi viettävälle kalliolle ja asettui sen päähän lampea vakoilemaan, jähmeänä kuin kallio itse, kunnes oli nähnyt kahden lohen hyppäävän. Sitten se livahti takaisin veteen lipeästi kuin öljytty.

Saukko tosiaan saattoi pitää vettä kotinaan yhtä hyvin kuin mikä kala tahansa, paitsi että sen aina silloin tällöin täytyi nousta pinnalle hengittämään.

Nopeuden puolesta se arvelematta ui väsyksiin ja otti kiinni hitaampia kaloja, kuten kömpelön porsasmaisen rasvakalan ja lihavan leveäotsa-säynävän; mutta nyt sitä himotti saada lohta ja se tiesi, että sen tässä tapauksessa täytyi ottaa kaikki taitonsa avukseen. Muutaman kallion ja sitten pitkän pajukon suojassa se vettä häiritsemättä hiipi ylöspäin pitkin lammen rantaa, kunnes oli yläpuolella lohikarjan, joka makasi joka pää vastavirrassa. Valiten sitten sen kaikkein näkyisimmän kalan saaliikseen se äkkinäisellä tavattoman voimallisella ruuvimaisella liikkeellä syöksyi kalakarjaan.

Ikään kuin varotuksen saatuaan sen surmavaalista lohien kuningas oli levottomasti liikahtanut, juuri samalla kuin saukko teki hyökkäyksensä. Sillä siis oli puolellaan se arvaamattoman suuri etu, että se jo oli varuillaan. Melkein kahdenkerroin taivuttaen ruumiinsa ponnahduksensa rajuudessa se ampui syrjään ja siten vältti kohtalonsa. Mutta aivan merkittä ei se kuitenkaan päässyt. Saukon leuat puraisivat näykäten kiinni sen olkain lihaiseen osaan, heti kidusten taa. Mutta ne sattuivat viistoon. Jos se olisi ollut pienempi kala, niin olisivat ne sittenkin pitäneet kiinni. Mutta suuren painonsa kautta, joka lisäksi oli kaikki lihasvoimaa ja sähköä, se riuhtaisi itsensä irti, pitkän punaisen kylkihaavan saatuaan. Yksi vilaus vain, niin se oli suvantolammen yläpäässä kosken pohjalla valkoisessa vaahtotuprussa. Saukko oli liian viisas takaa ajaakseen, punaltihe taapäin kuin ankeriainen ja näykkäsi hampaihinsa pienemmän kalan, joka hädissään melkein syöksyi suoraa päätä sen kitaan.

Lohi syvästä haavastaan jätti alussa veriviirun jälkeensä. Mutta vaikka se olikin saanut niin kamalan vamman, niin ei tämä kuitenkaan näyttänyt mitään vaikuttavan sen tarmoon, ja jääkylmä vesi nopeaan seisautti verenvuodon, kuroen kokoon katkenneiden verisuonien reunat. Alussa se oli niin säikähtynyt ja turtunut, ettei osannut suuntaansa valita, painoi vain ylöspäin suoraan pahimman pöllyn läpi. Vesi kun siellä oli täyteen sulloutunut kermaista vaahtoa ja sen vuoksi ilmaa täynnään, niin tietysti siellä oli vähemmän vastusta pyrstön ja evien leiskauksille ja paljon voimaa sen vuoksi kului hukkaan. Muutamassa sekunnissa se kuitenkin alkoi taas selvitellä järkeään ja valita suuntansa ymmärtävämmin.

Koski oli pitkä, jyrkkä ja monikopruinen -- poikittaisia kynnyksiä ja könkäitä ja kapeita nivoja melkein yhtä painoa monta mailia. Venemiehet taivalsivat tämän matkan, ainoastaan erikoisen edullisissa oloissa sitä voitiin kanootilla kulkea ja parhaimpinakin aikoina se oli "pahana vetenä" pelätty. Lohi lähti nousemaan sitä kohtaa, missä veden kulku oli väkevin, mutta silein -- missä virran täysi sisusta nopeudestaan huolimatta tarjosi otteen, jonka avulla vuovata eteenpäin, tukikohdan, josta ponnistaa hirmuisen väkevillä potkauksilla. On muistettava, että paljaista evistä tämänkaltaisessa uinnissa on verraten vähän apua, suuria pyrstöeviä lukuun ottamatta. Lohen koko ruumis, joka oli kaikki paljasta lihaskimppua ja hermovoima-punomusta, oli nyt, työn kannalta katsoen, paljasta pyrstön jatkoa, yhtä potkuria ja voimakonetta pyrstöevästä kiduksiin saakka. Joka olisi voinut katsella sitä suoraan ylhäältä päin, niin etteivät veden pettävät heijastukset olisi häirinneet, se olisi nähnyt sen suorana syöksyvänä varjona nousevan kauheimmatkin putoukset ja nielut ilman näkyvää voimanponnistusta.

Mutta voimaa se siitä huolimatta kysyi, vaikka näyttikin niin helpolta. Päästyään vihdoin -- halki survovan jyrinän, puhki vaahtivöitten tukahuttavan sotkun ja kautta murtuneiden kiehuvien valojen huimaavan metelin -- jonkinlaiseen pieneen kattilaan, joka oli erään kynnyksen alla keskellä virtaa, se ilomielellä levähti hetkisen. Virta siinä hiljeni sekä kattilan syvyyden vuoksi että voimallisen pyörteen kohtaamisesta, joka herpautti sen kiivautta. Ja vaikka virta täälläkin oli rikkinäinen ja kiehuva, niin löytyi täältä kuitenkin muuan kolkka, jossa vesi oli verraten raukeaa ja hän saattoi virkistää voimiaan seuraavaa taivalta varten. Mutta täältä jyrinän ja mahtavien virtain potkinnan keskeltä olivat eräät vähäpätöiset suolattoman veden loisetkin löytäneet epävarman tyyssijan Ilolla ne tervehtivät suuren lohen tuloa ja ahnaasti kiinnittivät itsensä sen avoimen haavan reunoihin. Vähääkään huomaamatta niitä lohi vei ne mukanaan työntyessään uudelleen virtaan ja jälleen lähtiessään vaivalloiselle matkalleen.

Koskimatkan loppuosalla iso lohi ei enää tavannut paikkaa, jossa olisi voinut viivähtää. Ei ollut hyvä hellittää niistä vikevistä itsepintaisista ryntäyksistä, joilla se tunkeutui eteenpäin halki ärjyväin koskien ja vyöryvien putouksien, kunnes vihdoin väsyneenä ja runneltuna saapui tyvenille suvannoille, jotka muodostivat matkan seuraavan taipaleen. Heti ensimäisessä suvantolampareessa, jossa oli puhdas pohja -- liejua ja juuttunutta ruuhkaa se vihasi -- se pysähtyi ja pää vastavirrassa ja evillä hiljalleen soudellen kiikuttelihe vaaksan verran kirkasta hiekkapohjaa ylempänä. Ja siinä häneen seuraavan tunnin kuluessa ja myöhemminkin yhtyi suurin osa tovereistakin, joista hän oli niin äkkiarvaamatta eronnut alemmassa lammessa. Ne olivat kaikki liian uupuneita hypelläkseen eikä niitä haluttanut ruokaillakaan, sillä harvoin niitä vaivaa nälkä paluumatkalla suolattomaan veteen; ne sen vuoksi kaikki makasivat kylki kyljessä kiinni tyynessä lampareessa jöröinä kuin lihavat rasva kalat.

Yö oli tyyni ja vailla kuutamoa, suuret tähdet vain ja sinimusta taivas kuvastuivat pitkien suvantojen pintaan. Joskus kalpeasiipinen koiperhonen sattui putoamaan virran lasimaiselle kalvolle ja hiukan hämmensi sitä heikolla lepatuksellaan. Tuota pikaa siitä laiskasti kohosi iso jokitaimen ja nielaisi hyönteisen öljymäiseen kulaukseen, tai sivalsi sen veden alle äänekkäällä halveksivalla läiskäyksellä, ennen kuin alentui sen suuhunsa ottamaan ja nielemään. Mutta lohia eivät huvittaneet perhot eivätkä taimenet. Jostain tuntemattomasta syystä -- koskien nousun aiheuttama väsymys tuskin riitti sitä perustelemaan -- niiden tapa ei ollut kohota pintaan eikä potkia tässä lampareessa viipyessään; ja lohipa näyttää olevan hyvin piintynyt tavoissaan pysymään.