Part 4

Mitä puremaan tuli, niin _se_ ei ollut mikään anteeksiantamaton loukkaus. Koiran vauhti hiljeni. Pakeneva koetti teeskennellä rammaksi, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Yht'äkkiä koira pysähtyi siihen paikkaan, haisteli huolellisesti erään pensaan, ikään kuin havaiten siinä jotain ihastuttavaa mieltä kiinnittävää hajua, sitten käänsi selkänsä ja levollisesti lähti juoksemaan kotia kohti. Kettu tuijotti sen jälkeen epäröiden jonkun silmänräpäyksen ja sitten, ilmeisestikin päätettyään jättää kostonsa tuonnemmaksi taikka miettiä uuden tehokkaamman suunnitelman, kulki omia teitään, metsän liepeitä syrjäillen, ylämaahan pesälleen.

Kun emottoman poikueen koko huoli nyt oli isän niskoilla, niin ei kettu vihansa palavasta kiireestä huolimatta ennättänyt lähinnä seuraavina päivinä kulkea talolle koiraa uudelleen tapaamaan. Poikaset siirrettyään toiseen syrjäisempään pesään ja jätettyään niille kokonaisen kaniinin pureskeltavaksi hänen poissa ollessaan, se vihdoin eräänä yönä myöhään lähti vastustajaansa etsimään. Talossa kaikki oli rauhallista, nukkui kevään vienossa kuutamossa; mutta koira oli kotoa poissa, ehkä laitumilla kaniineja ajamassa. Katkeralla ylenkatseella kettu likasi vihamiehensä koppelin ja ruoka-astian, samoin kuin useita maahan kaivetuita luitakin, jotka se kaivoi esiin ja sitten hajotti. Sitten se, jättäen koskematta kanahuoneen ja ankkatarhan, jottei kohdistaisi itseensä maanviljelijän vaarallista huomiota, livisti tiehensä siinä vahvassa luottamuksessa, että vihamies käsittäisi täten kasattujen loukkausten suunnattomuuden.

Tämä luottamus ei pettänytkään. Koira, aamun koittaessa uupuneena ja kasteesta läpimärkänä palatessaan, kiehahti silmittömään raivoon. Sen terävä hajuaisti sanoi, että häpäisijä oli sama röyhkeä elukka, joka aivan äsken oli hänen oman kotinsa kynnyksellä käynyt hänen kimppuunsa ja sitten houkutellut hänet niin turhaan takaa-ajoon. Ja se alkoi älytä, että näiden myrkyllisten mielenosotusten alla piili enemmän kuin tavallinen vihamielisyys. Sen kiukku paloi vakaaksi vaaralliseksi hehkuksi; ja haisteltuaan vihollisen kaikki temput, kunnes asema oli täysin selvitetty, se etsi kiinni jälkien pään ja lähti lujalla päätöksellä takaa ajamaan. Verivaino oli nyt selvä ja molemminpuolinen, eikä se enää ollut sillä päällä, että sitä olisi haluttanut luopua aikomuksestaan. Sekin oli päättänyt kostaa.

Aivan talon läheisyydessä ketun jäljet jo olivat lähes tuntia vanhat, mutta pian ne kävivät tuoreemmiksi. Toivoen takaa-ajoa kettu oli matkalla viivytellyt, pyydystäen muutamia myöhäisiä hiiriä ja kovakuoriaisia, jotka vielä olivat aamukylmästä kankeina, ja muniensa päällä nukkuvan hautovan maakyyhkyn. Viimein se, matalalta kummulta taakseen katsoessaan, näki vainoojansa itsepintaisesti selvittelevän hänen jälkiään. Se odotti liikkumatta, kunnes koira hänet keksi ja päästi vihaisen äläkän. Sitten se lähti juoksemaan, pitäen puolensadan sylen välimatkaa.

Alussa näytti siltä, kuin olisi viekkaan pakolaisen tarkotus vain ollut väsyttää raskasta takaa-ajajaansa ja siten vähentää tämän painon ja lihasten ylivoimaa. Hyvinkin enemmän kuin tunnin se johti ajoa sinne ja tänne kaikkein rosoisimpia ja vaikeimpia maita, joilla hänen oma keveytensä ja heikkojen polkujen tuntemuksensa auttoivat häntä voimiaan säästämään niin paljon kuin suinkin. Mutta kettu näyttikin muka olevan juuri uupumaisillaan; näytti muka siltä, kuin olisi takaa-ajaja hitaasti, mutta varmaan hänet saavuttanut. Takaa-ajaja, joka läähätti raskaasti, kieli valuen pitkälle suusta, oli tuskin kymmentäkään syltä jäljessä.

Vihdoin pakeneva, ikään kuin yli voimiensa ahdistettuna ja aikeissa paeta johonkin kallion koloon, kääntyi ympäri ja juoksi oikopäätä ikään kuin viimeisessä hurjassa voimain ponnistuksessaan ylös paljasta rinnettä, pienen vuoren syrjää. Päälle päästyään se viipymättä katosi reunan taa. Koira karkasi perässä, mutta sen sijaan että olisi seurannut perässä ylitse, kuten kettu ilmeisestikin oli luullut sen tekevän, se äkkiä pysähtyi, ennen kuin saavutti partaan, ja kävi ja katseli alas varovasti, josta huomasi, ettei se niinkään helposti ansaan mennyt.

Vuoren nikaman toisella puolella oli kymmentä syltä korkea äkkijyrkkä pudoke, alla kiehuva koski.

Ellei koira olisi pysähtynyt siihen kuin pysähtyi, niin se ehdottomasti olisi suistunut sinne päistikkaa ja siihen olisi se juttu päättynyt. Mutta omaksi onnekseen se tunsi paikan. Ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että vihollinen saattoi otaksua hänen sinne putoavan. Hän vain ajatteli, että ketulla mahtoi olla piilopaikka jyrkänteen rotkoissa, ja tämän piilopaikan löytäminen se hänen mieltään kiinnitti.

Siinä samassa se huomasikin vähäisen, ei muuta kuin nimeksi pykälää, joka kulki jonkun jalan viistoon alaspäin ja sitten katosi esiin pistävän jyrkänteen taa. Pakolaisen haju oli väkevä tällä hataralla ja vaarallisella juonella. Ainoastaan ihmeteltävän varmajalkainen ja keveä eläin oli voinut kulkea siitä suistumatta. Koiralle se oli kerrassaan mahdotonta. Se haisteli sitä äkeissään ja huomatessaan sitten, että itse reunakin uhkasi revetä sen painosta, se kulki takaperin, istui kintuilleen, kohotti kuononsa taivasta kohti ja ulvoi ilmoille vihaista nolostumistaan. Kesken tätä tunteenpurkausta se sattui päätään kääntämään. Tuossa, aivan jyrkkäyksen partaalla, ei kahdenkaankymmenen askeleen päässä, istui kettu, siristäen silmiään tutkimattomaan katseeseen.

Koira tunsi nyt yht'äkkiä, että hänestä tehtiin pilkkaa. Tämä oli sille uusi ja nöyryyttävä kokemus. Puolisokeana raivosta se uudelleen syöksyi takaa ajamaan.

Kettu tällä kertaa juoksi uuteen suuntaan, karkasi pitkään rosoiseen rinteeseen, jonka poikki kulki paljaita kallioportaita. Ajo lopulta johti matalaan rotkoon, joka vähitellen kapeni, kunnes kallioiden yläsyrjät yhtyivät, muodostaen matalan holvikaarron, jonka korkeus saattoi olla puolentoista jalkaa. Tänne kuiviin rakoihin, suojaan sekä sateilta että hunajaa nuuskivilta karhuilta, oli asettunut karkuun lähtenyt mehiläisparvi ja lisääntynyt siellä suunnattomaksi yhteiskunnaksi. Mehiläiset tähän aikaan aamusta alkoivat juuri liikkua ja valmistua päivän työhön, päiväpaisteessa keräämään kevään tuoksuvaa siitepölyä.

Kettu hyvin tiesi tämän vaarallisen solan, viekkaasti sen sivulta päin tutkittuaan, vaikkei se tietenkään koskaan ollut uskaltanut sen läpi kulkea. Nyt se viivytteli, ikään kuin umpimutkaan jouduttuaan, kunnes koira oli vain puolenkymmenen sylen päässä. Sitten se hirmuiseen nopeuteen ponnistaen syöksyi solaan, venyttäen itseään, kunnes oli maata myöten litteänä, mutta samalla sovittaen siten, että sai karvasudillaan sivallettua kihiseviä kennoja niiden alitse juostessaan. Kokematta sen pahempaa, kuin että sai pari kolme pistoa ja muutamia mehiläisiä turkkiinsa, se onnellisesti pääsi läpi ja syöksyi taajaan pensaikkoon karistaakseen siinä hyökkääjät pois nahkastaan. Mutta hänen takanaan ilma kiehui mustanaan kiukkuisia mehiläisiä.

Tähän elävän tulen polttavaan pyörteeseen koira nyt sokeasti syöksyi. Silmänräpäyksessä tilanne sille selvisi. Äkillisestä tuskasta kiljuen se peräytyi takaisin, kiireestä kantapäähän mehiläisiä täynnään, ja kuin riivattu karkasi rinteen alle, ilma perässä mustanaan pörinää.

Sulan onnen kautta -- kun se ei vähääkään nähnyt minne meni -- se ryntäsi erään pensaspaarteen puhki ja putosi syvään jääkylmään allikkoon. Tämä auttoi silmänräpäyksessä, ja yllätys sai sen järkiinsä toipumaan. Mehiläiset, jotka istuivat siinä kiinni, joko vesi hukutti, huuhtoi pois tai jähmetytti siinä samassa voimattomiksi. Kun koira nousi pinnalle, niin takaa-ajavasta parvesta vielä toisia iski sen kimppuun, mutta enimmäkseen raivostuneet hyönteiset eivät huomanneet, minne se oli hävinnyt. Ne jäivät surisemaan pensaitten ja vesiallikon päälle, mutta näyttivät pelkäävän, eivätkä laskeutuneet liian lähelle veden syvällä olevaa pintaa, niitä kun luultavasti pelotti pois pimeä ja kylmyys. Koira pisti päänsä paksun kostean ruohomättään alle, jossa se oli hyvässä turvassa, ja siellä odotti, kunnes hyönteiset väsyisivät etsimään. Kun tämä vihdoin tapahtui, niin se oli vilusta puolikuolleena; mutta ryömien varovaisesti ylös ja luiskahtaen pois viidakon suojassa se pääsi paikkaan, jossa saattoi levätä ja lämmitellä päiväpaisteessa. Silmät ja sieraimet turvonneina ja polttavissa tuskissa ja koko nahka kirvellen myrkystä, jota siihen oli ruiskutettu sen kamalan puolen minuutin kuluessa, se kovin nyrpeänä lähti kotia kohti.

No niin, vaikka tällä koiralla ei ollut etäistäkään aavistusta siitä, että kavala vastustaja oli sen ehdoin tahdoin johtanut mehiläisten linnaan, niin syttyi siinä kuitenkin seitsenkertainen raivon liekki tämän kovin karvaan löylyn jälkeen. Kun kettu seuraavan kerran tuli talolle härnäämään, niin lähti se takaa ajamaan semmoisella tulisella tarmolla, että pakenevan hetken aikaa täytyi tehdä täyttä totta edellä pysyäkseen. Tällä kertaa ajo pakeni aivan toiseen suuntaan, laaksoa pitkin alas synkkiin tamarakki-soihin, joita ei koira ollut milloinkaan yrittänytkään vakoilla.

Ketun mielestä oli leikki nyt kaukana. Pettyneenä edellisissä kostotuumissaan ja lopulta vähältä rohkeutensa menettäen vihollisensa leppymättömän itsepintaisuuden vuoksi se alkoi käydä levottomaksi ja halusi saada koko jutun pois niskoiltaan. Samalla kun koiran raivo päivä päivältä lisääntyi, hänen oma kostonhimonsa alkoi jäähtyä, sitä myöten kuin lauhtui puolison surman tuottama surukin. Elämä oli harrastuksia täynnään ja se halusi vähitellen ajatella muitakin asioita kuin tätä verikostoa. Siitä huolimatta se kuitenkin oli luja päätöksessään; vihollisen tuli saada rangaistus. Tänään se siis juoksi suoraa päätä päämääräänsä kohti, julma vainolainen aivan kintereillään.

Neljäkolmatta tuntia aikaisemmin oli eräässä suon salasopessa syntynyt karhunpenikka. Sille paikalle oli vaikea kulku pitkin kapeita, käyrien juurien muodostamia siltoja ja kaatuneita, usein livettäviä puunrunkoja, mutta kun sinne tuli, niin ei se ollut sanottavasti muuta kuin matala kolo paaden alla, edessä suuri kallistunut ketri. Emokarhu makasi siinä kuivalla sammalvuoteella pienokaistaan imettäen ja tuon tuostakin kateellisena vilkuen synkkiin varjoihin, ikään kuin odotellen, että joku tulisi ja koettaisi siepata pienokaisen sen sylistä.

Karhu ei sattunut katselemaan sillä hetkellä, kun kettu ilmestyi, ääneti juosten. Suuri musta pää oli alas painunut, se kun paraillaan nuoleskeli ja siivoili penikkaansa. Punertava varjo kosketteli sammalta aivan sen vieressä ja meni menojaan, ennen kuin se edes ennätti päätään nostaa, mutta jätti lemunsa raskaaseen ilmaan. Säikähdyksen ja vihan vimmassa karhu työnsi vinkuvan pienokaisen taakseen ja nousi takajaloilleen istumaan samalla kun koira, säikähdyksestä kiljahtaen, äkkiä töytäsi esiin askeleen päässä siitä. Se oli nipin näpin välttänyt hyppäämästä suoraa päätä sen selkään.

Kaikessa rohkeudessaan ja tappelun himossaan ei koira kuitenkaan halunnut käsirysyä penikkaansa imettävän emäkarhun kanssa. Se hyppäsi sivuun tahtoen paeta samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta raskaan ruhonsa eteenpäin syösten hämmästyttävän sukkelasti karhu silmänräpäyksessä katkaisi siltä paluutien. Kiepahtaen paikallaan ympäri koira loikkasi saavuttaakseen toisen kaatuneen rungon, joka olisi laskenut liejuallikon poikki. Se pääsikin sille, mutta se oli vanhasta limasta livettävä, jalka petti ja koiran takapuoli putosi takaisin mustaan liejuun. Kokoon kyyristyen ja epätoivoisena selkänsä koukistaen se repi kynsillään kovaa liekoa ja ponnisteli ylös uhkaavan tuomionsa välttääkseen. Mutta juuri kun se ponnisteli, suu auki, kieli pitkällä ja tuijottavat silmät kauhistuneina, putosi sen päälle iso musta käpälä, selän katkaisten. Bulldogiveri, joka tällä kohtalon hetkellä jälleen ilmaisi itsensä, kielsi sitä huutamasta, ja itseään ympäri vääntäen se purasi hampaansa kiinni ruhjovaan kämmeneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä karhu tempasi sen sammalelle ja ruhjoi sen, niin ettei sitä enää olisi koiraksi tuntenut. Ja kontion äidillisessä raivossaan pureskellessa ja repiessä hengetöntä ruumista, kettu, kymmenen sylen päässä kyykkien, katseli ja nuoleskeli kuonoaan viimeinkin kostoonsa tyytyen.

HYÖKKÄÄJÄT

II.

Se järvi oli pohjan puolen paljailla mailla. Sen laaja pinta, sileänä kuin lasi pilven pimittämättömän auringonlaskun alla, oli väkevää vaikka hieman savuista oranssia, viheriäksi sulautuen keskitaivaan syvässä kajastuksessa. Etäinen, matalan kuusikon paartama länsiranta näkyi hampaisena ja mustana taivasta vastaan. Itäranta, joka vain epämääräisesti esiintyi autiossa, maille valuvassa hehkussa, oli laaka ja paljas, lukuun ottamatta paju- ja haapalehtoa, joka kasvoi joen laskupaikalla. Tyyni väritulva, kaiken taivaanrannan matala kaukaisuus, järven pinnan ilmeinen kuperuus, se kun näytti kumpuavan ylöspäin ilman riippuvaa kaarta kohti, ne suostuivat toisiinsa autiuden sanomattomaksi kauneudeksi.

Ilmestyi samassa musta pilkku -- ei, kaksi mustaa pilkkua -- moitteettoman peilin kiillolle, länsirannan mustasta reunasta eroten. Edeten sädehtivän kalvon poikki nopeaan, rinnakkain, ne rikkoivat sen pitkillä, sileillä, toisistaan eroavilla aalloilla, jotka eloisina kimaltelivat niiden takana, niiden viiltäessä uraansa suoraan ulos järven keskustaa kohti. Aution valohehkun alla nuo mustat pilkut selvenivät kahden uivan hirven, naaraan ja uroon, päiksi.

Ne uivat aivan veteen painuneina, tummia, kömpelöitä, mutta uljaita päitään lukuun ottamatta, pitkäveteiset kuonot kurotettuina ja pintaa jakaen. Uroon valtavat jykevät sarvet leveine sormineen olivat takakenossa pintaa pitkin ja näkymättömien, voimallisesti työskentelevien, vettä vellovien lapain päällä. Parikunnan silmissä oli utelevaa pelkoa, hurjuutta kuin pakokauhusta. Se oli outo katse erämaan suurissa valtijoissa tähän vuodenaikaan, jolloin jättimäiset uroot tappelun himossaan uhmaten uhkailevat koko luomakuntaa. Mutta se ainoa pelko, joka saattoi ne lannistaa, oli yllättänyt ne äkkiarvaamatta -- tuntemattoman pelko.

Parikunta oli ollut avoimella rannan kaistaleella, toisella kädellä kuusikko, jossa ne vaeltelivat, toisella rantavesi, jossa niiden oli tapa rypeä ja kiskoa ulpukanjuuria, kun kauhu ne valtasi täydellä voimalla ja ajoi ne ulos järven oranssinkarvaiselle peilille takarannan paljailta mailta tyyssijaa etsimään. Eikä kumpikaan tiennyt, mitä paettiin. Naaras oli ollut levoton monta päivää, uros kiukkuinen ja epäluuloinen. Jonkun epämääräisen, käsittämättömän vaaran, lähenevän mutta vielä havaitsemattoman tuhon tuntua oli ilmassa. Toisten, heikompain metsäneläinten ihmettelystä ja pelosta ja hämmästyksestä se oli jonkun hämärän kaukovaikutuksen kautta tarttunut suuren levollisen hirven hermoja järkyttämään.

Mutta nyt, lokakuun auringonlaskun viileässä loistossa, salauhka oli tullut lähemmäksi -- oli tullut tuntuvammaksi, käymättä siltä vähemmän salaperäiseksi. Naaras seistessään yksin veden partaalla kumppaniaan kutsuen, oli tuntenut hämärää painostavaa pelkoa, että joku muu kuin aviopuoliso ehkä saattoikin ilmestyä, noudattaen hänen kutsunsa kummaa tunnetta.

Ja puoliso oli tullut äkkiä, valppaasti, ääneti, ikään kuin vähin aavistaen väijytystä tai muuta estettä. Sen korkea musta haahmo seisoi kuin varjo naaraan rinnalla, tämän ensimäisten hirnausten vielä käheinä kiiriskellessä hiljaisuuteen.

Heidän siinä seistessä neuvottelemassa herkin hellin kuonoin, oli siitä loikkinut ohi punainen sarvas, joka ilmeisestikin oli kauhuissaan, mutta osotti epäröimistä, joka niin kummasti poikkesi sen paon mallin tavallisesta hillittömyydestä. Niiden hellyys hetkeksi jäähtyi selittämättömän pelon tunteesta, ja ne tuijottivat sen perään pelokkaasti, ikään kuin olisi juokseva sarvas, mokoma tavallinen näkö, äkkiä tietänyt pahaa.

Tuskin oli sarvaan outo kauhu kunnolla unhotettu, kun kettu sukkelaan ulkoni viidakosta. Nähdessään hirviparikunnan näin vain toinen toisestaan välittäen ja mustina ja näkyväisinä seisovan siinä veden partaalla, huolimatta siitä, vaikka mitkä silmät sattuisivat näkemään, kettu asteli sirosti alas rantaan ja istahti kintuilleen tuskin parin sylen päähän. Sen viekkaat silmät tutkivat niitä kiihkeästi udellen, ikään kuin ihmetellen, tokko niiden huoleton luottamus mahtoi edustaa voimaa, jonka suojassa olisi hänellekin turvaa. Toisina aikoina nämä molemmat ylhäiset rakastavaiset olisivat suuttuneet sen tunkeilevaisuudesta ja karkottaneet sen pois; mutta tänään ne vain tuijottivat siihen kysyvällä huolestuksella. Niiden silmäin katse näytti vakuuttavan ketulle, ettei täällä avusta tietoa. Se vilkaisi levottomasti olkansa yli kohti kuusikon synkkää reunaa, josta oli tullut, nousi hitaasti jaloilleen, asteli niiden ohi kopeana ja lähti sitten järven rantaa edelleen juoksemaan. Terävillä silmillään sitä tarkkaan seuraillen, ne näkivät se oikaisevan epätoivoisen paon laukkaan, heti kun se oli päässyt pajupensaikon peittoon. Tämän äkkinäisen epätoivon näkeminen, ja vielä ketun kaltaisessa viisaassa eläimessä, lannisti niitä vasten tahtoakin. Monta ne olivat nähneet kettua, mutta eivät vielä ainoatakaan, joka olisi näin ihmeellisesti menetellyt. Mitä se heistä tahtoi? Miksi se oli niin tutkistellen heitä katsellut? Ja miksi se oli sitten pakoon lähtenyt? Niitä värisytti, ne kävivät lähemmä toisiaan, käänsivät ympäri tummat ruumiinsa, kunnes perä oli kohti hohtavaa vettä, ja tuijottivat kiinteästi metsän taajaa rintamaa, jota kettu oli niin uteliaana katsellut. Samat synkät kuusikot olivat heidän kotinsa, heidän varma tuttu suojansa, mutta nyt he katselivat niitä udellen, epäillen. Mitä petosta nuo vaikenevat varjot saattoivat valmistella?

Hirvien silmät eivät keksineet mitään, vaikka olivatkin tarkat. Mutta äkkiä niiden suuret korvat, hörössä ja jäykkinä utelusta, käsittivät äänen henkäystä äärettömän hiljaisuuden takaa. Se melkein saattoi olla monen käpälän tassutusta. Sitten tuikahti sieltä täältä muutamain mustempain varjokohtain syvyydestä vihertävää kiiltoa, kalpeita tulipisteitä, jotka saattoivat olla silmiä. Lopulta ilmanhenkäys, metsän huo'ahdus niin kevyt, ettei se edes heilauttanut uroon pitkiä kaulakarvoja, kantoi niiden pingotettuihin sieraimiin. Se oli niille tuntematon, mutta sanomattoman kamala haju. Sen uhka pelotti niitä. Harmistuen ja kauhistuen ne hitaasti, kylki kyljessä, peräytyivät takaperin veteen, katseensa metsään yhä kiinnittäen. Sitten ne, äkkiä ympäri pyörtäen, uivat ulos oranssinväriseen loistoon, ponnistaen etäisen vastarannan turviin.

II.

Siinä sakissa oli kahdeksan valtavaa sutta ja yksi paljon pienempi ja heikompi, jolla siitä huolimatta näytti olevan jonkinlainen vaikutusvalta tovereihinsa. Ne kahdeksan olivat semmoisia kuulumattomia otuksia, ettei olisi luullut koskaan mokomia näkevänsä idän erämaissa, sillä ne olivat kaikkein pelättävintä Alaskan metsäsuden sukua, leuat pitkät, kyljet pitkät, kallo leveä, lavat tanakat, rinta leveä, ja jok'ikinen kyllin voimakas yhdellä puraisulla katkaistakseen naaraskaribun [karibu on Pohjois-Amerikan peura] kurkut ja vetääkseen sen nurin parhaassa juoksussa. Mutta yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ne eivät olleet milloinkaan Alaskaa nähneet, eivät juoksevaa kaributa, eivät pohjan perille vieriviä tuimia jokia, eivätkä loppumattoman lumen kukkuloita. St. Lawrence joen eteläpuolella, Pohjois-Vermontin ahtaissa ja puoliasutuissa metsissä ne olivat syntyneet, sieltä havitellen samonneet luodetta kohti, avarampia erämaita etsiäkseen.

Näin suuren ja julman joukon syntyminen hyvin järjestetyssä idässä oli sattunut seuraavalla tavalla. Muutamia vuosia aikaisemmin oli eräässä Pohjois-Vermontin kylässä muhkea metsäsusi päässyt karkaamaan vaeltavan eläinnäyttelyn kokoelmasta. Sitä oli metsästetty monta päivää paljolla melulla ja puuhalla. Mutta sepä olikin viisas. Se ei pysähtynyt pitkässä väsymättömässä laukassaan, ennen kuin oli jättänyt penikulmittain suojaa itsensä ja takaa-ajajainsa välille ja löytänyt metsän, joka oli kyllin synkkä pakopaikaksi. Se oli viisaasti eroa tehden metsästänyt vain hirvaita, jäniksiä ja muuta metsän riistaa ja jyrkästi pidättänyt itsensä kaikesta semmoisesta saaliista, jonka arveli olevan ihmisen suojeluksen alaista. Tämän järkevän menettelyn vuoksi ei kukaan osannut sen oloa aavistaakaan. Jonkun ajan kuluttua kohdatessaan erään kylän läheisyydessä pitkäleukaisen, suden näköisen tiistin, jonka suonissa oli sekä hirvikoiran että eskimokoiran verta, se oli helposti saanut viekotelluksi tämän hylkäämään isäntänsä ja rupeamaan metsässä elämään, joka hämärä himo sillä olikin aina ollut. Tämä oli uskollisesti metsästellyt hänen kanssaan ja synnyttänyt kaksi poikuetta -- romoluisia penikoita, jotka kehittyivät yhtä suuriksi ja hurjiksi kuin isäkin, mutta paljon tyhmemmiksi ja paljon häjymmiksi, kuten semmoisesta sekaannuksesta pyrkiikin syntymään. Ne tottelivat isäänsä ja johtajaansa, koska ne häntä pelkäsivät ja tunsivat hänen etevämmyytensä, ja kunnioittivat myös hoikan emonsa myrkyllistä ja äkkinäistä vihanliekkiä. Mutta ajan ehtiessä ja riistan vähentyessä niitä ei enää voitu estää käymästä muonaa hankkimassa kyläinkin läheisyydestä, ja niinpä ne piankin kiinnittivät itseensä ihmisten huomion. Kun joku eksynyt hieho oli saanut surmansa ja monta lammasta syöty, ja kun oli monta viatonta koiraa ammuttu epäluulosta, niin vanha viisas johtaja ankarasti kokosi joukkonsa ja vei sen itää kohti.

Matkaa itää kohti kesti kauan, ja vaaroja oli joka puolella. Toisinaan oli niukasti riistaa ja sakki näki kauan nälkää. Toisinaan oli vaikea löytää metsämaata matkan salaamiseksi, ja toisinaan, kun täytyi verottaa jonkun kylän karjoja, tuiskahti sieltä niiden perään asukkaita semmoisen koirain ja pyssyjen ja kirousten metelin keralla, että vähitellen hurjimmatkin penikoista oppivat varomaan. Usealla oli jo nahkansa alla lyijyrakeita muistoksi siitä, että johtajan varovaisuudessa oli järkeä. Ja saapuessaan vihdoin niihin synkkiin seutuihin kuusimetsineen, järvineen ja sotkuisine joenjuoksuineen, joissa Mainen rajat sattuvat New Brunswickin ja Quebeckin alueihin, ne olivat oppineet kuria ja varovaisuutta. Kamalampi hyökkäys kuin salo oli pahimmissa unissaankaan aavistanut, hävitti nyt Upsalquitchin ja Ottanoonstin pohjoispuolisia korkeita erämaita.

Näitten itäisten salojen turkillisten ja höyhenellisten asukkaiden kesken ei ollut edes perintömuistoa semmoisesta vitsauksesta, kuin tämä nopea rosvoava sakki. Susista kyllä oli jonkinlaista hämärää perittyä muistoa, mutta se koski idän pientä "täplikästä" sutta, joka oli tavallaan kylläkin rohkea, mutta ei niin vaarallinen, että sen vuoksi olisi tarvinnut pahoja unia nähdä. Karhu ja hirvi eivät koskaan kiinnittäneet sanottavaa huomiota täplikkääseen suteen, joka olikin ollut puolen vuosisadan vaiheille melkein tuntematon näissä seuduin. Mutta huhut tästä uudesta vitsauksesta saivat veren hyytymään semmoistenkin sydämessä, jotka eivät olleet tähän saakka paljoakaan pelosta tienneet, ja jonkinlainen hämärä pakokauhu kulki hyökkäyksen edellä kauas salojokien mukana ja pitkin autioita ylämaan vesiä. Ja näin sattui, ettei seudun hallitsevista heimoista ainoakaan johonkin aikaan joutunut hyökkääjäin tielle. Jäniksien vilinästä ja hirvaitten runsaudesta sakki sai yllin kyllin riistaa, ja hämmennyksissään pakeneva riista samalla johti sitä yhä kauemmaksi itää kohti.

Mutta se maa, johon ne nyt olivat tulleet, oli karhujen maa, ja sakin täytyi kuin täytyikin iskeä yhteen niiden kanssa. Kun ne kahdeksan eräänä päivänä ääneti samosivat sarvaan jälkiä -- ääneti siitä syystä, että älykäs johtaja oli opettanut niille äänettömyyden välttämättömyyden syntyseudun vaarallisissa metsissä, ja harvoin ne päästivät ääntä, paitsi kun täysikuun pakotus oli niin ylivoimainen, että sitä oli mahdoton vastustaa -- niin ne olivat vähällä juosta nurin kauhean ison mustan pedon, joka seisoi aivan jälkien päällä lahonnutta kantoa kynsillään repien. Ne pysähtyivät siihen paikkaan, hajaantuivat puolipiiriin ja seisoivat varpaillaan, terävän niskan ja lapain karvat pystyssä kuin harjakset.