Part 3

Uudet tulokkaat alkoivat syödä, ei kuitenkaan millään suurella kiireellä. Ei muuta kuin ammensivat sisään ja rajusti nieleskelivät alas muuta hommaavia uhreja. Joka kerran joutui niiden leukain väliin, sillä ei ollut muuta kuin yksi tie, sillä ne leuat olivat täynnään pitkiä teräviä hampaita, jotka kaikki osottivat sisään päin avaraan ja näljäiseen nieluun. Kalat, ravut, äyriäiset, kaikki ne eroa tekemättä ammennettiin sisään ja väkivoimalla nieltiin alas suunnattomiin venyviin vatsoihin, joissa ne vääntelivät yhteen sullottuna kimppuna, kunnes voimakkaiden ruuansulatusnesteitten nopea hajottava voima asetti kaikki. Muutaman harvan minuutin kuluttua jokainen kolmesta tulokkaasta kantoi allaan vatsaa, joka oli paljon suurempi kuin koko muu elimistö yhteensä. Kankeasti ja vastahakoisesti ne sitten soutelivat pois etsimään jonkun syvän vuokkometsän suojaa, jossa saisivat rauhassa ruokaansa sulatella. Ja se vähä, mikä mässääjiä oli jäljelle jäänyt, jatkoi vain pitoja, ikään kuin ei olisi mitään tapahtunut, joka olisi ahmatteja häirinnyt.

Ruuansulatus tapahtuu näissä meren syvyyksien vatsoissa hirvittävän rutosti. Tunnin tai parin levon jälkeen oli täpötäyden väjyjän turvonnut ruumis alennut melkein yhtä litteäksi kuin tavallista. Sitä myöten kuin se aleni, heräsi uudelleen sen ruokahalukin, ja äkkiä sama häälyvä violetti pikku liekkonen alkoi uudelleen nyökytellä ja väreillä tuntosarvensa taipuneessa päässä liejuisen paaden päällä.

Tällä kertaa sen ei tarvinnut kauaa odottaa, sillä äskeisten pitojen maine oli tästä ennen hyljätystä paikasta tehnyt sangen suositun maailman kolkan. Uskomattoman hirveä ja haavemainen olento uiskenteli nyt hitaasti sivu. Ylen suurilla tyhjillä silmillään se huomasi violetin valotä'yn ja kääntyi sitä tutkimaan.

Uusi tulokas, joka hämärästi näkyi omassa viheriänhopeisessa valaistuksessaan, oli näköjään jonkinlainen kaksikantinen. Pituus noin viisi jalkaa, pää ja ruumiin takimainen kolmannes melkein kuin mahdottoman lihavan ja suurisuisen ankeriaisen. Se tosiaan olikin ankeriaisten heimon omituinen muotopuoli jäsen. Muotopuolisinta siinä oli vatsa, joka oli venynyt niin suunnattomasti, että sen kalvot olivat melkein yhtä läpinäkyvät kuin lasi, ja riippui pitkittäin ruumiin alla, vähin kuin ohjattava ilmalaiva. Tähän hämmästyttävään säiliöön oli pitkittäin somasti kääritty paksu mustahko kala, jonka pituus oli kokonaista puolenkolmatta jalanmittaa, ynnä kasa pieniä tulipunaisia katkorappoja.

Mutta tämänkin suunnattoman mahantäyden keralla tuo ihmeolento vielä tunsi sangen hiukaisevaa nälkää. Ehkä hän ajatteli, että violetti pikku liekkonen voisi olla piristävä mauste ruuansulatuksen edistämiseksi. Hän avasi leukansa selkisten selälleen ja souteli sitä ottamaan. Sen hehku jo miltei kutitteli hänen alaleukansa reunaa, kun se samalla kiepsahti vähän syrjään ja väisti. Samalla hänen turvonneen mahansa riippuva lieriö melkein hipaisi alla olevaa paatta. Paasi jakautui ja laiskasti, ilman ponnistusta, imaisi sen kaikkine puoleksi sulaneine sisustoineen itseensä. Kalliomaiset leuat armotta sulkeutuivat, ja typistettynä täten likimain tavallisen ankeriaan muotoiseksi uija suonenvedontapaisesti pyrstöään piesten syöksyi pois, jättäen jälkeensä kammottavan viirun verta ja fosforivaloa. Monta minuuttia se umpimähkään ryntäili piiriä välittämättä sen enempää vihollisista kuin riistastakaan, jota se ei voinut sen koommin hyväkseen käyttää. Kun ei enää ollut mitään, minkä hyväksi elää, niin se kääntyi kyljelleen ja vaipui pohjaan, ja ennen kuin se vielä lakkasi vääntelemästä itseään, kävi sen kimppuun siirtokunta ihmeellisiä pieniä sitruunankeltaisia äyriäisiä, joilla ei ollut silmiä ensinkään.

Keltaravut olisivat saaneet kirjavan lukuisen valikoiman kutsumattomia vieraita pitoihinsa seuraavain viiden minuutin kuluessa, ellei olisi sattunut tapaus, joka käänsi kaikkien huomion ylempiin vesiin. Aivan pään päälle ilmaantui isokokoista hehkua, joka laajeni ja kirkastui, sitä myöten kuin alas vaipui. Kun se tuli lähemmä, nähtiin vaaleanvihertävästä hehkusta syöksyvän valkoisia ja keltaisia, sinisiä ja ruusunvärisiä kiitäviä valoja. Sitten selvisi, että se oli kääntelevä röykkiö vimmatusti taistelevaa elämää. Lopulta se hitaasti vaipui merililjayhteiskunnan päälle ja osottautui nyt melkein paljaaksi valaanluurangoksi, jonka sisällä ja ulkopuolella kiehui joka lajia meren syvyyksien perkkaajakansaa. Ei ihmettä, että pienet sitrunankeltaiset äyriäiset saivat jäädä rauhassa päättämään vaatimattoman ateriansa.

Valaan olivat valaanpyytäjät iskeneet harppuunalla pinnalla, anastaneet siitä rasvan ja loput hylänneet. Punaisen raadon painuessa olivat sen kimppuun ensin hyökänneet ahnaat haikalaparvet, repien irti suunnattomia kolmikulmaisia lihakimpaleita. Kun se oli vaipunut niin syvälle, etteivät haikalat enää sietäneet painetta, oli jättiläisen runko jo melkein paljas. Haikalain jälkeen tulivat yhä karttuvin joukoin syvyyksien lukemattomat ahmatit asukkaat, niitä tuli joka sukua ja lajia lukuun ottamatta ryömiviä siilejä ja äyriäisiä, jotka eivät voineet pohjasta kauaksi lähteä, ja joka suuruutta kahdentoista, jopa viidentoista jalan mittaisista kamalista hauen kaltaisista olennoista, joiden hampaalliset leuat olisivat voineet opettaa varovaisuutta mahtavimmallekin haikalalle, aina pieniin, mustiin, kukkaromaisiin ja tuskin kämmentä suurempiin kaloihin, jotka olivat paljasta leukaa ja vatsaa, mutta ilman riittävää evävoimaa reväistäkseen irti ne mehukkaat palat, joihin olivat raatelevat hampaansa upottaneet. Tämän suuren rakennuksen hitaasti ja ympäri käännellen painuessa -- sitä hitaammin, kuta enemmän paine lisääntyi -- pienemmät eläinmuodot pysyttelivät, mikäli mahdollista, rungon sisäpuolella, jott'eivät joutuisi suurempien ja ahnaampien pitovieraitten tielle. Mutta olivatpa ne luurangon ulko- tai sisäpuolella, kaikkialla pidot olivat herkeämätöntä ja säälimätöntä sotaa, pitovieraitten yleisellä ja vilpittömällä puolueettomuudella nieleskellessä toisiaankin.

Samalla kun luuranko kiehuvine hehkuineen oli asettunut merililjain sekaan, alkoi siihen tunkemalla tulla, mitä pohjalla oli ryömijätä virstan piirissä rapuja, äyriäisiä ja meritähtiä, enimmäkseen silmättömiä eläimiä, joilla kaikilla oli pitkät ihmeteltävän herkät tuntolonkerot -- kaikki osansa saamaan. Jättiläisen ruho kerrassaan kiehui valoa ja taistelua. Tunnin kuluttua luut olivat niin paljaiksi nokitut, ettei niissä ollut mitään muille kuin noille pienen pienille olennoille, joilla oli päässä porat niillä kaivautuakseen itse kovan luun sisään sen mehuja imemään. Vähitellen mässääjät sitten katosivat pitopaikasta, mikä itse ahtamalla täynnään, mikä lisätäkseen suurempien toveriensa mahantäyttä; ja valot alkoivat hälvetä luurangon jykevistä kaarevista kylkiluista ja monionteloisesta kallosta.

Onkimiehestä, jonka väijytys oli ehkä viidenkymmenen jalan päässä merililja-yhteiskunnasta, eivät asiat tällä ajalla ensinkään menestyneet, niin kuin olisi pitänyt. Olisi ollut vastoin kaikkia sen menetelmiä nousta pois liejusta ja räpylöidä sinne yleiseen rynnistykseen. Mutta mitään muutakaan se ei voinut tehdä kuin ripustaa paikoilleen häälyvän violetin lamppunsa ja koettaa viekotella tyytymättömiä kuokkureita syömingeistä pois. Muutamia vähäpätöisiä pikkukaloja se tällä tavalla saikin pyydystetyksi, ei kuitenkaan sen enempää, kuin että ruokahalu vain yltyi. Kiihkossaan se päästi kamaliin hunnutettuihin silmiinsä vähän kalpeata kiiltoa, niiden mulkoillessa joka suunnalle saalista vaanien, ja violetti valosyötti aivan hyppeli ylös ja alas miellyttely-yrityksissään.

Yht'äkkiä nämä kimaltelevat silmät kuitenkin keksivät jotain, joka sai niiden valon paikalla himmenemään ja violetin liekkosen sammumaan kuin kynttilän hatun päälle paiskaten. Salavihkaa sivuttain siirtyen onkija itse kaivautui syvemmälle lietteeseen. Se oli nähnyt pitkän, kalvakkaan valkoisen, kiemurtelevan tuntolonkeron -- nähnyt jos kuinka monta syltä -- liukuvan luurangon kylkiluita myöten. Sen perässä tuli useita muita, kaikki yhtä uteliaita. Mutta onkimies ei pysähtynyt niitä katselemaan. Sen piti vain saada päälleen liejua niin paljon kuin suinkin, vieläpä silmäinkin päälle, siksi aikaa kun nuo jättiläiskäärmeen näköiset tuntolonkerot tutkistelivat lähiseutua.

Oli sattunut niin, että muuan niistä suunnattomista valkoisista tursaista, joita asui sadoittain somasti viettävällä kaltaalla muutaman virstan päässä, oli harhaillut tavanmukaisia rajojaan kauemmaksi, luultavasti oli joku potovalas-joukko hyökkäyksellään ajanut sen liikkeelle ja säikäyttänyt sen vaellukselle. Sen laajat, kaikkikeksivät silmät olivat huomanneet raadon valoisan pohjaan vaipumisen, ja se oli lähtenyt katsomaan, mitä oli tekeillä. Hitaasti se oli matkaa tehnyt, sillä tavallisesti se, paitsi erikoisen kiireellisissä tapauksissa, liikuttaa kömpelöä ruhoaan vetämällä sitä eteenpäin pohjaa pitkin, sen sijaan että takaperin uisi, kuten pintavesien pieni mustekala. Sen paikalle saapuessa ei pidoista sen vuoksi ollut mitään jäljellä tyydyttämään sen vimmattua ruokahalua.

Tämä valkoinen hidas vaeltaja ei suinkaan ollut hirmuisen sukunsa suurimpia. Mutta siitä huolimatta ei sen nuotanperämäinen ruumis, litteine päineen ja papukaijannokkineen, paljoa puuttunut neljästäkymmenestä jalasta, ja kymmenen kiemurtelevaa tuntolonkeroa, kukin miehen reiden vahvuinen, jotka yhdessä kimpussa erosivat päästä kuin lehdet porkkanan päästä, lisäsivät sen pituutta vielä parikymmentä jalkaa. Tuntolonkerot, joiden alapuolet olivat voimakkailla imulavoilla aseistetut, olivat varsinkin pään puolesta tuntehikkaat kuin herkkä sormi; ja ne olivat kaikki taukoamatta liikkeessä, hiipivässä, urkkivassa, kiertelevässä liikkeessä kuin joukko vaaleita nälkäisiä käärmeitä. Mutta silmät ne olivat koko tämän sanoin kuvaamattoman hirviön kaikkein perusteellisimmin yöpainajaismaiset elimet. Kaksi mahdottoman suurta pikimustaa ulospullistuvaa koverolinssiä, jotka olivat niin korkeat, että yläreunat melkein sattuivat yhteen päälaella. Ilman vähintäkään luomen merkkiä, tuiki liikkumattomina ja mittaamattoman häjynilkisinä ne näyttivät siltä, kuin ei mikään olisi voinut pysyä salassa niiden kamalalta katseelta.

Nämä aavemaiset tuntolonkerot hapuilivat ylt'yleensä jättiläisluurangon paljaita luita, poimien pois jokaisen piskuisen olennon, joka vielä siellä ahersi, ja pistäen mitättömän saaliin kauheaan kitkuvaan nokkaan. Pelättävän varmasti ja nopeaan ne iskivät kiinni muutamiin kaloihin, jotka varomattomuudessaan olivat paikalla viivytelleet; muutamia rapuja ja äyriäisiä, jotka yrittivät piiloutua merililjain ruhjottujen jäännösten keskelle, ne nappasivat kiinni ja pistivät samaan papukaijan nokkaan. Mutta moinen vähäinen riista vain kiihotti nälkää. Kalpea hirviö raivoissaan kohotti itsensä aivan luurangon päälle, kyykki siellä lyhyen rupeaman, kopeloiden joka kolkan, sitten kömpelösti pudotti itsensä toiselle puolelle. Sen kaikki keksivä katse oli tuossa läheisessä paadessa huomannut jotain tavatonta. Paikalla kaksi kiemurtelevaa tuntolonkeroa lähti matkaan tutkimuksille. Ja paikalla ne kävivät kiinni otteella, joka puraisi syvältä piileskelijän nahkeaan lihaan.

Kun onkimies näin huomasi itsensä keksityksi ja tiesi paon toivottomaksi, niin ei se suinkaan hätääntynyt saamattomaksi, vaan kiehahti epätoivon vimmaan. Se oli julmaa tappelijasukua. Sen silmistä puhkesivat viheriäiset liekit ja luolamaiset leuat näykkivät hurjasti. Niiden leukain väli ei ollut paljoa alle kahden jalan, kun sen suu oli ammollaan. Ne kävivät kiinni semmoiseen kohtaan, jolta tuntolonkero oli neljää tai viittä tuumaa vahva, ja leikkasivat sen vaivatta poikki, vaikka se olikin sitkeä. Mutta samassa sen ruumiiseen kävi kiinni neljä muuta lonkeroa -- ja sillä tavalla, että vaikka se olisi kuinka temponut, hyppinyt ja haukkonut, niin sen oli aivan mahdotonta enää vahingoittaa kiinniottajaansa. Ei sukkelaan, mutta säälimättä se sitten kohotettiin ylös pesästään ja kiskottiin tuntolonkeroiden kiehuvaan rykelmään. Suuret mustat silmät tuijottivat siihen ilmeettömästi. Papukaijan nokka aukeni ammolleen, ja onkimies, pää edellä sen sisään tungettuna, nielaistiin yhdellä pitkällä tukehuttavalla kulauksella.

Tyytyen toistaiseksi tähän sangen vankkaan ateriaan valkoinen hirviö nojasi suojattoman selkänsä valaan luurankoa vastaan, osaksi sen sisäänkin käyden. Kiertäen tuntolonkeronsa huolettomasti kääröön eteensä se näytti vaipuvan uneen silmät auki. Kun kaikki oli jälleen tyyntynyt, niin kiiltomatoryhmät sytyttivät uudelleen valonsa, samoin kuin ryömivät, ruusunpunaiset ja viheriäiset tähdetkin ja kaikki nuo syöksyvät, lomittain suihkivat, puoleksi näkymättömät virvatuletkin, jotka vetelivät fosforivaloaan läpi raskaan veden. Kaunis kaivomainen ja herkkä violetti liekkonen se vain ei enää nyökytellyt eikä vietellyt ketään ankkuripaatensa päällä viittäsataa syltä syvissä pohjavesissä.

VERIKOSTO

I.

Se koira oli kaunis tanakkatekoinen roduton sekasikiö, mutta sekasikiö, jonka suonissa juoksi jaloa verta. Kuono ja korvat ja pääkallon ylimyksellinen kaarevuus osottivat, että sillä oli kauas ulottuvat esivanhemmat. Aaltoileva punakultainen karva ja hännän ja koipien ripsireunus olivat juonta, joka viittasi irlantilaiseen setteriin, kun taas kaarevat lyhyenlännät jalat ja rinnan ja olkain rotevuus julistivat bulldogin toisenluontoisia kykyjä. Kun veressä oli näin ristiriitaisia aineksia, niin ei luonnekaan ollut niitä varmimpia, se on helppo arvata; mutta hyvä äly pidätti sitä antautumasta vakaviin ikävyyksiin, ja uskollisuus ja rohkeus taas, samoin kuin huomiota herättävä ulkomuotokin, olivat saaneet maanviljelijän, joka sen omisti, antamaan sille paljon arvoa. Talonvartijana se oli kaikkien maankulkurien kauhistus, ja turhaan koetettuaan viekotella sitä suosiolliseksi taikka pettää sitä myrkytetyillä makupaloilla ne alkoivat hyvän matkan päästä kiertää sen likitienoita.

Mutta vaikka sillä olikin talonvartijan velvollisuudet, niin ei se suinkaan aina ollut paikallaan. Talon isäntä ei ollut viitsinyt opettaa sitä kotonaan pysymään. Se oli saanut kasvaa sattuman varassa, samoin kuin oli siitetty ja synnytettykin, ja itsenäisenä takametsän koirana se ei osannut aavistaakaan, että velvollisuus olisi vaatinut ainiaan kotipihoilla vetelehtimään. Ja lisäksi se irlantilaisen setterin veriosuus teki sen levottomaksi ja uteliaaksi. Sen mielihaluja oli kierrellä avoimilla mäkisillä ylämaan laitumilla, missä äreillä murmeleilla oli pesänsä, taikka tutkia laakson syviä metsiä seikkailuja etsien. Sangen vähäpätöisestäkin asiasta se saattoi tehdä seikkailun -- usein riitti juuren alainen hiiren reikä tuntikauden vimmattuun kaivelemiseen, ikään kuin hän olisi ollut vakuutettu siitä, että pohjalla piili jotain ihmeteltävää ja uutta. Mutta hänen todellinen toivonsa oli vastustaja, jonka keralla saisi toimeen kelpo tappelun -- jotain joka tyydyttäisi hänen suurten leukainsa, mahtavain lihastensa ja kilpailun ja tappelun haluisen sydämensä epämääräistä, mutta tulista himoa.

Tämän himon yllyttämänä se saattoi seurata karhujen ja ilveksien jälkiä toivehikkaassa ja arvostelukyvyttömässä innostuksessa; mutta sille onneksi karhut ja Canadan teräväkyntiset ilvekset visusti varoivat, etteivät sen tielle joutuneet. Karhu olisi leikin lyhyeen lopettanut; ja mitä ilvekseen tulee, niin vaikka koira ehkä olisikin suoriutunut tappelusta voittajana, niin olisi iso kissaeläin sisälmyksiä ratkovine kynsineen repinyt sen niin pahasti, että se luultavasti olisi verenvuodosta henkensä heittänyt voittajana kotiin marssiessaan. Mutta sekä karhut että ilvekset katselivat sitä liian suurella epäluulolla uskaltaakseen ryhtyä sen kanssa voimankoetukseen. Ne olivat sen nähneet isännän ja isännän pyssyn seurassa. Siitä syystä ne olivat aina varmat siitä, että näkivätpä sen vaikka yksikseen milloin tahansa, niin varmaan isäntä ja isännän pyssykin väijyivät jossain likitienoilla valmiina heidän kimppuunsa töytäämään, jos he joskus pikaisuudessaan kävisivät koiraa löylyyttämään.

Tietysti oli sekä metsissä että ylämaan laitumillakin toisiakin vastustajia, joiden keralla koira olisi voinut mielihalunsa tapella. Oli piikkisikoja, oli skunkkeja. Mutta koira oli liian viisas halutakseen nahkansa yhtä täyteen piikkejä, kuin neulatyyny on täynnään neuloja, ja sen sieraimet taas olivat liian herkät sietääkseen sitä ajatustakaan, että lähtisi skunkin kanssa, mies miestä vastaan tappelemaan. Kun se siis tapasi jommankumman näistä itsepäisistä ja röyhkeistä pienistä metsänkulkureista, niin se häpeämättä väistyi niiden tieltä ja koetti joka tavalla olla niiden tunteita loukkaamatta.

Sattuipa eräänä kevätaamuna, siihen aikaan kun koivujen vihannat lehdet vielä olivat hennot ja läpikuultavat, että se kaniinia turhaan takaa ajettuaan oli joutunut paljon kauemmaksi ylämaahan, kuin sen tapana oli muutoin kulkea. Se lopulta eksyi jäljiltä, kääntyi toisaanne harmistuneella mielellä, juoksi pehmeästi matalan harjun poikki, jolle päivä paistoi, ja siinä samassa tulla tupsahti kettupoikueen sekaan, joka leikki reikänsä suulla.

Kolme kiepsahtavaa punertavaa viirua katosi reikään. Mutta neljäs penikka silmät kiinni haukotteli, juuri kun koira siihen ilmestyi, ja menetti kalliita sekunteja. Se hyppäsi kuin löysätty jousi, mutta vähän liian myöhään. Kaksi säälimätöntä leukaa litisti väliinsä ruskean häntäsudin ja piti siitä kiinni.

Vaikka vakainen lapsi, niin oli se kuitenkin metsäläinen ja väänsihe taaksepäin vihaisesti näykkiäkseen mahdottoman suurta kiinniottajaansa. Vielä silmänräpäys, niin koira olisi sen niskan musertanut suurien leukojensa välissä; mutta siinä samassa töytäsi äkäpussi ruskea emo apuun. Kimakalla raivon kirjauksella se syöksyi vastustajan kimppuun ja kapeine leukoineen puraisi hampaansa syvälle sen kaulaan.

Tämän hyökkäyksen nopeasta rajuudesta hämmästyen koira päästi saaliinsa ja karkealla ärinällä kääntyi tulista pientä hyökkääjää vastaan. Tämä koetti väistää, mutta koira oli liian sukkela ja sai emon hampaihinsa, irti päässeen penikan sillä välin vapisten hiipiessä reikään.

Urhean pienen emon tuhon tuottava onnettomuus oli nyt se tippa bulldogin verta, joka virtasi vastustajan suonissa. Jos se olisi kerrankaan hellittänyt ottaakseen uudelleen paremmin kiinni, tai puraistakseen toiseen kuolettavampaan paikkaan, niin olisi kettu uskomattoman sukkelana ja notkeana kiemurrellut itsensä irti ja ilkkuen livahtanut pakoon. Mutta koira ei hellittänyt vähääkään. Se vain puri ja jauhoi syvempään, syvempään ja yhä syvempään. Äkäpussi riuhtoi ja repi urhoollisesti, kunnes koiran komea turkki oli sen omasta verestä punaisena. Mutta leukapihtien pitämänä kettu ei voinut tavottaa mitään vaarallista ruumiinosaa hienoilla leuoillaan, eivätkä nämä jaksaneet purra niin syvään, että koiran olisi ollut pakko hellittää. Äkkiä ketun suu aukeni ammolleen käheällä kirjauksella, joka päättyi korinaan, ja sen pää hervottomasti putosi toiselle puolelle. Karkeasti muristen voittaja hieman ravisti sitä ollakseen varma, ettei se pettänyt. Pudottaen sen sitten välinpitämättömästi se meni ja haisteli reikää ja lopulta juoksi kotia kohti.

Ei se tappelu vielä riittänyt sen bulldogiverta oikein kuohuttamaan, mutta oli siitä kuitenkin sitten seurauksia, joita se ei osannut aavistaakaan.

Kymmenen minuuttia myöhemmin isä kettu juosta helskytteli pesälleen. Nähdessään kumppaninsa pesän suulla hervottomana venymässä hän pysähtyi ja seisoi jäykkänä, silmät ja korvat ja sieraimet pingotettuina hämmästyneeseen kysymykseen. Puolisen minuutin kuluttua se sitten hiipi eteenpäin ja tarkkaan haisteli ruumiin. Sitten se haisteli koiran jäljet kankeitten niskakarvain noustessa pystyyn. Lopuksi se livahti reikään ja sai sen varman tiedon, että penikat olivat hyvässä turvassa. Tultuaan ulos minuutin tai parin kuluttua se palasi kumppaninsa ruumiille, nuolaisi sitä hät'hätää osaaottavasti ja lähti sitten koiran jäljille.

II.

Koira makasi juuri piha-aidan ulkopuolella haavojaan nuollen. Ne eivät olleet syviä, urhean äkäpussin leuoilla oli ollut siksi huono tilaisuus näyttää, mihin kelpasivat, mutta niitä kirveli ja niitä oli monta, ja koira oli niiden vuoksi sangen pahalla päällä.

Talossa oli kaikki rauhallista, miehet vainioilla töissä, vaimoväki huoneissa askarillaan. Ei liikkunut mitään muuta kuin joku kana kuopi ruohossa kaukana pihan toisella puolella. Väsyneenä haavojensa nuolemiseen koira piankin laski päänsä käpälien väliin ja aikoi nukkua. Juuri kun se nukahti, ilmestyi aidan kulmaan kymmenen tai viidentoista askeleen päähän suuri punainen kettu, mainion höyhenkevyen karvasudin kerallinen, ja toinen etukäpälä kohotettuna seisoi ja silmäili koiraa.

Tulokas siristi kiiluvia silmiään ja niistä puhui kylmä raivo, jähmettynyt aprikoiva viha, joka ei aikonut kompastua liikaan kiireeseen. Mutta tässä näytti olevan paikalla tilaisuus. Koiran kuono oli toisessa suunnassa, ja ilmeisestikin se nukkui. Kostaja silmäsi joka puolen tarkkaan ollakseen varma siitä, ettei tarvinnut pelätä yllätystä. Sitten se ääneti kuin ohdakkeen untuva hiipi eteenpäin keveillä nukkaisilla käpälillään.

Kostaja ei ollut mikään pikaluontoinen tuittupää, joka olisi ollut valmis itsensä uhraamaan koston epävarmassa toivossa. Vihamiestään se vain tahtoi rangaista, ei itseään eikä emottomia orpoja, jotka olivat jääneet ylämaan pesäänsä. Hän tiesi, ettei hänessä ollut koiran vastusta tappelussa, tämä kun oli päälle kolme kertaa raskaampi ja tappelijasukua. Sitä paitsi hän tiesi koiran tappelutavan -- tuon armottoman otteen, joka ei koskaan hellittänyt, niin kauan kuin henki oli. Hänellä ei ollut vähääkään aikomusta joutua itse niiden leukain väliin. Kostaa hän oli päättänyt, mutta hän luotti neuvokkuuteensa, terävään ja kaukonäköiseen viekkauteensa. Hän ei arvannut vähäksi koirankaan älyä, mutta hän uskalsi kuitenkin luottamuksella omansa sitä vastaan.

Se pysähtyi parin sylen päähän koiran takapuolesta, kokosi jalat alleen ja sitten kuin salama töytäsi eteenpäin. Sen toivo oli saada vihollisen kinttusuonet katkaistuiksi yhdellä onnistuneella teräväin leukainsa näykkäyksellä. Mutta juuri sillä samalla hetkellä kun se hyppäsi, koira liikahti -- ehkä korvan tai sierainten herkän vaiston varottamana -- ja hyökkääjän hampaat vain viilsivät punaisen verihaavan pitkin sen lannetta. Säikähtyneellä äräyksellä koira kiepahti ympäri käydäkseen käsirysyyn tämän odottamattoman hyökkääjän kanssa. Mutta kettu oli loikannut takaisin yhtä kevyesti kuin oli tullutkin ja oli nyt parin sylen päässä tuijottaen siihen tuhoa tuiskivilla uhittelevilla silmillä.

Karkealla murahduksella koira lähti takaa-ajoon. Ja kettu pakeni sen edestä, ei kuitenkaan ylämaahan pesälleen, vaan oikopäätä takaisin metsään.

Niin raskaaksi ja tanakaksi koiraksi tämä juoksi sangen hyvin, sillä kun oli hyvä hengenkäynti ja uupumattomat lihakset. Mutta viidessä minuutissa kevyt ja suonikas vastustaja olisi voinut jättää sen näkymättömiin. Tämä ei kuitenkaan kuulunut ketun suunnitelmiin. Tahallisella viekkaudella se juoksi raskaasti, ikään kuin olisi pitänyt parhaat voimansa ponnistaa edellä pysyäkseen; ja koira, joka oli liian vihoissaan älytäkseen tämän ilveilijätempun, sai siitä rohkeutta kuvitellakseen, että hän oli juuri saamaisillaan kiinni kuritettavakseen häpeämättömän elukan, joka oli uskaltanut käydä hänen kimppuunsa aivan kotikynnyksen edessä.

Johtaessaan vihollistaan metsää kohti ketulla epäilemättä oli joku synkkä juoni mielessään, mutta tällä kertaa se ei saanut sitä toteen käymään. Koiran kiukku vähitellen jäähtyi, sitä myöten kuin se juoksi. Kun se viidentoista minuutin vaiheille jatkettuaan niin kovin uuvuttavia ponnistuksiaan ei huomannut päässeensä vähääkään lähemmäksi pakenijan häntäsutia, niin se muisti, että kotona vielä oli jäänyt sitä ja tätä tekemättä. Luu maasta kaivamatta, toinen maahan multaamatta. Kaiken kaikkiaan hän ei vielä kantanut mitään syvää kaunaa tätä kettua vastaan, hänen mieleensä kun ei juolahtanut, että sillä voisi olla mitään yhteyttä sen joutavan pikku tapauksen kanssa siellä ylämaan ketunpesällä.