Part 2

Etsiskeltyään melko kauan rannikolla olevain ajopuitten seasta hän lopulta löysi kappaleen patsaaseen kiinnitettyä kevyttä käsipuuta. Väännettyään sen irti, joka oli vaivalloinen työ ja oli vähällä hukuttaa hänet omaan hikeensä, hän halkaisi sen pään teräväksi hampaalliseksi kärjeksi. Puun hän huomasi saarneksi, kovasyiseksi, eikä liian hauraaksi; ja hän tyytyväisenä totesi, että hänellä tässä oli varsin tehokas keihäs, jolla saattoi pistellä vihollista alaspäin, jos se yritti hänen lavalleen kiivetä. Mutta vaikka hän etsi koko aamun, pään päällä ja olkapäillään märkiä lehtiä katteena, niin ei hän löytänyt nuijaa, joka olisi ollut yhtä tepsivä kuin ennen hankittu. Paksun rautanaulansa keralla, joka kuokkamaisena nokkana oli pystyssä pään toisessa kyljessä, siinä ei ollut muuta vikaa kuin keveys. Keveys, hän päätteli, oli korvattava sitä suuremmalla lihasvoimalla lyödessä.

Hakuhommiin kiintyneenä Johns oli hetkeksi unohtanut ne vaarat, joita ehkä väijyi rantaäyrään yläreunaa seurailevan vihannan tiheikköseinän takana. Äkkiä raskas, röhkivä hengitys aivan vieressä sai hänet kiepahtamaan ympäri, ja samalla hän tunsi hiuksien nousevan pystyyn päälaellaan.

Vain kymmenkunnan askeleen päässä seisoi vanha puhveli, silmäillen häntä ilkeämielisesti.

Johns silmänräpäyksessä tointui hämmästyksestään. Äänen salaperäisyys se oli häntä säikäyttänyt. Heti kun hän sen älysi, palasi hermovaltakin. Tuntien jalkainsa vikkelyyden hän varmasti tiesi voivansa välttää elukan hyökkäyksen ja hädän tullen pelastua laguniin sukeltamalla. Mutta häntä ei haluttanut juosta pakoon, jos se oli vältettävissä. Hän piti paikkansa, tanakkana ja valmiina, ja tyynenä kohtasi elukan mulkoilevan katseen.

Ensin härkä näytti aikovan hyökätä, ikään kuin olisi ihmisen paljas läsnäolokin sitä suututtanut. Se kuopi hiekkaa vihaisena, mutta epäröiden. Se mölähti ja astui pari askelta lähemmäksi. Mutta ihmisen ehdoton liikkumattomuus ynnä hänen levollinen katseensa näyttivät suureen eläimeen vaikuttavan kuin kylmä kylpy. Sen vihainen häntä alkoi vaipua. Se vilkaisi sivuun, ikään kuin muuta asiaa muistellen. Ja lopulta se synkästi kurkustaan mörähtäen kääntyi pois ja astua löntysteli joelle. Kerran tai pari se seisahtui ja katseli taakseen uhmaavasti, ikään kuin puolittain odottaen, että ihminen ajaisi sitä takaa. Mutta Johns jäi paikalleen keihääseensä nojaten, kunnes puhveli oli kaalannut joen poikki toiselle rannalle. Mutisten sitten itsekseen, "parasta nukahtaa nyt, jos mieli pysyä yöllä valveilla", hän lähti puulleen ja kapusi oksiin keveästi ja sievästi kuin simpanssi.

Nukuttuaan sikeästi päiväsydämen helteen Johns käytti loput valon aikaa asemansa lujittamiseen. Hän kiskoi puuhun koko joukon soveliaita hylkykappaleita ynnä suikertelevan metsäviiniköynnöksen sitkeäsyisiä pitkiä varsia. Köynnöksiä köytenä käyttäen hän rakensi varsin lujan lavan ja sen ympärille korkeamman kaiteen, jottei maatessaan maahan putoisi. Tämä saattoi jo kylläkin kelvata haaksirikkoiselle, hän tuumaili, kunhan vain leopardit rauhaan jättäisivät. Ja elleivät jättäisi, niin nyt hän arveli kykenevänsä antamaan niille terveellisen opetuksen.

Vähän ennen auringonlaskua hän kantoi puuhun suuren kimpun pisankeja ynnä kuivan kuusen kappaleen, jonka oli hylkytavarain seasta löytänyt, ja vielä puolen tusinaa kovia teräväreunaisia kuoria. Hän aikoi käyttää pakollisen valvonta-aikansa kaapiakseen varastoon hienoa puunpötyä, joka kelpaisi sytykkeeksi, kun alkaisi tulen tekeminen. Mutta moisen rauhallisen ja kotoisen illanvieton nautinto ei ollutkaan hänelle suotu, kuten hän oli aikonut. Hän ei vielä ollut kokenut tiheikön kaikkia mahdollisuuksia.

Kaukaa metsän takaosista kuului voimakas karjunta, ja pelon väristys karmi hänen selkäpiitään. Semmoista ääntä ei leopardi kyennyt päästämään. Hän tiesi paikalla, että vain jalopeura tai tiikeri kykeni sillä tavalla itseään julistamaan. Mutta jalopeuroja ei pitänyt olla näillä pituus- eikä leveysasteilla. Mitä hän kehnoine aseineen mahtaisi tiikerille? Hänen sydämensä muutamaksi minuutiksi putosi sinne missä kengät olisivat olleet, jos hänellä olisi kengät ollut; ja hän ajatteli, kuinka hänen nyt täytyisi joka hetki pelätä ja vahtia, valmiina silmänräpäyksessä pakenemaan puunlatvaansa kuin säikytetty apina. Mutta ikään kuin lämmin tulva kautta kaikkien suonien syöksähti sitten takaisin hänen vanha luottamuksensa ihmiseen eläinkunnan herrana. Hän itse, niin hän itsekseen vakuutteli, vaikka olikin yksinään ja alasti ja maassa muukalainen, oli kuitenkin kaikkien näitten petojen herra, ylin kaikista, niin kauan kuin ei tahto eikä rohkeus pettänyt. Hän oli lukenut, kuinka alastomat villit monessa syrjäisessä maailman kolkassa metsästävät sekä tiikerejä että jaguareja yksin ja ilman muita aseita kuin terotettu seiväs. Hän lupasi opettaa tiikerin ajan tullen tieltään väistymään, samoin kuin olivat leopardi ja puhvelikin väistyneet. Hän istui ja pimeässä simpukankuorella kaapi keihäänsä epätasaista kovaa kärkeä, kunnes se melkein oli suippo kuin neula.

Sen karjunnan jälkeen ei iltahämyssä ollut kuulunut muitten joella juomassa käyvien ääniä. Kauan kestävä hiljaisuus alkoi tuntua pahaa ennustavalta, ja Johns huomasi pingoittavansa kuuloaan niin kiihkeästi, että alkoi kuvitella olemattomia ääniä. Hän mielestään kuuli raskaitten käpäläin tallustelua puunsa alla, mutta alas kurkistaessaan hän selvään näki, ettei siellä ollut mitään.

Vihdoin kuu nousi. Se tuskin oli kohonnut toinen puoli merestä, punaisena, vääntyneenä, kovin paisuneena kiekon puolikkaana, kun tiikeri tuli esiin tiheiköstä jonkun satakunnan askeleen päässä, astuen suoraa päätä päin kuuta. Ilmeisestikin sillä oli vihiä ihmisen läsnäolosta, sillä se haisteli uhkaavasti udellen ja kulki oikopäätä puuta kohti.

Johns tiesi varmaan, etteivät tiikerit yleiseen harrastaneet puuhun kiipeämistä. Mutta hän tiesi myöskin, että monet villieläimet tiukan tullen saattavat häpeään luonnonhistorian hyväksytyt lait. Hän oli kuitenkin valmiina vikkelyyden puolesta pitämään oksien seassa puoliaan vaikka mitä tiikeriä vastaan. Kun siis juovainen, katalan näköinen peto saapui puun alle ja kohotti hänen silmiään kohti pelättävät silmänsä, niin mies uhmaten kirosi sitä ja heitti alas hylkypuun palasen.

Sattui niin mukavasti, että pirstale osui aivan poikkipuolin tiikerin kuonoon. Tämä ärisi hämmästyksestä ja raivosta, kulki takaperin, kyyristyi ja suurenmoisella hypyllä tavotteli alinta oksaa, sitä kohtaa, missä se suorin kulmin lähti rungosta. Vankoilla etukäpälillään se kävi haaraan kiinni ja riippui siitä sekunnin tai pari, takakäpälillään repien puunrunkoa, voidakseen kohottaa itsensä aivan ylös.

Tätä Johns juuri oli odottanut ja suunnitellut; ja hän oli nyt valmiina, lavallaan pitkällään maaten, keihäs kädessä. Sohaisten alaspäin terävään, vaikk'ei liian raskaasti -- pelkäsi kärjen katkeavan -- hän survaisi petoa kahdesti naamaan ja puhkaisi siltä toisen silmän, hävittäen sen kokonaan. Tiikeri tuskasta karjui, sai toisen takakäpälänsä oksan päälle ja kurotti päätään kauas sivulle välttääkseen kasvojaan puhkovat iskut. Tämä asento paljasti sen kurkun ja kaulan.

Ja nyt mies, kärjen menetyksenkin uhalla, iski vimmatusti. Kärki sattui paikalle, tunkeutuen aivan pedon leuan taa; ja molempien käsivarsiensa koko voimalla mies työnsi niin pitkälle kuin meni. Karkeasärmäinen saarni repäisi itselleen uran aivan puhki; ja tukehtuvan parkauksella ja suonenvedontapaisesti taapäin jäykistyen tiikeri putosi maahan, vieden keihään mukanaan. Jonkun aikaa se kieputti itseään ympäri, kynsien ja yskien ja puhaltaen suustaan suuria verisiä vaahtoläikkiä. Lopulta se vaipui maahan ja makasi hiljaa.

"Kirottu elukka, kun taittoi keihääni!" Johns mutisi, salaten voitonriemua, joka paisutti hänen sydäntään. Sitten hän, hyvällä syyllä päätellen, että tämän pelätyn muodon läsnäolo puun alla karkottaisi tiehensä muut vieraat, asettui nukkumaan.

Seuraavana päivänä Johns jonkun aikaa oli kahden vaiheilla, mitä tekisi tiikerin ruumiille. Hän olisi halusta nylkenyt sen kuivatakseen nahkan auringonpaisteessa ja pitääkseen sen voitonmerkkinä ja vuoteen alustana. Mutta kun ei ollut muuta teräasetta, millä nylkeä, kuin simpukankuori, niin hän pelkäsi tehtävän suuruutta. Lopulta hän päätti, että pedon raato jääköön siihen varottavaksi esimerkiksi, opettamaan kaikille erämaan rosvoille, ettei puussa asujaa ollut hyvä pilkkanaan pitää. Hän kiskoi ruumista monta sataa syltä tuulen alle ja jätti sen hietikolle, jonkun sylen päähän tiheikön reunasta, jossa joka silmä saisi sitä tarkkaan tutkia. Hän oli varma siitä, että sanoma tiikerin tappajasta nopeaan leviäisi kautta metsän ja ettei häntä sen koommin häirittäisi.

Johns oli epäilemättä oikeassa näine päätelmineen, sillä arvovallalla on voimallinen vaikutus metsän heimon, samoin kuin ihmistenkin kesken. Hän oli osottanut itsensä tiheikköjen valtiaan herraksi, sen vuoksi hän itse oli valtias. Viisas ja metsän lakia kunnioittava elefanttikin olisi karttanut tulemasta tämän hallitsevan puunasukkaan maille. Mutta Johnsia seurasi onni eikä hänen näin nopeaan perustettu hallitusvaltansa joutunut pitkäaikaiselle koetukselle.

Toisena päivänä tiikeriseikkailun jälkeen nousi niemimaan tuulenalaiselle puolelle aivan särkän ulkopuolelle hollantilainen kauppakuunari, joka lähetti maihin veneen vettä noutamaan, sillä toisille saarien väliä kulkeville aluksille Johnsin joki oli tunnettu. Mailin tai parin päässä oli kauempana tuulen alla särkässä kapea aukko, josta laivavene pääsi sisään pujottelemaan, ja Johns piankin pääsi viettämään onnellista vallasta luopumistaan housuissa, jotka tosin olivat hivenen liian leveät hänen varrelleen, ja kurkkua karsivan ryypyn ääressä. Hänen juttunsa pani reippaitten pelastajien uskon aluksi kovalle koetukselle, mutta kun käytiin katsomassa kuolleen pedon raatoa, jonka kurkussa yhä oli se hätävarakeihäs, niin todistukset huomattiin vakuuttaviksi; ja Johns saattoi viedä arvovaltansa mukanaan kuunarin kiillotetulle kannelle. Ne olivat kevyet matkakapineet, mutta hänen silmissään arvokkaat.

VIRVATULIEN MAAILMASSA,

Noissa hirmuisissa syvyyksissä, tuhatkunta metriä suoraan alaspäin valtameren tuulisesta vihreän purppuraisesta pinnasta ja kermanvalkoisesta lentävästä vaahdosta, siellä ei ollut aavistustakaan mistään päivän valon kaltaisesta. Niiden syvyyksien ihmeelliset asukkaat eivät koskaan voineet kauaskaan kohota auringon paistamia vuolteita kohti eivätkä elää niistä tietoa saadakseen; sillä kohotessaan ylöspäin kauheasta paineesta, jossa ne elivät, niiden koko ruumis vääntyi liitoksistaan, taikka vatsa kääntyi nurin kuin säkki, silmät pullistuivat kuopistaan, taikka hajosivat elinten hatarat kudokset. Niinpä ne elivät elämäänsä ilman tietoa tai aavistustakaan auringosta, tyynessä, jota ei vimmatuinkaan hirmumyrsky voinut koskaan toivoa häiritsevänsä.

Ei näissä syvyyksissä silti vallinnut aivan ehdoton eikä ainainen pimeys. Siellä täällä uiskenteleva yhteiskunta vähäpätöisiä olennoita, likoeläimiä, niiden sukuja, jotka öisin valaisevat meren pintaa, muodosti laikan utuista hohdetta. Heikkoa häilyvää vaaleutta, joka tuon tuostakin hälveni melkein sammuakseen ja taas elpyi, ikään kuin olisi sille heikosti henkäisty, huokui sieltä täältä, missä merililjametsät omituisine kasvimaisine eläinryhmineen peittivät laajalti alaa. Ja lietteen peittämän meren permannon leveät aaltoilut synnyttivät heikompaa fosforihehkua, jonka tähden ne saivat jonkun vähän näkyväisyyttä. Jos silmät olivat kyllin herkät havaitsemaan sen heikot väreilyt, niin vallitsi syvän meren pohjalla ainakin paikoittain jonkinlainen aavemainen hämärä.

Tämän hajanaisen hohteen ohella, joka näytti aivan alati olevan sammumaisillaan sulasta heikkoudestaan, välähti tuon tuostakin miedosti näkyviin ikään kuin joku kiiltomatoparvi jonkun pykälän tai liljaryhmän alla, seuraavassa hetkessä tavallisesti jälleen sammuakseen. Hyvin usein häälytettiin kuin kahden pienokaisen lampun sinertävää tai violettia liekkiä sirosti puoleen ja toiseen, ikään kuin näkymätön kantaja olisi jotain etsinyt näistä salatuista pimeyksistä. Haaleita viuhkoja ja valosilmiä ilmestyi, kiiteli ja katoili joka taholla. Ja toisinaan sujahti pimeyden poikki ikään kuin kalan haamu, kaksi pitkää valoviiriä kuonosta perässä liehuen, evät haahmoutuen sumuisena loisteena ja pitkin kylkiä kahdenkertainen rivi lauhasti hehkuvia täpliä. Sitä ehkä seurasi suurempi haamu, aavemaisen kalpea, jolla oli suunnaton pää ja pitkä huojuva ruumis, ja se ehkä sukelsi pakoon merililjain sitkeitten varsien sekaan. Missä milläkin tavalla, missä mitäkin haaveellista muotoa, virvatulia, liehui kaikkialla kautta tämän äänettömän synkeyden.

Eräässä paikassa, ehkä parisen jalkaa mahtavan latuskan paaden tapaisen yläpuolella, riippui pienoinen tupsu violettia tulta. Hennon valon sydämestä ujui jonkinlaista untuvaa, sädekehä heikosti hehkuvia lankoja. Tästä lauhasta säteilystä saattoi päästä sen verran selville, että liekkikukkanen riippui hoikan ruokomaisen vavan päästä, joka huojui kevyesti silloin tällöin, vaikka ympärillä oleva vesi olikin alallaan. Kannattava vana näytti kasvavan latuskasta paadesta, jonka mustahko väri sulautui ympäröivän lietteen hämäriin aaltoviivoihin, sen toisesta päästä. Kaunis pieni liekki milloin väreili, milloin nyökytteli vartensa päässä, milloin hävisi melkein näkymättömiin, puhjetakseen taas kahta kirkkaammin palamaan, ja kaiken kaikkiaan oikkuili tavalla, johon ei ilmennyt syytä, ei aihetta.

Nytpä aavemaisista kalahaamuista muuan, jolla oli pitkin kylkiä kahdenkertaiset rivit kiiltomatopilkkuja ja suunnattomat valkeahkot silmät, sattui huomaamaan väreilevän liekin ja liehui sitä tutkimaan. Vieras oli pieni -- jalan mittainen vain -- ja näytti sen vuoksi noudattavan asianmukaista varovaisuutta. Mutta kun se tuli lähemmäksi, niin siitä tuntui, että pieni violetti liekki mahtoi olla sekä hyvä syödä että vaaratta anastettavakin. Sille tuli kiire, ettei joku toinen nälkäinen matkamies kerkeäisi ennen. Omituista valaistustaan lukuun ottamatta se oli aivan saman näköinen kuin ylävesienkin tavalliset kalat; mutta syöksähtäessään valotupsua kohti se avasikin hämmästyttävän leveältä leukaa. Sen suu tosiaan aukeni aina pitkän pään juureen saakka.

Pikku liekkipä livahti syrjään, ikään kuin sillä itsellään olisi ollut silmät, ja sukelsi melkein pohjaan saakka, hyökkäyksen taitavasti väistäen. Ja samassa tapahtui ihmeellinen juttu. Latuska musta paasi, joka oli liekkiä kannattanut, kohosi ylöspäin ja halkesi. Halkeama oli luola täynnään pitkiä, järjestään sisään päin kallistuvia hampaita. Hyökkäävä aavekala katosi luolaan, joka sulkeutui lotkahtaen, ja kahden puolen sitä paikkaa, jossa se oli ollut, leiskahti kaksi kalpeata kylmää kalmansilmää. Niiden fosforivaloa kesti vain sekunnin tai pari. Musta paasi näytti taas yhtä hengettömältä ja laakakivimäiseltä kuin ennenkin, silmät himmeiltä napeilta; ja violetti pikku liekkinen, hitaasti nousten, alkoi taas viekottelevasti väreillä ja nyökähdellä sen päällä.

Äkkiä liekki sammui, katosi kerrassaan. Jakso väkeviä sysäyksiä oli häirinnyt raskasta vettä. Kaikki läheisyyden muut määrätyt valot -- kiiltomatorypäleet, kiitävät pisteet ja tähdet, liukuvat silmät ja aaveviirit, jopa mistään piittaamattomien merililjainkin haaleat valoilmiöt -- kaikki aivan äkkiä sammuivat, eikä näkynyt mitään muuta kuin likoeläinten utulänttejä ja pohjalietteitten epämääräisiä hohteita. Jossain tässä pimeydessä, liian kaukana näkyäkseen, mutta kyllin lähellä tuntuakseen ja säikäyttääkseen, tapahtui par'aikaa suurien hirviöiden tappelu. Kaikille manalan pienemmille olijoille tämä merkitsi "sammuttakaa tulet ja lymytkää!" Ei edes suurella laakakiviolennolla, vaikka se oli seitsemää tai kahdeksaa jalkaa pitkä ja runsaasti kahta leveä siltä kohdalta, johon luolamainen suu oli auennut, ollut vähintäkään halua herättää näiden tappelevain huomiota. Se pisti soman violetin täkyliekkinsä hyvään talteen ja tyytyi olemaan kaikkein joutavanpäiväisin kivilaaka, mikä milloinkaan oli valtameren pohjalla lietettä kerännyt.

Pian häiriö asettui ja taas vedessä vallitsi raskas hiljaisuus. Merililjat olivat syvyyksien asukkaista ensimäiset, jotka vähitellen rohkaisivat mieltään ja hitaasti sytyttivät haaleansinisten ja sinipunervain terälehtiensä hehkun. Tämä hehku oli vastustamaton viettelys kaikenlaisille vähäisille elimistöille, jotka uivat tai veden mukana häälyivät niiden luoksi, joutuakseen verenhimoisten, ainiaan nälkäisten kukkien saaliiksi. Sitten alkoivat toisetkin varovaiset olennot jälleen sytytellä virvatuliaan ja liikkua ympäri, uiskennella ja ryömiä -- kalat, rapot, meritähdet, äyriäiset, hirveät merisiilit ja valtavat mustanpurppuraiset merimakkarat. Ja kaikista viimeisenä se hirveä väijyjä, meren syvyyksien onkimies, taas ripusti soman violetin kalmanlamppunsa leukainsa salatun luolan ylle.

Nämä kammottavat syvyydet eivät suinkaan olleet autioita -- ei ainakaan tämä erikoinen osa niistä. Joka puolella kiehui salaperäistä, kiireellistä, melkein näkymätöntä elämää, pyydystäjiä ja pyydystettäviä. Mutta muutamaan hetkeen ei nyt mikään sen koommin lähestynyt häälyvää täkyä. Hirviö kävi levottomaksi. Sen ruokahalu oli suunnaton ja ruokahalun tyydyttäminen sen elämä. Mutta kun sillä kaikesta voimastaan huolimatta ei ollut nopeutta saalistaan takaa-ajaakseen ja tavottaakseen, niin ei se voinut muuta tehdä kuin odottaa ja vaipua liejuun yhä syvemmälle, jotta väijytys olisi sitä varmempi. Ainoa kärsimättömyyden merkki oli violetin pikku liekin yhä vilkkaampi ja maanittelevampi nyökyttely ja hääfyminen hennon tuntosarvensa päässä.

Ja pian sen toimeliaisuus saikin palkkansa. Sen huomasi peräti hullunkurinen rapumainen olento, jolla oli pieni pyöreä ruusunkarvainen ruumis, suunnattoman pitkäin jäsenellisten puujalkamaisten koipien kannattama. Sen leuat olivat melkein yhtä pitkät kuin ruumis, ja päästään se häälytteli kahta ohutta piiskamaista tuntolonkeroa, jotka olivat vielä hullumman pitkäveteiset kuin sen koivet. Näissä tuntoelimissä mahtoi olla joku herkkä äly, koska se huomasi väreilevän violetin valon; sillä siinä missä sen silmäin olisi pitänyt olla, oli vain kaksi mustaa neulannuppia, ei muuta kuin vähän merkkiä, että sen esivanhemmilla etäisinä rantavesi-aikoina oli ollut siinä silmät. Oli miten hyvänsä, ainakin tämä kurkimainen äyriäinen tä'yn huomasi. Se läheni sitä kylkimyyryä kummasti, mutta nopeaan, suuret leuat ahneesti haukkoen.

Mutta toinenkin kulkuri oli huomannut kiihottavan violetin valotupsun. Suunnaton veripunainen katkorappo, hummerin kokoinen, ui sitä kohti perä edellä. Se näki kylläkin selvään, olihan sillä kaksi ylenmäärin suurta silmää, kummankin vieressä hehkumassa kirkas valkoinen polttolasi-lamppu. Se ei nähnyt vain täkyä, vaan kylkimyyryä lähestyvän pitkäkoipisen kilpailijankin, ja kateellisella kiireellä se ampui alas. Ne saapuivat molemmat samalla haavaa. Pikku liekki vältti hyökkäyksen ja vaipui alas. Ne seurasivat, yhteen törmäten, ja sukelsivat mustaan luolaan, joka aukeni ja kohosi niitä vastaan. Luola imasten hotkaisi ja loksahtaen sulkeutui. Sekunnin tai pari ne hunnutetut kalpeat silmät sen kahden puolen näyttivät heikkoa viheriäistä kiiltoa, sitten jälleen sammuivat. Ja taas violetti pikku lamppu kohosi liejuisen paaden päälle täkynä viettelemään.

Seuraava ohikulkija, joka kiinnitti liekkiin huomionsa, oli niin pelättävän näköinen, että olisi luullut väjyjän säikähtävän ja laskevan alas täkynsä. Se oli suunnaton käärmemäinen "airokala", hyvinkin kahdeksantoista jalan mittainen; pään kahden puolen kaksi pitkää kapeata evää kuin airopari. Ruumis oli pituuteen verraten erinomaisen hoikka, tuskin enempää kuin jalan verta poikki mitaten, selkäevä kulkien pyrstöstä alkaen yhtä mittaa päälakeen saakka. Päälaella tämä evä kohosi moneksi mahtavaksi, ehkä paria jalkaa pitkäksi piikiksi, jotka kallistuivat eteenpäin vaikuttavasti ja uhkaavasti omistajan kuonon päälle. Ruumis oli hopeahko väriltään ja hohti tasaista himmeänviheriäistä fosforivaloa.

Airokala uiskenteli verkalleen väreilevää violettia täkyä kohti. Ja tämä odotti sen lähestymistä, vaikka se oli niin hirmuisen näköinen. Viimein se äkkiliikkeellä tavotti sitä, samalla avaten pienehkön ja jotenkin vaarattoman suunsa. Täky tietenkin katosi. Jo ammotti luola sen alla, kuukahti ylöspäin ja hairasi kiinni juuri airokalan kiduskansien taa.

Muutaman silmänräpäyksen pitkä pyrstö pieksi vettä epätoivon voimalla, kunnes ympärillä olevat valot kauhusta sammuivat. Mutta kaikesta pituudestaan ja voimastaan huolimatta saalis oli aivan voimaton näiden kamalain leukain ja pitkien raatelevien hampaitten likistyksessä. Muutamassa harvassa sekunnissa se oli kahtia purtu ja pää suojaavine okineen vierähti toiselle puolelle. Leveä ja kömpelömuotoinen onkija räpylöi liejusta aivan koholleen ja haukkasi ahnaasti väreilevää ruumista, puri siitä poikki parin jalan kappaleita ja nieleskeli niitä melkein ilman mitään ponnistusta. Sen vatsa paisui ja paisui, mutta se vain ahtoi sisäänsä herkkujaan, kunnes ei ollut jäljellä kuin kolme tai neljä jalkaa uhrin pyrstöä. Sitten se jälleen sijottui pesäänsä, liehutteli taiten eviään, kunnes sen turvonnut muoto jälleen oli liejun peittämä, ja ryhtyi sulattamaan jättimäistä ateriaansa. Kun ei tällä haavaa olisi ollut enemmälle ruualle tilaa, niin sai violetti täkyliekki jäädä ripustamatta.

Heti kun temmellys oli asettunut ja virvatulet alkaneet uudelleen ilmaantua, levisi jollain ihmeellisellä tavalla tieto siitä, että ison paaden viereen oli pidot katettu. Aivan muutamassa minuutissa olivat kuolleen airokalan molemmat jäljelle jääneet osat -- pyrstö ja aseistettu pää -- ahnaan tappelevan elämän ja ihmeellisen liekkisekamelskan keskuksina. Veripunaisia syvän meren äyriäisiä, hirveän muotoisia vääntyneitä rapuja, kaloja, jotka olivat paljasta päätä ja leukaa, pitkin siimamaisin pyrstöin, kaloja, jotka olivat paljasta vatsaa ja repivää papukaijan nokkaa, olentoja, joilla ei ollut silmiä, vaan pitkät hapuilevat tuntosarvet, ja olentoja, joiden suunnattomat tuijottavat silmät olivat aivan suhteettomat ruumiiseen verraten, näitä siinä oli vimmatusti repimässä molempia jäljelle jääneitä löyhiä lihakappaleita, taikka toisiaan, milloin se näytti mukavammalta. Niiden värikkäät valot pujottelivat ja punoutuivat yhteen, kunnes uhrin joka riekale oli yhtä vääntelevää, sykähtelevää hehkua.

Kun kaikki nämä raivoiset mässääjät olivat jotenkin vähäpätöisiä kooltaan -- kalamuodoista suurin tuskin jalkaa pitempi -- niin ei herkuttelijain kesken vähään aikaan sentään sattunut aivan joukkotuhoa. Mutta lopulta siihen souteli kolme omituisen näköistä muukalaista katsomaan, mitä oli tekeillä. Ne olivat mustia, lyhytvartisia kaloja, parin jalan mittaisia, vatsan alla rumat riippuvat pussit, pää ulottuen melkein puoleen ruumiin mittaan ja suu halkaistu ikeniä myöten. Ne uivat paikalle ilman kiirettä, tarkastelivat aseman ja avasivat suunsa.

Ja niin isot olivat niiden hämmästyttävät suut, että niiden oman ruumiin olisi helposti voinut vetää läpi pyrstöineen päivineen. Eläimet itse kävivät aivan vähäpätöisiksi näiden ammottavien ansakuoppien rinnalla.