Part 12

Melissa oli avannut suunsa huutoon, mutta hänen jäykkä tahtonsa ajoissa sai vallan. Sanaakaan sanomatta hän kätki kätensä karhunnahkan alle ja hieroi ranteitaan, sisu kiehuen. Hänen sydämensä oli vähällä pakahtua harmista, kun hän ajatteli, kuinka tämä hirviö hänen huolensa kautta oli saanut takaisin voimansa. Samalla hän pelkäsi kamalasti. Tilanteessa oli hirveä salaperäisyys, joka sai hänet tuntemaan vilua hamaan sydänjuuriinsa saakka. Mutta yhdestä ajatuksesta hän piti tiukasti kiinni ja se piti hänen hermojaan tasapainossa. Hän oli paljon käsitellyt eläimiä kaiken ikänsä, kunnes oli kaupunkiin lähtenyt, ja hän oli oppinut kaiken opin ydinkohdan, ettei saa _koskaan_ näyttää pelkoaan -- että pelon näyttäminen aina on käden anto onnettomuudelle. Sangen katkerasti hän soimasi itseään, kun ei sallinut Jim Wrightin saattaa itseään. Hänestä näytti, että ainoastaan Jim olisi kyennyt tästä pulasta suoriutumaan. Jimin keralla hän olisi tuntenut itsensä turvalliseksi.

Istuen selkä jäykkänä paikallaan hän tutki maankulkurin kasvoja ja oli piankin selvillä siitä, ettei hän ainakaan ollut mielipuolen kanssa tekemisissä. Ne olivat hurjat ja kamalat kasvot, raa'at kerrassaan, mutta niistä ei puuttunut älyä. Takaa-ajetun katkeruutta oli hänen syvistä kuopista tuijottavissa verisissä silmissään.

"Mitähän tuokin on tehnyt?" Melissa itsekseen ihmetteli. Ja sitten hänen vihansa kiehahti uudelleen, kun mies alkoi ruoskia hevosta, pakottaen kunnon eläimen vauhtiin, joka saisi sen uupuneena sortumaan seuraavaan kinospaikkaan.

"Te olette sekä tyhmä että raaka", impi sanoi halveksivan kylmästi. "Jos teillä on semmoinen kiire, niin ettekö sen vertaa ymmärrä, että säästätte hevosta. _Tuolla_ tavalla ajaen hevosesta tulee loppu, ennenkuin olette mailinkaan ajanut. Sitten ovat asianne aivan samalla kannalla kuin puolen tuntia takaperin, kun minä teitä armahdin."

Maankulkuri mulkoili häntä, huulillaan vihapuhe, joka paljasti hänen pitkät likaiset ja väärät hampaansa.

Impi kohtasi hänen katseensa vakaasti, sillä raivo karkotti kokonaan hänen pelkonsa.

"Sinä et näy pahoin pelkäävän! Mutta pidä sinä suusi kiinni. On minulla kylliaksi asti ajattelemista ilman suunkin soittamista", hän komensi jyrkästi. Samalla hän älysi tytön moitteen oikeaksi ja lakkasi hevosta hoputtamasta. Ja kun hänen kiihtymyksensä vähän laimeni, niin hän tosiaan alkoi ajaa aivan yhtä taiten kuin Melissakin. Siitä että hän oli näin halukas hevosta säästämään, Melissa alkoi älytä, että hän aikoi kulkea kauas. "Hyvä", hän itsekseen ajatteli, pieniä valkoisia hampaitaan purren, "kun pääsemme semmoiseen paikkaan, että voin isälle kertoa, niin silloin saat kyytiä."

Parin mailin matkalla ei sitten puhuttu sanaakaan. Kuu oli nyt noussut korkealle hammasreunaisen kuusimetsän päälle, kumottaen terässinisenä ja kalman kylmänä maantien rikkomattomalle lumelle. He tulivat sitten erääseen kohtaan, jossa erosi toinen tie vasemmalle Amerikan rajalle, jonne oli matkaa parinkymmenen mailin vaiheille. Maankulkuri käänsi raudikon pään vasempaan.

"Seis!" huusi Melissa jyrkästi. "Minä matkustan County Linelle."

Maankulkuri nauroi. Ja se jäätävä tyly nauru lannisti Melissan rohkeuden tehokkaammin kuin mikään muu tämän häjyn seikkailun kuluessa.

"No minä kun olin aivan unohtaa sinut!" hän sanoi. "Niin, tietenkin _sinä_ matkustat County Linelle. _Minä_ menen rajan poikki Maineen ja niin kauas kuin minulle on terveellistä. Enkä minä tarvitse hameväkeä kanssani. Pois reestä ja sukkelaan! Minun aikani on kallista!" Ja hän alkoi nakella neidon matkatavaroita lumeen.

Melissan rohkeus vihdoinkin petti.

"Te ette _saa_ tehdä sitä", hän valitti ja väänteli käsiään kauhuissaan. "Ja minä kun olin niin hyvä teille. Minä kuolen tässä. Palellun kuoliaaksi."

"Tästä ei ole enää kuin kuusi tai seitsemän mailia County Linelle", sanoi jätkä nostaen reestä Melissan arkun. "Kyllä sinä sen kuljet huomisaamuun. Sinä _kohtelit_ minua nätisti, ja sen vuoksi saat pitää kaikki tavarasi."

Sitten jätkä, nähden Melissan yhä istuvan siinä epätoivoissaan, kääntyi hänen puoleensa julmistuneena ja työnsi kasvonsa melkein hänen kasvoihinsa kiinni.

"Ja sen vuoksi minä nyt lasken sinut menemään", hän kähisi, "hätyyttämään ihmiset, jotta he sitten osaavat minun jäljilleni! Sinä et ymmärrä, koska sinua onni potkaisee! Ulos nyt! Ennenkuin minä muutan mieltäni. Minä olen hullu, kun en nytistä sinua tähän paikkaan, niin ettet voisi koskaan usuttaa niitä perääni!"

Kauhusta kipeänä Melissa ponnahti taapäin hänen kamalista kasvoistaan, peitti toisella kädellä silmänsä ja hyppäsi vavisten reestä. Jätkä heitti karhunnahkan hänen jälkeensä ja ajoi pois.

III.

Siinä missä Melissa nyt seisoi, oli lunta yli hänen polviensa. Karhunnahka oli aivan hänen vieressään; hän vaipui sille väristen. Arkku oli lumessa päällään ja mytyt puoleksi lumeen peittyneinä hujan hajan hänen ympärillään. Hän tuijotti niihin avuttomasti monta minuuttia, ja sitten reki katosi tien mutkan taa. Muutaman sekunnin kuluttua kulkustenkin ääni hälveni, eikä kuulunut muuta kuin silloin tällöin tuimassa pakkasessa halkeavan puun naksahdus.

Mutta ainoastaan muutaman minuutin Melissa salli surun näin masentaa itsensä. Pian hänen päättävä ja yritteliäs luontonsa pääsi voitolle. Niin, tietysti hän jaksoi kulkea nuo muutamat mailit jalan, ennenkuin väsymys ja kylmyys voittaisivat. Tietysti hän jaksoi. Ja hän _tahtoi_. Ei mikään häntä estäisi. Ja hän aikoi tehdä sen sukkelaan ja hälyyttää ihmiset ja toimittaa poliisit jäljille. Ja joka tapauksessa oli parempi olla täällä kuin reessä sen roiston -- ilmeisestikin murhamiehen kanssa. Ja vielä kerran oli hänelle oikeutetusta suuttumuksesta hyvä apu, se lämmitti ja rohkaisi häntä. Hän kiinnitti neuloilla hameenliepeensä ylös polvia myöten, loi vastahakoisen katseen arkkuun ja rakkaihin myttyihinsä ja lähti urhoollisesti sille tasaiselle valkoiselle saralle, joka johti County Linelle.

Tarmonsa ensi puuskauksessa hän teki reippaasti taivalta, kaaloi eteenpäin kinosten läpi, joihin hän monessa kohden upposi vyötäisiä myöten, ja seisahtui aina satakunnan syltä kuljettuaan hengittämään. Hän tosiaan sai kulkeneeksi runsaan puolen mailia, ennenkuin täysin käsitti aseman vaarat. Yhä taajemmin ja taajemmin hänen täytyi seisahtua hengittämään, yhä vähemmän voitokkaaksi kävi ponnistelu loppumattomissa kinoksissa. Hän mietti, heittäisikö tielle raskaan karhunnahkan, joka niin pahasti esti kulkua; mutta hänen päähänsä juolahti, että se oli hänen ainoa toivonsa, jos täytyisi pysähtyä kauemmaksi aikaa lepäämään, ja siitä syystä hän laahasi sitä mukanaan epätoivon ponnistuksella. Milloin hän vain pysähtyi henkäisemään, paikalla hän paiskasi sen lumelle ja istui sen päälle, täten järkevästi säästellen kaikkia voimiaan.

Alussa ponnistukset pitivät häntä lämpöisenä. Mutta vihdoin alkoi väsymys tulla ja samalla hän alkoi tuntea, kuinka ankara pakkanen oli. Itse kuuvalokin näytti siinä värisevän, kuin katkeamaisilleen pingotettu nuora. Ensi kerran totuus iski häntä vasten kasvoja -- että ehkä hän todella _ei_ jaksaisi County Linelle saakka. Hän ei tahtonut suvaita semmoista ajatusta, mutta kaikesta hänen lujuudestaan huolimatta se pujahti hänen päätöksensä puolustuslaitosten alle ja heikensi häntä. Sitten hän antoi ajatustensa palata Jimin luo, ja tämä antoi hänelle uutta uskallusta, valoi uutta lämpöä hänen sydämeensä. Ehkä Jim tulisi perässä, vaikka hän oli kieltänyt! Walter oli vain kiltti poika, jota saattoi väännellä ja käännellä. Mutta Jim oli mies, kauttaaltaan. Melissa ajatteli hänen voimakkaita kasvojaan.

Tähän saakka oli ollut tyyni. Sankat metsät olivat kokonaan pidättäneet tuulen. Mutta viimein se eräässä tien äkkimutkassa puski häntä aivan suoraan kasvoihin. Se ahdisti hänen pettävää hengitystään ja teki pakkasen hyökkäykset kahta purevammiksi. Taisteltuaan sitä vastaan kymmenen tai viisitoista minuuttia hän tunsi, että hänen _täytyi_ levätä. Mutta samalla hän alkoi tuntea suurta halua nukkua. Tämä häntä säikähytti. Se havahdutti hänet valveille ja uusiin ponnistuksiin; hän tunsi, että jos hän antaisi unelle vallan, niin se olisi hänen loppunsa. Hän nukkuisi eikä milloinkaan heräisi.

Viimein hän kuitenkin, tultuaan suunnattoman kaatuneen petäjän luo, jonka lumenkietomat juuret töröttivät korkealla ilmassa, tuli siihen päätökseen, että hänen täytyi päästä muutamaksi minuutiksi tuulen suojaan, välttääkseen sen huumaavan ja sekottavan vaikutuksen aivoihinsa ja tahtoonsa. Syrjälleen kääntynyt juurakko oli ehkä neljänkymmenen askeleen päässä tiestä ja semmoisessa paikassa, että se tarjosi täydellisen tuulensuojan. Hän lähti sitä kohti pyrkimään, päättäen _seistä_ sen takana jonkun minuutin hengähtääkseen ja saadakseen taas ajatuksensa valtaansa, mutta ei missään tapauksessa maata ruvetakseen. Hän oli näkevinään lämpöisen turvallisen kotinsa, isänsä ja äitinsä ja pikku siskonsa onnellisesti nukkuvan ehkä uneksivan hänen huomenna saapuvan, taikka ehkä vielä istuvan odottamassa rattoisan tulen ääressä, siltä varalta että hän saapuisi vielä samana iltana tämä näkö välähti hänen aivojensa kautta, ja tuskaltinen itsesäälittelyn tunne tulvi hänen sydämeensä. Mutta yhä hän jäykkänä ja urhoollisena, vaikka tuntienkin kummaa ajatusten sekaannusta, karkotti mielestään tämän heikontavan näyn. Hän tiesi, että hänen piti koota tahtonsa taisteluun.

Karhunnahka tiukkaan ympärilleen käärittynä hän kaaloi ja hoiperteli suuren petäjän juurakon ympäri, sen taa päästäkseen. Tuulensuoja tuotti sanomattoman huojennuksen. Vaistomaisesti hän tunkeutui lähemmäksi tätä suloista suojaa. Niin tehdessään hän tunsi lumen äkkiä syvenevän. Säikähtyneellä huudolla hän koetti heittäytyä taapäin. Mutta samassa tuntui, kuin olisi itse varma mantu pettänyt hänen jalkainsa alla. Hän vaipui, käsillään hurjasti tavotellen, sokaisevan lumipöyhyn läpi.

Vain sekunnin osan hän putosi -- taikka ehkä sekunnin -- matkaa kaiken kaikkiaan oli sylen verta, ehkä vähän runsaammin! Mutta Melissan sekaantuneissa aivoissa se tuntui pitkältä ajalta, ja hän hämärästi odotti putoavansa tuhoavalla tärähdyksellä. Mutta sen sijaan hän putosikin pehmeään ja vierähti nurin.

Haparoiden kaksin käsin itseään tukeakseen hän tarttui kiinni johonkin suunnattomaan, lämpöiseen, karvaiseen, joka liikkui ja mörisi.

Hänen sydämensä seisahtui ja kauhistuksen parkaus jähmettyi hänen huulilleen. Hän koetti vetäytyä poispäin, mutta siinä ei ollut tilaa. Hän koetti nousta jalkeilleen, mutta oli pudonnut aivan kyljelleen, eivätkä jalat totelleet. Hän makasi aivan hiljaa, kauhistuksesta jähmettyneenä, pitkin sen karhun kylkeä, jonka talvipesään hän oli pudonnut.

Valtava ruho kohottelihe hieman, muuttelihe hieman, mörisi ja vinkui, ikäänkuin valittaen, että sen syvä talviuni oli niin karkealla tavalla häiritty. Melissa tunsi suuren kämmenen työntävän itseään, ikäänkuin enemmän tilaa vaatien. Jättiläismäinen kuono haisteli hänen sääriään ja lopulta laskeutui niiden päälle, ikäänkuin havaiten ne mukavaksi päänalustaksi.

Moniaan sekunnin Melissa ihmetteli, miksi hän ei kuollut paljaasta pelosta. Hän muisti, että ihmiset todella toisinaan pelosta kuolivat ja ajatteli, että tämä jos mikään varmaan oli otollinen aika semmoiselle tapaukselle. Hänen joka hermonsa raukesi, sillä joka hetki hän odotti tuntevansa karhun hampaiden puraisevan lihaansa.

Mutta kun nämä hitaat sekunnit saivat kuluneeksi eikä mitään tapahtunut, niin hänelle alkoi selvitä, että eläin oli jälleen vaipunut rauhalliseen uneen. Hän makasi aivan hiljaa ja ajatteli ankarasti, miten pääsisi pois tästä kuulumattomasta tilanteesta. Hän muisteli vanhan intiaanin kerran hänelle kertoneen, että karhu talviunensa aikana -- varsinkin sen alkupäästä, kun se vielä on lihava ja hyvinvoipa -- on hyvänluontoinen kuin lihotettu kissa, niin että voi vaikka lähteä sen pesään ja puoleksi herättää sen ja silittää sitä ja kynsiä aivan vaaratta. Tämä ammoin unohdettu tieto palasi nyt hänen mieleensä häntä lohduttamaan. Hänen tätä muistellessaan ja itselleen vakuutellessaan, että se mahtoi olla totta, sai tämä suuri ruho, joka oli kiinni hänen vieressään, ja karvan väkevä haju paikalla sekä pelon että tahdon raukeamaan. Hän vain tiesi, että hänen oli hyvä olla, että hän oli turvassa ulkoilman säälimättömältä kylmyydeltä -- että hänen oli uni -- ah niin sanomattoman uni. Hermojen ja lihasten samalla haavaa hervaantuessa hän sen enempää ajattelematta, mitä teki, hiipi lähemmä suuren eläimen kylkeä -- ja vaipui uneen.

Kuin äärettömän matkan päästä hän kuuli äänen salaperäisen äänen, joka unen hetkien ja unen taipaleitten takaa mainitsi hänen nimeään. Suurella ponnistuksella hän heräsi, huusi "Jim!" ja avasi silmänsä. Tuolla ylhäällä hänen päällään, kuuvalossa kirkkaana, olivat Jim Wrightin kasvot. Vimmatusti hän raivasi pois lunta, pesän suulta.

"Voi tyttöni! Elätkö sinä? Oletko terve? Minä tulen alas sinun luoksesi paikalla, kun voin nähdä, mitä teen, jott'en putoa päällesi!"

Nämä kajahtavat äänet saivat karhun hieman liikkumaan ja ynisemään.

"Hsh-sh!" sanoi Melissa varottaen. "Kyllä, olen aivan terve, mutta kamalan kankea. Älä _tule_ alas, Jim. Se nukkuu. Kurkota vain kätesi ja auta minut pois!"

"Herra armahtakoon!" pääsi Jimiltä, kun hänen silmänsä huomasivat Melissan rinnalla valtavan kontion -- jota hän ensin oli luullut reenpeitoksi. Ainoastaan se nopea ajatus, että hän putoaisi suoraan Melissan päälle, esti häntä hyppäämästä alas immen ja tämän kamalan ruhon väliin. Mutta hän oli tukkimies, metsämies, jokimies ja tottunut ajattelemaan nopeaan vaarapaikassa. Paiskautuen suulleen hän kurkotti alas kätensä, sai Melissan kainaloista kiinni ja puoleksi veti, puoleksi nakkasi hänet ulos kuutamoiselle lumelle. Se oli siitä asennosta vaikea teko, vaikkapa hänellä olikin jättiläisen voimat.

"Juokse!" hän läähätti. "Juokse rekeen. Minulla on täällä pyssyni!" ja hän tempasi ison coltin ulos vyöstään. Mutta Melissa tarttui hänen käsivarteensa kahden käden ja piti siitä kiinni.

"Elä ammu sitä!" hän rukoili. "Se pelasti henkeni! Ellei sitä olisi ollut, olisin kuollut. Kun minä putosin sen selkään koko painollani, niin se heräsi ja minä luulin, että se söisi minut. Mutta se vain mörähti ja haisteli minua, laski päälleni ison mustan päänsä ja nukkui uudelleen."

Jim Wrightin kasvot rauhottuivat ja hän pisti revolverin takaisin vyöhönsä.

"Peittäkäämme se uudelleen, ettei sen tule vilu!" itki Melissa kalmankalpein poskin. "Etkä saa kertoa tästä mitään, taikka ne tulevat ja ampuvat sen kesken untaan."

"Jos kuka häiritsee _tätä_ karhua, Melissa", vastasi Jim pontevasti, syytäen lunta takaisin paikoilleen, "niin hän joutuu minun kanssani tekemisiin. Ja siitä hyvästä, mitä tämä vanha vaari on tehnyt, minä en koskaan toista karhua vahingoita, niin kauan kuin elän!"

Melissa loi häneen silmäyksen, joka hänestä oli kaikkia kiitoksia parempi. Hän siitä käsitti, että juuri sitä häneltä odotettiinkin.

Kun he saapuivat tielle, jossa iso harmaa hevonen jörönä heitä odotti, niin Jim auttoi Melissaa rekeen ja kietoi hänet siihen lämpöiseksi.

"Ensimäinen asia, Melissa", hän sanoi, "on minun mielestäni saada sinut kotia vuoteeseen ennen päivän nousua. Minä palaan hakemaan arkkusi ja tavarasi paikalla, kun näen sinut äitisi turvissa. Meg saa sittenkin ajoissa joululahjansa, siitä saat olla varma!"

Helpotuksen ja tyytyväisyyden huokauksella Melissa sukelsi syvemmälle peittoihin ja käänsi häneen kiitollisen katseen.

"Kuinka huolekas sinä olet, Jim! Ja kuinka sinä näytät aina käsittävän!" hän mutisi. Ja sitten, hieman arkaillen -- "tiedätkös mitä, minä tosiaan _ajattelin_, että sinä ehkä tulisit perässä, huolimatta siitä, mitä minä sanoin!"

"Se ajatus osottaa, että sinä ymmärrät minua, Melissy", Jim vastasi vakavasti. "Ja mitäpä nyt koko jutusta, ellet ole _liiaksi_ väsynyt? Voi tyttö parka, se oli minulle kova isku, kun tulin tienhaaraan ja näin, mitä oli tapahtunut, ja kaikki tavarasi lumessa, ja sinun raukan pienet jälkesi County Linea kohti ponnistelemassa. En elämässäni soisi tuntevani sitä toista kertaa."

Melissa ei ollut huomaavinaan, kuinka hänen äänensä vapisi liikutuksesta, vaan alkoi kiireen kaupalla kertoa seikkailuaan.

"Ja kaiken kaikkiaan", hän lopetti, "hän _olisi_ voinut minut tappaa ollakseen varmempi, ettei häntä takaa ajettaisi, Jim! Meidän täytyy muistaa tämä hänen puolustuksekseen Niin että oikeastaan minä soisin, että hän ennättäisi hyvään matkaan edelle. Minä en tahtoisi, että hänen täytyisi ajatella mitään menettäneensä, kun laski minut menemään." Jim nauroi.

"Sinä toden totta tahdot olla oikeamielinen kaikille, Melissy! No hyvä, ainoa keino on, että kotiin tullessasi olet olevinasi liian uninen mitään kertoaksesi. Ja minä lupaan, etten puhu siitä mitään, ennenkuin palaan takaisin arkkuinesi ja muine tavaroinesi. Niin hän ennättää kulkea kauemmaksi. Ja siinä sitten luullakseni onkin kaikki, mitä voimme hänen puolestaan tehdä." Ison harmaan jykevänä kyntäessä lumikinoksia matkalla kotiin päin Melissa tunsi itsensä niin onnelliseksi, että hän pian uudelleen vaipui uneen. Huomatessaan hänen horjahtavan joka kerran, kun reki kallisteli, Jim kiersi vasemman käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään, ja hänestä tuntui, että matka päättyisi aivan liian sukkelaan. Melissa nukkui tunnin verran. Aamunkoiton alkaessa raottaa edellisiä ilmoja ja metsän väistyessä, County Linen uloimpien asumuksien tullessa näkyviin, hän heräsi. Huomatessaan, miten hän oli nukkunut, hän kohosi hyvin suoraksi istumaan ja käänsi pois kasvonsa sen verran, että Jim juuri saattoi huomata tumman punan, joka levisi ylös hänen ohimoihinsa saakka.

"Ethän suutu, kun pitelin sinua, Melissy, ethän? Minun _täytyi_ pitää kiinni, muutoin olisit pudonnut reestä. Ja minä niin haluan pitää sinusta _aina_ huolta, Melissy, tyttöseni! Ethän suutu, etkö?"

Melissa piti edelleen päätään pois käännettynä; mutta pian hän vastasi hiljaisella äänellä:

"En, Jim, en luule, että olen ensinkään pahoillani. Kah, me olemme melkein kotona! Miten voin koskaan sinua kyllin kiittää?"

"Kyllä sinä tiedät, tyttöseni!" Jim vastasi. "On yksi hyvin selvä keino, ja oletpa tainnut sen kauan tietääkin."

Melissa ei virkkanut mitään moneen minuuttiin, koettaen itselleenkin vakuuttaa, että hän ajatteli. Mutta tosiasia oli, ettei hän ajatellut vähääkään tunsi vain, tunsi itsensä hurjan ja selittämättömän onnelliseksi. Lopulta hän sanoi epäröivällä äänellä:

"Jos äiti taikka isä pyytää sinua tulemaan meille joulun _jälkeen_, Jim, niin minä -- minä soisin sinun tulevan. Niin pian joulun jälkeen kuin itse haluat."

"Toisena päivänä, Melissy, siitä voit olla varma!" vastasi Jim. Ja kulkusien riemuiten helistessä he ajoivat Eliot'ien avaraan kartanoon.