Part 9

Chapter 92,969 wordsPublic domain

Eläinten värillä on kaksi tarkoitusta, joista jompikumpi on vallitseva: toinen sulattaa ne ympäristöön ja auttaa niitä piiloutumaan -- sitä sanotaan suojaväriksi; toisen ansiosta ne tarpeen vaatiessa erottuvat hyvin ympäristöstään -- sitä sanotaan houkutusväriksi. Mustahäntäjänikset ovat siinä suhteessa merkillisiä, että niillä on molemmat väritykset. Istuessaan pesässään, harmaassa pensaikossa tai heinikossa ne pitävät näkyvillä korviensa, päänsä, selkänsä ja kylkiensä harmaan värin ja sulautuvat ympäristöönsä niin hyvin, että ne erottaa vasta aivan läheltä. Se on niiden suojaväri. Mutta heti kun jänis huomaa, että lähestyvä vihollinen on keksinyt sen, se hyppää ylös ja karkaa pakoon. Se välittää enää vähät koko valepuvusta ja harmaa värisävy katoaa saman tien. Salamannopeasti se vaihtaa pukua: korvat ovat nyt lumivalkoiset ja mustakärkiset, sääret valkoiset, häntä musta läiskä keskellä hohtavaa valkoista. Se on nyt mustan ja valkoisen kirjava jänis. Se on tiedotusvärissään.

Kuinka kaikki tapahtuu? Sangen yksinkertaisesti. Korvan etupuoli on harmaa, tausta mustan ja valkoisen kirjava. Mustan, valkohuippuisen häntänsä sekä jalkansa jänis koukistaa alleen ja istuu niiden päällä. Istuessaan se venyttää alaspäin myös harmaata viittaansa, joka kuitenkin heti hiukan kutistuu, kun eläin hypähtää ylös. Tällöin valkoiset kohdat ovat näkyvissä, ja sen väri, joka aikaisemmin oli kuiskannut: "Olen vain multakokkare", tiedottaakin nyt suureen ääneen: "Minä olen mustahäntäjänis!"

Miksi se tekee näin? Miksi pelokas eläin juostessaan henkensä edestä julistaa tällä tavoin nimensä koko maailmalle sen sijaan että koettaisi piiloutua? Siihen täytyy olla jokin pätevä syy, sillä muuten jänis ei koskaan tekisi niin. Selitys on se, että jos hätyyttävä eläin sattuu olemaan samansukuinen, toisin sanoen jos kysymyksessä on väärä hälytys, toinen korjaa erehdyksensä heti, kun pakenija näyttää tunnusvärinsä. Jos taas paon aiheuttaja on kojootti, kettu tai koira, nämä näkevät paikalla, että se onkin jänis eivätkä hukkaa aikaa sen takaa-ajoon. Ne päättelevät: "Sehän on mustahäntäjänis, jota ei koskaan voita juoksukilvassa." Ne luopuvat ajosta, ja se tietysti säästää jänistä turhilta jalkavaivoilta ja huolilta.

Mustat ja valkoiset läiskät ovat mustahäntäjänisten lajitunnus ja lippu. Heikoilla yksilöillä ne pyrkivät olemaan sameat, mutta parhailla ne eivät ole vain suuremmat, vaan tavallista kirkkaammatkin. Pikku Sotahevonenkin, joka pesässä istuessaan oli aivan harmaa, paistoi kuin kekäle ja lumi väläyttäessään uhmaansa ketulle tai nahanväriselle kojootille ja hypellessään vaivattomasti niiden edellä ensin mustavalkoisena jänönä, sitten pienenä valkoisena läikkänä ja lopulta ohdakkeenhahtuvana, ennen kuin etäisyys sen nielaisee.

Monet farmarien koirista olivat oppineet seuraavan läksyn: "Harmahtavan jäniksen saa vielä napatuksi, mutta tuota kirkkaan mustavalkoista on turha yrittää." Jonkin aikaa ne tosin jaksoivat pysytellä Sotahevosen perässä, mutta senkin tämä salli tapahtua vain huvikseen tai verrytelläkseen. Voimien karttuminen houkutteli sen usein etsimään moista ajoa pelkän jännityksen vuoksi ja antautumaan seikkailuihin, joita toiset lahjattomammat karttoivat.

Jaakolla kuten muillakin luonnonvaraisilla eläimillä, oli oma elinpiirinsä, jota se piti kotinaan ja jonka ulkopuolelle se harvoin eksyi. Se ulottui viitisen kilometriä kylän keskustasta itään päin. Ympäri tätä aluetta sillä oli joukko pesiä eli makuuksia, joiksi niitä paikkakunnalla sanottiin. Ne olivat vain jonkin suojaavan pensaan tai heinäpehkon alla olevia kuoppia, joissa oli pehmusteena ruohoa ja tuulen tuomia lehtiä. Ne olivat silti tarkoituksenmukaisia. Muutamat niistä olivat kuumia ilmoja varten; ne sijaitsivat pohjoissuunnassa ja olivat tuskin kummempia kuin varjoisat painanteet. Kylmillä ilmoilla se käytti pesänään syviä, suojaisia kuoppia, jotka antoivat etelään päin. Kosteiden ilmojen pesät taas olivat ruohokattoisia ja länttä kohti. Jossakin niistä se vietti päivät. Yöllä se lähti sukulaistensa kanssa ruoanhakuun kisaillen ja kirmaillen kuutamoöinä kuin koiranpenikka, mutta piti tarkoin varansa, että ennen auringon nousua oli pesässä, joka sopi senkertaiseen säähän.

Farmien tienoot olivat turvallisinta maastoa jäniksille. Pensasaitojen lisäksi sinne oli äskettäin ilmestynyt myös piikkilanka-aitoja, jotka muodostivat mainioita esteitä ja loukkuja mahdollisten vihollisten tielle. Parhaat herkut olivat kuitenkin kylän lähellä olevilla vihannesfarmeilla, mutta siellä väijyivät myös pahimmat vaarat. Joitakin tasankojen vaaroista ei tosin tarvinnut pelätä, mutta sen sijaan ihmisten, pyssyjen, koirien ja läpipääsemättömien aitain uhka oli siellä paljon suurempi.

Ne jotka tunsivat Sotahevosen, eivät kuitenkaan hämmästelleet, kun se teki pesänsä keskelle vihannespuutarhurin melonimaata. Siellä sitä ympäröivät monet vaarat, mutta monet harvinaiset ilotkin, ja aidassa oli kymmeniä reikiä paon varalle ja ainakin puolisataa keinoa päästä pälkähästä jälkeenpäin.

Newchusen oli noita Lännen tavallisia kyliä. Kaikkialla näki uutteria yrityksiä rumentaa ympäristöä, ja siinä olikin onnistuttu erinomaisesti. Kadut olivat viivasuoria ilman mutkia tai kaunistuksia, talot halpoja ja kehnoja, laudoista ja tervapaperista kyhättyjä hataria rakennuksia, jotka eivät olleet edes rehellisen rumia, vaan yrittivät olla parempia kuin todella olivatkaan. Yhdellä oli muka kaksikerroksisen rakennuksen pettävä julkisivu, toisen seinä jäljitteli tiilipintaa, kolmas oli olevinaan marmoritemppeli.

Mutta yhdessä suhteessa kaikki olivat samanlaisia; ne olivat rumimpia rakennuksia, joita koskaan on käytetty ihmisasunnoiksi, ja jokaisesta saattoi lukea omistajan salaisen ajatuksen: kunhan nyt kestäisi vuoden tai pari, sitten muutetaan jonnekin muualle.

Pitkät varjoisat puuistutukset olivat kaupungin ainoana kaunistuksena, vaikka niitä ei alunperin ollut siksi tarkoitettu. Puut oli tosin taitavasti pilattu valkaisemalla rungot ja leikkaamalla niiden latvukset, mutta ne olivat silti rakastamisen arvoisia -- niissä oli elämää ja kasvua.

Ainoa rakennus, joka kaupungissa hitusenkaan viehätti silmää, oli viljasiilo. Ei se yrittänytkään olla kreikkalainen temppeli eikä sveitsiläismaja, se oli vain jykevä, karu, rehellinen viljasiilo. Jokaisen kadun päästä näkyi preeria taloineen, tuulimyllypumppuineen ja pensasaitoineen, joita oli pitkät rivit. Ainakin niissä oli jotain mielenkiintoista. Nämä harmaanvihreät, tiheät, vankat ja korkeat osagipensasaidat olivat täynnä keltaisia, appelsiinin näköisiä hyödyttömiä hedelmiä, jotka olivat täällä kuitenkin vielä ilahduttavampia kuin sade erämaassa, sillä pensaiden pitkissä sitkeissä oksissa riippuvat kauniit pallot muodostivat pehmeiden vihantain lehtien kanssa yhdistelmän, joka miellytti kyllästynyttä katsetta.

Tällaisesta kaupungista on päästävä pois niin nopeasti kuin suinkin, ajatteli muuan matkustaja, joka lopputalvesta huomasi joutuneensa seudulle pariksi päiväksi. Hän kyseli kaupungin nähtävyyksiä. Vierasta ei kuitenkaan kiinnostanut valkoinen täytetty piisami, joka oli kaapissa 'alhaalla saluunassa', ei vanha Baccy Bullin, jolta intiaanit olivat nylkeneet päänahan neljäkymmentä vuotta takaperin eikä piippu, jota Kit Carson oli kerran polttanut, vaan lähti preerialle, joka oli vielä lumen peitossa.

Lukuisten koiranjälkien joukosta hän keksi ison mustahäntäjäniksen jättämän painalmuksen. Hän kysyi ohikulkijalta, oliko kaupungissa jäniksiä.

-- Ei, en luule. En ainakaan ole nähnyt niitä, vastasi tämä. Samoin vastasi eräs mylläreistä, mutta pieni poika, jolla oli sanomalehtipino kainalossaan, sanoi:

-- Ihan varmasti. Preerialla niitä on vaikka kuinka paljon, ja niitä tulee virtanaan kaupunkiinkin. Ja sitten on se iso junkkari, joka oleksii Si Kalebin melonimaalla -- se on kamalan iso ja mustan ja valkoisen kirjava kuin shakkilauta! Hänen sanansa saivat vieraan suuntaamaan retkeilynsä itää kohti.

Se 'kamalan iso' oli juuri Pikku Sotahevonen. Se ei asunut vakituisesti Kalebin melonimaassa, vaan kävi siellä silloin tällöin. Tälläkin kerralla se oli muualla. Koska oli virinnyt raaka itätuuli, se pysytteli länteen päin avautuvassa pesässään, joka oli Madison Avenuelta suoraan itään. Sieltä jänis seurasi vieraan lähestymistä. Niin kauan kuin mies pysyi näkyvissä tiellä, Jaakko oli aloillaan, mutta tie kääntyi ennen pitkää pohjoiseen ja mies poikkesi sattumalta siltä ja tuli suoraan jänöä kohti. Nyt Jaakko aavisti ikävyyksiä. Samalla hetkellä kun mies siirtyi polulta, se hyppäsi pesästään, pyörähti ympäri ja lähti viilettämään preerian poikki suoraan itään päin.

Vihollistaan pakeneva jänis hyppää tavallisesti pari, kolme metriä yhdellä loikkauksella ja suorittaa viiden tai kuuden loikkauksen jälkeen tiedusteluhypyn, ei eteenpäin, vaan korkealle ylös päästäkseen näkemään heinien ja pensaitten ylitse. Tyhmä nuori mustahäntä tekee tiedusteluhypyn joka neljännelläkin askelella ja menettää siten paljon aikaa. Älykäs jänö hypähtää vain joka kahdeksannella tai yhdeksännellä askelella. Mutta Jaakko Sotahevonen sai paetessaan kaikki tarvitsemansa tiedot, vaikka ei hypähtänytkään kuin joka kahdennellatoista askelella, ja jokaisella loikkauksellaan se teki taivalta kolmesta neljään metriin. Vielä toinenkin yksilöllinen piirre näkyi sen jäljissä. Sen serkku, valkohäntäjänis, kivertää juostessaan häntänsä tiukkaan selkää pitikin, niin ettei se kosketa lumeen. Mutta mustahäntäjaakon häntä roikkuu alaspäin tai on taakse ojentunut, ja sen huippu on käppyrässä tai suorana yksilöstä riippuen. Muutamilla se sojottaa suoraan alas, jolloin se usein jättää jälkien taakse ohuen juovan. Sotahevosen pikimusta häntä oli harvinaisen pitkä, ja jokaisella loikkauksella se jätti lumeen pitkän viirun, niin pitkän että se yksin riitti ilmaisemaan, mikä jänis oli jättänyt jäljet.

Jotkut jänikset eivät olisi suuriakaan piitanneet miehestä, jolla ei ole koiraa mukanaan, mutta Sotahevosella oli kirveleviä muistoja kaukotappajasta. Se lähti pakoon vihollisen tultua parinkymmenen metrin päähän ja viiletti selkä matalana kaakossa päin olevalle pensasaidalle. Sen takana se kiiti kuin matalalla lentävä haukka, kunnes kilometrin päässä tuli vastaan sopiva pesä. Siihen se asettui lepäämään, kun oli ensin noussut takakäpälilleen ja tarkastanut ympäristön.

Kauan se ei levännyt. Parinkymmenen minuutin kuluttua sen megafonikorvat, jotka olivat lähellä maata, kuulivat säännöllistä ääntä, ihmisaskelten töminää, ja pystyyn kavahtaessaan se näki miehen lähestyvän pesäänsä ja miehellä oli kädessään kiiltävä keppi.

Sotahevonen loikkasi ulos ja kohti aitaa. Se ei tehnyt ainoatakaan tiedusteluhyppyä, ennen kuin rautalanka-aita erotti sen vihollisesta. Tosin se oli turhaa varovaisuutta, sillä mies ei ollut huomannut jänöä.

Sotahevonen mennä viiletti edelleen matalana ja vihollista tähyillen. Se tiesi nyt miehen olevan jäljillään ja ilmeisesti sen vaisto, joka oli peräisin sukupolvien takaa, jolloin oli ollut vaikeuksia näätien kanssa, kehotti sitä tekemään kaksoisjäljet. Se loikki suoraan etäämpänä olevalle aidalle, seurasi sitä viitisenkymmentä metriä ja palasi sitten omia jälkiään takaisin ja juoksi uuteen suuntaan, kunnes saapui toiseen pesäänsä. Se oli ollut liikkeellä kaiken yötä ja olisi mielellään levännyt säkenöivän auringonpaisteen ajan, mutta tuskin se oli ennättänyt saada tyyssijansa hieman lämpimäksi, kun jo tuttu töminä ilmaisi vihollisen taas lähestyvän, ja sen oli riennettävä pakoon.

Juostuaan kilometrin verran se seisahtui pienelle kummulle ja näki miehen taas tulevan, jolloin se rupesi tekemään ihmeellisiä äkkikäännöksiä ja mutkittelevia jälkiä, jotka olisivat pettäneet useimmat takaa-ajajat. Sitten se juoksi kilometrin verran mielipesänsä ohi, palasi siihen toiselta puolelta ja rupesi makuulle varmana siitä, että vihollinen oli nyt lopultakin karistettu jäljiltä.

Mies viipyikin nyt kauemmin matkalla, mutta ennen pitkää alkoi taas kuulua tuttuja tömähdyksiä.

Jaakko havahtui, mutta pysyi vielä paikoillaan. Mies tallusti jälkiä pitkin ja oli jo sadan metrin päässä, mutta kun hän läheni lähenemistään, Jaakko hyppäsi huomaamatta pesästään ja keksi äkkiä, että tarjolla oli harvinainen tilaisuus, joka tosin vaatisi siltä lisäponnistuksia. He olivat kulkeneet laajaa ympyrää Sotahevosen kotipiirin ympäri ja olivat nyt tuskin kilometrin päässä talosta, jossa oli musta koira. Siellä oli se siunattu lauta-aitakin mainioine kananreikineen. Siihen liittyi miellyttäviä muistoja, koska Sotahevonen oli kokenut sen vaiheilla monia voittoja ja nolannut kerran vinttikoirankin.

Ilmeisesti nämä muistot eikä halu saada viholliset toistensa kimppuun, panivat Sotahevosen loikkimaan avoimesti hangen yli aidalle, jota tuo iso musta koira hallitsi.

Kananreikä oli kiinni, ja ymmälleen joutunut Sotahevonen tähyili ympärilleen löytääkseen toisen aukon, kunnes huomasi julkisivulla portin selkoselällään ja koiran pihanpuolella sikeässä unessa. Kanat kyyhöttivät höyhenet porhollaan pihan lämpöisimmässä nurkkauksessa. Kissa asteli parhaillaan varovasti aitalta keittiöön päin, kun Sotahevonen seisahtui portille.

Vainoojan musta hahmo oli parhaillaan laskeutumassa valkoista preerianrinnettä: Jaakko loikkasi äänettömästi pihaan. Pitkäkoipinen kukko, jonka olisi pitänyt hoitaa omia asioitaan, päästi kovan kiekaisun nähdessään jänön hyppäävän lähelleen. Päivää paistattava koira kohotti päätään ja nousi; Jaakko oli nyt hirvittävässä vaarassa. Se kyyristyi matalaksi ja muutti itsensä harmaaksi mättääksi. Se teki sen taitavasti, mutta ellei kissaa olisi ollut, se olisi kai joutunut surman suuhun. Tietämättään ja tahtomattaan tämä pelasti sen. Musta hurtta oli astunut kolme askelta Sotahevoseen päin, vaikka ei vielä tiennytkään jäniksen olevan pihassa, ja sulki siten sen ainoan pakotien. Kissa tuli silloin nurkan takaa, hyppäsi ikkunalaudalle ja pudotti kukkaruukun. Tämä kömpelyys rikkoi aseellisen puolueettomuuden, joka oli vallinnut kissan ja koiran välillä. Kissa pakeni aitalle päin, ja totta kai karkuun juokseva vihamies lennättää aina koiran sotapolulle. Molemmat syöksyivät kyyristyneen jäniksen ohi kymmenen askelen päästä. Heti kun ne olivat sivuuttaneet Jaakon, tämä kääntyi ja kiitosta sanomatta syöksyi ulos portista ja lähti kiitämään kovaksi tallattua tietä pitkin.

Talon emäntä pelasti kissan. Miehen ilmestyessä portista makasi koira taas pihalla entiseen tapaan. Hänellä ei ollut pyssyä, vaan tukeva keppi, jota joskus sanotaan koiranlääkkeeksi, ja se esti koiraa syöksymästä äskeisen uhrinsa vihollisen kimppuun.

Tähän jäljet päättyivät. Juoni onnistui, olipa se sitten suunniteltu tai ei, ja jänis karisti kannoiltaan kiusallisen takaa-ajajansa.

Seuraavana päivänä vieras lähti uudelleen etsimään Jaakkoa, mutta löysi vain sen jäljet. Hän tunsi ne hännän viirusta, pitkistä hypyistä ja tiedusteluloikkauksista, joita oli harvassa, mutta jälkien vieressä seurailivat pienemmän jäniksen jäljet. Tuolla ne olivat tavanneet; tässä ajaneet leikillään toisiaan takaa, koska missään ei näkynyt tappelun merkkejä; tässä syöneet ja istuneet yhdessä päivänpaisteessa; tässä leikkineet rinnakkain ja tässä kisailleet lumessa. Jäljistä saattoi tehdä vain yhden johtopäätöksen: oli niiden paritteluaika. Mustajänispariskunta, Pikku Sotahevonen ja sen mielitietty, olivat kisailleet yhdessä.

Seuraava kesä oli mustahäntäjänisten onnen aikaa. Typerä laki oli luvannut tapporahat haukoista ja pöllöistä, ja siitä oli ollut seurauksena näiden siivekkäiden poliisien yleinen verilöyly. Nyt alkoivat mustahäntäjänikset lisääntyä niin suunnattomasti, että ne uhkasivat hävittää koko maan.

Lain uhreiksi joutuneet maanviljelijät sekä ne, jotka olivat sen laatineet, päättivät silloin panna toimeen suuren ajometsästyksen. Seudun asukkaita kehotettiin saapumaan määrättynä aamuna maakunnan pohjoiselle valtatielle, koska koko tienoo aiottiin haravoida vastatuuleen ja ajaa jänikset tiheällä rautalankaverkolla ympäröityyn valtavaan tarhaan. Koiria ei saanut ottaa mukaan, koska niitä oli mahdotonta pitää kurissa, ei liioin pyssyjä, koska ne olisivat olleet vaarallisia ison joukon käsissä. Kaikilla miehillä ja pojilla oli kuitenkin aseinaan pari pitkää keppiä ja pussillinen kiviä. Naiset tulivat ratsastaen tai rattailla ja heillä oli metelin aikaansaamiseksi mukanaan räikkä, torvi ja peltikannu. Rattaiden perään oli sidottu naruun peltiastioita, taikka kiinnitetty päreitä pyörän pienoja vasten, niin että ajettaessa saatiin syntymään suorastaan korvia vihlovaa meteliä. Koska jäniksillä on ihmeen herkkä kuulo, saattaa melu, joka ihmisestä tuntuu vain tuskastuttavalta, ne kerrassaan suunniltaan.

Oli mainio sää. Kahdeksan aikaan aamulla annettiin lähtökäsky. Ajorintama oli aluksi noin kahdeksan kilometriä ja joka kolmenkymmenen tai neljänkymmenen askelen päässä oli mies tai poika. Vaunut ja ratsastajat joutuivat pakostakin pysyttelemään yksinomaan teillä; mutta ajajain kunnia-asiana oli ajaa vaikka mistä ja pitää rintama ehjänä. Edettiin suurin piirtein neliömäisen alueen kolmelta sivulta. Jokainen ajomies piti niin pahaa meteliä kuin suinkin kykeni ja pieksi kaikkia tielle osuvia pensaikoita.

Osa jäniksistä loikki esiin. Toiset kääntyivät rintamaan vastaan, mutta saivat heti sellaisen kivisateen niskaansa, että monet niistä tuupertuivat. Yksi tai pari pääsi läpi ja pelastui, mutta suurin osa säntäili ajajien edellä. Aluksi nähtiin vain vähän jäniksiä, mutta ennen kuin oli viittakaan kilometriä kuljettu, niitä juoksi kaikkialla. Kun oli edetty kahdeksan kilometriä -- siihen kului noin kolme tuntia -- molemmat siivet saivat käskyn vetäytyä keskustaan päin. Miesten välimatkaa kavennettiin, kunnes se oli vain kolmisen metriä, ja koko ajorintama kääntyi nyt aitausta ja sen kahta pitkää johdetta kohti. Kun kummankin siiven päät tulivat johteen kohdalle, apaja oli täydellisesti saarrettu. Ajajat marssivat nyt nopeasti; kymmenittäin jäniksiä tapettiin, kun ne juoksivat liian lähelle hätyyttäjiään. Niiden ruumiita lojui joka puolella, mutta silti ne näyttivät vain lisääntyvän. Ja loppurynnistyksessä, ennen kuin uhrit oli saatu aitaukseen suljetuksi, vajaan hehtaarin suuruinen piiritetty ala oli täynnä ryntäileviä, hyppiviä ja loikkivia jäniksiä. Ne laukkasivat uupumatta ja etsivät aukkoa, mistä pääsisivät pakoon, mutta järkkymätön ihmismuuri kävi sitä taajemmaksi, mitä enemmän kehä pieneni, ja lopulta koko lauma ahdistettiin veräjästä tiiviiseen tarhaan. Jotkut jäniksistä kyykkivät tyhminä sen keskellä, toiset ryntäilivät pitkin aitausta, toiset koettivat piiloutua nurkkiin tai toistensa alle.

Entä Pikku Sotahevonen, missä se oli tämän aikaa? Ajajat olivat hätyyttäneet sitä edellään, ja se oli ollut ensimmäisiä, jotka joutuivat aitaukseen.

Jänisjahdin järjestäjillä oli kuitenkin omat merkilliset suunnitelmansa. Kaikille muille paitsi terveille ja hyväkuntoisille jäniksille tarha oli kuolemanloukku, ja siellä oli vaikka millä mitalla niitä, jotka olivat sairaita. Ne jotka kuvittelevat, että luonnonvaraiset eläimet ovat aina virheettömiä ja täydellisiä, olisivat hämmästyneet nähdessään, kuinka paljon ontuvia, raajarikkoja ja sairaita oli aitauksen neljässä tai viidessä tuhannessa jäniksessä. Se oli kuin roomalaisten voitto: huonot vangit oli tuomittu teurastettaviksi ja valioyksilöt säästettiin areenaa varten. Areenaako? Niin juuri. Kilpa-ajokenttää varten.

Tarha oli jo etukäteen rakennettu sellaiseksi, että sen seiniä kiersi rivistönä vähintään viisisataa pientä laatikkoa, joihin juuri mahtui yksi jänis.

Ajon loppuvaiheessa syöksyivät nopeimmat mustahännät ensimmäisinä tarhaan. Toiset niistä olivat nopeita mutta tyhmiä: sisälle tultuaan ne alkoivat heti mielettömästi juosta ympäri tarhaa. Toiset sen sijaan olivat nopeita ja viisaita: ne keksivät heti pienten laatikkojen tarjoaman kätkön -- kaikki ne olivatkin jo täynnä. Näin yksinkertaisella ja helpolla keinolla, joka tosin ei ollut täysin luotettava, saatiin valituksi viisisataa nopeinta ja viisainta jänistä. Näiden viidensadan oli määrä juosta kilpaa vinttikoirien kanssa. Jäljelle jäänyt neli tuhatpäinen, aaltoileva lauma teurastettiin armotta.

Viisisataa pientä laatikkoa, joissa oli viisisataa kirkassilmäistä jänöjaakkoa, pantiin samana päivänä junaan, ja näiden mustahäntien joukossa oli Pikku Sotahevonenkin.

Jänikset eivät paljon sure vastoinkäymisiään, ja tuskinpa laatikkoihin suljetut mustahännätkään olivat sen kummemmin järkyttyneitä, kun verilöylyn meteli lopulta päättyi. Kun ne saapuivat suuren kaupungin lähellä olevaan kilpa-ajopuistoon ja laskettiin varovasti yksitellen ulos laatikoistaan -- roomalaiset vartijat pitivät tarkkaa huolta vangeistaan, joista olivat vastuussa -- ei mustahännillä ollut valittamisen aihetta. Niille annettiin iso aitaus ja paljon hyvää ruokaa, eikä vihollisista ollut haittaa.

Heti seuraavana päivänä alkoi niiden koulutus. Avattiin parikymmentä pientä porttia, joista pääsi suurelle kentälle, itse puistoon. Kun koko mustahäntälauma oli viilettänyt sinne, ilmestyi poikaparvi, joka ajoi meluten ja hoilottaen jänikset takaisin pikku aitaukseen, jota sanottiin satamaksi. Muutaman päivän kuluttua mustahännät oppivat puikahtamaan luukuista satamaansa, milloin turvallisuus sitä vaati.

Sitten alkoi opetuksen toinen vaihe. Koko lauma ajettiin sivuovesta polulle, joka kiersi puiston kolme sivustaa ja päätyi toiseen aitaukseen. Se oli lähtöaitaus. Sen veräjä avattiin ja jänikset ajettiin areenalle, toisin sanoen puistoon. Siellä oli väijyksissä poikia ja koiria, jotka lähtivät ajamaan niitä takaa kentän poikki. Koko jänisarmeija poukkoili pakoon, joku nuoremmista teki jopa entisaikojen tiedusteluhypynkin, mutta ensimmäisenä viiletti matalana uljas mustan ja valkoisen kirjava jänis, jonka moitteettomat raajat ja kirkkaat silmät olivat jo satamassa herättäneet huomiota. Se johti nyt laumaa kevyesti juosten ja jätti sen yhtä kauas taakseen kuin toiset olivat jättäneet haukkuvan koiraparven.

-- Katsokaas mokomaa, sehän on kuin pieni sotahevonen! Huusi renttumaisen näköinen irlantilainen tallipoika. Siitä pitäen sitä sanottiinkin Pikku Sotahevoseksi. Radan puolivälissä jänikset muistivat sataman ja lähtivät pyyhältämään sitä kohti kuin kinosten yllä kiitävä lumipilvi.

Niiden toisena läksynä olikin oppia juoksemaan suoraa päätä satamaan heti kun olivat päässeet lähtötarhasta. Viikossa kaikki oppivat sen ja olivat valmiit Ajometsästysseuran suurta alkajaiskokousta varten.

Tarhan hoitajat ja sivullisetkin tunsivat nyt Pikku Sotahevosen. Sen erotti hyvin väreistään, ja pitkäkorvainen lauma, joka kiiti sen kanssa, tunnusti sen johtajakseen. Miehet puhuivat ja löivät vetoa siitä samalla tavoin kuin koiristakin.

-- Saa nähdä, antaako Dignamin ukko Minkien juosta tänä vuonna?

-- Sehän on selvä, mutta minä veikkaan, että Pikku Sotahevonen ottaa siltä ja toisiltakin luulot pois.

-- Lyön vetoa kolme yhtä vastaan, että minun vanha Jenini saa Sotahevosen kiinni jo ennen kuin se pääsee isoon aitaukseen, kerskaili muuan koirankasvattaja.

-- Ja minä lyön sen vedon dollareissa, sanoi Mickey, ja vielä enemmänkin. Panen likoon koko kuukauspalkkani, ettei yksikään koira koko joukosta pyöräytä Sotahevosta kertaakaan ympäri matkan varrella.

Näin miehet väittelivät ja löivät vetoja, mutta päivä päivältä yhä useampi heistä alkoi uskoa jäniksiä juoksuttaessaan, että olivat Sotahevosessa tavanneet ihmeellisen juoksijan. Olisi ainoalaatuista nähdä vinttikoiravalioiden ajavan takaa jänistä, joka juoksisi lujaa ja mutkittelematta koko matkan lähtöpaikalta aitaukseen ja satamaan saakka.