Part 8

Mutta kaikista yrteistä ja lääkitsemisistä huolimatta nuoren miehen tila paheni pahenemistaan. Kymmenen päivän kuluttua hän oli laihtunut ankarasti ja täysin työkyvytön. Eräänä hyvänä hetkenä, joita taudissa oli aina välillä, hän virkkoikin:

-- Kuulkaas nyt, tytöt, en taida kestää enää kauempaa. On parasta, että lähden kotiin. Tänään olen siksi voimissani, että pystyn ajamaan ainakin osan matkaa. Jos voimani loppuvat, lepään vankkureissa, kyllä hevoset vetävät minut kotiin asti. Äiti parantaa minut viikossa tai parissa. Jos teiltä loppuu muona, ennen kuin palaan takaisin, lähtekää ruuhella Ellertoneille.

Niinpä tytöt valjastivat hevoset, ja vankkurit täytettiin puoliksi heinillä. Heikkona ja kalpeana Corney lähti ajamaan pitkää epätasaista tietä. Toiset tunsivat olevansa kuin yksinäisen saaren asukkaita, joiden ainoa vene on viety.

Tuskin puoli viikkoa oli kulunut, kun Margat, Loo ja Thor sairastuivat vielä ankarampaan kuumeeseen. Corney oli ollut sentään joka toinen päivä parempana, mutta näillä kolmella ei ollut ainoatakaan 'hyvää päivää'. Ennen pitkää korpikoti muuttui todelliseksi kurjuuden pesäksi.

Viikon päästä Margat ei enää kyennyt nousemaan vuoteesta, ja Loo saattoi enää töin tuskin kävellä mökin ympäri. Hän oli urhea tyttö ja täynnä kujemieltä, ja hän se piti yllä heidän rohkeuttaan. Mutta hänen hilpeä pilailunsa kuulosti kaamealta, kun näki hänen kalpeat ja riutuneet kasvonsa. Aikaisemmasta sairaudestaan huolimatta Thor oli sittenkin heistä voimakkain, ja hän autteli toisia ja valmisti joka päivä yksinkertaisen aterian. Onneksi he kykenivät syömään enää vain rahtusen, sillä ruokaa oli vähän ja Corneyn tuloon vielä viikko.

Pian Thor oli ainoa, joka jaksoi pysytellä jalkeilla, ja kun hän eräänä aamuna laahusti leikkaamaan päivittäistä pikku viipaletta kallisarvoisesta sianlihasta, hän havaitsi kauhukseen, että koko kimpale oli kadonnut. Jokin eläin oli ilmeisesti varastanut sen pienestä laatikosta, jota säilytettiin mökin varjonpuoleisella seinustalla suojassa kärpäsiltä. Nyt heillä oli enää vain leipää ja teetä.

Thor oli aivan epätoivoinen, kunnes hänen katseensa osui tallin vaiheilla liikuskeleviin kanoihin. Mutta mitä se hyödytti? Näin heikkona hän olisi yhtä hyvin voinut ryhtyä pyydystämään peuraa tai haukkaa. Äkkiä hän muisti pyssynsä, ja kohta hän oli jo kynimässä lihavaa kanaa kattilaan pantavaksi. Hän keitti sen kokonaisena, koska se oli helpoin valmistustapa, ja kanakeitto oli ensimmäinen todella ruokahalua kiihottava ravinto, jota he olivat maistaneet moneen päivään.

Kolme kurjaa vuorokautta he pysyttelivät hengissä kanan avulla. Kun se oli syöty, Thor tarttui taas pyssyynsä. Se tuntui nyt paljon raskaammalta kuin ennen. Poika ryömi tallin luo, mutta hänen kätensä vapisivat ja hän oli niin heikko, että ampui monta kertaa harhaan, ennen kuin sai lintuun osuman. Nyt oli jäljellä enää vain kolme haulipanosta. Luodikon oli Corney ottanut mukaansa.

Thor oli ihmeissään, kun kanoja oli jäljellä enää vain kolme tai neljä kappaletta. Niitähän oli ollut toistakymmentä. Kolme päivää myöhemmin hän teki uuden yrityksen. Nyt hän näki vain yhden kanan, ja siihen meni hänen viimeinen panoksensa.

Siitä lähtien elämä muuttui kauheaksi painajaiseksi. Aamulla, jolloin Thor tunsi voivansa paremmin, hän valmisti hiukan ruokaa ja asetti pölkylle, kunkin makuusijan pääpuoleen, täyden vesisangon. Se oli siinä yötä varten, jolloin he heittelehtivät kuumeen kourissa. Horkka alkoi pelottavan täsmällisesti kello yhden tienoissa ja värisytti ruumista päästä jalkoihin, kalisutti hampaita ja kylmäsi sisältä ja päältä. Mikään ei tuntunut lämmittävän -- tulikin menetti tyystin voimansa. Ei voinut muuta kuin maata ja täristä ja kärsiä hitaan jäähtymiskuoleman kaikki tuskat ja hakkautua palasiksi. Sitä kesti kuusi tuntia, ja tuskia lisäsivät vielä kauheat kuvotukset. Illalla kello seitsemän tai kahdeksan tienoissa tapahtui käänne. Ruumista alkoi silloin polttaa kuume, jota jäävuoretkaan eivät olisi kyenneet viilentämään. Siinä vaiheessa halusi vain vettä, vettä, ja sitä joi juomistaan aina kello kolmeen tai neljään asti aamulla, jolloin kuume hellitti. Vasta silloin, lopen uupuneena pääsi vaipumaan uneen.

-- Jos teiltä loppuu muona, lähtekää ruuhella Ellertoneille, oli veli neuvonut viimeiseksi. Mutta kuka heistä pystyi siihen? Heitä esti nälkäkuolemasta enää vain kanan puolikas. Kolme loputonta viikkoa kesti tätä hirveätä kärsimystä. Se jatkui samanlaisena, pahenikin kun potilaat heikkenivät -- muutaman päivän päästä ei poikakaan kykenisi enää nousemaan vuoteesta. Kuinka sitten kävisi?

Epätoivo vallitsi mökissä ja jokainen huusi sisimmässään: -- Hyvä Jumala! Eikö Corney saavukaan?

5

Sinä päivänä, jolloin Thor oli ampunut viimeisen kanan, hän kantoi kaiken aamua vettä, jotta sitä riittäisi kaikille kolmelle kuumeen ajaksi. Puistatukset kaatoivat hänet vuoteeseen tavallista aikaisemmin, ja horkka yltyi ankarammaksi kuin koskaan ennen.

Hän joi vähän väliä ahnaasti pääpuolessaan olevasta sangosta. Vaikka hän oli kantanut sen täyteen vettä, se oli melkein tyhjä, kun kuume hellitti kahden tienoissa aamulla ja hän vaipui uneen.

Harmaassa aamunkoitteessa hän heräsi omituiseen ääneen, veden loiskeeseen, joka kuului aivan läheltä. Kääntäessään päätään hän näki kaksi hehkuvaa silmää vajaan metrin päässä kasvoistaan, jokin peto lotki vettä sangosta hänen vuoteensa vieressä.

Thor tuijotti kauhistuneena, mutta sulki sitten silmänsä luullen näkevänsä unta. Kysymyksessä oli tietysti painajainen: tiikeri väijymässä Intian viidakossa. Mutta loiske jatkui. Hän kohotti katseensa, aivan oikein, se oli yhä siinä. Hän koetti äännähtää, mutta sai kuuluviin vain korinaa. Iso karvainen pää tärisi, hehkuvien silmien alapuolelta kuului tuhahdus, ja eläin pudottautui etujaloilleen ja siirtyi huoneen poikki pöydän alle. Thor oli silloin täysin valveilla; hän kohottautui verkalleen kyynärpäilleen ja huusi heikosti:

-- Hys!

Hehkuvat silmät välähtivät pöydän alla ja harmaa hahmo tuli esiin. Tyynesti se asteli permannon poikki ja liukui alimmaisen hirren alitse, siitä missä oli entisen perunakuopan aukko, ja katosi jäljettömiin.

Mikä se oli? Sairas poika ei tiennyt varmasti, mutta ilmeisesti se oli jokin hurja petoeläin. Hän oli täysin lamautunut ja vapisi pelosta.

Yön hän nukkui levottomasti vuoroin vaipuen levottomaan uneen, vuoroin hätkähtäen hereille ja ruveten taas etsimään hämärästä noita kammottavia silmiä ja isoa harmaata, liikkuvaa hahmoa. Aamulla hän epäili, että kaikki oli ollut vain kuumehouretta, mutta yritti silti jotenkuten sulkea kellarinaukkoa parilla halolla.

Vaikka sairaiden ruokahalu oli melkein olematon, he hillitsivät sitäkin, koska jäljellä oli enää vain palanen kanaa, ja Corney ilmeisesti otaksui heidän käyneen Ellertonien luona ja saaneen sieltä ruokaa riittämiin.

Kun kuume sinä yönä laski ja Thor makasi uupuneena, hän havahtui taas tuvasta kuuluvaan ääneen, kuulosti siltä kuin joku olisi murskannut luita. Hän katsoi ympärilleen ja näki pöydälle kavunneen ison eläimen häämöttävän pientä ikkunaa vasten. Thor karjaisi ja koetti heittää tungettelijaa kengällä. Otus loikkasi kevyesti maahan ja livahti tiehensä aukosta, joka ammotti taas avoimena.

Tällä kertaa hän tiesi, ettei se ollut unta, ja sen tiesivät tytötkin. Hekin olivat kuulleet äänen, ja lisäksi kana, heidän viimeinen ruoanrippusensa, oli tipotiessään.

Sinä päivänä Thor-rukka tuskin kykeni nousemaan vuoteesta. Sairaiden tyttöjen säälittävä valitus sai hänet kuitenkin liikkeelle. Lähteen luota hän löysi muutaman marjan ja jakoi ne toisten kanssa. Hän suoritti tavanmukaiset valmistelut horkan ja janon varalta, mutta ryhtyi vielä toisiinkin varokeinoihin. Vuoteensa viereen hän asetti vanhan atraimen, ainoan käyttökelpoisen aseen nyt kun pyssy oli käynyt hyödyttömäksi, sekä männyn juuresta tehdyn soihdun ja muutaman tulitikun. Hän tiesi nälkäisen pedon saapuvan uudestaan. Koska se ei enää löytäisi ruokaa, hänestä oli päivänselvää, että se kävisi käsiksi elävään saaliiseen, joka makasi täysin avuttomana.

Vielä kerran hän telkesi aukon haloilla, ja yö kului entiseen tapaan, kuitenkin ilman hurjaa vierasta. Sinä päivänä he saivat tyytyä jauhoihin ja veteen. Keittämiseen Thorin täytyi käyttää osa sulkulaitettaan. Loo yritti heikosti laskea leikkiä. Hän sanoi olevansa jo niin kevyt, että pystyi lentämään, mutta yrittäessään nousta jalkeille hän ei päässyt vuoteensa laitaa pitemmälle. Suoritettiin samat valmistelut kuin ennenkin, ja yö kului rauhallisesti, mutta varhain aamulla Thor heräsi taas veden loiskeeseen, ja siinä hänen vuoteensa vierellä olivat jälleen nuo hehkuvat silmät, suuri pää sekä harmaa vartalo, joka häämötti ikkunasta kajastavassa aamunkoitteessa.

Thor ponnisti kaikki voimansa päästääkseen kovan karjahduksen, mutta tuloksena oli vain heikko parahdus. Hän nousi vaivalloisesti ja huusi:

-- Loo, Margat! Ilves on taas täällä!

-- Jumala auttakoon sinua, me emme voi, kuului vastaus.

-- Hys, tiehesi siitä!

Thor koetti taas karkottaa petoa. Se loikkasi ikkunan ääressä olevalle pöydälle ja ärjäisi vaarattoman pyssyn alla. Thor luuli sen aikovan hypätä lasin läpi, kun se kääntyi hetkeksi ikkunaan päin, mutta se pyörsikin ympäri ja tuijotti poikaan; hän erotti selvästi sen kiiluvat silmät.

Thor kohosi hitaasti vuoteen laidalle ja rukoili apua, sillä hän tunsi, että jommankumman henki oli nyt kysymyksessä. Hän raapaisi tulta ja sytytti juurisoihtunsa pidellen sitä vasemmassa kädessä. Oikealla hän tarttui vanhaan atraimeen ja aikoi ryhtyä taisteluun, mutta oli niin heikko, että hänen täytyi käyttää asetta sauvana.

Iso peto seisoi yhä pöydällä, mutta kyyristyi hiukan aivan kuin loikatakseen. Sen silmät hehkuivat punaisina soihdun valossa. Lyhyt häntä liikkui puolelta toiselle ja murina voimistui. Thorin polvet tärisivät vastakkain, mutta hän ojensi aseensa ja rynnisti voimattomasti kohti petoa. Se hypähti samassa, mutta ei hänen kimppuunsa, kuten hän ensin luuli -- soihtu ja pojan pelottomuus olivat tehonneet eläimeen --, vaan hänen päänsä ylitse. Se putosi maahan hänen takanaan ja livahti heti vuoteen alle.

Thor oli pelastunut vain toistaiseksi. Hän sovitti soihdun seinänrakoon ja tarttui sitten atraimeen molemmin käsin. Hän tiesi nyt taistelevansa elämästään. Hän kuuli tyttöjen rukoilevan heikolla äänellä. Hän näki vain hehkuvat silmät vuoteen alla ja erotti pedon murinassa terävämmän sävyn sen valmistautuessa taisteluun. Suurin ponnistuksin hän tavoitti lujan jalansijan ja työnsi atraimen kaikin voimin vuoteen alle.

Se osui johonkin hirttä pehmeämpään; kuului hirvittävä murahdus. Poika heittäytyi koko painollaan atraimen varaan. Peto ponnisteli päästäkseen häneen käsiksi. Hän tunsi sen hampaiden ja kynsien raapivan aseen vartta, ja vastustuksesta huolimatta ilves pääsi lähemmäksi, sen voimakkaat käpälät ja kynnet tapailivat jo häntä. Thor ei jaksaisi pidättää sitä kauan. Hän ponnisti vielä kerran, voimia liikeni hitusen enemmän kuin edellisellä kerralla, peto horjahti, kuului murinaa, rusahdus ja vastus tuntui äkkiä väistyvän. Laho atrain oli äkkiä katkennut. Peto hypähti esiin, syöksyi häntä kohti, meni koskettamatta ohitse ja painui oikopäätä lattian poikki ja sitten ulos aukosta sen koommin palaamatta.

Thor kaatui vuoteelle ja menetti tajuntansa.

Tietämättä kuinka kauan oli maannut tajuttomana hän heräsi kirkkaaseen päivänvaloon kuullessaan äänekkään, hilpeän huudon:

-- Hei, oletteko te kaikki kuolleet? Loo! Margat!

Hänellä ei ollut voimia vastata, mutta ulkopuolelta kuului kavioiden kopsetta, sitten raskaita askelia, ovi lensi auki ja sisään astui Corney yhtä komeana ja reimana kuin ennenkin. Mutta mikä kauhu ja hätä sävähtikään hänen kasvoilleen, kun hän tuli äänettömään mökkiin!

-- Kuolleet? hän voihkaisi. -- Kuka on kuollut? Missä te olette? Thor? Kuka teistä on kuollut? Loo? Margat?

-- Corney, Corney, kuului heikosti vuoteesta. -- He ovat tuolta sisällä. He ovat hirveän kipeitä. Meillä ei ole mitään syötävää.

-- Voi, mikä hölmö olen ollut! Corney hoki hokemistaan. -- Olin varma että kävisitte Ellertoneilla hakemassa mitä tarvitsette.

-- Meillä ei ollut aikaa siihen. Sairastuimme kaikki kolme heti kun olit lähtenyt. Sitten tänne tuli ilves ja söi suuhunsa kanat ja kaiken muunkin mitä talossa oli.

-- No niin, kyllä se on sen saanut maksaakin, sanoi Corney viitaten verijuovaan, joka ulottui multalattian poikki seinäaukolle.

Hyvä ravinto, hoito ja lääkkeet paransivat heidät pian. Kun tytöt paria kuukautta myöhemmin tarvitsivat uutta pesusaavia, sanoi Thor:

-- Minä tiedän onton lehmuksen, joka vetää varmasti kokonaisen härkätynnyrin.

Hän lähti Corneyn kanssa aukealle, ja katkaistuaan lehmuksen rungosta tarvitsemansa pätkän he löysivät sen pohjukasta kahden pikku ilveksen ja niiden emon kuivuneet raadot, ja ilvesnaaraan kyljessä oli varresta katkennut atraimen terä.

PIKKU SOTAHEVONEN

Mustahäntäjäniksen tarina

1

Pikku Sotahevonen tunsi itse asiassa kaupungin kaikki koirat. Ensinnäkin sen kauhean ison ruskean koiran, joka oli ajanut sitä monta kertaa takaa -- siitä tosin pääsi eroon pujahtamalla lauta-aidan reiästä. Toinen kiusankappale oli muuan pieni toimelias koira, joka mahtui sen perässä reiästä ja jonka se nolasi hyppäämällä kuusimetrisen vuolaan ja jyrkkäreunaisen kastelukaivannon poikki. Koira ei siihen hyppyyn kyennyt. Se oli varma lääke tätä vihollista vastaan. Pojat sanovat vieläkin sitä paikkaa "Jaakon hypyksi". [Yhdysvaltain länsiosissa elävän mustahäntäjäniksen nimenä on Amerikassa "jack rabbit".] Mutta muuan vinttikoira osasi hypätä vielä paremmin kuin mustahäntäjaakko, se näet hyppäsi aidan yli, kun ei mahtunut sen raosta. Se oli koetellut monta kertaa Pikku Sotahevosen rohkeutta, eikä tämä voinut muuta kuin lähteä nopeasti puikkelehtimaan pakoon, kunnes pääsi osagipensasaidan suojiin, ja siihen taas vinttikoiran täytyi heittää takaa-ajo. Näiden lisäksi kaupungissa oli vastuksena kokonainen liuta isoja ja pieniä rakkeja, mutta niistä pääsi helposti eroon avomaalla.

Lähiseudulla oli jokaisessa talossa koira, mutta vain yksi, jota Sotahevonen todella pelkäsi. Se oli pitkäkoipinen, vihainen musta hurtta, nopea ja sinnikäs otus, joka oli saattanut monta kertaa Pikku Sotahevosen melkein perikadon partaalle.

Kaupungin kissoista se ei paljon piitannut, vain kerran tai pari ne olivat sitä hätyyttäneetkään. Muuan valtava kollikissa, joka ylvästeli monilla voitoillaan, oli eräänä kuutamoyönä hiipinyt sen ruokapaikalle. Kun Sotahevonen näki mustan kiiluvasilmäisen otuksen, joka oli juuri hyökkäämäisillään sen kimppuun, se nousi takajaloilleen aina varpaitten viimeistä nipukkaa myöten ja nosti viisitoista senttiä pitkät korvansa täyteen mittaan. Sitten se päästi äänekkään kurahduksen -- se oli sen karjahdusyritys --, loikkasi viisitoista metriä eteenpäin ja putosi kissan päälle upottaen siihen terävät takakyntensä. Kolli pakeni kauhuissaan mokomaa kaksijalkaista jättiläistä.

Jaakko oli turvautunut monesti ennenkin menestyksellisesti samaan temppuun, tosin se kahdesti oli tuottanut sille surkean pettymyksen, silloin näet, kun se hyppäsi poikastansa kanssa liikkuvan emokissan kimppuun ja sai paeta henkensä edestä, ja silloin kun se erehdyksessä hyppäsi skunkin niskaan.

Vinttikoira oli kuitenkin Sotahevosen vaarallisin vihollinen. Sen kynsissä se olisi voinut kohdata loppunsa, ellei olisi sattunut erästä ihmeellistä seikkailua, josta se suoriutui onnellisesti.

Sen oli tapana aterioida yöllä, koska silloin vihollisia oli vähän liikkeellä ja niiltä oli helppo piiloutua. Eräänä talviaamuna se viivytteli liian kauan alfalfa-aumalla. Kun se oli palaamassa hangen yli mielityyssijaansa, se pahaksi onnekseen sattui tapaamaan kaupungin ulkopuolella juoksentelevan vinttikoiran. Alkavassa päivänvalossa oli mahdotonta piiloutua avoimella hangella. Oli vain juostava eteenpäin pehmeässä lumessa, joka haittaa enemmän jäniksiä kuin koiria.

Eteenpäin siis -- kaksi hyväkuntoista juoksijaa! Kuinka ne kiitivätkään poikki lumen! Ja joka kerran kun niiden vikkelät jalat koskettivat maata, kuului pieni puhahtava ääni. Sinne ja tänne, mutkitellen ja väistellen kävi ajo. Kaikki edut suosivat koiraa -- tyhjä vatsa, kylmä ilma, pehmeä lumi -- jota vastoin jänikselle teki haittaa äskeinen vankka ateria. Mutta sen jalat kävivät niin vikkelästi, että samalla haavaa näkyi tusinakin pieniä lumentuprahduksia. Ajo jatkui aukealla maalla; läheisyydessä ei ollut ainoatakaan ystävällistä pensasaitaa, ja koira esti taitavasti kaikki yritykset päästä muidenkaan aitojen suojiin. Jaakon korvat alkoivat menettää ylpeän pystyn ryhtinsä; se oli varma merkki siitä, että sen henki alkoi loppua tai sydän uupua, kunnes nämä liput äkkiä taas puikahtivat pystyyn, aivan kuin se olisi käden käänteessä saanut uusia voimia. Sotahevonen ponnisti nyt kaikki voimansa ja loikki aukean niityn poikki itään päin yrittämättäkään saavuttaa pohjoisessa olevaa pensasaitaa.

Vinttikoira oli aivan perässä. Viidenkymmenen askelen päässä Jaakko hyppäsi syrjään harhauttaakseen rajua vainoojaansa, mutta seuraava käännös johdatti sen taas itään päin. Tällä tavoin mutkitellen se suunnisti kohti lähintä taloa, jossa oli hyvin korkea lauta-aita ja siinä kananreikä ja vahtina toinen vihattu vainolainen, se iso musta hurtta.

Ulompi pensasaita pidätti hetken vinttikoiraa, niin että Jaakko ennätti hyökätä kananreiästä pihaan ja piiloutua sen toiseen päähän. Vinttikoira pyörähti matalalle portille, hyppäsi sen yli kanojen joukkoon. Ne pakenivat kaakattaen ja siipiään räpytellen ja niihin yhtyivät määkivät lampaat. Niitä vartioiva iso musta koira juoksi hätiin, ja Sotahevonen pujahti reiästä, josta oli tullut sisäänkin. Kanatarhasta kuului raivokkaan vihaista koiranhaukuntaa, johon yhtyi ihmistenkin huutoja.

Sotahevonen ei saanut koskaan tietää, miten kaikki päättyi, mutta merkillistä oli, ettei Newchusenissa asustanut nopea vinttikoira häirinnyt enää koskaan sen rauhaa.

2

Hyvät ja huonot ajat vuorottelivat ja sitä pidettiin luonnostaan lankeavana. Viime vuosina Kaskadon valtio oli kuitenkin aiheuttanut mustahäntäjaakoille sarjan merkillisiä nousu- ja laskukausia. Ennen vanhaan niiden täytyi käydä loputonta taistelua lintuja ja petoeläimiä vastaan, kylmää, kuumaa ja ruttoa vastaan ja kärpäsiä vastaan, joiden pistokset aiheuttivat niille ilkeän taudin, ja kuitenkin ne olivat pitäneet puolensa. Mutta vasta farmareiden maahanmuutto aiheutti täydellisen mullistuksen niiden elämässä.

Koirat ja pyssyt, joita seudulle oli virrannut kosolti, hävittivät jaakon vihollisia, kojootteja, kettuja, susia, mäyriä ja haukkoja, niin paljon, että jänikset lisääntyivät muutamassa vuodessa valtavasti. Mutta sitten tuli rutto ja teki lopun niistä. Ainoastaan voimakkaimmat ja karaistuneimmat kestivät sen. Jonkin aikaa mustahäntäjaakot olivat harvinaisia, mutta sitten tapahtui muutos. Osagipensasaitoja istutettiin kaikkialle ja ne tarjosivat niille uuden suojan. Jänisten pelastuminen riippui sen jälkeen pikemmin niiden älystä kuin nopeudesta. Kun koirat tai kojootit ajoivat niitä takaa, viisaimmat niistä pujahtivat pienestä pensasaidan raosta toiselle puolelle ja ehtivät paeta sillä välin, kun vihollinen etsi itselleen isompaa läpikulkuaukkoa.

Kojootit eivät olleet pekkaa huonompia, vaan kehittivät vastajuonen ajamalla saalista yhteisvoimin. Se tapahtui siten, että toinen kojooteista asettui aidan tälle puolen, toinen sen tuolle puolen, ja jos jänis sitten yritti 'pensasaitatemppuaan', kumpikin ajoi sitä omalta taholtaan ja tavallisesti ne saivat sen kiinni. Jäniksellä ei ollut muuta neuvoa kuin pitää tarkoin silmällä aidan takana olevaa kojoottia ja välttää senpuoleista peltoa ja sitten turvautua mainioihin jalkoihinsa päästäkseen eroon tämänpuoleisesta vihollisesta.

Niinpä mustahäntäjänikset olivat taas lisääntymään päin oltuaan aikaisemmin milloin runsaslukuisia, milloin vähissä, milloin melkein olemattomissa. Ne jotka olivat lopuksi selviytyneet kaikista ankarista koettelemuksista, kykenivät menestymään sielläkin, missä niiden esivanhemmat tuskin olisivat eläneet yhtäkään vuodenaikaa.

Ne eivät suosineet isojen karjatilojen laajoja ja aukeita laidunmaita, vaan farmien mutkikkaita ja joka puolelta aidattuja peltoja, jotka olivat niin pieniä ja liki toisiaan kuin ison, harvaan asutun kylän viljelykset.

Yksi näistä vihanneskylistä oli levittäytynyt Newchusenin rautatieaseman ympärille. Mustahäntäjänisten uusi valiorotu kansoitti alueen puolentoista kilometrin säteellä.

Niiden joukossa oli pieni jänisrouva, jota sanottiin "Kirkassilmäksi", koska sen silmät huomasi aina ensimmäiseksi, kun se nökötti harmaassa pensaikossa. Se oli hyvä juoksija ja erityisen taitava petkuttamaan kojootteja pensasaidoissa. Se teki pesänsä aukealle laitumelle, joka oli koskemattomalla entisaikojen preerialla. Siellä se synnytti ja kasvatti poikasensa. Yksi niistä oli samanlainen kirkassilmä kuin sekin. Sillä oli hopeanharmaa turkki ja hiukkanen emon sukkelaa älyä; toisessa taas yhdistyivät emon parhaat ominaisuudet niin onnistuneesti, että vain aavikon uusi metsäjänisten suku pystyi kehittämään sellaisen yksilön.

Tämän jäniksenpoikasen seikkailuja olemme tässä seuranneet; se juuri sai myöhemmin kilpakentillä Pikku Sotahevosen nimen ja saavutti sittemmin maailmanmaineen.

Se elvytti henkiin sukunsa vanhat taidot ja keksi niille uusia käyttötapoja ja omaksui myös uusia menetelmiä taistellessaan vihollisiaan vastaan.

Jo aivan pienenä se teki keksinnön, joka olisi ollut kunniaksi jopa Kaskadon viisaimmalle jänikselle. Sitä ajoi kerran takaa kurja keltainen koirapahanen, josta se oli turhaan koettanut päästä eroon puikkelehtimalla pelloilla ja talojen välissä. Se on kyllä hyvä keino silloin, kun pakenee kojoottia, koska maanviljelijät ja koirat auttavat usein tietämättään jänistä ryhtyessään ahdistamaan kojoottia. Mutta nyt tämä temppu ei tepsinyt ensinkään, sillä koira pysytteli sen kintereillä aidalta aidalle. Sotahevonen, joka oli silloin vielä alaikäinen ja täysin kokematon, alkoi väsyä. Sen korvat eivät enää olleet pystyssä, vaan viipottivat taaksepäin ja vaipuivat aika ajoin aivan lerpalleen, kun se pujahti pienestä pensasaidan reiästä. Se huomasi kuitenkin heti, että sukkela vihollinen seurasi oitis perässä. Keskellä peltoa oli karjalauma, jossa oli pieni vasikkakin.

Luonnonvaraisilla eläimillä on omituinen vaisto turvautua hädän hetkellä vaikka vieraaseen, jos tarve sitä vaatii. Takana tuleva vihollinen tietää varmaa kuolemaa, jäljellä on kuitenkin pieni mahdollisuus, että muukalainen onkin ystävä. Epätoivoissaan Sotahevonen tarttui tähän viimeiseen oljenkorteen ja säntäsi lehmien luo. Lehmät olisivat varmasti säilyttäneet tylsän välinpitämättömyytensä, jos kysymyksessä olisi ollut vain jänis, mutta koiria ne vihasivat sydänjuuriaan myöten. Kun ne siis näkivät keltaisen rakin loikkivan suoraan kohti, niiden turvat ja hännät kohosivat heti pystyyn. Ne pärskivät vihaisesti, sulkivat sitten rivinsä ja hyökkäsivät koiran kimppuun sen lehmän johtamina, jolla oli vasikka. Jaakko piiloutui matalan piikkipensaan alle. Koira poikkesi suunnastaan käydäkseen vasikan kimppuun, niin ainakin lehmä luuli ja ajoi koiraa takaa niin hurjistuneena, että se töin tuskin pelastui hengissä niityltä.

Se oli vanha, koettu keino, joka oli kaiketi peräisin jo niiltä ajoilta, jolloin puhveli ja kojootti näyttelivät lehmän ja koiran osia. Jaakko ei sitä milloinkaan unohtanut, ja se pelasti monta kertaa sen hengen.

Jaakko oli sekä väriltään että voimiltaan harvinaisuus.