Part 7

Se ei voinut enää paeta, sillä sen kimpussa oli viisitoista koiraa, joilla vielä miehet jälkijoukkonaan. Se ei kävellyt, se hoiperteli ylöspäin, ja perässä seuraava koirajono paransi nyt hiukan vauhtiaan ja läheni sitä. Saatoimme kuulla niiden läähättävän; haukkumaan ne tuskin olisivat pystyneetkään hengästymiseltään. Eläimet jatkoivat tuimaa nousuaan yhä ylemmäksi; ne kiersivät erään vuorenpolvekkeen, nousivat muuatta pengermää, joka kapeni ja jyrkkeni, kunnes pudottautui muutamia metrejä kanjonin yläpuolelle leviäväksi kielekkeeksi. Jonon kärjessä olevat koirat seurasivat aivan suden kintereillä, sillä se oli jo niin uupunut, että ne eivät enää pelänneet sitä.

Tällä kapeimmalla kohdalla, jossa yksikin harha-askel tiesi loppua, iso susi kääntyi. Se seisoi päin koiraparvea etujalat harallaan, pää painuksissa ja häntä hieman koholla, tummat niskakarvat pystyssä, välkkyvät hampaat paljastettuina ja ääntä päästämättä, mikäli saatoimme kuulla. Sen jalat olivat tosin rasituksen heikentämät, mutta niska, leuat ja sydän yhä voimissaan. Tällä kohtaa kaikkien koiranystävien olisi parasta sulkea tämä kirja, sillä nyt koko koiralauma ryntäsi eteenpäin, sitten ylös, sitten alas, viisitoista yhtä vastaan, nopeimmat ensimmäisinä. Tummaharja otti ne vastaan sitä mukaa kuin ne ilmestyivät. Silmä tuskin erotti, mitä sitten tapahtui, mutta samoin kuin vesivirta, joka kalliolle ryöpytessään pärskähtää joka taholle, samoin tämä koirien virtakin vieri jonona alas polkua. Heikko hyökkäys, vastahyökkäys, haava: Fangon hurtan jalat pettävät, ja se on mennyttä. Dander ja Coalie käyvät hyökkäykseen ja koettavat puraista; rynnistys, lyhyt kamppailu ja molemmat suistuvat kapealta polulta. Vuorossa on nyt siniläikkä, jonka takana ovat valtava Oskari ja peloton Tige, mutta kun tappelun rähäkkä on ohi, seisoo susi edelleen yksin kallionseinämää vasten. Isot koirat ovat hävinneet. Nyt käyvät jäljellä olevat koirat hyökkäykseen takimmaisten pakottaessa etumaiset etenemään alas surman suuhun. Viiltäen, purren ja ravistellen se ottaa koirat vastaan ja syytää nopeusjärjestyksessä toisen toisensa jälkeen alas ammottavaan kuiluun, jossa terävät kivenlohkareet ja puunkannot täydentävät työn.

Viidessäkymmenessä sekunnissa kaikki oli ohi. Virta oli pärskähtänyt kallioon, Penroofin koiralauma oli pyyhkäisty pois ja Pahanmaan Billy seisoi taas yksin vuorellaan.

Hetken se odotti, tulisiko vielä muita. Ei tullut enää, sillä koko lauma oli saanut surmansa. Odottaessaan se vetäisi henkeä, korotti äänensä ensimmäisen kerran kohtalokkaan kamppailun aikana ja päästi heikon mutta pitkän voitonulvonnan. Laskeuduttuaan seuraavalle kielekkeelle se katosi näkyvistä erääseen Vartiovuoren kanjoniin.

Tuijotimme mykistyneinä. Käsissämme olevat rihlat olivat unohtuneet. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, lopullisesti. Emme liikahtaneet ennen kuin susi oli kadonnut. Tapahtumapaikalle ei ollut pitkältikään: menimme sinne jalkaisin katsomaan, oliko jokin koirista pelastunut. Yksikään ei ollut enää hengissä. Emme voineet tehdä mitään -- emme sanoa mitään.

11

Viikon kuluttua King ja minä ratsastimme takaisin Chimney Potiin.

-- Ukko on saanut tarpeekseen. Hän möisi koko roskan, jos saisi ostajan. Kaikki konstit on jo käytetty, sanoi King.

Aurinko laski Vartiovuoren taa. Oli jo hämärä, kun saavuimme Dumontin tilalle vievään tienhaaraan. Silloin kiiri alhaalla jokitasanteella matala ulvonta, johon korkeampiääninen kuoro vastasi. Emme nähneet mitään, mutta kuuntelimme tarkkaan. Laulu toistui, susien metsästyshuuto. Se hälveni, yön rikkoi toinen terävä ja lyhyt haukahdus, hyökkäysmerkki, kuului mylvintää, mutta se katkaistiin lyhyeen.

Hevosta läimäyttäessään King sanoi kolkosti:

-- Se on Billy, se on laumansa kanssa saalistamassa, ja siinä meni taas nauta.

POIKA JA ILVES

1

Hän oli tuskin viidentoista, mutta harvinaisen innokas metsämies vasta-alkajaksi. Kaiken päivää oli Caygeonullin järven ylitse saapunut metsäkyyhkyjä. Istahtaessaan lepäämään pienen raivion ympärillä törröttäviin kelopuihin, jotka olivat muistona joskus raivonneesta metsäpalosta, ne suorastaan houkuttelivat käyttämään pyssyä. Poika oli kuitenkin seuraillut niitä tuntikausia turhaan. Ne tuntuivat tietävän tarkalleen, kuinka pitkälle vanhanaikainen kivääri kantoi, sillä hän ei päässyt kunnolla edes ampumamatkan päähän, kun ne jo nousivat lentoon viuhtoen siipiään kiivaasti. Lopulta parvi hajaantui mataliin vihreihin puihin, joita kasvoi lähteen ympärillä lähellä hirsimökkiä. Sen suojissa Thorburn alkoi varovaisesti lähestyä lintuja. Hän huomasi yhden kyyhkyn muista erillään, tähtäsi sitä pitkään ja laukaisi. Melkein samanaikaisesti kajahti kova pamaus ja lintu putosi hengettömänä maahan, Thorburn hyökkäsi valtaamaan saalista samalla haavaa kuin muuan solakka mies astui näkyviin ja nosti sen maasta.

-- Hei, Corney, sinä otit minun lintuni!

-- Sinun lintusi! Tuonnehan ne sinun lintusi lensivät. Kun näin niiden äsken laskeutuvan tänne, ajattelin että oli parasta pudottaa yksi luodikolla.

Tutkittuaan kyyhkyä tarkkaan he totesivat että siihen oli osunut sekä pyssynluoti että haulipanos. Erämiehet olivat ampuneet samaa lintua. Asia kuitattiin naurulla, vaikka sillä oli vakavakin puolensa. Pojan korpikodissa oli niukalti ammuksia ja ruokaa.

Irlantilais-kanadalainen Corney, joka oli sadankahdeksankymmenen sentin mittainen komea nuorimies, lähti sitten tovereineen kohti hirsimökkiä, missä niukka toimeentulo ja kaiken ylellisyyden puuttuminen herätti vain hilpeyttä. Sillä vaikka Coltit olivat syntyneet ja kasvaneet Kanadan takamailla, he eivät olleet kadottaneet irlantilaisten tunnettua sydämellisyyttä ja sukkeluutta.

Corney oli suuren perheen vanhin poika, ja hänen vanhempansa asuivat Petersayssa, neljäkymmentä kilometriä etelämpänä. Hän oli vallannut maata Faneboukista rakentaakseen itselleen oman kodin veistämistään hirsistä. Kaksi vanhempaa sisarta, vakaa ja luotettava Margat sekä hilpeä ja sukkela Loo hoitivat hänen talouttaan.

Thorburn Alder vieraili parhaillaan heidän luonaan. Hän oli juuri parantunut ankarasta taudista, ja hänet oli lähetetty tänne korpeen siinä toivossa, että hän karaistuisi ja saisi samanlaista elinvoimaa kuin oli hänen isäntäväessäänkin.

Coltin mökki oli veistämättömistä hirsistä, ilman lattiaa ja siinä oli turvekatto, jolla kasvoi reheviä ruoho- ja kukkamättäitä. Ympäröivä korpimetsä oli puhkaistu kahdesta kohtaa: toisesta johti alkeellinen tie etelään, Petersayhin, toisesta avautui näkymä kimmeltävälle järvelle, joka vyörytteli laineitaan mukulakivistä rantaa vasten. Vastakkaisella rannalla, kuuden kilometrin päässä, häämötti lähimmän naapurin talo.

Heidän päiväohjelmassaan ei ollut paljon vaihtelua. Corney nousi aamunkoitteessa sytyttämään tulen lieteen, herätti sitten sisarensa ja ruokki hevoset aamiaista odotellessaan. Kello kuudelta ateria oli syöty ja Corney lähti töihinsä. Kun lähteeseen osui erään kelohongan varjo, tiesi Margat keskipäivän koittaneen ja lähti noutamaan raikasta vettä ruokapöytään. Loo puolestaan kiinnitti valkoisen rievun salon kärkeen merkiksi Corneylle, joka palasi kesannolta tai heinäniityltä punakkana ja työn ryvettämänä, oikeana miehisen tarmon perikuvana.

Thor saattoi liikkua ulkosalla koko päivän, mutta iltaisin, kun oli aika kerääntyä pöydän ääreen, hän saapui järveltä tai eteläiseltä harjulta syömään illallista, joka olisi yhtä hyvin voinut olla aamiainen tai päivällinen, sillä ateriat samoin kuin päivätkin olivat toistensa kaltaisia. Niillä tarjottiin sianlihaa, leipää, perunoita ja teetä, toisinaan munia, joita pienen hirsitallin vaiheilla elävät kymmenkunta kanaa luovuttivat, ja riistaeläinten lihaa, tosin harvoin, sillä Thor ei ollut tottunut metsästäjä eikä Corneylta riittänyt sanottavasti aikaa muuhun kuin maatöihin.

2

Mahtavan lehmuksen päivät olivat päättyneet kuten puiden yleensä. Kuolema oli ollut kuitenkin jalomielinen, sillä se oli antanut puulle kolme ennakkovaroitusta: olihan se jo lajinsa suurin, sen lapset olivat täysi-ikäisiä ja sen sisus oli ontto. Talvimyrsky, joka sen nujersi, katkaisi rungon ja paljasti onkalon, joka sillä oli sydämen sijasta. Keskellä päivänpaisteista aukiota lojui nyt pitkä ontto puunrunko, joka näytti ilveksestä ihanteelliselta kodilta sen ollessa etsimässä suojaista pesäpaikkaa pian ilmestyvälle poikueelleen.

Se oli vanha ja laiha, sillä vuosi oli ollut ilveksille ankara. Edellisenä syksynä jänisrutto oli pyyhkäissyt pois niiden pääravinnon. Runsasluminen talvi ja kova hankiainen olivat sitten tappaneet peltopyyt melkein sukupuuttoon, ja pitkä kostea kevät oli puolestaan tuhonnut vähälukuiset poikueet ja pitänyt lammikot ja purot niin runsasvetisinä, että kalat ja sammakot olivat olleet turvassa ilvesten teräviltä kynsiltä.

Näistä koettelemuksista ei naarasilveskään ollut suoriutunut heimolaisiaan paremmin. Sen pennut, jotka olivat nälkiintyneitä jo ennen syntymäänsä, olivat sille kaksinkertainen rasitus, koska ne vaativat ajan, jonka se olisi muuten voinut käyttää saalistamiseen.

Pohjolan jänis on ilveksen mieliruokaa. Eräinä vuosina naarasilves olisi voinut tappaa niitä vaikka viisikymmentä samana päivänä, mutta nyt se ei nähnyt ainoatakaan jänistä. Rutto oli tehnyt työnsä hyvin.

Eräänä päivänä se sai kiinni punaoravan, joka oli livahtanut onttoon puunrunkoon ja joutunut satimeen. Toisena päivänä jäi haiseva mustakäärme sen ainoaksi ravinnoksi. Kolmas päivä tuotti täydellisen pettymyksen, ja pennut vinkuivat surkeasti jäätyään vaille luonnollista ruokaansa ja juomaansa.

Kerran ilves näki ison mustan eläimen, joka lemusi vastenmieliseltä mutta tutulta. Nopeasti ja äänettömästi se loikkasi sen kimppuun. Se iski saalistaan kerran kuonoon, mutta piikkisika veti päänsä piiloon, sen häntä lennähti pystyyn, ja toistakymmentä pientä pistävää okaa tunkeutui ilvesemon käpälään. Se kiskoi ne hampaillaan irti, sillä jo vuosia sitten se oli tutustunut piikkisikaan, ja vain kova ahdinko oli nyt pakottanut sen iskemään kyntensä siihen.

Sinä päivänä se sai pyydystetyksi vain sammakon. Samoillessaan seuraavana päivänä saalistuspuuhissa kaukana korvessa se kuuli omituisen kutsuäänen, joka oli sille aivan outo. Ilves läheni ääntä varovaisesti tuulen alapuolelta ja erotti monta uutta hajua sekä lisää outoja ääniä. Kun se tuli metsäaukean laitaan, kirkas ja kova huuto kaikui uudestaan.

Raivion keskellä oli kaksi valtavaa piisamin tai majavan pesää, paljon isompia kuin se oli konsanaan nähnyt. Ne oli tehty osittain puusta ja sijaitsivat kuivalla töyräällä eivätkä vedessä. Ympärillä asteli joukko peltopyitä, tai niiltä ne näyttivät, mutta olivat vain isompia ja väriltään punaisia, keltaisia tai valkoisia.

Ilvestä värisytti kiihko, jota ihmiset olisivat sanoneet kuumeeksi. Ruokaa oli vaikka millä mitalla! Kokenut metsästäjä painui matalaksi, ja rinta maassa kiinni, kyynärpäät selkää korkeammalla se alkoi taitavasti hiipiä lähemmäksi. Sen oli saatava yksi noista peltopyistä mihin hintaan hyvänsä. Nyt oli käytettävä kaikki keinot, yhtäkään erehdystä ei saanut tapahtua. Hyökätessä oli oltava varma saaliista, ettei se pyrähtäisi lentoon, menipä vaanimiseen kuinka monta tuntia tai päivää tahansa.

Metsänrajasta oli vain muutama loikkaus suurelle rotanpesälle, mutta ilvekseltä kului kokonainen tunti tuohon lyhyeen matkaan. Se hiipi matalana kannolta pensaan luo, puunrungon takaa heinämättään suojaan peltopyiden huomaamatta sitä lainkaan. Ne olivat parhaillaan syömäpuuhissa, ja isoin linnuista päästi taas raikuvan huudon, jollaisen ilves oli ensiksi kuullut. Kerran ne tuntuivat vainuavan vaaran, mutta pitkän kuulostelun jälkeen niiden pelko haihtui. Ne olivat jo melkein ulottuvilla, ja ilves värisi pyynti-innosta ja nälästä. Se tarkkaili erityisesti muuatta kauempana näkyvää valkoista lintua, joka oli kerrassaan houkuttelevan värinen.

Rotanpesä oli paljaalla aukiolla. Ympärillä oli korkeita rikkaruohoja, joiden keskeltä törrötti kantoja tuhkatiheään. Valkoinen lintu kuljeskeli ruohojen takana, ja kovaääninen punainen lensi taas pesäkummun harjalle laulamaan. Ilves painui vieläkin matalammaksi. Ääni kuulosti aivan hälytyshuudolta mutta ei ilmeisestikään ollut hälytys, koska valkoinen jäi paikalleen. Sen höyhenet loistivat edelleen ruohojen lomasta.

Ilves oli nyt päässyt raivion reunaan. Painautuen litteäksi kuin tyhjä nahkasäkki se lähti sitten hiljaa matelemaan pölkyn taakse, joka ei ollut sen niskaa paksumpi. Tuon pensastupsun suojiin kun pääsisi, silloin voisi huomaamatta siirtyä ruohikkoon ja pystyisi jo hyvin loikkaamaan. Ilves saattoi tuntea jo lintujen hajun, se oli voimakasta elävän lihan ja veren hajua, joka värisytti ja sytytti silmiin hehkun.

Peltopyyt raapivat ja nokkivat edelleen. Punainen lensi taas keon harjalle, mutta valkoinen pysytteli maassa. Vielä viisi äänetöntä, hitaasti liukuvaa askelta, ja ilves oli ruohojen takana, joiden lomasta valkoinen lintu hohti. Se mittasi välimatkaa, tunnusteli jalansijaa, huiskaisi takajaloillaan oksat tieltä ja vihdoin loikkasi. Valkoinen lintu ei ennättänyt edes huomata loppunsa aiheuttajaa, sillä kohtalokas harmaa varjo painui sen ylle, jokin nopea ja hirvittävä teki työnsä. Ja ennen kuin toiset linnut ehtivät edes huomata vihollisen ilmestymistä tai pakoa, ilves oli jo kadonnut valkoinen pyristelevä lintu hampaissaan.

Päästäen tarpeettoman karjahduksen, joka ilmaisi synnynnäistä julmuutta ja riemua, ilves loikki metsään ja kiiti mehiläisen tavoin suoraa päätä kotiin. Uhrin lämmin ruumis oli lakannut jo värähtelemästä, kun rosvo kuuli äkkiä edestäpäin raskasta astuntaa. Se loikkasi puunrungolle. Saaliin siivet sokaisivat sen silmät, joten se laski linnun maahan pidellen siitä kiinni käpälällään.

Ääni läheni, pensaat taipuivat ja näkyviin astui poika. Kokenut ilves tunsi ihmisten rodun ja vihasi kaikkia siihen kuuluvia. Se oli vahtinut heitä öisin ja seurannut heitä, se oli itse saanut paeta heitä ja kärsiä heidän vuokseen. Hetkisen molemmat seisoivat vastakkain. Peto murahti varoituksen, josta uhkui myös uhmaa ja taisteluhalua, tarttui lintuun ja loikkasi rungolta pensaiden suojaan. Kotipesälle oli parin kilometrin matka, mutta se ei pysähtynyt syömään, ennen kuin aurinkoinen aukea ja iso lehmus olivat näkyvissä. Sitten matala murahdus kutsui poikaset nauttimaan herkullista liha-ateriaa.

3

Kaupungissa kasvaneena Thor ei aluksi uskaltanut mennä kauaksi metsässä, vaan pysytteli kuulomatkan päässä Corneyn kirveeniskuista. Mutta päivä päivältä hän vaelsi yhä etäämmälle pitäen sammaltuneiden puunrunkojen sijasta oppainaan aurinkoa, kompassia ja maiseman korkeita kohtia. Hän halusi mieluummin oppia tuntemaan metsäneläimiä kuin tappaa niitä. Mutta luonnon ystävä on läheistä sukua urheilijalle, joten Thorillakin oli aina pyssy toverinaan.

Raivion ainoa mainittavan arvoinen eläin oli lihava murmeli, jonka pesäkolo oli kannon alla sadan metrin päässä mökistä. Aurinkoisina aamuina se lojui kannolla paistattamassa päivää, mutta elämä metsässä vaatii alituista valppautta. Murmelikin oli aina varuillaan, ja turhaan Thor koetti sitä ampua tai pyydystää satimeen.

-- Kuulkaapas, eiköhän nyt alkaisi olla aika saada vähän tuoretta lihaa, sanoi Corney eräänä aamuna.

Hän otti seinältä kiväärinsä, vanhanaikaisen pienireikäisen luodikon, ja ladattuaan sen huolellisesti aidon pyssyniekan tapaan hän tuki piipun ovenripaan ja laukaisi. Murmeli tupsahti selälleen ja makasi hievahtamatta. Thor riensi paikalle ja toi voitonriemuisena saaliin huutaen:

-- Suoraan pään läpi yli sadan metrin päästä! Corney hillitsi tyytyväisen hymynsä, joka nyki hänen suupieliään, mutta hänen kirkkaat silmänsä loistivat hetken entistä kirkkaampina.

Hän ei ollut tappanut vain tappamisen vuoksi, vaan sen takia, että murmeli oli alkanut hävitystyönsä hänen viljapellossaan. Sen lihasta perhe sai pari kunnon ateriaa, ja Corney näytti Thorille, miten sen nahka oli muokattava. Talja pantiin vuorokaudeksi uuniin lehtipuun tuhkaan. Se irrotti siitä karvat. Sitten vuotaa liotettiin kolme päivää saippuavedessä, ja kun se oli kuivunut, sitä muokattiin käsin, kunnes se oli muuttunut valkoiseksi ja lujaksi nahaksi.

Thor ulotti retkeilynsä yhä etäämmälle tutustuakseen luonnon tapahtumiin, jotka ennakko-odotuksista huolimatta tuottivat hänelle aina yllätyksen. Välistä ei moneen päivään sattunut mitään. Sitten oli taas päiviä, jotka olivat täynnä tapahtumia. Metsälläolon erikoisuus ja ikuinen viehätys onkin juuri tässä arvaamattomuudessa.

Eräänä päivänä Thor oli mennyt kauas harjun toiselle puolen, jossa hän ei ollut ennen käynyt, ja joutunut aukiolle, jossa virui valtava lehmuksen runko. Kokonsa vuoksi se painui hänen mieleensä. Hän porhalsi aukeaman ohitse päästäkseen järvelle, joka sijaitsi paria kilometriä lännempänä. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän hätkähti, kun hänen katseensa osui isoon mustaan otukseen, joka oli hemlock-kuusen oksanhaarassa noin yhdeksän metrin korkeudessa maasta. Karhu! Vihdoinkin tulikoe, jota hän kaiken kesää oli puolittain jo odottanutkin mietiskellen kuinka tuo arvoituksellinen toinen minä menettelisi moisessa tilanteessa. Hän seisoi hievahtamatta, oikea käsi sukelsi taskuun ja poimi sieltä kolme, neljä raehaulia, joita hän piti mukanaan tarpeen varalta. Hän pudotti ne pyssyyn lintuhaulipanoksen päälle ja työnsi vielä vanutukon pitämään niitä paikoillaan.

Karhu ei ollut liikahtanut eikä poika voinut nähdä sen päätä, mutta hän tarkkaili sitä huolellisesti. Se ei ollut mikään suuri karhu, ei, pikemminkin pieni, oikeastaan hyvin pieni -- poikanen vain. Poikanen! Mutta silloinhan lähistöllä on myös emokarhu! Thor silmäili ympärilleen hiukan pelokkaana. Mutta kun hän ei nähnyt jälkeäkään toisesta otuksesta, hän ojensi pyssynsä ja laukaisi.

Hän hämmästyi, kun otus läjähti maahan kuolleena. Se ei ollutkaan karhu, vaan iso piikkisika. Hän tutki ruumista ihmetellen ja pahoillaan, sillä hän ei ollut halunnut tappaa noin vaaratonta luontokappaletta. Sen hullunkurisessa kuonossa hän havaitsi pari, kolme pitkää naarmua, joista päätellen sillä oli ollut muitakin vihollisia.

Kääntyessään hän huomasi jotain punaista housuissaan ja näki sitten oikean kätensä vuotavan verta. Huomaamattaan hän oli satuttanut sen pahasti eläimen piikkeihin. Hän oli harmissaan, kun joutui jättämään saaliin. Kerrottuaan Loolle siitä tämä sanoi, että oli ollut synti jättää otus nylkemättä, koska hän tarvitsi talveksi nahalla päärmätyn lakin.

Eräänä toisena päivänä Thor oli lähtenyt liikkeelle ilman asetta, sillä hän aikoi kerätä vain muutamia harvinaisia kasveja, joita oli nähnyt erään aukion lähellä. Hän tunsi paikan maassa lojuvasta lehmuksenrungosta. Saapuessaan aukiolle hän kuuli omituista ääntä. Sitten hänen silmänsä osuivat kahteen rungolla liikkuvaan esineeseen. Hän nosti oksaa ja näki nyt selvästi valtavan ison ilveksen pään ja hännän. Eläin tuijotti häntä vihaisesti muristen, ja sen käpälän alla puunrungolla lojui valkoinen lintu, joka osoittautui yhdeksi heidän kallisarvoisista kanoistaan, kun hän vilkaisi siihen toistamiseen. Kuinka hurjalta ja julmalta peto näyttikään! Kuinka Thor inhosi sitä! Hän melkein kiristeli hampaitaan suuttumuksesta, kun suuren tilaisuutensa saatuaan olikin täysin aseeton. Hän oli vähän peloissaankin ja tuumi mitä tekisi. Ilves murisi yhä äänekkäämmin ja sen töpöhäntä heilui kiukkuisesti vähän aikaa. Sitten se tarttui hampaillaan saaliiseensa, loikkasi puunrungolta ja katosi näkyvistä.

Sateisen kesän vuoksi maa oli kaikkialla pehmeätä. Niinpä nuori erämies innostuikin seuraamaan jälkiä, joita kuivana aikana ei edes kokenut metsästäjä olisi pystynyt huomaamaan.

Eräänä päivänä hän keksi metsässä siansorkan tapaisia jälkiä. Niitä oli helppo seurata, sillä ne olivat vereksiä. Kaikki muut jäljet rankkasade oli huuhdellut näkymättömiin paria tuntia aikaisemmin. Noin kilometrin päässä ne johdattivat hänet avoimen kuilun luo. Päästyään sen partaalle hän näki jotain valkoista häivähtävän sen ylitse. Samassa hänen terävät nuoret silmänsä erottivat peuran ja täplikkään vasan, jotka katselivat häntä uteliaina. Hän tuijotti niitä hämmästyneenä suu auki, vaikka oli seurannutkin niiden jälkiä. Emo kääntyi, kohotti hätälipuksi valkoisen häntänsä ja loikki kevyesti tiehensä vasa kintereillään. Puunvesoista ne selvisivät vaivattomalla hyppäyksellä, mutta milloin puu oli korkea, ne kyyristyivät ja kissamaisen notkeasti solahtivat oksiston alitse.

Hän ei saanut enää toista tilaisuutta ampua niitä, vaikka näki useamman kerran samat kaksoisjäljet -- ainakin hän luuli niitä samoiksi --, koska jostakin selittämättömästä syystä tässä koskemattomassa erämaassa oli peuroja siihen aikaan paljon niukemmin kuin myöhempinä vuosina, jolloin uudisraivaukset levisivät kaikkialle.

Hän ei tavannut niitä sen koommin yhdessä, mutta emon hän arveli nähneensä kerran. Se kulki metsässä nuuhkien ilmaa ja haistellen maasta jälkiä. Se oli hermostunut ja levoton ja etsi ilmeisesti jotakin. Thor muisti keinon, jonka Corney oli opettanut hänelle. Hän kumartui varovaisesti, otti maasta leveän ruohonlehden, sovitti sen peukaloidensa väliin ja puhalsi sitten tällä yksinkertaisella soittimella lyhyen, kimeän määkäyksen, joka muistutti selvästi vasan huutoa. Vaikka kuusipeura oli pitkän matkan päässä, se tuli heti loikkien lähemmäksi.

Thor sieppasi pyssynsä aikoen surmata otuksen, mutta se havaitsi hänen liikkeensä ja seisahtui. Peuran harja kohosi hiukan ja se nuuhki ja tarkasteli häntä kysyvästi. Nuo isot lempeät silmät liikuttivat poikaa ja pidättivät hänen kättään. Peura astui arastellen lähemmäksi ja vainusi vaaran. Oitis se loikkasi ison puun taakse ja oli kadonnut, ennen kuin sääli oli häipynyt pojan mielestä.

-- Eläinparka, sanoi Thor itsekseen, se on varmaan menettänyt vasansa.

Poika kohtasi ilveksen salolla vielä kerran. Puoli tuntia sen jälkeen kun hän oli tavannut yksinäisen peuran, hän lähti ylittämään pitkää harjua, joka oli mökiltä muutama kilometri pohjoiseen. Sivuutettuaan aukeaman, jossa virui iso lehmuksen runko, hän näki äkkiä ison kissanpoikaa muistuttavan eläimen, joka nakitti häntä viattomasti. Hän kohotti tapansa mukaan oitis pyssynsä, mutta kissanpoikanen vain kallisti päätään ja katseli häntä pelottomasti. Sitten alkoi toinen pentu, jota hän ei ollut huomannutkaan, kisailla ensimmäisen kanssa tapaillen käpälällään sen häntää ja viekoitellen veljeä painimaan.

Katsellessaan pentujen kisailua Thorilla ei ollut enää halua ampua niitä, mutta sitten hän muisti julistaneensa sodan koko rotua vastaan. Hän oli jo nostamaisillaan pyssynsä, kun aivan läheltä kuuluva hurja murina sai hänet hätkähtämään. Vajaan kolmen metrin päässä seisoi poikasten emo näyttäen suurelta ja raivoisalta naarastiikeriltä. Nyt oli kerrassaan mieletöntä ampua penikoita. Hermostuneena poika pudotti muutaman raehaulin pyssyynsä ärisevän murinan noustessa ja laskiessa, mutta ennen kuin hän oli valmis ampumaan, peto oli jo tarttunut johonkin jaloissaan olevaan. Poika näki vilaukselta valkotäpläistä ruskeaa -- se oli äskettäin surmatun peuranvasan veltto ruumis. Sitten ilves poistui näkyvistä pennut kintereillään. Hän ei nähnyt sitä ennen kuin koitti aika, jolloin kummankin henki oli vaakalaudalla.

4

Kuusi viikkoa oli kulunut tavallista rataansa. Nuori jättiläinen liikuskeli eräänä päivänä askareissaan harvinaisen hiljaisena. Hänen kauniit kasvonsa olivat perin vakavat, eikä hän laulanut rahtuakaan sinä aamuna.

Hän ja Thor makasivat heinäkupojen päällä tuvan nurkassa. Sinä yönä poika heräsi monta kertaa kuullessaan toverinsa valittavan ja heittelehtivän unissaan.

Aamulla Corney nousi tapansa mukaan ja kävi ruokkimassa hevoset, mutta sisarten valmistellessa aamiaista hän heittäytyi uudestaan pitkäkseen. Hän nousi työläästi ja lähti taas töihinsä, mutta palasi varhain kotiin. Hän värisi kauttaaltaan. Oli kuuma kesäpäivä, mutta häntä ei vain saatu pysymään lämpimänä. Muutaman tunnin kuluttua tapahtui käänne, ja Corneyn kuume kohosi korkealle. Silloin perhe tiesi, että hän oli saanut takamaitten pelätyn kuumetaudin. Margat kävi keräämässä sylillisen pipsissewa-yrttejä valmistaakseen teetä, ja Corneyta kehotettiin juomaan sitä runsaasti.