Part 6

Ja kun aurinko oli soittanut hehkuvan väriasteikkonsa loppuun, laulanut joutsenlaulunsa ja kuollut niin kuin se leimuavalla länsitaivaalla kuolee ja varjot olivat peittäneet melodramaattisen kohtauksen elefantinloukkuun joutuneesta hiirestä, kuului korkealta laakiolta syvä, täyteläinen huuto, johon toinen vastasi. Kumpikaan niistä ei ollut kovin pitkä eikä niitä enää toistettu; ne olivat kummunneet pikemminkin vaiston pakotuksesta kuin välttämättömyydestä. Ensimmäinen oli tavallinen suden kutsuhuuto, toinen isokokoisen uroksen vastaus; ne eivät tässä tapauksessa olleet pariskunta vaan emo ja poika -- keltainen susi ja tummaharja.

Yhdessä ne juosta hölkyttivät puhvelinpolkua alaspäin. Mäen päällä ne poikkesivat 'susikeskuksessa' ja pysähtyivät toisen kerran poppelinkannon luona. Kun ne parhaillaan olivat laskeutumassa joelle, räväytti loukkuun joutunut haukka siipiään. Vanha susi käännähti -- varmaan maahan pudonnut haavoittunut lintu -- ja hyökkäsi sitä kohti. Päivänpaiste ja hiekka polttavat pian jälkien hajut, joten mikään ei varoittanut sitä. Se hyökkäsi räpiköivän linnun kimppuun ja yhdellä leukojen loksauksella tämän tuskat loppuivat, mutta samassa kamala ääni, hampaiden kirskahdus terästä vasten, pelästytti suden. Se pudotti haukan ja hyppäsi vaaran paikalta, mutta putosikin toisiin rautoihin. Sakset pureutuivat sen jalkaan, ja kun se yritti riuhtaista itsensä irti, sen etukäpälä osui toiseen satimeen, joka oli kätketty maahan. Pyydystä ei ollut koskaan viritetty sillä tavoin. Keltainen susi ei ollut koskaan ollut näin pahaa-aavistamaton. Saalis ei ollut koskaan ollut varmempi.

Pelko ja raivo täyttivät vanhan suden sydämen. Se riuhtoi ja ponnisteli, pureskeli kahletta, ärisi ja riehui suu vaahdossa. Se olisi ehkä kyennyt raahaamaan yhdet raudat kiinnityspölkkyineen päivineen, mutta kaksia vastaan se oli voimaton. Vaikka se olisi kuinka rimpuillut, armottomat sakset syöpyivät vain syvemmälle sääriin. Se haukkoi hurjana ilmaa, repi kuolleen haukan riekaleiksi, päästeli raivostuneen suden lyhyitä haukkuvia karjahduksia. Se jyrsi rautoja, näykki penikkaansa, puri itseään. Se repi sääriään siitä mistä ne olivat kiinni; pureskeli raivoissaan kylkiään, haukkasi sekapäisenä häntänsä poikki; se rikkoi kaikki hampaansa teräkseen ja täytti verta vuotavan, vaahtoavan kitansa savella ja hiekalla.

Se taisteli, se kaatui ja vääntelehti tai makasi kuin kuolleena, kunnes oli sen verran vahvistunut, että pääsi nousemaan ja alkoi taas kalvaa rautaa hampaillaan.

Ja niin kului yö.

Entä tummaharja? Missä se oli? Sillä oli taas sama tunne kuin kasvatusemon tullessa kotiin myrkytettynä, mutta nyt se pelkäsi vieläkin enemmän. Emosusi näytti raivokkaan vihaiselta. Tummaharja pysytteli syrjässä ja vinkui hiukan. Välillä se puikahti kauemmas, mutta palasi taas, kun emo makasi hiljaa heti peräytyäkseen, kun tämä ponkaisi ylös riehumaan ja kävi uudestaan rautojen kimppuun. Tummaharja oli ymmällään, mutta sen verran se tiesi, että emo oli hirvittävässä pulassa ja että syy näytti olevan sama, joka oli pelottanut niitä sinä yönä, jolloin ne olivat yrittäneet lähestyä vasikkaa.

Tummaharja kierteli ympäristössä kaiken yötä täysin ymmällään ja uskaltamatta mennä lähelle. Se oli yhtä avuton kuin emokin.

Seuraavana päivänä muuan paimen, joka etsi eksynyttä lammasta, keksi tummaharjan läheiseltä mäeltä. Hän kutsui sudenpyytäjän leiristään heijastamalla peiliä. Tummaharja huomasi tämän uuden vaaran. Koska se isosta koostaan huolimatta oli vielä pentu, se ei uskaltanut käydä miehen kimppuun, vaan pakeni.

Sudenpyytäjä ratsasti rautoihin joutuneen surkean, raadellun, vertavuotavan naarassuden luo. Hän kohotti pyssynsä ja kamppailu loppui nopeasti.

Metsästäjä tarkasteli jälkiä ja muisti nähneensä samanlaisia ennenkin. Susi oli sama, joka oli liikuskellut ison pentunsa kanssa, se oli Vartiovuoren naarassusi.

Tummaharja kuuli laukauksen livahtaessaan piiloon. Tuskinpa se ymmärsi sen merkitystä, mutta koskaan se ei nähnyt enää hyvää kasvatusemoaan. Siitä lähtien sen täytyi yksin tulla toimeen maailmassa.

7

Vaisto on epäilemättä suden ensimmäinen ja paras opastaja, mutta lahjakkaat vanhemmat auttavat sitä hyvään alkuun. Tummaharjalla oli ollut harvinaisen etevä emo, ja se käytti nyt hyväkseen kaikkia tämän kokemuksia. Se oli perinyt erinomaisen hajuaistin ja luotti ehdottomasti sen ilmoituksiin. Ihmisen on vaikea tajuta tätä sieraimissa asustavaa voimaa. Tummaharja nuuhki aamutuulta samalla tavoin kuin ihminen silmäilee sanomalehdestä tuoreimmat uutiset. Susi voi maastossa juostessaan saada tarkat tiedot jokaisesta elävästä olennosta, joka on ollut liikkeellä, vaikka siitä olisi kulunut useita tunteja. Sen vainu jopa kertoo, mihin suuntaan toinen on mennyt, sanalla sanoen: se ilmoittaa sille jokaisesta eläimestä, joka on kulkenut hiljan sen polun poikki, mistä se on tullut ja minne mennyt.

Tummaharjalla tämä kyky oli erityisen hyvä. Sen huomasi asiantuntija jo pennun leveästä, kosteasta kuonostakin. Lisäksi sen ruumis oli harvinaisen voimakas ja jäntevä, ja se oli aikaisin oppinut suhtautumaan epäluuloisesti kaikkeen tuntemattomaan ja outoon. Tämä arkuus tai varovaisuus tai epäluuloisuus, tai sanottakoon sitä miksi hyvänsä, oli kuitenkin monin verroin tähdellisempi ominaisuus kuin koko sen taitavuus. Sen ja ruumiinvoimiensa ansiosta tummaharja menestyi elämässä erinomaisesti.

Susien maailmassa voima on valtaa, niinpä tummaharjakin oli kerran karkotettu emonsa kanssa Vartiovuorelta. Se oli kuitenkin sangen haluttua maaperää, ja vähitellen karkotettu hivuttautui takaisin syntymävuorelleen päin. Pari isoa sutta seurasi kyräillen sen lähestymistä. Ne ajoivat sen monesti pois, mutta kerta kerralta se kykeni pitämään puoliaan yhä paremmin, ja ennen kuin se oli puolentoistakaan vuoden ikäinen, se oli voittanut kaikki kilpailijansa ja asettunut jälleen vakinaisesti asumaan synnyinseudulleen. Se eleli siellä kuin rosvoparoni, verotti ympäristön rikkauksia ja palasi taas vuoristolinnoituksensa turviin.

Sudenpyytäjä Ryder King metsästi usein niillä seuduin, eikä kestänyt kauankaan ennen kuin hän osui jättiläissuden jäljille. Niiden koosta hän päätteli, että suden täytyi painaa yli kuusikymmentä kiloa ja korkeuden sään kohdalta olla sata kaksikymmentäviisi senttiä. Niin isoa sutta hän ei ollut vielä koskaan tavannut. King oli asunut preeria-alueella, jossa pukkia sanotaan Billyksi. Hän huudahti nyt:

-- Lyön vaikka vetoa, että se on itse Billy! Näin vähäpätöisen sattuman johdosta tummaharja sai vihamieheltään nimen Pahanmaan Billy.

Ryder tunsi hyvin susien kutsuhuudon, tuon pitkän tasaisen ulvonnan, mutta Billyllä oli siinä oma erityissävynsä, joka oli aina helppo erottaa. Ryder oli kuullut sen ennenkin poppelimetsän kanjonissa. Kun hän viimein sattui näkemään ison, tummaharjaisen suden, hänen mieleensä juolahti, että se oli kenties rautoihin tarttuneen keltaisen hirmun poika.

Näistä asioista hän muun muassa kertoili minulle, kun istuimme yöllä nuotion ääressä. Tunsin hyvin nuo ajat, jolloin kuka hyvänsä osasi pyydystää suden raudoilla tai myrkyllä, mutta ne päivät olivat häipyneet kuten nuo yksinkertaiset sudetkin. Nyt oli kasvanut uusi tietävämpi susisuku, joka lisääntyi lisääntymistään ja saattoi häpeään karjankasvattajien pyyntimenetelmät.

Sudenpyytäjä kertoi minulle myös koirista, joilla Penroof oli kokeillut: kettuterriereistä, jotka olivat tappelussa liian hellänahkaisia; vinttikoirista, jotka heittivät ajon heti, kun eläin katosi näkyvistä; tanskandogeista, jotka olivat liian painavia vaikeaan maastoon, ja myös sekaparvesta, jossa oli toisinaan bullterrieri johtamassa loppuhyökkäystä.

Hän kertoi, että kojoottien ajojahti tavallisesti onnistui, koska kojootit pyrkivät tasaisille maille, joilla vinttikoirat saivat ne helposti kiinni. Sanoipa hän tappaneensa tällä mukaansa ottamallaan ajokoiralaumalla myös muutamia pikku susia, vaikka siinä leikissä johtajakoira tavallisesti menettikin henkensä. Enimmäkseen hän kuitenkin jutteli tuosta Vartiovuoren kelvottomasta mustasta sudesta, jota hän oli monta kertaa yrittänyt ajaa näännyksiin taikka johonkin umpikujaan, mutta aina epäonnistunut. Susi näet jatkoi raivostuttavan hellittämättömästi rosvoamistaan ja nappasi aina parhaat palat, opettipa vielä joka vuosi uusille susipolvillekin, miten sen saattoi tehdä pälkääseen joutumatta.

Kuuntelin häntä yhtä innokkaasti kuin kullankaivaja valtausjuttuja, sillä nämä asiat kuuluivat minun maailmaani. Ne olivat tosiaan etualalla kaikkien mielestä, sillä olimme ajamassa Pahanmaan Billyä, ja nuotion ympärillä makasivat Penroofin koirat.

8

Eräänä yönä syyskuun lopulla, kun viimeinenkin valojuova oli kadonnut lännestä ja kojoottien yhteishaukunta alkanut, kuului syvä, kumea ääni. King otti piipun suustaan, käänsi päätään ja sanoi:

-- Se on nyt se -- se kelvoton Billy. Se on pitänyt meitä kaiken päivää silmällä joltain korkealta paikalta, ja nyt kun pyssyistä ei ole apua, se on tullut tänne ilkkumaan.

Pari kolme koiraa nousi niskakarvat pystyssä, sillä ne erottivat selvästi, ettei ulvoja ollut kojootti. Ne ryntäsivät ulos yöhön, mutta eivät etääntyneet kauaksi. Äkkiä niiden ärhentely vaihtui kovaksi ulinaksi, ja kaikki juoksivat takaisin tulen suojiin. Yksi oli saanut olkaansa niin pahan haavan, ettei siitä ollut enää jatkamaan ajoa. Toisen kyljessä oli haava, joka tosin ei näyttänyt vaaralliselta, mutta silti metsästäjät saivat seuraavana aamuna haudata senkin.

Miehet olivat raivoissaan. He vannoivat nopeata kostoa ja olivat jo päivän koitteessa jälkien haussa. Kojootit haukkuivat aamulauluaan, mutta häipyivät kukkuloille heti, kun päivä oli täysin valjennut. Metsästäjät etsivät ison suden jälkiä toivoen, että koirat pystyisivät seuraamaan niitä ja löytäisivät suden, mutta nepä eivät siihen pystyneet tai sitten eivät halunneetkaan.

Ne tapasivat kuitenkin kojootin, jonka ne tappoivat ajettuaan sitä muutaman sata metriä. Olihan sekin kai jonkinlainen voitto, sillä kojootit tappavat vasikoita ja lampaita, mutta siitä huolimatta mielessäni oli sama ajatus kuin kaikilla toisillakin:

-- Mainion urhoollisia koiria, kun on kysymys pikku kojootista, mutta eivätpäs uskaltaneet käydä ison suden kimppuun viime yönä.

Aivan kuin vastaukseksi näihin äänettömiin moitteisiin, tokaisi nuori Penroof:

-- Minä luulen, pojat, että vanhalla Billyllä oli viime yönä mukanaan kokonainen liuta susia.

-- Minä näin vain yhdet jäljet, murahti King.

Tällä tavalla luiskahti käsistämme koko lokakuu. Kaiket päivät seurasimme ratsain epäselviä jälkiä koirien perässä, jotka joko hukkasivat ne tai pelkäsivät niitä. Ja yhä edelleen saapui viestejä susien tekemistä vahingoista. Toisinaan tiedon toi joku cowboy, toisinaan löysimme itse raadot. Muutamat susista myrkytimme, vaikka sitä pidetäänkin sangen vaarallisena silloin, kun ajoon käytetään koiria. Kuukauden lopulla joukkomme oli masentunut ja säitten pieksemä, hevoset olivat lopen uupuneita, koirien jalat rikki ja niiden määrä vähentynyt kymmenestä seitsemään. Ja vain yhden harmaan suden ja kolme kojoottia olimme tähän mennessä tappaneet, kun taas Pahanmaan Billy oli repinyt ainakin tusinan verran arvokkaita koiria ja lehmiä. Kun jotkut pojista päättivät luopua koko puuhasta ja lähteä kotiin, käytti King tilaisuutta hyväkseen ja lähetti heidän mukanaan kirjeen, jossa hän pyysi apua, muun muassa kaikki koirat, jotka karjatilalta suinkin liikenivät.

Jouduimme odottamaan pari päivää, joiden aikana lepuutimme hevosiamme, ammuimme hiukan riistaa ja valmistauduimme kovaan ajoon. Toisen päivän iltamyöhällä tulivat uudet koirat, kahdeksan kaunista eläintä. Lauma oli nyt viisitoistapäinen.

Sää oli muuttunut koleaksi, ja sudenpyytäjien riemuksi maa oli aamulla lumen peitossa. Se lupasi varmaa menestystä. Koirien ja hevosten oli nyt vilpoinen juosta. Lähettyviltä oli edellisenä yönä kuultu ison suden huuto, ja koska maassa oli nyt lunta, otus ei voinut meitä enää pettää, kun kerran pääsisimme sen jäljille.

Olimme jalkeilla jo ennen päivänkoittoa, mutta ennen kuin ennätimme lähteä, ratsasti leiriin kolme miestä. Penroofin pojat palasivat takaisin. Sään muuttuminen oli saanut heidät toisiin ajatuksiin. He tiesivät, että lumen tultua meitä saattoi ehkä onnestaa.

-- Muistakaa nyt, että tällä kertaa meille kelpaa vain Billy, sanoi King, kun nousimme hevosen selkään. -- Jos sen saamme, niin koko joukkio on pian raivattu. Seuratkaa siis jälkiä, joiden läpimitta on kolmetoista ja puoli senttiä!

Ja jokainen merkitsi ratsupiiskansa kädensijaan tai rukkaseensa tarkan kolmentoista ja puolen sentin mitan voidakseen tarkistaa jäljet osuessaan niille.

Jo tunnin kuluttua yksi pyyntimiehistä, joka oli ratsastanut länteen päin, antoi merkin. Ensimmäinen laukaus tarkoitti: "Kuunnelkaa", sitä seurasi tauko, jonka aikana ennätti laskea kymmeneen, sitten kuului kaksi perättäistä laukausta, jotka merkitsivät: "Tulkaa tänne."

King kokosi koirat ja ratsasti oikopäätä kallionharjanteelle, jolla ratsumies odotti. Kaikki olivat nyt toiveikkaita. Tähän mennessä oli nähty vain pienten susien jälkiä, mutta nyt oli vihdoinkin tavattu isot, lähes neljätoistasenttiset jäljet. Nuoren Penroofin teki mieli hihkaista riemusta ja lähteä ratsastamaan täyttä laukkaa. Tuntui kuin olisi tavoittanut leijonan tai löytänyt kauan pakoilleen onnensa. Metsämies ei tiedä mitään innostavampaa kuin verekset jalanjäljet, jotka johdattavat hänet otuksen luo, jota hän pitkän aikaa on ajanut turhaan takaa. Kuinka Kingin silmät kiiluivatkaan, kun hän tuijotti jälkiä!

9

Siitä tuli rankka ratsastus. Ajo venyi paljon pitemmäksi kuin olimme odottaneetkaan, ja se oli hyvin monivaiheinen, sillä jälkien loputon nauha kertoi yksityiskohtaisesti, mitä susi oli tehnyt edellisenä yönä.

Se oli kierrellyt tietotoimiston ympäri ja lukenut uutiset, pysähtynyt sitten tutkimaan vanhaa kalloa; tässä se oli poikennut syrjään ja hiipinyt varovasti vastatuuleen tutkimaan jotain, joka sitten osoittautuikin vanhaksi peltitölkiksi; tuossa se oli vihdoin noussut matalalle kukkulalle, istahtanut ja päästänyt ilmeisesti kutsuhuudon, koska sen luo oli eri tahoilta saapunut kaksi sutta. Siten otukset olivat yhdessä laskeutuneet jokilaaksoon, josta karjalla oli tapana etsiä myrskyllä suojaa. Nyt kaikki kolme olivat juosseet peräkanaa puhvelin kallolle; tuolla ne olivat eronneet kukin omaan suuntaansa ja yhtyneet taas tässä -- mutta voi, mikä näky: kaunis lehmä revittynä ja silleen jätettynä. Se ei näyttänyt olleen niiden makuun. Kas vain, puolentoista kilometrin päässä oli toinen tapettu lehmä. Niiden mässäilystä ei ollut näköjään kulunut kuuttakaan tuntia. Nyt jäljet taas hajaantuivat, eivät kuitenkaan kauaksi, ja lumi kertoi selvästi, kuinka sudet olivat ruvenneet hangelle nukkumaan. Koirien niskakarvat pörhistyivät, kun ne haistelivat niiden makuusijoja.

King oli saanut pidetyksi koirat rauhallisina, mutta nyt ne olivat hyvin kiihdyksissä. Tulimme kukkulalle, jolla sudet olivat kääntyneet meihin päin ja paenneet sitten täyttä laukkaa --- niin kertoivat jäljet -- ja nyt näkyi selvästi, että ne olivat seuranneet meitä täältä ylhäältä eivätkä enää olleet kaukana.

Koiralauma pysyi hyvin koossa, koska vinttikoirat, joilla ei ollut saalista näkyvissä, hääräilivät vain toisten koirien joukossa tai juoksivat takaisin hevosten luo. Etenimme niin nopeasti kuin pääsimme, sillä sudet pitivät kiirettä. Ratsastimme ylös laakioille ja alas rotkoihin pysytellen aivan koirien kintereillä, vaikka maasto oli mahdollisimman vaikeakulkuista. Rotko rotkon jälkeen, tunti tunnin perään, ja yhä nuo kolmet jäljet karkasivat eteenpäin; vielä tunti, eikä muutosta, ei muuta kuin loputonta kiipeämistä, luisumista ja ponnistelua läpi pensaikkojen, yli louhikkojen oppaana vain etäinen koirien haukunta.

Ajo suuntautui nyt alas matalaan jokilaaksoon, jossa ei ollut lunta juuri ensinkään. Hyppiessämme ja poukkoillessamme kukkuloita ja karauttaessamme uhkarohkeasti yli vaarallisten rotkojen ja livettävien kallioiden tunsimme, ettemme enää kauankaan kestäisi. Päästyään tasaiselle ja kuivalle maaperälle koirat hajaantuivat, toiset lähtivät ylös, toiset alas ja toiset suoraan eteenpäin. Miten King kirosikaan. Hän tiesi heti, mitä se merkitsi. Sudet olivat hajaantuneet ja hajottaneet koiralauman. Kolme koiraa ei mahtaisi yhdelle sudelle mitään, neljä ei kykenisi tappamaan sitä ja kaksi taas menettäisi henkensä ilman muuta. Ja kuitenkin tämä oli ensimmäinen rohkaisu, jonka olimme saaneet, sillä se merkitsi, että sudet olivat ahtaalla.

Karautimme eteenpäin pysäyttääksemme koirat ja hakeaksemme niille oikeat jäljet. Mutta se ei ollut helppoa. Koska maa oli täällä lumeton ja täynnä koirien omia jälkiä, epäonnistuimme yrityksissämme. Emme voineet muuta kuin antaa koirien itsensä valita ja pitää ne sitten valitsemillaan jäljillä. Jatkoimme ajoa entiseen tapaan, vaikka koko ajan epäilimmekin, että olimme väärillä jäljillä. Koirat juoksivat hyvin, liiankin hyvin. Se oli paha merkki, sanoi King. Itse emme onnistuneet näkemään jälkiä, koska koirat sotkivat ne ennen kuin tulimme kohdalle.

Kolmen kilometrin perästä ajo taas suuntautui ylös lumen peittämille maille. Saimme nähdä suden, mutta mieliharmiksemme olimmekin vain pienen otuksen jäljillä.

-- Sitä minä jo ajattelinkin, ärähti nuori Penroof. -- Koirat olivat niin innokkaita, ettei niillä voinut olla vakavia aikomuksia. Kumma, kun ei ollut jänis.

Kilometrin päässä susi oli pysähtynyt pajupehkossa. Kuulimme sen päästävän pitkän ulvahduksen, avunhuudon, ja ennen kuin ehdimme paikalle, King näki koirien kavahtavan taaksepäin ja hajaantuvan. Muutaman hetken päästä pajukon toisesta laidasta syöksyi pieni harmaa susi ja hyvin isokokoinen musta susi.

-- Jumaliste, eikös se vain kiljunutkin apua, ja Billy palasi sitä auttamaan -- siinä vasta susi! huudahti sudenpyytäjä. Sydämeni lämpeni, kun ajattelin uskollista sutta, joka ei halunnut pelastua ystävänsä kustannuksella.

Seuraava tunti oli taas ankaraa maastoratsastusta, mutta olimme nyt lumenpeittämällä ylängöllä. Kun koiraparvi taas hajaantui, ponnistimme kaikki voimamme ja saimmekin ne pysymään isoilla kolmentoista ja puolen sentin jäljillä, jotka minun mielessäni olivat saaneet jo runollista hohdetta.

Ilmeisestikin koirat suosivat enemmän kahden pienemmän suden jälkiä, mutta saimme ne lopulta oikealle tolalle. Taas puolen tunnin ankara urakka, ja kun sitten ties kuinka monennen kerran nousin isolle laakiolle, näin kaukana edessäpäin vilauksen Vartiovuoren mustasta sudesta.

-- Hurraa! Pahanmaan Billy! Hurraa! huusin tervehdykseksi ja muut yhtyivät huutoon.

Vihdoinkin olimme sen jäljillä, joille se itse oli meidät opastanut. Koiratkin yhtyivät iloomme haukkumalla äänekkäämmin, vinttikoirat päästivät ulvahduksen ja säntäsivät suoraan sitä kohti, ja hevoset korskuivat ja juoksivat ravakammin jännityksen tartuttua niihinkin. Musta susi vain oli hiljaa, ja nähtyäni kuinka iso ja voimakas se oli ja ennen kaikkea sen pitkät ja mahtavat leuat, ymmärsin miksi koirat pitivät enemmän niistä toisista jäljistä.

Pää ja häntä oikoisenaan se laukkasi poikki lumen. Kieli roikkui pitkällä ja sillä oli nyt totinen hätä. Pyytäjät tapailivat revolveriaan, vaikka susi oli vielä kolmensadan askelen päässä -- he olivat lähteneet vuodattamaan verta, eivät urheilemaan. Mutta tuokion kuluttua susi taas katosi näkyvistä lähimmän kanjonin kätköön.

Kumpaan suuntaan se lähtisi nyt kanjonista? Ylös vuorelleenko vai alas parempaan suojaan? King ja minä arvelimme sen lähtevän ylöspäin, joten riensimme harjannetta pitkin länteen päin. Muut taas ratsastivat itää kohti odottaen vain otollista ampumistilaisuutta.

Pian olimme ratsastaneet kuulomatkan ulkopuolelle. Olimme erehtyneet -- susi oli lähtenytkin alaspäin, mutta laukauksia ei vain kuulunut. Kanjonin saattoi ylittää siltä kohdalta. Pääsimme toiselle puolen ja käännyimme sitten täyttä laukkaa takaisin tarkastellen lumesta suden jälkiä, kukkuloilta sen liikkuvaa hahmoa tai kuulostellen tuulesta jotain elonmerkkiä siitä.

Satuloiden nahat narahtelivat, hevoset puhkuivat, niiden kaviot kapsahtelivat.

10

Palasimme siihen kohtaan, josta susi oli lähtenyt alas, mutta emme nähneet siitä merkkiäkään. Ratsastettuamme kevyttä laukkaa itään päin parin kilometrin verran King äkkiä huusi läähättäen:

-- Tuolla se on!

Edessämme lumella liikkui tumma pilkku. Lisäsimme vauhtia. Hangelle ilmestyi toinen musta pilkku ja kolmaskin, mutta ne eivät pitäneet kiirettä. Viidessä minuutissa olimme niiden luona ja tapasimme kolme omaa vinttikoiraamme. Ne olivat kadottaneet riistan näkyvistään ja samalla niiden mielenkiinto oli hävinnyt. Nyt ne hakivat meitä. Emme nähneet jälkeäkään takaa-ajettavista emmekä metsästyskumppaneistamme. Mutta kiiruhtaessamme seuraavalle harjanteelle pöllähdimme äkkiarvaamatta jäljille ja seurasimme niitä niin lujaa kuin Billy olisi ollut jo näkyvissä.

Tiellemme osui toinen kanjoni, ja hakiessamme sopivaa ylityskohtaa sen pohjapensaikosta kuului koirien hurjaa mekastusta. Rähinä kasvoi ja siirtyi rinnettä ylöspäin.

Karautimme kilpaa reunamaa pitkin toivoen näkevämme riistan. Koirat ilmestyivät vastakkaiselle rinteelle. Ne eivät olleet enää laumana vaan pitkänä jonona. Viiden minuutin kuluttua ne nousivat kanjonin reunalle, ja niiden edellä oli iso musta susi. Se loikki pää ja häntä matalalla kuten ennenkin. Sen jäsenet uhkuivat voimaa, leuoissa ja niskassa sitä oli kaksinkertaisesti. Mutta sen hypyt olivat nyt mielestäni lyhyemmät ja menettäneet joustavuutensa. Koirat pääsivät vähitellen ylimmälle harjanteelle ja nähtyään suden ne päästivät vaimean haukahduksen, nekin olivat melkein lopussa.

Nyt näkivät vinttikoiratkin jo saaliin, ja ne jättivät meidät rynnäten alas kanjoniin ja ylös sen vastakkaista rinnettä niin rajusti, että varmaan uupuisivat ennen aikojaan. Ratsastimme edelleen etsien turhaan paikkaa, mistä olisi päässyt ylitse.

Kuinka sudenpyytäjä raivosikaan, kun ei kyennyt seuraamaan koiraparvea, jonka näki kiitävän näkyvistä juuri ajon ratkaisuvaiheessa. Hän kiukutteli, mutta ratsasti yhä ylemmäksi, kunnes kivikkoinen ja vaikeakulkuinen kanjoni oli ylitetty. Lähestyessämme isoa tasalakista vuorta kuului etelästä päin taas koirien vaimeata haukuntaa, joka voimistui siirtyessään korkean Vartiovuoren puolelle. Hillitsimme hevosiamme eräällä mäellä ja tähyilimme lumelle. Kaukana lähestyi pilkku, sitten useita, ei laumana vaan hajanaisena jonona, ja toisinaan kuului vaimeata haukuntaa. Ne lähestyivät meitä, mutta hyvin hitaasti, sillä ainoakaan niistä ei enää juossut kunnolla. Ensimmäisenä nilkutti julma lehmäntappaja ja kaukana sen perässä vinttikoira, toinenkin, ja vielä etäämpänä muut koirat nopeusjärjestyksessä. Niiden juoksu oli jo hidasta ja jäykkää, mutta sinnikkäästi ne pysyttelivät takaa-ajettavansa perässä.

Monen tunnin ankara ponnistus oli tehnyt tehtävänsä. Suden ei ollut onnistunut karistaa koiria jäljiltään. Sen viimeinen hetki oli tullut, sillä sen voimat olivat lopussa, koirilla niitä oli vielä vähän jäljellä. Kompuroidessaan vuoren juurella ne tulivat jonkin aikaa suoraan meitä kohti.

Emme voineet päästä niiden luo, joten katselimme niitä vain henkeä pidättäen ja kateellisina. Ne olivat nyt niin lähellä, että tuuli kantoi korviimme heikkoa haukuntaa. Iso susi kääntyi jyrkälle rinteelle, joka ilmeisesti oli sille hyvinkin tuttu reitti, koska se ei luiskahdellut. Sydämeni heltyi, sillä olihan se palannut auttamaan toveriaan. Hetkeksi meidät valtasi sääli, kun näimme sen tähyilevän ympärilleen ja kiskovan itseään jyrkänteelle päästäkseen kuolemaan omalle vuorelleen.