Part 5

Oletteko kuulleet metsästelevän suden kolme huutoa: tasaisen matalan ulvonnan, kutsuhuudon, joka ilmoittaa että saalis on keksitty, mutta liian voimakas yksin kaadettavaksi -- kauas kiirivän, kohoavan ulinan, jolla lauma tiedottaa verekset jäljet -- terävän haukahduksen yhtyneenä lyhyeen ulvahdukseen, joka vaimeudestaan huolimatta on kuitenkin viimeisen iskun julistus: "Käy kiinni"?

Ratsastin Kingin kanssa Pahanmaan kukkuloilla ja lauma erilaisia ajokoiria juoksenteli perässämme taikka vierellä. Aurinko oli jo laskenut, ja veriviiru osoitti kaukana Vartiovuoren takana paikan, jonne se oli painunut. Kukkulat olivat jo hämärän peitossa, laaksot tummina, kun lähimmästä pimennosta kiiri pitkä vavahteleva ulina, jonka jokainen vaistomaisesti tuntee. Se on soinnukas, mutta sen sävyinen että selkäpiitä karmii, vaikka se nykyisin onkin menettänyt uhkansa ihmiseen. Kuuntelimme hetken. Hiljaisuuden oli rikkonut metsästelevä susi.

-- Se on Pahanmaan Billy. Lähtee siitä ääntä, vai mitä? Se on etsimässä illallispaistiaan.

2

Ennen vanhaan puhvelilaumain kintereillä kulkivat susilaumat, jotka nappasivat saaliikseen sairaat, heikot ja haavoittuneet eläimet. Kun puhvelit oli surmattu sukupuuttoon, susien ravinto kävi niukaksi, mutta sitten tulivat naudat ja ratkaisivat pulman asettumalla puhvelien sijaan. Siitä alkoi sota susia vastaan.

Karjatilojen omistajat lupasivat tapporahan jokaisesta surmatusta sudesta ja järjestivät myrkkyjä ja ansoja kaikille cowboylle, jotka vapaa-aikoinaan pyydystelivät susia. Taitavimmat heistä rupesivat harjoittamaan sitä päätyönään ja tulivat tunnetuiksi sudenpyytäjinä. King Ryder oli muuan heistä. Hän oli hiljainen, leppoisa mies, jolla oli erityinen kyky ymmärtää ja vaistota eläimiä, varsinkin villihevosia ja koiria, mutta myös susia ja karhuja, vaikka viimeksi mainittujen suhteen hänen kykynsä rajoittuikin vain siihen, että hän aavisti, missä ne oleskelivat ja miten niitä sai parhaiten pyydetyksi. Hän oli monet vuodet sudenpyytäjänä, joten hämmästyin hänen sanoessaan, ettei hän pitkäaikaisesta kokemuksestaan huolimatta ollut koskaan huomannut suden käyvän ihmisen kimppuun.

Juttelimme usein nuotion ääressä sillä aikaa kun toiset miehet nukkuivat, ja silloin sain kuulla sen vähän, mitä hän tiesi Pahanmaan Billystä.

-- Kuudesti olen sen nähnyt, ja sunnuntaina näen sen seitsemännen kerran, siitä saatte olla varma. Silloin se ottaa pitkät unet.

Ja yötuulen humistessa ja kojoottien haukkuessa ja toisinaan sankarin itsensä keskeyttäessä kertomuksen syvältä kumpuavalla ulvonnallaan minä sain itse tapahtumapaikalla monta lukua Vartiovuoren ison suden tarinaan, jota olen vielä täydentänyt muualta poimimillani tiedoilla.

3

Kauan aikaa sitten, vuoden 1892 kevätpuolella, muuan sudenpyytäjä oli saalistusmatkalla entisten tasangonasukkaiden maamerkin, Vartiovuoren, itärinteellä. Nahat eivät tosin olleet toukokuussa kehuttavia, mutta tapporaha oli korkea, viisi dollaria päältä ja naarassudesta kaksinkertainen.

Mennessään eräänä aamuna purolle hän näki suden tulevan vastarannalle juomaan. Se oli helppo laukaus, ja tarkastettuaan tappamansa eläimen hän huomasi, että se oli imettävä naarassusi. Ilmeisestikin sillä oli pesue jossain lähettyvillä, minkä takia hän etsi pari kolme päivää kaikkialta sen pesäluolaa sitä kuitenkaan löytämättä.

Ratsastaessaan pari viikkoa myöhemmin viereisessä kanjonissa metsästäjä näki suden tulevan eräästä kolosta. Ampumavalmis rihla lensi poskelle, ja taaskin hän kartutti kokoelmaansa kymmenen dollarin päänahalla. Hän kaivoi koloa, kunnes löysi pesän ja poikueen, mutta hämmästyi suuresti, kun siinä ei ollutkaan vain viisi tai kuusi poikasta kuten tavallisesti, vaan kerrassaan yksitoista, ja mikä vielä kummempaa, ne olivat kahden kokoisia: niistä oli viisi isoa ja kuusi pientä. Emolla oli siis kaksi eri perhettä, ja liittäessään niiden päänahat voitonmerkkinippuunsa metsästäjälle valkeni totuus. Toinen poikue oli epäilemättä sen naaraan, jonka hän oli tappanut kaksi viikkoa aikaisemmin. Tapaus oli selvä: odottaessaan emoa, joka ei koskaan palannut, pienokaiset olivat vinkuneet surkeasti ja sitä äänekkäämmin, mitä ankarammin nälkä niitä ahdisti. Toinen emo oli ohi kulkiessaan kuullut niiden itkun. Se oli siihen aikaan helläsydäminen, koska itsekin oli saanut hiljan pentuja. Niinpä se otti orvot hoitoonsa, kantoi ne omaan pesäänsä ja huolehti siellä molemmista perheistä, kunnes pyssymies teki lopun tästä liikuttavasta tarinasta.

Moni sudenpyytäjä on tutkinut suden pesää löytämättä sieltä mitään. Vanhat sudet tai ehkä penikat itsekin kaivavat usein pieniä sivukoloja ja käytäviä, ja kun vihollinen murtautuu pesään, ne piiloutuvat niihin. Pehmeä maa tukkii kolon suun ja penikat pelastuvat.

Kun sudenpyytäjä poistui voitonmerkkeineen, hän ei osannut aavistaa, että suurin penikoista oli jäänyt pesään, ja vaikka hän olisi odottanut vielä pari tuntia, ei hän sittenkään olisi ollut sen viisaampi.

Kun aurinko kolme tuntia myöhemmin laski, kuului kaukaa reiästä heikkoa raapimista. Ensin ilmestyi kaksi pientä harmaata käpälää, sitten pieni musta kuono pesän viereisestä pehmeästä hiekkakasasta. Ja viimein pentu ilmestyi piilopaikastaan. Se oli säikähtynyt, kun pesän kimppuun käytiin; nyt se oli ymmällään nähdessään sen moisessa kunnossa.

Pesäonkalo oli nyt kolme kertaa entistään avarampi ja päältä auki. Lähellä oli esineitä, jotka haisivat veljille ja sisarille, mutta olivat vastenmielisen tuntuisia. Se pelästyi haisteltuaan niitä, ja kun yökehrääjä kirkaisi sen pään päällä, se hiipi nopeasti heinikkoon piiloon. Siellä se lymysi koko yön. Pesälle se ei enää uskaltanut mennä, eikä se tiennyt, minne muuallekaan olisi voinut lähteä. Kun kaksi korppikotkaa seuraavana aamuna syöksyi raatojen kimppuun, pakeni suden pentu tiheikköön ja joutui hyvää kätköpaikkaa etsiessään syvään rotkoon. Ruohikosta nousi äkkiä iso naarassusi, samanlainen kuin pennun emokin, mutta silti erilainen ja vieras. Ja vaistomaisesti harhaileva pentu vaipui maahan, kun vanha susi hyppäsi sen kimppuun. Tämä oli ilmeisesti luullut penikkaa lailliseksi riistaksi, mutta yksi nuuhkaisu selvitti asian. Naarassusi seisoi hetken sen päällä. Penikka ryömi sen jaloissa. Naarassudessa sammui halu tappaa se taikka edes ravistella sitä. Otus haisi nuorelta pennulta. Naarassuden omat penikatkin olivat jotakuinkin samanikäisiä, ja sen sydän heltyi. Kun pentu rohkaistui sen verran, että kohotti kuononsa ja haisteli ison suden kuonoa, tämä ei osoittanut suuttumusta.

Pentu oli kuitenkin haistellut jotain sellaista, jota se nyt kipeästi tarvitsi. Sitä ei ollut syötetty eilisen jälkeen, ja kun vanha susi kääntyi lähteäkseen, se kompuroi perässä kömpelöillä pennun jaloillaan. Jos naarassusi olisi ollut kaukana kotoaan, pentu olisi pakostakin jäänyt pian jälkeen, mutta lähin onkalo oli sen määränpää, ja pentu saapui pesän suulle kohta emosuden perään.

Vieras on aina vihollinen, mutta kun naarassusi hyökkäsi puolustamaan pesäänsä, se kohtasikin pennun ja taas sitä pidätti karvaturrista lähtevä haju. Pentu oli heittäytynyt selälleen, ehdottoman alistumisen merkiksi, mutta se ei estänyt nenää tiedottamasta, että kaivattu herkku oli aivan ulottuvilla.

Naarassusi meni pesäänsä ja käpertyi pentueensa ympärille; pikkuinen seurasi perässä itsepintaisesti. Emo ärisi tunkeilijan lähestyessä sen pentuja, mutta toisen alistuva penikkamaisuus lauhdutti vihan tuota pikaa. Tulokas ujuttautui nopeasti toisten pentujen joukkoon ja alkoi imeä, sillä se tarvitsi kipeästi ruokaa. Tällä tavoin se valitsi itselleen perheen.

Muutaman päivän kuluttua se oli niin sulautunut toisten joukkoon, että emo piti sitä pesueeseen kuuluvana. Kuitenkin se poikkesi monessa suhteessa sen omista pennuista: se oli niitä vahvempi ja kahta viikkoa vanhempi, ja sen niskassa ja hartioissa oli laikut, joista myöhemmin kehittyi tumma harja.

Pikku tummaharja tuskin olisi voinut valita itselleen parempaa kasvatusemoa, sillä keltainen susi oli taitava ja aikaansa seuraava metsästäjä. Preeriakoiran nujertaminen, antiloopin ajo saalistuskumppanin kanssa vuorottain, villihevosen kinttujänteen katkaiseminen tai hyökkäys härän kimppuun sivulta käsin olivat kaikki vanhoja keinoja, jotka se oli oppinut osaksi vaistomaisesti, osaksi kokeneemmilta heimolaisiltaan, kun nämä kokoontuivat talveksi laumoihin.

Mutta emosusi oli oppinut myös sen, että nykyisin kaikilla miehillä oli aseet, joista ei selviytynyt muuten kuin karttamalla niitä. Oli pysyttävä poissa näkyvistä niin kauan kuin aurinko oli taivaalla: yöllä ihmiset sen sijaan olivat vaarattomia. Pyydyksistä sillä oli melko osuva käsitys, sillä se oli kerran tarttunut niihin. Se menetti varpaansa siinä leikissä, mutta vamma tuli hyvin korvatuksi, sillä vaikka se ei ymmärtänyt ansoista oikeastaan mitään, se tunsi jälkeenpäin niitä kohtaan syvää kauhua. Se piti kaikkea raudalta haiskahtavaakin niin vaarallisena, että sitä oli kartettava hinnalla millä hyvänsä.

Kerran taas, kun se viiden toverinsa kanssa suunnitteli hyökkäystä lammastarhaan, se jättäytyi viime hetkessä toisten jälkeen huomattuaan vastaviritetyt langat. Toiset syöksyivät sisälle, mutta eivät tavoittaneet lampaita, itse ne sen sijaan joutuivat kuolemanloukkuun.

Emosusi oli siis perehtynyt uudenaikaisiinkin vaaroihin, ja vaikka onkin epätodennäköistä, että se olisi täysin käsittänyt niiden todellisen laadun, se suhtautui epäluuloisesti kaikkeen outoon.

Erityisesti paria asiaa kohtaan naarassusi tunsi sellaista kauhua, että varjeltui niiltä jatkuvasti. Joka vuosi se menestyksellisesti kasvatti poikueen, ja keltasusien luku lisääntyi lisääntymistään maakunnassa. Pyssyt, ansat, miehet ja uudet eläimet, joita nämä olivat tuoneet mukanaan, se oli jo oppinut tuntemaan, mutta yksi läksy sen oli vielä opittava, ja se oli todella kauhea.

Tummaharjan sisarten ollessa noin kuukauden ikäisiä kasvattiemo palasi eräänä päivänä kotiin merkillisessä kunnossa. Sen kita vaahtosi ja sääret vapisivat, ja lähellä luolan ovea se sai kouristuksia ja kaatui kumoon, mutta toipui sen verran, että pääsi sisälle asti. Emon leuat tärisivät ja kun se yritti nuolla pienokaisiaan, sen hampaat melkein kalisivat. Se iski hampaansa jopa omaan etukäpäläänsä, ettei purisi pentujaan. Mutta pian poikaset palasivat ja kerääntyivät emon ympärille saadakseen tavanomaisen ravintonsa. Naarassusi parani oltuaan pari kolme päivää hyvin huonona, ja nämä päivät, jolloin sillä oli myrkkyä ruumiissaan, tuhosivat poikueen. Pennut tulivat kauhean sairaiksi, ja ainoastaan vahvin niistä selviytyi. Kun koettelemus oli ohi, pesässä oli enää vain emo ja tummaharja, tuo vieras pentu, jonka keltainen susi oli ottanut kasvatikseen. Siten pikku tummaharjasta tuli sen ainoa holhokki. Se uhrasi kaikki voimansa poikasen ruokkimiseen, ja tämä vaurastui vaurastumistaan.

Sudet oppivat nopeasti tiettyjä asioita. Niiden aisteista on haju parhaiten kehittynyt. Siitä pitäen pentu ja kasvatusemo tunsivat vaistomaista, järjetöntä pelkoa heti, kun niiden nenään tuli strykniinin haju.

4

Pikku susi, joka nauttii seitsemän pennun ravinnon, kasvaa pakostakin. Niinpä se syksyllä alkaessaan seurata emoaan oli yhtä iso kuin tämä. Niiden oli kuitenkin pakko vaihtaa metsästysmaita, sillä joukko isoja, voimakkaita susia hallitsi Vartiovuorta, tasangon kalliolinnoitusta. Heikkojen täytyi lähteä muualle, keltaisen suden ja tummaharjan muiden mukana.

Sudet eivät osaa ilmaista itseään samalla tavoin kuin ihminen. Niiden koko 'sanavarasto', millä ne ilmaisevat tavallisimmat tunteensa, rajoittuu luultavasti kymmenkuntaan ulvahdukseen, haukuntaan ja murahdukseen. Mutta niillä on monta muuta keinoa ajatusten vaihtoon ja lisäksi vielä erityisiä tietotoimistoja. Pitkin niiden metsästysaluetta on näet useita helposti tunnettavia tiedotuskeskuksia. Toisinaan ne ovat kiviä, toisinaan polunristeyksiä, toisinaan puhvelin pääkalloja -- siis mikä tahansa silmiinpistävä esine, joka on reitin varrella. Poiketessaan niille kuten koira pylvään juurelle tai piisami tiettyihin liejupaikkoihin, susi jättää merkkikohtaan eritettään ja tutkii ketkä muut ovat olleet hiljan samoilla asioilla. Se saa myös tietää, mistä ne ovat tulleet ja minne menneet, jopa senkin, onko niitä ajettu takaa, ovatko ne olleet nälissään, kylläisiä vai sairaita. Tämän tiedotusjärjestelmän ansiosta susi tietää, missä sen ystävät ja viholliset ovat.

Keltaista sutta seuratessaan tummaharja perehtyi näihin tietotoimistoihin ja niiden käyttöön kasvatusemon yrittämättä mitenkään tietoisesti opettaa sitä. Pääasiallisena oppaana oli emon esimerkki, jota poikasen synnynnäinen vaisto vielä vahvisti, mutta kerran naarassusi toimi jokseenkin samaan tapaan kuin ihmisvanhemmat, jotka yrittävät suojella lastaan vaarasta.

Tummaharja oli oppinut susielämän alkeet: koirien kanssa ei saanut koskaan takertua lähitappeluun, vaan niitä piti juostessa vain näykkiä koko ajan ja sitten oikaista louhikkoon, jonne ratsastajat eivät voineet seurata hevosillaan.

Se oppi piittaamaan vähät kojooteista, jotka pyyntiretkillä seurasivat tähteitä norkoilemassa; niitä ei näet saanut kuitenkaan kiinni, mutta ei niistä liioin ollut harmiakaan.

Se tiesi, että oli turhaa ajan tuhlausta hyökätä maahan laskeutuneiden lintujen kimppuun ja että sitä pientä mustan ja valkoisen kirjavaa eläintä, jolla on pörröinen häntä, piti kaikin mokomin karttaa. Se kun ei maistunut miltään, mutta haisi onnettoman pahalle.

Entä myrkky! Sitä hajua se ei milloinkaan unohtanut sen päivän jälkeen, jolloin se menetti kaikki kasvatusveljensä pesässä.

Se tiesi nyt, että lampaiden kimppuun hyökättäessä oli ensimmäiseksi hajotettava lauma, koska erilleen joutunut tyhmä lammas on helppo saalis. Nautakarjan sai taas kierretyksi vaivattomasti, kun säikytti ensin jonkin vasikoista.

Se oppi, että härän kimppuun on aina käytävä takaapäin, lampaan edestäpäin ja hevosien keskeltä, toisin sanoen niitä oli ahdistettava sivusta käsin. Ihmisen päälle ei sen sijaan saanut hyökätä koskaan, ei edes joutua vastakkain hänen kanssaan. Mutta näiden lisäksi tuli vielä yksi tärkeä opetus, jonka emo antoi sille aivan kädestä pitäen.

5

Muuan vasikka oli kuollut polttomerkinnän aikoihin, ja parin viikon kuluttua sen maku oli susien mielestä parhaimmillaan, ei liian veres eikä liian kypsäkään, ja tuuli levitti laajalle tätä tietoa.

Keltainen susi ja tummaharjainen olivat menossa illallista metsästämään tietämättä vielä minnepäin, kun tuli sanoma vasikanpaistista, ja ne lähtivät hölköttämään vastatuuleen. Vasikka oli avoimella paikalla ja näkyi selvästi kuutamossa. Koira olisi juossut suoraan raadolle, samoin kai entisaikojen susikin, mutta alituinen sotapolulla olo oli kehittänyt keltaisen suden niin valppaaksi, ettei se luottanut muuhun kuin omaan nenäänsä, niinpä se hiljensi vauhdin kävelyksi. Tultuaan näköetäisyyden päähän se pysähtyi ja ojenteli kauan kuonoaan ja tutki tarkkaan tuulen kuljettamia hajuja. Se nuuhki niitä hienovainuisella nenällään, puhalsi sitten ilman ulos ja nuuhkaisi toisen kerran.

Ja sen luotettavien sierainten yksimielinen ilmoitus oli tällainen: Ensiksi seitsemänkymmentä prosenttia mehukasta ja kypsää vasikantuoksua; viisitoista prosenttia ruohon, hyönteisten, metsän, kukkien, puiden, hiekan ja muun joutavan hajua; kymmenen prosenttia penikan ja sen omaa hajua, josta ei tarvinnut välittää; kaksi prosenttia ihmisjälkien, yksi savun, yksi hikisen nahan hajua; puoli prosenttia ihmisen hajua (jota tuskin aina erottikaan) ja lopuksi hitunen raudan hajua.

Vanha susi kyyristyi hieman ja nuuhki tarkkaan kuono häälyen. Nuori susi teki samoin. Emosusi peräytyi takaperin kauemmas, penikka jäi paikalleen. Emosusi vinkui hiljaa, pentu totteli vastahakoisesti. Emosusi kierteli houkuttelevaa raatoa. Nyt erottui uusi haju -- kojoottien jälkien haju, johon pian yhdistyi niiden oma hajukin. Aivan oikein, tuolla ne hiipivät läheistä harjua pitkin. Kun emosusi nyt siirtyi raadon toiselle puolelle, muuttuivat samalla hajutkin. Tuuli oli menettänyt melkein kaikki jäljet vasikasta ja toi vain tavallisia, joutavanpäiväisiä hajuja. Ihmisjälkien haju oli ennallaan, nahan haju sen sijaan kadonnut, mutta raudan ja ihmisen hajut olivat nousseet puolesta prosentista melkein kahteen.

Naarassusi oli levoton, ja jäykistynyt asento, jännittynyt ilme ja kohonneet niskakarvat ilmaisivat pennulle emon olevan peloissaan.

Emosusi jatkoi kiertelemistään. Kerran eräällä korkealla paikalla ihmisen haju kaksinkertaistui, mutta alempana se taas heikkeni. Sitten tuuli toi täyteläisen vasikantuoksun sekä kojoottien ja erilaisten lintujen jälkien hajuja. Emosuden epäluuloisuus alkoi hälvetä, kun se piiriä pienentäen alkoi tuulen yläpuolelta lähestyä houkuttelevaa herkkua. Se astui jopa muutaman askelen suoraan sitä kohtikin, mutta hikinen nahka varoitti taas äänekkäästi, ja savu ja rauta yhtyivät sen lauluun kuin kaksi säiettä kirjavaan punokseen. Se keskeytti etenemisen ja tuli kahden loikkauksen päähän vasikasta. Maassa oli nahankaistale ilmoittaen ihmisen kosketuksesta ja aivan sen lähellä itse vasikka, ja nyt leijui raudan ja savun haju vasikan täyteläisen ja voimakkaan hajun päällä kuin käärmeen vana, joka ylittää kokonaisen karjalauman jäljet. Se oli niin heikko, että penikka, jolla oli nuoren hyvä ruokahalu ja malttamaton mieli, tunki emonsa olkaa vasten päästäkseen heti syömään. Emo tarttui poikasta niskaan ja nakkasi sen taakseen. Kivi, johon penikan käpälät sattuivat, vieri eteenpäin ja pysähtyi omituisesti kilahtaen. Vaarallinen haju lisääntyi, ja keltainen susi perääntyi hitaasti herkusta penikka kintereillään.

Katsellessaan kaihoisasti kiellettyä paistia tummaharja huomasi kojoottien lähestyvän. Ne olivat kaikin mokomin yrittäneet välttää susia. Pentu seurasi niiden varovaista etenemistä, joka oli kuitenkin kuin hurjaa rynnäkköä emon liikehtimiseen verrattuna. Vastustamattoman herkullinen haju leijaili nyt entistä voimakkaampana sen kuonoon, sillä kojootit olivat ryhtyneet repimään vasikanraatoa. Samassa kuului terävä kalahdus ja yksi kojooteista kiljaisi. Ja yön hiljaisuuden rikkoi jyrähdys ja tulen leimaus. Isoja hauleja räiskyi vasikkaan ja kojootteihin, ja ne hajaantuivat kiljuen kuin piiskatut koirat lukuun ottamatta kahta, joista toinen oli saanut osuman ja toinen tempoili valppaan sudenpyytäjän virittämissä raudoissa.

Ilma oli nyt täynnä vihattuja hajuja, joihin sekoittui uusiakin, vallan kauheita. Keltainen susi puikki notkelmaan pakoon penikka kintereillään, mutta mennessään ne näkivät miehen hyökkäävän esiin törmän takaa lähellä sitä kohtaa, jossa emon kuono oli antanut varoituksen. Ne näkivät miehen tappavan kiinni tarttuneen kojootin ja virittävän pyydyksen toisia varten.

6

Elämän kamppailu on ankaraa: saattaa voittaa kymmenen tuhatta kertaa, mutta jos häviää kerrankin, on peli menetetty. Kuinka monta sataa kertaa keltainen susi oli pitänyt ansoja pilkkanaan ja kuinka monta penikkaa se oli opettanut niitä pilkkaamaan! Ansat se toki tunsi parhaiten kaikista hengenvaaroista.

Lokakuu oli tullut. Penikka oli nyt paljon isompi kuin emosusi. Sudenpyytäjä oli nähnyt ne kerran -- keltaisen suden ja sen perässä toisen, jonka pitkät kömpelöt sääret, isot pehmeät käpälät, ohut kaula ja hoikka häntä ilmaisivat sen tämän vuoden penikaksi. Jäljet hiekassa ja savessa kertoivat, että vanhempi susista oli menettänyt oikeanpuoleisen etujalan varpaan ja nuori oli jättiläinen.

Sudenpyytäjä se juuri oli vasikanraatosatimenkin keksinyt, mutta hän pettyi saadessaankin vain kojootteja susien asemesta. Raudoillapyynti oli alkamassa, sillä nahka on lokakuussa parhaimmillaan.

Aloittelija kiinnittää usein syötin itse rautoihin, kokenut ei tee sitä koskaan. Hyvä pyydystäjä ei aseta rautoja vain kolmensadan tai kuudensadan metrin päähän syötistä, vaan lisäksi sellaiseen kohtaan, jonka susi todennäköisesti ylittää kiertäessään syötin ympäri.

Suosittu menetelmä on kätkeä kolmet tai neljät raudat avoimelle paikalle ja sirotella niiden keskelle lihanriekaleita. Ennen kätkemistä pyydykset savustetaan, ettei käsien eikä raudan haju tunnu. Toisinaan käytetään syöttinä vain pumpulitukkoa taikka höyhenkimppua, joka vangitsee suden katseen ja herättää sen uteliaisuuden, niin että se erehtyy kiertämään petollista vaaravyöhykettä.

Taitava metsästäjä vaihtelee alinomaa menetelmiään, etteivät sudet oppisi hänen temppujaan. Susilla ei ole muuta keinoa kuin turvautua valppauteensa ja kiertää hajut, jotka ovat lähtöisin ihmisistä.

Sudenpyytäjä, jolla oli kuormallinen jykeviä pyydysrautoja, oli alkanut jokasyksyisen urakkansa Poppelimetsässä.

Joen ylittävä entinen puhvelien polku seurasi pientä rotkoa, joka kiipesi kukkuloilta tasaisille ylängöille. Kaikki eläimet, sudet ja ketut, naudat ja hirvet, käyttävät näitä polkuja, jotka ovat tärkeitä kulkureittejä. Lähellä sitä paikkaa, missä polku sukelsi sorapohjaiseen virtaan, oli poppelinkanto, johon sudet olivat jättäneet merkkejään. Pyyntimies huomasi heti, mihin sitä oli käytetty. Siihen oli mainio kätkeä sudenraudat. Niitä ei tosin auttanut viritellä polulle, jolla kulki paljon karjaa, vaan kahdenkymmenen askelen päähän tasaiselle hietikolle. Tälle viiden neliön suuruiselle alueelle hän sijoitti neljät raudat. Kunkin pyydyksen läheisyyteen hän pudotti pari kolme lihan riekaletta; asetelmaa täydensi kolme tai neljä valkoista sulkaa, jotka oli kiinnitetty keskellä sojottavaan ruohon korteen. Sen jälkeen kun aurinko, tuuli ja hiekka olivat haihduttaneet metsästäjän jäljet, ei yksikään ihminen olisi erottanut hietikkoon kätkettyjä rautoja, eikä niitä olisi pystynyt vainuamaan moni eläinkään.

Keltainen susi oli nähnyt ja väistänyt tuhansia kertoja ennenkin sellaisia pyydyksiä ja opettanut jättiläismäistä poikastaankin karttamaan niitä.

Karja tuli keskipäivän helteellä juomaan. Eläimet saapuivat jonossa polkua pitkin, samoin kuin puhvelitkin ennen vanhaan. Pienet iltalinnut lentelivät niiden edellä, lehmälinnut ratsastivat niiden selässä ja preeriakoirat rupattelivat niille aivan samoin kuin entisaikojen puhveleille.

Ne astelivat alas harmaanvihannalta kivikkoiselta laakiolta juhlallisen vakavasti ja määrätietoisesti. Polun varrella riehakkaasti kisailleet vasikat rauhoittuivat rantaan tultaessa ja kävelivät kiltisti lehmien perässä. Jonon etunenässä kulkeva vanha lehmä haisteli epäluuloisesti ohittaessaan viritetyn satimen. Se oli kuitenkin liian kaukana, muutoin se olisi kuopinut maata ja mölissyt veristen lihankappaleitten päällä, kunnes jokainen rautaansa olisi lauennut ja käynyt vaarattomaksi.

Mutta sillä oli nyt kiire joelle. Juotuaan tarpeekseen eläimet makasivat lähimmällä törmällä myöhään iltapäivään saakka. Sitten niiden oma äänetön ruokakello herätti ne, ja karja palasi takaisin lihaville laitumilleen.

Pari pikkulintua oli nokkinut lihankappaleita ja muutama sininen lihakärpänen pörisi niiden ympärillä, mutta muuten hiekkanaamio oli vielä koskematon päivänlaskun aikaan. Auringon alkaessa taas värileikkinsä kaarteli ruskea suohaukka jokitasangon yläpuolella. Mustarastaat pyrähtivät tiheikköihin välttäen helposti sen kömpelöt hyökkäykset. Oli vielä niin aikaista, ettei haukan kannattanut yrittää hiiriä, mutta maan lähellä kiitäessään se terävillä silmillään keksi satimen luona lepattavat höyhenet ja kääntyi nopeasti. Mutta ennen kuin se tuli lähellekään, se huomasi höyhenet täysin mielenkiinnottomiksi ja äkkäsi sen sijaan lihapalat. Viekkauteen tottumattomana se laskeutui maahan ja oli nielemässä parhaillaan toista palasta, kun räiskis -- pöly pölähti korkealle ilmaan, ja suohaukka tarttui kiinni varpaistaan ja yritti turhaan päästä jykevien sudenrautain otteesta. Se oli vain lievästi loukkaantunut. Irti päästäkseen se tuon tuostakin pieksi ilmaa isoilla siivillään, mutta se oli yhtä voimaton kuin varpunen rotan loukussa.