Part 3

Koira haukkui ja murisi yhä kovemmin ja jyrisi lopulta kuin ukkonen. Silloin näkyi valoa. Mirri katsoi taakseen, mutta ei nähnyt koiraa, vaan suunnattoman mustan olennon, joka lähestyi hehkuvan punainen silmä otsassaan, sähisi ja sylki kuin kokonainen kissalauma. Mirri ei uskaltanut hypätä aidalle vaan juoksi minkä käpälistä pääsi saavuttaen elämänsä ennätyksen. Se juoksi kuin koira, ihan lentämällä, mutta kaikki oli turhaa. Takaa-ajava hirviö oli aivan kintereillä, mutta ei pimeässä tavoittanutkaan sitä, vaan syöksyi ohi ja hävisi yöhön. Kissa kyyristyi haukkomaan henkeään, se oli nyt puoli kilometriä lähempänä kotia kuin silloin, kun koira alkoi haukkua.

Se oli tavannut nyt ensimmäisen kerran tuon oudon hirviön, jota sen silmät eivät tunteneet, vaikka nenä tunsikin ilmoittaen, että se oli uusi tienviitta kotiin. Mirri lakkasi pian pelkäämästä näitä hirviöitä. Se huomasi, että ne olivat kovin typeriä eivätkä löytäneet sitä, jos se hiipi vain hiljaa aidan alle ja makasi alallaan. Aamuun mennessä se kohtasi niitä useita, mutta selvisi kaikista naarmuitta.

Auringon noustessa se saapui kotimatkallaan somaan kyläpahaseen, jossa sitä onnisti niin hyvin, että se löysi tuhkaläjästä hiukan syötävää. Päivän se vietti lähellä tallia. Ympärillä liikuskeli pari koiraa ja joukko pieniä poikia, jotka olivat vähällä tehdä lopun sen elämänjuoksusta. Paikka tuntui hyvin kotoiselta, mutta sillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä sinne. Sitä ajoi eteenpäin sisäinen pakko, ja seuraavana iltana se lähti matkaan entiseen tapaan.

Yksisilmäisten jyristeltyä sen ohi koko päivän se oli jo tottunut niihin jatkaessaan yöllä matkaansa. Päivän se vietti ladossa pyydystäen siellä hiiren, ja seuraava yö oli edellisen kaltainen, paitsi vastaan tulevaa koiraa, joka ajoi sen hyvän matkaa takaisin päin. Monta kertaa se eksyi teiden risteyksissä ja kulki pitkät matkat harhaan, mutta kääntyi aikanaan taas etelään, oikeaan suuntaansa. Päivät se piileksi latojen alla vältellen koiria ja pikkupoikia ja yöt se nilkutti polkua pitkin jalat yhä arempina. Sinnikkäästi se jatkoi matkaansa kohti etelää kilometri kilometrin jälkeen, aina vain etelämmäs huolimatta koirista, pikkupojista, jyrisevistä hirviöistä ja nälästä -- yhä vain eteenpäin. Nenä antoi sille aina silloin tällöin rohkaisevan tiedon: "tässä taas haju, jonka ohitimme viime keväänä".

10

Niin kului viikko. Likaisena, syvässä alennustilassa, nilkkujalkaisena ja väsyneenä mirri saapui Harlemin sillalle. Se ei kuitenkaan pitänyt sillasta, vaikka herkulliset tuoksut ympäröivätkin sitä. Puolen yötä se kuljeskeli rannalla edestakaisin ja keksi viimein, että etelään pääsi toistenkin siltojen ylitse; se teki lisäksi vielä sen mielenkiintoisen havainnon, että miehet olivat täällä yhtä vaarallisia kuin pojatkin. Jostain syystä sen täytyi kuitenkin palata Harlemin sillalle, sillä eivät vain sen tuoksut olleet tuttuja, vaan äänetkin: yksisilmäisen juostessa sillalla kuului näet samaa merkillistä jytinää, joka keväällä oli herättänyt sen huomiota.

Vasta iltamyöhäisellä mirri hyppäsi siltapalkeille ja alkoi hiipiä veden yli. Se ei ollut kulkenut matkasta vielä kolmattakaan osaa, kun vastakkaiselta rannalta tulla jyristi yksisilmäinen. Kissa säikähti kauheasti, mutta koska se tiesi, kuinka typeriä ja sokeita yksisilmäiset olivat, se pudotti itsensä matalalle sivupalkille ja kyyristyi. Typerä hirviö kulki tietysti ohi mitään huomaamatta, ja kaikki olisi käynyt hyvin, ellei se, tai toinen samanlainen, olisi äkkiä tullut takaapäin sähisten ja sylkien. Kissaparka loikkasi radalle ja syöksyi kohti kotirantaa. Se olisi ehkä sen saavuttanutkin, ellei kolmas punasilmäinen, ulvova hirviö olisi tullut vastaan siltä suunnalta. Mirri juoksi niin kovaa kuin suinkin pääsi, mutta joutui kahden vihollisen väliin. Se ei voinut tehdä muuta kuin hypätä epätoivoissaan ratapalkilta -- tietämättä minne. Alas, alas, alas --- läiskis, plums, syvälle veteen ... Kylmää se tosin ei ollut, sillä oli elokuu, mutta muuten aivan kauheaa!

Mirri sylki ja pärski pinnalle päästyään, katseli ympärilleen nähdäkseen, uiko hirviö sen perässä, ja oikaisi sitten kohti rantaa. Se ei ollut koskaan opetellut uimaan, mutta ui silti siitä yksinkertaisesta syystä, että kissan asento ja liikkeet ovat samat uidessa ja kävellessä. Koska se oli pudonnut paikkaan, joka ei sitä miellyttänyt, se koetti tietysti kävellä pois, ja seurauksena oli, että se ui rantaan. Kumpaiseenko rantaan? Kotiinkaipaavan vaisto on erehtymätön: eteläranta oli ainoa, joka sille kelpasi, koska se oli lähinnä kotia. Se kiipesi vettä valuen liejuiselle rannalle ja rämpi kivihiili- ja multakasojen poikki niin mustan, kuraisen ja epäkuninkaallisen näköisenä kuin kissa suinkin voi olla.

Kun jalorotuinen takapihan kissa oli tointunut mielenjärkytyksestään, ei äskeinen sukellus enää tuntunutkaan hullummalta. Ulkonaisesti sillä oli mukavan lämmin olo kylvyn jälkeen, sisäisesti sitä elähdytti voiton tunne, olihan se vetänyt nenästä noita kolmea jättiläishirmua.

Sen nenä, muisti ja suuntavaisto kehottivat sitä palaamaan taas radalle, mutta koska siellä jyristeli yhtenään noita ukkospetoja, varovaisuus neuvoi sitä seuraamaan kotoisen tuntuista joenvartta; näin se pelastui tunnelin sanoin kuvaamattomista kauhuista.

Neljättä päivää se joutui perehtymään East Riverin rantalaitureiden sokkeloihin ja moninaisiin vaaroihin. Kerran se erehtyi menemään lautalle, joka vei sen Long Islandiin, mutta se palasi seuraavalla lautalla takaisin. Myöhään kolmantena yönä se saapui tutulle maaperälle, siihen kohtaan, jossa se ensimmäisellä pakoretkellään oli viettänyt yön. Siitä alkaen matka edistyi varmasti ja nopeasti. Mirri tiesi nyt, minne oli menossa ja miten pääsisi päämääräänsä. Se osasi nyt taitavammin väistää koiriakin. Se riensi yhä nopeammin ja tunsi itsensä yhä onnellisemmaksi. Kohta se pääsisi käpertymään keräksi synnyinseudullaan - omassa takapihassaan. Vielä kulmaus, ja sitten kortteli näkyisi.

Mutta mitä nyt! Se olikin hävinnyt! Mirri ei tahtonut uskoa silmiään, mutta muutakaan ei voinut. Siinä missä ennen olivat seisoneet, kallistelleet, torkkuneet tai nyhjöttäneet korttelin talot, oli nyt suuri myllätty autiomaa täynnä kiviä, puutavaraa ja kuoppia.

Mirri kiersi koko alueen. Sen sijainnista ja katukäytävien tutunomaisuudesta se tiesi olevansa kotona. Tuossa oli asunut lintukauppias, tuossa oli vanha takapiha. Mutta kaikki oli poissa, hävinnyt kertakaikkiaan tuoksuineen päivineen; ja mirrin valtasi niin syvä toivottomuus, että sen sydämeen ihan koski.

Kiintymys takapihaan oli ollut sen hallitsevin tunne. Se oli luopunut kaikesta palatakseen kotiin, jota enää ei ollut olemassa, ja taas sen urhea pikku sydän sai iskun. Se vaelteli mykkien tavararöykkiöiden keskellä löytämättä lohdutusta tai syötävää. Tuho oli hävittänyt monta korttelia ja edennyt veden partaalta taaksepäin. Tulipalo se ei ollut ollut; semmoisen mirri oli kerran nähnyt. Näytti pikemminkin siltä, kuin punasilmäiset hirviöt olisivat riehuneet täällä oikein joukolla. Mirri ei tiennyt mitään siitä suuresta sillasta, jonka oli määrä alkaa tästä samaisesta paikasta.

Auringon noustua se lähti etsimään kattoa päänsä päälle. Muuan läheisistä kortteleista oli vielä melkein ennallaan, ja Analostanin prinsessa vetäytyi sinne. Se tunsi muutamia sikäläisiä polkuja; mutta tultuaan sinne, se koki taas ikävän yllätyksen: siellä aivan vilisi kissoja joiden oli, kuten sen itsensäkin, ollut pakko lähteä entisiltä sijoiltaan, ja kun jätetynnyrit tuotiin ulos, oli jokaisen kimpussa monta takapihan asukasta. Maassa oli toisin sanoen nälänhätä, ja kärsittyään sitä muutaman päivän mirrin täytyi lähteä toiseen kotiinsa Fifth Avenuen varrelle. Mutta siellä se totesi talon lukituksi ja autioksi. Mirri odotteli päivän verran, joutui ikävään seikkailuun sinitakkisen ison miehen vuoksi, ja palasi seuraavana yönä ylikansoitettuun kortteliinsa.

Syyskuu ja lokakuu jäivät taakse. Monet kissoista kuolivat nälkään tai olivat liian heikkoja kyetäkseen pakenemaan vihollisiaan. Mutta mirri, joka oli nuori ja voimakas, eli vielä.

Hävitetyissä kortteleissa tapahtui suuria muutoksia. Vaikka ne olivat olleet hiljaisia sinä yönä, jolloin mirri näki ne ensimmäisen kerran, ne olivat päivisin täynnä meluavia työmiehiä. Muuan iso rakennus, joka takapihan kissan saapuessa oli ollut jo melko pitkällä, valmistui lokakuun lopulla, ja nälän ahdistama mirri hiipi sangon luo, jonka muuan neekeri oli tuonut ulos. Onnettomuudeksi se ei kuitenkaan ollut lika- vaan kuuraussanko - vallan uusi tuttavuus niillä seuduin. Mikä surkea pettymys, mutta lohdutuksekseen mirri tunsi sangassa tutunomaista tuoksua. Samassa tuli hissinkuljettajaneekeri taas ulos. Sinisistä vaatteista huolimatta hänestä lähti haju, joka vahvisti sitä hyvää vaikutelmaa, jonka kissa oli saanut sangasta. Mirri oli vetäytynyt kadun toiselle puolelle. Neekeri vilkaisi siihen.

-- Ei mutta, sehän on prikulleen kuin Analostanin prinsessa! Tules tänne, kis-kis-kis! Tule nyt vaan, kuuletko! Taidat olla nälissäsikin.

Nälkä! Mirri ei ollut saanut kuukausiin kunnon ateriaa. Neekeri meni sisälle ja palasi kohta mukanaan palanen aamiaistaan.

-- Tule, kis, kis, kis, kissi! Se kuulosti lupaavalta, mutta mirrillä oli miehestä omat epäluulonsa. Lopulta tämä jätti lihan kadulle ja palasi ovelle. Takapihan kissa lähestyi varovasti, haisteli lihaa, nappasi sen suuhunsa ja pakeni kuin pieni tiikeri syömään rauhassa saalistaan.

NELJÄS ELÄMÄNVAIHE

11

Se oli uuden aikakauden alku. Takapihan kissa saapui nyt rakennuksen ovelle aina kun nälkä alkoi sitä ahdistaa. Sen hyvä käsitys neekeristä vahvistui. Se huomasi nyt, ettei ollut koskaan oikein ymmärtänyt tätä. Mies oli aina näyttänyt vihamieliseltä. Nyt hän oli takapihan kissan ainoa ystävä.

Koko viikko oli täynnä onnea. Seitsemän oivallista ateriaa seitsemänä päivänä peräkkäin; ja viimeisen aterian kukkuraksi se löysi vielä mehukkaan rotanraadon, oikean herkkupalan -- se oli jo onnea se! Takapihan kissa ei ollut elämänpäivinään tappanut täysikasvuista rottaa, mutta nyt se sieppasi saaliin ja piilotti sen vastaisen varalle. Ylittäessään parhaillaan katua se huomasi vanhan vihollisensa satamakoiran, jolloin se ilman muuta peräytyi sinne missä sillä oli ystävä. Juuri kun se lähestyi ovea, neekeri avasikin sen hyvin pukeutuneelle herrasmiehelle, ja kumpikin huomasi saalistaan roikottavan kissan.

-- Kas vain, siinäpä vasta kissa!

-- Niin on, herra, vastasi neekeri. -- Se on minun kissani ja oikea rottien kauhu. Se on hävittänyt ne melkein sukupuuttoon, sen takia se on nyt noin laihakin!

-- Vai niin, älkää antako sen nähdä nälkää, sanoi mies isännän äänellä. -- Eikö teidän kannata ruokkia sitä?

-- Maksankaupustelija kulkee kyllä säännöllisesti, herra, mutta liha maksaa neljännesdollarin viikossa, sanoi neekeri oivaltaen heti, että keksinnöstä kannatti siepata itselleen ylimääräiset viisitoista centiä.

-- No, minä maksan sen.

12

-- Li-haa! Li-haa, kuului vanhan maksankaupustelijan lumoava houkutushuuto hänen työntäessään käsikärryjään pitkin uusittua Scrimperin kujaa, ja kissoja alkoi kerääntyä entiseen tapaan osajaolle.

Oli siinä muistissa pitämistä, kun oli mustia, valkoisia, keltaisia ja harmaita kissoja. Ja entäs vielä niiden omistajat. Nyt oli pysähdyttävä vielä komean uudisrakennuksenkin luona heti kun oli kääntänyt kärryt nurkkauksen ympäri.

-- Pois tieltä, senkin kelvoton! huutaa kaupustelija ja hätistelee kepillään asiatonta kärkkyjää avatakseen tietä pienelle harmaalle kissalle, jolla on siniset silmät ja valkoinen kuono. Takapihan mirri saa tavallista isomman kimpaleen ja katoaa päiväannoksilleen kohti suurta rakennusta, johon se nyt on asianmukaisesti kiinnitetty.

Se on alkanut neljännen elämänjaksonsa, joka lupaa niin paljon onnea, ettei se ole uskaltanut sellaista edes uneksia. Aluksi kaikki oli ollut sitä vastaan, nyt elämä sujui sen mielen mukaan. Tuskinpa se oli matkansa kokemuksista paljonkaan oppinut, mutta se tiesi mitä tahtoi ja sai sen. Se oli lopultakin saavuttanut kunnianhimoisen päämääränsä: se sieppasi molemmat varpuset eikä vain toista, kun ne katuojassa tappelivat keskenään.

Luultavasti sillä ei ollut sen koommin aihetta pyydystää toista rottaa, mutta neekeri hankki oitis kuolleen rotan näytekappaleeksi, milloin arveli mirrin ruokatingin joutuvan vaakalaudalle. Kuollut rotta saa olla porraskäytävässä, kunnes omistaja tulee; sitten se korjataan pois anteeksipyydellen:

-- Jokos se kissa nyt taas ... On se tuo Analostanin prinsessa vaan kauhean kova rottia jahtaamaan.

Takapihan kissalla on sen jälkeen ollut monet poikaset. Neekeri luulee keltaista hirmua ainakin muutamien isäksi ja on luultavasti siinä oikeassa.

Hän on myynyt kissan moneen kertaan omantunnontuskitta, sillä hän tietää mainiosti, että on vain muutaman päivän asia, kun Analostanin prinsessa on taas kotona. Rahat hän kai säästää johonkin rehelliseen tarkoitukseen. Mirri on oppinut suvaitsemaan hissiä, jopa kulkemaan sillä ylös ja alas. Neekeri väittää itsepintaisesti, että kun kissa oli kerran yläkerrassa lihankaupustelijan huutaessa, se sai jollakin tavalla painetuksi nappulaa ja tilasi hissin hakemaan itseään.

Se on taas kiiltävä ja kaunis. Se ei ole ainoastaan yksi niistä neljästäsadasta, jotka kuuluvat maksakärryjä ympäröivään sisärenkaaseen, vaan tämän piirin tunnustettu tähti. Kaupustelija suorastaan kunnioittaa sitä. Ei edes panttilainaajan rouvan kissalla, joka syö kermaa ja kananpaistia, ole yhtä kunnioitettua asemaa kuin Analostanin prinsessalla.

Mutta menestyksestä, yhteiskunnallisesta asemasta, kuninkaallisesta nimestä ja tekaistusta sukutaulusta huolimatta mirrin suurimpana ilona on hiipiä hämärän tullen takapihoihin, sillä sydämessään se on, ja tulee luultavasti olemaankin, sama pieni likainen takapihan kissa kuin edellisissäkin elämänvaiheissaan.

ARNAUX KIRJEKYYHKYN TARINA

1

Menimme sivuovesta West Nineteenth Streetin varrella olevaan suureen talliin. Hyvin hoidettujen pilttuitten mieto haju hukkui heinän tuoksuun, kun nousimme portaita pitkälle parvelle. Sen eteläinen pääty oli seinällä erotettu eri huoneiksi ja tutusta "kuu-uu, kuuuuu-uu" -ääntelystä ja siihen yhtyvästä siipien viuhinasta saatoimme arvata tulleemme kyyhkyslakkaan.

Se oli kuuluisan kyyhkysparven koti, ja tänään piti viidenkymmenen nuoren linnun kilpailla keskenään. Lakan omistaja oli pyytänyt minut ulkopuoliseksi kilpailutuomariksi.

Kilpailijat olivat nuoria kyyhkyjä. Ne oli viety jo kerran tai pari vanhempiensa seurassa lyhyen matkan päähän ja päästetty palaamaan lakkaan. Nyt niiden piti ensimmäisen kerran lentää ilman vanhempiaan. Lähtökohdasta, New Jerseyn Elisabethista, oli pitkä matka suunnistaa yksinään.

-- Mutta siten me erotamme joukosta hölmöt, huomautti hoitaja, siihen pystyvät vain parhaat linnut, emmekä me muita haluakaan takaisin.

Lennolla oli toinenkin tarkoitus. Sen piti samalla olla kilpailu niiden kesken, jotka palasivat takaisin. Lakkaa hoitavat miehet samoin kuin useat naapuriston asianharrastajatkin veikkasivat kuka minkin kyyhkyn puolesta. He kokosivat voittajaa varten palkinnon, ja minun tärkeänä tehtävänäni oli ratkaista, mikä linnuista voittaisi sen. Palkintoa ei saisi ensimmäinen, joka palasi takaisin, vaan se joka tuli ensimmäisenä lakkaan, sillä kyyhkystä, joka saapui vain sen läheisyyteen ilmoittautumatta heti kotona, ei ole suurta hyötyä viestinkuljettajana.

Kirjekyyhkyillä ei ole mitään tiettyä väriä eikä yhtä koristeellista höyhenpukua kuin näyttelylinnuilla. Niiden jalostuksessa ei kiinnitetä huomiota ulkomuotoon, vaan nopeuteen ja henkisiin lahjoihin. Niiden pitää olla uskollisia kodilleen ja kyetä palaamaan sinne erehtymättä. Nykyisin otaksutaan, että suuntavaisto sijaitsee korvan kalvosokkelossa. Millään toisella eläimellä ei ole yhtä hyvää paikallis- ja suuntavaistoa kuin kirjekyyhkyllä, ja ainoa näkyvä merkki siitä on suuri kuhmu kummankin korvan yläpuolella ja erinomaiset siivet, jotka täydentävät linnun varusteet, jotta se voisi noudattaa sisäistä ääntään ja palata rakkaaseen kotiinsa. Nyt joutui viimeinen erä nuorista kyyhkyistä kokeeseen, jossa mitattaisiin niiden henkiset ja ruumiilliset ominaisuudet.

Vaikka saapuvilla oli paljon todistajia, pidin kuitenkin parhaana sulkea kyyhkyslakan luukut, yhtä lukuunottamatta, ja olla valmiina sulkemaan senkin heti kun ensimmäinen oli saapunut.

En koskaan unohda sen päivän tunnelmia. Minua oli varoitettu:

-- Ne lähtevät matkaan kello kaksitoista, ja niiden pitäisi palata puoli yhdeltä; mutta pitäkää varanne, sillä ne tulevat kuin myrskyvihuri. Tuskin näette niitä, ennen kuin ne jo ovat sisällä.

Seisoimme rivissä lakan sisäpuolella kurkistellen ulos seinänraoista tai puoliavoimesta luukunaukosta ja tähyillen innokkaasti taivaanrantaa, kun joku huusi:

-- Katsokaa, tuolla ne tulevat!

Ne lehahtivat näkyviin kuin valkoinen pilvi ja kiitivät matalalta kaupungin kattojen yli suuren savupiipun ympäri; ne olivat perillä kaksi sekuntia sen jälkeen, kun ne ensiksi huomattiin. Niin yhtäkkinen ja lyhytaikainen oli valkea leimahdus ja siipien suhina, että yllätyin varuillaolostani huolimatta. Olin tuon ainoan avoimen luukun ääressä. Viheltävä sininen nuoli ampaisi sisään, iski sulillaan kasvoihini, meni ohi. Tuskin ennätin sulkea luukun, kun miehet puhkesivat riemunkiljuntaan.

-- Arnaux! Arnaux! Johan minä sanoin! Mainio lintu. Vain kolmen kuukauden ikäinen ja voittaa jo -- siinä vasta lintu! ja Arnaux'n omistaja hyppi ilosta, enemmän linnun kuin voittamansa rahasumman vuoksi.

Miehet istuutuivat tai polvistuivat katsomaan sitä kunnioittavasti, kun se joi ahnaasti vettä ja rupesi syömään.

-- Katsokaa noita silmiä ja siipiä, ja oletteko koskaan nähneet tuollaista rintaa? Ja sisukas se on kuin mikäkin, kehuskeli omistaja vähäpuheisille, joiden linnut olivat hävinneet.

Se oli Arnaux'n ensimmäinen maineteko. Viisikymmenpäisen valioluokan parhaana lintuna sillä oli loistava tulevaisuus edessään.

Sille annettiin kirjekyyhkyjen pyhän ritarikunnan hopeinen nilkkarengas, johon oli kaiverrettu sen numero 2590 C -- numero, joka sanoo paljon kyyhkyjen kasvattajille.

Ainoastaan neljäkymmentä kyyhkyä oli palannut koelennoltaan Elisabethista. Niin tavallisesti käy. Toiset olivat heikkoja ja jäivät jälkeen, toiset tyhmiä ja eksyivät. Näin yksinkertaista valintaa käyttäen kyyhkyjen omistajat kehittivät lintujensa tasoa. Kymmenestä puuttuvasta linnusta viittä ei nähty sen koommin, mutta viisi palasi myöhemmin samana päivänä, ei yhtaikaa vaan yksitellen; viimeinen viivyttelijöistä oli iso kömpelö sinikyyhky. Mies, joka silloin sattui olemaan lakassa, huusi:

-- Nyt tulee se sininen paksukallo, jonka puolesta Jakey löi vetoa. En uskonut, että se palaa ensinkään. Se olisi voinut jäädä sille tielleen, sillä minusta siinä on vähän kupukyyhkyn vikaa.

Iso sininen, jota sanottiin myös "Nurkkalaatikoksi" pesän mukaan, jossa se oli syntynyt, oli alun pitäen ollut erittäin vankkatekoinen. Vaikka linnut olivat jokseenkin saman ikäisiä, se oli kasvanut nopeasti muita isommaksi ja kauniimmaksi, mutta silti kasvattajat eivät siitä paljon piitanneet. Se oli hyvin itsetietoinen ja osoitti jo varhain taipumusta pienempien serkkujensa sortamiseen. Omistaja ennusti sille suurta tulevaisuutta, mutta tallimies Billyllä oli omat epäilynsä sen kaulan, ison kuvun, ryhdin ja liikapainon vuoksi.

-- Eihän lintu voi millään saavuttaa hyvää aikaa, kun se työntää edessään tuollaista tuulipussia. Ja noin pitkät koivetkin ovat vain kuollutta painoa, eikä sen kaulakaan ole hyvän mallinen, tuhahti Billy kerran halveksivasti suorittaessaan parvessa aamusiivousta.

2

Lintuja harjoitettiin sen jälkeen säännöllisesti. Lähtöpaikkaa siirrettiin joka päivä neljäkymmentä tai viisikymmentä kilometriä kauemmaksi ja sen suuntaa muutettiin, kunnes kirjekyyhkyset tunsivat New Yorkin ympäristön kahdensadan viidenkymmenen kilometrin säteellä. Alkuaan viidenkymmenen linnun parvi hupeni kahteenkymmeneen, sillä rankka harjoitusmenetelmä karsii heikkojen ja huonojen lisäksi myös ne kyyhkyt, jotka ovat tilapäisesti alikunnossa, loukkaantuneet tai erehtyneet syömään liikaa ennen matkalle lähtöään.

Parvessa oli nyt paljon oivallisia kyyhkyjä, leveärintaisia, kirkassilmäisiä, pitkäsiipisiä lintuja, jotka olivat nopeita lentäjiä ja tietämättään valmiit minkälaisiin uhkayrityksiin tahansa, sillä niiden oli määrä toimia ihmisen viestinkuljettajina hädän hetkellä. Väriltään ne olivat enimmäkseen valkoisia, sinisiä tai ruskeita. Niillä ei ollut mitään yhtenäistä virka-asua, mutta jokaisella tämän valikoidun joukon yksilöllä oli jalon viestikyyhkyn kirkkaat silmät ja korvapullistumat; ja paras ja vahvin niistä oli pikku Arnaux, joka melkein aina oli ensimmäisenä perillä. Levossa ollessa siinä ei huomannut mitään erikoista, sillä nyt koko parvella oli hopeinen nilkkarengas, mutta ilmassa Arnaux osoitti, mikä se oli miehiään, ja kun koppa avattiin lähdön merkiksi, Arnaux lähti matkaan ensimmäisenä, nousi siihen korkeuteen, jossa paikallisten häiriöiden oli todettu aiheuttavan vähiten haittaa, aavisti missä päin oli koti ja lähti lentämään sitä kohti välillä syömättä, juomatta tai seuraa etsimättä.

Huolimatta Billyn ennusteluista nurkkalaatikon iso sininen oli yksi kahdestakymmenestä valitusta. Useimmiten se palasi myöhään, ei koskaan ensimmäisenä, ja kun se joskus saapui tuntikausia toisten jälkeen, huomasi heti, ettei sillä ollut nälkä eikä jano, mikä on vitkastelijan varmin merkki. Silti se tuli aina takaisin; ja nyt sillä, kuten muillakin, oli nilkassaan pyhä rengas ja numero, jolla sen mahdolliset urotyöt kirjattaisiin. Billy halveksi lintua, koska sitä ei voinut verrata Arnaux'hon, mutta omistaja oli toista mieltä.

-- Odotas vain, kyllä se vielä näyttää. Hedelmä joka pian kypsyy, pian mätäneekin, ja olen aina huomannut, että paras lintu on aluksi hitain näyttämään mihin se pystyy.

Ennen kuin vuosi oli kulunut, pikku Arnaux'lla oli tilillään ennätys. Kyyhkyjen on vaikeinta lentää merellä, koska siellä ei voi suunnistaa maamerkkien mukaan, ja pahimmillaan meri on sumussa, jolloin aurinko on pyyhkäisty näkymättömiin, puhumattakaan muista johtotähdistä. Mutta vaikka muisti, näkö ja kuulo eivät enää pysty auttamaan viestikyyhkyä, sillä on jäljellä vielä yksi opastaja: synnynnäinen suuntavaisto, jossa sen voima piileekin. On vain yksi asia, joka voi sen hävittää, ja se on pelko, niinpä sillä pitää olla rohkea pikku sydän uljaiden siipiensä kätkössä.

Arnaux oli kahden muun koulutettavan linnun kanssa viety valtamerilaivaan, joka oli matkalla Eurooppaan. Kyyhkyt oli määrä laskea irti heti, kun oli päästy maan näköpiiristä, mutta sattuikin tulemaan sankka sumu, joka esti sen. Höyrylaiva vei linnut mukanaan; aikomus oli lähettää ne takaisin seuraavassa laivassa. Kun matkaa oli tehty kymmenen tuntia, meni kone rikki, sumu laskeutui merelle sankkana ja laiva ajelehti avuttomana kuin tukki. Ei voitu muuta kuin panna pilli viheltämään apua, vaikka hyvin tiedettiin, kuinka hyödytöntä se oli. Sitten muistettiin kyyhkyt. Valittiin ensin Tähtiselkä numero 2592 C. Avunpyyntö kirjoitettiin vedenpitävälle paperille, joka kiinnitettiin vatsanpuoleisiin pyrstösulkiin. Kyyhky heitettiin ilmaan, ja se katosi näkyvistä. Puoli tuntia myöhemmin varustettiin nurkkalaatikon iso sininen, numero 2600 C, kirjeellä. Se lensi ylös, mutta palasi melkein heti ja istahti takilaan. Se oli pelokkaan kyyhkyn perikuva, mikään ei voinut saada sitä lähtemään laivasta. Se oli niin kauhuissaan, että se saatiin helposti kiinni ja joutui häpeäkseen takaisin häkkiinsä.

Nyt otettiin esiin kolmas kyyhky, pieni tanakka lintu. Merimiehet eivät tunteneet sitä, mutta merkitsivät sen nilkkarenkaasta muistiin nimen ja numeron: Arnaux, 2590 C. Se ei merkinnyt heille mitään. Mutta kyyhkyä pitelevä upseeri huomasi, ettei sen sydän takonut niin hurjasti kuin edellisen linnun. Sanoma otettiin isolta siniseltä. Se kuului:

Tiistaina, kello 10.