Part 13

Susi kääntyi kohti teurastamoa, jonka se tunsi hyvin, ja ampuminen oli lopetettava lähellä olevien talojen ja koirien takia. Nämä olivat tosiaan jo niin kintereillä, että saattoivat piirittää ja estää sen jatkamasta pakoaan. Susi etsi paikkaa, mistä saisi selustaturvan loppukamppailun alkaessa, ja nähdessään katuojan yli johtavan puisen sillan se juoksi sen alle, kääntyi ympäri ja pidätti koiralaumaa matkan päässä. Miehet hakivat kankia ja repivät sillan. Se hyppäsi ulos tietäen nyt, että sen oli kuoltava, mutta se oli valmis siihen ja halusi vain taistella kunniakkaasti loppuun asti. Ensimmäisen kerran tämä varjomainen koirien surma, St. Bonifacen aavemainen ääni, ihmeellinen Winnipegin susi, seisoi nyt kirkkaassa päivänvalossa kaikkien vihollistensa nähtävänä.

7

Kolmen pitkän taistelujen vuoden jälkeen se uhmasi nyt yksinään lähes puoltasataa koiraa ja niiden pyssyniekkaisäntiä odottaen niitä yhtä rohkeasti kuin kerran talvisessa metsässä. Se irvisti taas samalla tavalla, kimmoisat kyljet kohoilivat aavistuksen verran, mutta kellertävänvihreiden silmien hehku pysyi järkkymättömän vakaana.

Koirat kävivät sen kimppuun, mutta niitä eivät johtaneet metsien isot eskimokoirat -- ne tunsivat ilmeisesti vastustajansa kyllin hyvin -- vaan kaupunkilainen bulldogi. Kuului monien jalkojen tepastusta. Koiralauman ulvontaan sekoittui ajoittain matalaa murinaa, punaiset leuat välähtivät, hyökkäys tyrehtyi hetkeksi ja julma, jyhkeä rosvo seisoi taas yksinään jalat harallaan.

Kolmasti ne yrittivät ja kolmasti ne lyötiin. Rohkeimmat niistä makasivat sen ympärillä. Ensimmäiseksi kaatui bulldogi. Vahingosta viisastuen koirat tulivat nyt varoviksi ja pysyivät kauempana, mutta suden tanakka rinta ei vielä osoittanut vähäisintäkään heikkouden merkkiä. Kärsimättömästi odotettuaan se astui muutaman askelen eteenpäin ja siten, onneton, antoi pyssymiehille toivotun tilaisuuden. Kolme pyssyä pamahti, ja vihdoinkin Garou sortui lumeen. Siihen päättyi sen taistelijan tie.

Se oli tehnyt valintansa. Sen elämä oli lyhyt ja täynnä nopeasti kiitäviä tapahtumia. Monien rauhallisten vuosien tarinan se eli kolmessa vuodessa, joiden jokainen päivä oli taistelua elämästä. Se kulki omaa tietään, uutta tietä, joka oli uljas ja lyhyt. Se joi maljansa yhdellä siemauksella ja särki sen, mutta jätti jälkeensä kuolemattoman nimen.

Kukapa voi nähdä Winnipegin suden sisimpään? Kuka osoittaa sen vaikuttimet? Minkälainen pakko sitoi sen paikkakunnalle, jossa sitä loputtomasti ahdistettiin? Se ei voinut johtua siitä, ettei sillä olisi ollut muualla elintilaa, sillä maata riitti silmänkantamattomiin, ravintoa oli yllin kyllin ja tienoot tuttuja sille aina Serkirkiin asti. Eikä kostokaan voinut olla sen vaikuttimena. Yksikään eläin ei uhraisi koko elämäänsä kostolle, sellaista ilkeämielisyyttä on vain ihmisessä. Eläinkunta hakee rauhaa.

Jää siis vain yksi side, joka saattoi sitä pidättää, mutta se onkin vaikuttimista voimakkain -- mahtavin voima maan päällä.

Winnipegin sutta ei ole enää. Sen viimeinen jäännös tuhoutui oppikoulun palossa, mutta vielä tänä päivänä St. Bonifacen kirkon suntio vakuuttaa, että kun jouluaattona soitetaan kelloja, kuuluu aina alakuloista outoa suden ulvontaa metsittyneeltä hautausmaalta, sata askelta siltä paikalta, johon he kätkivät pikku Jimin, ainoan olennon maan päällä, jolta susi sai osakseen rakkautta.

TARINA VALKOISESTA POROSTA

Malja! Malja! Norjan malja! Myllytontun laulu laulakaa! Kun minä piilen niin Norjan onni valkealla hirvaalla ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.

ELINPIIRI

Kolkko, musta, syvä ja kylmä on Utrovand, pitkä jäinen, veden täyttämä uurre, maapallon halkeama, Norjan korkeiden vuorien poimu ja toisen vuoren tukkima, hyistä vettä tulvillaan, yhdeksänsataa metriä meriemoaan korkeammalla eikä silti lähempänä isäänsä aurinkoa. Sen ilotonta rantaa kiertää kituliaiden puiden vyöhyke, jonka toinen pää kohoaa korkealle tunturilaaksoon riutuen siellä vesoiksi ja sammaliksi, jollaiseksi se muuttuu myös järveä saartavien, kolmesataa metriä korkeiden graniittikallioiden puolivälissä. Siinä on puuraja, siihen loppuu metsän kasvu. Koivu ja paju lannistuvat viimeiseksi tässä pitkällisessä taistelussa vilua vastaan. Vaivaiskoivupensaikoissa elämöivät räkättirastaat, kirviset ja riekot, mutta niitä ei tapaa enää ylhäällä tunturin laella, jota hallitsevat vain kivenlohkareiden varjot ja vinkuva tuuli.

Höifjeldin kolea, aaltoileva laki on rosoinen ja kivikkoinen, täynnä lumipälvien peittämiä kuoppia ja syvänteitä. Täällä salpaavat katseen etäisten tuntureiden lumiset huiput, jotka kohoilevat, aaltoilevat ja hohtavat yhä valkoisempina, kunnes pohjoisessa kohoavat autereiseksi ja häikäiseväksi Jotunheimeniksi, jättiläisten kodiksi, jonka jäätiköt ja lumipeite eivät koskaan sula.

Puuttoman alan laajuus todistaa kouriintuntuvasti, minkälainen voima on lämpö. Joka asteelta, minkä auringon lämpö alenee, alenevat elämän muodotkin. Laaksojen etelärinne on aina karumpi kuin pohjoinen. Mänty ja kuusi ovat jo aikoja sitten väistyneet, pihlaja niiden jälkeen, vain koivu ja paju jaksavat kiivetä rinteen puoliväliin. Sen jälkeen kasvaa enää vain maassa matavia kasveja ja sammalta.

Itse laki on harmaan vihreätä poron jäkälikköä, jonka karhunsammalmättäiköt toisin paikoin värjäävät lämpimän kellerväksi ja auringonpaiste suojaisissa sopukoissa syventää ruohonvihreäksi. Kallionlohkareet, joita on kaikkialla, vivahtavat hentoon sinipunervaan. Niitä kirjavoittavat milloin harmahtavat röyhyreunaiset jäkäläläikät, milloin oranssin vivahteiset pölyjuomut tai mustat kauneuspilkut.

Koska kivi säilyttää hyvin lämpöä, ympäröi jokaista lohkaretta pieni vyöhyke lämpöä vaativia kasveja, jotka eivät muuten viihtyisi näin korkealla. Täällä kasvavat koivun ja pajun kääpiömäiset muunnokset. Ne pureutuvat ystävällisesti kallioon, kuten ranskalainen vanhus talvella lietensä ääreen, ja levittävät oksansa kiveä pitkin eivätkä koleaan ilmaan. Kolmisenkymmentä senttiä kauempana näkyy viileä kanervavyöhyke. Sen jälkeen on niin kylmää, että vain harmahtava jäkälä menestyy.

Vielä kesäkuussa ovat kaikki notkopaikat lumen peitossa. Mutta valkoiset pälvet hupenevat ja täyttävät jääkylmät purot, jotka laskevat järveen mikä mitenkin. Lumipäivissä ei näy minkäänlaisia elämänmerkkejä, ei edes "punaisen lumen" häivähdystä. Niitä ympäröivä rengas paljasta maata osoittaa kuitenkin, että elämä ja lämpö kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Puurajan ja lumirajan välinen alue on autiota harmaanvihreää, lumen pälvittämää maata, jossa ei tapaa enää lintujakaan. Tämän vyöhykkeen yläpuolella talvi ei enää hellitä otettaan. Kauempana pohjoisessa lumi- ja puurajat siirtyvät yhä alemmaksi, kunnes puuraja on meren tasalla. Vanhassa maailmassa tätä puutonta aluetta sanotaan tundraksi, uudessa maailmassa hedelmättömäksi maaksi. Se on kaikkialla poron kotimaata ja jäkälän valtakuntaa.

1

Se lensi edestakaisin kuohuissa, milloin veden alta, milloin päältä, kun vaadin, porokarjan johtajalehmä, kulki keväisen törmän ohi.

-- Malja! Malja! Norjan malja! se lauloi ja vielä jotakin "valkeasta porosta ja Norjan onnesta", ikään kuin sillä olisi ollut selvänäkijän lahjat.

Kun vanha Sveggum rakensi myllypatonsa alemmalle Höifjeldille, aivan Utrovandin kohdalle, ja pani myllynkivensä pyörimään, hän luuli olevansa puron haltija. Mutta joku oli ennättänyt ennen häntä. Ja pyrähti edestakaisin puron kuohuissa ja lauloi lauluja, jotka sopivat hyvin paikkaan ja hetkeen. Se hyppi rattaan siiveltä toiselle ja teki paljon sellaista, joka Sveggumin mielestä tiesi vain onnea, olipa se mitä hyvänsä. Muutamat väittivät, että Sveggumin onnentuoja oli myllytonttu, jolla oli ruskea takki ja valkoinen parta ja joka asusti maalla tai vedessä, miten sitä milloinkin halutti. Useimmat Sveggumin naapureista näkivät kuitenkin vain koskikaran, pienen linnun, joka saapui joka vuosi ja kisaili purossa tai sukelteli sen syvässä suvannossa. Ehkä kummatkin olivat oikeassa, sillä muutamat vanhat ihmiset sanovat myllytontun voivan esiintyä joko ihmisen tai linnun hahmossa. Muut linnut eivät vain pystyneet elämään sillä tavoin kuin tämä pikkuinen lintu, joka lauloi lauluja, joita ihmiset eivät koskaan olleet laulaneet Norjassa.

Se näki ihmeellisiä asioita, sellaisia joita ihminen ei ollut koskaan nähnyt. Räkättirastas rakensi pesäänsä ja sopuli imetti poikasiaan aivan sen silmien edessä. Ja ne silmät olivat tarkat. Niillä näki, että musta pilkku Seeletindin rinteellä oli poro, joka oli melkein karvaton, vaikkei ihminen sitä erottanutkaan, ja senkin näki, että vihertävä lieju Vandrenilla oli vihanta kaunis laidun, oikea pitopöytä.

Ihminen on kovin sokea ja tekee itsensä vihatuksi. Mutta koskikara ei tehnyt kenellekään pahaa, eikä sitä kukaan pelännyt. Se vain lauloi, ja sen lauluun sekoittui toisinaan leikkiä ja ennustusta, ehkä hiukkanen ylenkatsettakin.

Riippakoivun latvasta se saattoi nähdä myllypuron virtaavan Nystuenin kylän ohitse ja katoavan viimein Utrovandin synkkään veteen. Korkealla lentäessään se näki pohjoisessa paljaiden tunturinlakien yli aina Jotunheimeniin saakka.

Oli suuren heräämisen aika. Kevät oli saapunut jo metsiin. Laaksot kuhisivat elämää, uusia lintuja tuli etelästä, talvella nukkujat heräilivät unestaan ja pian näyttäytyisivät tuntureilla porotkin, jotka olivat talvehtineet alempana metsissä.

Taisteluitta ei pakkasherra luovuta seutuja, joita se on niin kauan hallinnut. Suuri taistelu oli käynnissä, mutta aurinko pääsi hitaasti ja varmasti voitolle ja ahdisti sen takaisin Jotunheimeniin. Se pysähtyi jokaiseen notkoon yrittämään vastarintaa tai hiipi takaisin yön turvissa kärsiäkseen vain uuden tappion. Tuimasti se iski, sillä se oli kuin itsepintainen taistelija. Armottomasti kamppaillessaan se halkaisi ja hajoitti iskuillaan monta graniittikalliota, niin että niiden lihanvärinen sisusta paljastui ja hohti nyt lämpimän värisenä harmaiden paasien keskellä, joita oli rinteellä sikin sokin kuin Thorin karjaa. Niitä näkee jokaisella taistelutanterella milloin enemmän milloin vähemmän. Suletindin rinteellä niitä oli hajallaan valtava joukko lähes kilometrin matkalla. Mutta, kas kummaa, nehän liikkuivat! Ne eivät olleetkaan paasia, vaan eläviä olentoja.

Ne vaelsivat säännöttömästi, mutta silti samaan suuntaan: vastatuuleen. Notkokohdissa ne katosivat näkyvistä, mutta ilmestyessään seuraavan kerran rinteelle ne olivat jo paljon lähempänä ja erottuivat selvästi taivasta vasten. Niillä oli haarasarvet ja tunsimme ne poroiksi, jotka käyskentelivät kotolaitumillaan.

Lauma eteni meihin päin syöden lampaiden tapaan ja roukuen kuin vain porot osaavat. Löydettyään hyvän jäkäläpaikan porot seisoivat siinä kunnes se oli paljaaksi syöty, juoksivat sitten kapsahtelevin kavioin hakemaan uutta laidunta. Sen vuoksi lauman muoto vaihtui alituisesti. Mutta yksi poro, iso jalomuotoinen vaadin, oli aina eturintamassa. Muuttelipa ja hajaantuipa karja miten paljon tahansa, se oli aina lauman kärkijoukossa. Tarkkailija olisi huomannut, että se määräsi lauman liikehtimisvauhdin ja oli itse asiassa sen johtaja. Isot hirvaat, samettipintaisten sarvien kantajat, tunnustivat hiljaisesta sopimuksesta sen määräysvallan. Jos joku itsenäisyyden puuskassaan koetti johtaa laumaa muualle, se huomasi piankin olevansa yksin.

Iso vaadin oli samoillut viikon, pari lauman kanssa pitkin puurajaa siirtyen päivä päivältä yhä ylemmäksi tuntureille, jossa maa oli jo paljasta ja tuuli vienyt kärpäset mennessään. Vaikka laidun siirtyikin ylemmäksi, lauma palasi aina auringon laskiessa metsän suojiin, sillä eläimet pelkäävät kylmää yötuulta niin kuin ihminenkin. Mutta nyt olivat kärpäset vallanneet metsän, ja kun lisäksi kivikot tunturien rinteillä olivat jo tarpeeksi lämpimiä yöpymiseen, ei metsävyöhykkeeseen enää palattu.

Tuskinpa eläinlauman johtaja tietoisesti ylvästelee asemastaan, mutta silti sille on epämieluisa yllätys, ellei sitä seurata. Mutta on aika, jolloin eläinkin etsii yksinäisyyttä. Vaadin oli ollut kaiken talvea terve ja hyvässä kunnossa, mutta nyt se oli haluton ja laahusti pää painuksissa päästäen lauman ohitseen.

Toisinaan se seisahtui tyhjää tuijotellen, ja sen suusta riippui pureskelematon jäkälätukko, sitten se havahtui ja riensi taas lauman kärkeen. Mutta sen hajamielinen tuijotus ja yksinäisyyden kaipuu lisääntyivät. Se kääntyi lähteäkseen alas vaivaiskoivikkoon, mutta koko lauma kääntyi sen mukana. Se seisoi pää painuksissa alallaan kuin veistos. Toiset kulkivat sen ohi ruokaa hamuillen ja roukuen. Se jäi seisomaan jähmettyneenä tunturin kupeelle. Kun kaikki olivat häipyneet, se lähti hiljaa liikkeelle, astui muutaman askelen, katsoi ympärilleen, oli muka syövinään, nuuhki maata, katsoi lauman perään, tähyili tuntureita ja lähti sitten alaspäin metsien suojiin.

Vilkaistessaan kerran erään harjanteen yli se näki toisenkin porolehmän, joka vaelsi yhtä levottomana kuten sekin. Mutta iso vaadin ei välittänyt seurasta. Se tunsi, että sen oli kätkeydyttävä jonnekin, vaikka se ei tiennytkään minkä vuoksi.

Se seisoi alallaan, kunnes toinen oli mennyt menojaan, poikkesi sitten sivuun ja kulki varmoin askelin ja epäröimättä, kunnes Utrovand alkoi näkyä. Nyt se saapui pienelle purolle, joka pyöritti vanhan Sveggumin jauhinkiviä. Se kahlasi kirkkaan puron yli padon yläpuolelta, sillä erehtymätön vaisto neuvoo villieläintä jättämään virtaavan veden itsensä ja sen välille, jota se karttaa. Toisella rannalla, joka oli jo paljaana ja hieman vihannoi, se jätti kohisevan puron taakseen ja lähti pujottelemaan mukuraisten runkojen lomitse. Rinteen laelle päästyään se pysähtyi, katseli puoleen ja toiseen, kulki kappaleen matkaa ja palasi takaisin. Ja tänne, missä lämpimänsävyiset kivenlohkareet sulkivat sen suojiinsa ja koivut olivat kevätviitoissaan, se halusi jäädä lepäämään. Se ei kuitenkaan levännyt, vaan seisoskeli levottomasti liikehtien ja hätisteli kärpäsiä sääristään välittämättä vähääkään mehukkaasta ruohosta. Se luuli olevansa piilossa koko maailmalta.

Koskikaralta ei jää mikään huomaamatta. Se oli nähnyt vaatimen eroavan laumasta. Koskikara istui mahtavalla kivenjärkäleellä ja lauloi aivan kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä ja tiennyt, että kansan kohtalo saattoi kääntyä sen johdosta, mitä tapahtui tässä syrjäisessä kurussa.

Malja! Malja! Norjan malja! Myllytontun laulu laulakaa! Kun minä piilen niin Norjan onni valkealla hirvaalla ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.

Norjassa ei ole haikaroita, mutta siitä huolimatta makasi tunnin kuluttua ihmeellinen pikku vasa vaatimen vieressä. Emo suki sen nuttua, nuoli ja hoiteli sitä ylpeänä ja onnellisena, aivan kuin se olisi ollut ensimmäinen poronvasa, jonka se oli koskaan synnyttänyt. Sen kuukauden aikana laumassa syntyi ehkä satoja vasoja, mutta tuskin ainoatakaan tämän näköistä, sillä se oli lumivalkoinen; ja laulaja kaiutti kirjavalta kiveltään:

Onnea, onnea nyt, valkea hirvas on syntynyt,

niin kuin se olisi tiennyt etukäteen, mitä osaa tämä valkoinen vasa näyttelisi isoksi vartuttuaan.

Mutta tapahtui vielä toinenkin ihme. Tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun syntyi toinenkin pieni vasa, tällä kertaa ruskea. Ihmeellisiä asioita tapahtuu ja tarpeen vaatiessa on tehtävä vaikeitakin ratkaisuja. Kun porovaadin kaksi tuntia myöhemmin johdatteli poispäin valkoista vasaansa, ei vastasyntynyttä ruskeaa enää ollut, oli vain litteiksi tallattuja riekaleita, joissa oli vasan karvoja.

Emo oli viisas: parempi yksi voimakas kuin kaksi heikkoa vasaa. Muutaman päivän kuluttua porovaadin johti taas laumaansa, ja sen rinnalla juoksenteli valkoinen vasa. Vaadin otti huomioon sen vähäiset voimat ja hiljensi koko lauman vauhtia. Se sopi hyvin toisillekin porolehmille, joilla oli vasoja.

Iso väkevä ja viisas vaadin oli voimansa tunnossa, ja valkoinen vasa oli parasta sen elämässä. Usein se juoksi emonsa edelle tämän johtaessa laumaa. Kun Rol eräänä päivänä kulki ohi, hän nauroi ääneen nähdessään pienen valkoisen vasan johtavan suurta riuskaa porolaumaa, jossa oli vanhoja ja nuoria, lihavia lehmiä ja sarviniekkoja hirvaita.

Niin porot tulivat tuntureille koko kesäksi.

-- Siksi ne menevät, että haltijat, jotka asuvat siellä missä musta kuikka nauraa, opettaisivat niitä, sanoi Alalaakson Leif, mutta Sveggum, joka oli aina elänyt porojen parissa, sanoi:

-- Emät niitä opettavat niin kuin meitäkin. Syksyllä vanha Sveggum huomasi liikkuvan lumipälven kaukana suolla. Kun porot kerääntyivät Utrovandin partaalle juomaan, näki myös vedenhakija vasan, sillä se heijastui selvästi tyyneen vedenpintaan toisten porojen hukkuessa tunturien tummaan varjoon.

Moni sinä kesänä syntynyt pikku vasa oli eksynyt aavoille soille ja jäänyt sille tielleen, sillä toiset niistä olivat heikkoja, toiset houkkia, jotkut sortuivat muuten vain, sillä se on luonnon laki, ja muutamat kuolivat, koska eivät ottaneet opista vaarin. Mutta valkoinen vasa oli niistä voimakkain, ja koska se oli myös viisas, se otti oppia emostaan, joka oli lauman viisain. Niin se oppi tietämään, että kivenlohkareiden päivänpuolella ruoho on hyvänmakuista, mutta kuoppien pimennoissa arvotonta, vaikka olikin samannäköistä. Se tiesi, että oli lähdettävä heti liikkeelle, kun emon sorkat alkoivat kapsahdella, ja milloin koko lauman sorkat paukkuivat, oli vaara tarjolla ja sen pysyteltävä emonsa rinnalla. Tämä paukkuva ääni ajaa saman asian kuin telkän siipien vihellys: se pitää lauman koossa. Se oppi niittyvillan nuokkuvista hahtuvatupsuista tietämään, missä oli vaarallinen suo. Riekon kova kaakatus tiesi, että lähellä oli kotkia, jotka olivat vasalle yhtä vaarallisia kuin linnullekin. Se sai tietää, että pienet sudenmarjat olivat myrkyllisiä, että sääskien hyökkäystä oli parasta paeta lumipäiville ja että emon haju oli ainoa täysin luotettava. Se huomasi myös kasvavansa. Sen laihat kyljet ja pitkät vasankoivet alkoivat saada oikean muotonsa, ja ne pienet kuhmut, jotka olivat ilmestyneet sen päähän kolmen viikon ikäisenä, muuttuivat teräviksi, koviksi tapeiksi, joilla piti otteluissa hyvin puolensa.

Useita kertoja porot olivat vainunneet ahman, pohjolan pelätyn murhamiehen. Eräänä päivänä, jolloin vaarallinen haju äkkiä tuntui hyvin voimakkaana, loikkasi kalliopaadelta ärisevä iso tummanruskea möykky ensimmäisenä käyskentelevän valkoisen vasan kimppuun. Salamannopeasti se huomasi kiitävän, pörröisen, läähättävän otuksen, jonka hampaat ja silmät kiiluivat julmasti. Hillitön kauhu nosti vasan karvat pystyyn. Sen sieraimet värisivät pelosta, mutta ennen kuin se lähti pakoon, siinä heräsi toinen tunne: viha rauhanrikkojaa kohtaan. Tämä tunne pyyhkäisi pois kaiken pelon, pönkitti sen raajat ja käänsi sarvet hyökkäysasentoon. Ruskea peto putosi murahtaen nuoren poron piikkeihin. Ne tunkeutuivat syvälle ahmaan. Jysähdys oli kuitenkin niin luja, että valkoinen vasa sortui maahan ja olisi ehkä saanut surmansa, ellei alati valpas emo olisi hyökännyt pedon kimppuun ja voimakkaampana ja paremmin aseistettuna olisi seivästänyt sitä maahan. Valkoinen vasakin kävi sen kimppuun vihan hehku äsken niin lempeissä silmissään. Vielä senkin jälkeen, kun ahma oli enää karvakasa ja emo poistunut syömään, se raivokkaasti korskuen työnteli piikkejään vihattuun otukseen, kunnes sen lumivalkoinen pää oli punainen vihollisen verestä.

Vasa osoitti, että härkämäisen tyynen kuoren alla saattaa piillä taisteleva peto. Pohjolan miesten tavoin se oli kömpelö ja tanakkatekoinen, tyyni ja jäykkä sekä hidas suuttumaan, mutta se näki punaista vihastuessaan.

Kun porot sinä syksynä kerääntyivät järven rannalle, lauloi koskikara vanhaa lauluaan:

Kun minä piilen niin Norjan onni valkealla hirvaalla ratsastaa, hirvaalla ratsastaa,

aivan kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä. Sitten se katosi, kenenkään tietämättä minne. Vanha Sveggum oli nähnyt sen lentävän läpi virran kuohujen, kuten linnut ilman halki, tai kävelevän syvän myllypadon pohjalla samoin kuin riekko kalliolla. Vaikka se siis poikkesi tavoiltaan tyystin muista linnuista, väitti ukko sen lähteneen vain etelään talvehtimaan. Mutta mistäpä vanha Sveggum olisi sen tiennyt, kun ei osannut lukea eikä kirjoittaakaan.

2

Kun porolauma keväisin vaelsi metsistä Sveggumin ukon myllyn ohi Utrovandin kolkoille rannoille, koskikara oli paikallaan laulamassa valkeasta suurhirvaasta, josta vuosi vuodelta tuli yhä ilmeisemmin lauman johtaja.

Ensimmäisenä keväänä se oli vain hiukan jänistä kookkaampi. Mutta kun se syksyllä tuli juomaan, sen selkä kohosi jo korkeammalle kivenjärkälettä, jonka kohdalla Sveggumin puro laski Utrovandiin. Seuraavana vuonna se tuskin mahtui kulkemaan vaivaiskoivun alitse, ja kolmantena vuonna sai koskikara, joka istui kirjavalla paadellaan, katsella sitä ylös- eikä alaspäin, kun se kulki ohitse.

Sinä yönä Rol ja Sveggum lähtivät tuntureille kokoamaan villiintynyttä karjaansa ja valitsemaan ajokkaat voimakkaimmista poroista, joihin suurhirvas kuului ilman muuta. Se oli lumivalkoinen ja muita korkeampi ja kookkaampi, sen rintakarvat viistivät maata ja itse rinta oli kuin hevosen ja sarvet kuin myrskyssä kasvanut tammi. Se oli karjan kuningas, ja siitä saattoi helposti tulla koko tokan kuningas.

Porojen kuten hevostenkin kesyttäjiä on kahdenlaisia. Toinen taltuttaa ja opettaa eläintä ja saa siitä virkun ja ystävällisen auttajan, toinen nujertaa sen ja saa uppiniskaisen orjan, joka on aina valmis kapinoimaan ja purkamaan vihaansa. Moni Lapin ja Norjan mies on saanut hengellään maksaa poronsa rääkkäämisen, ja Rolin elämän katkaisi hänen oma pulkkaporonsa. Mutta Sveggum oli sävyisäluontoinen. Hänen osakseen tuli valkean suurhirvaan opettaminen. Se kävi hitaasti, sillä poro loukkaantuu vapautensa rajoittamisesta, mutta ystävällisyys eikä pelko taltuttaa sen lopulta. Kun se oli oppinut tottelemaan ja veti kilpailussa ylpeästi ahkiotaan, oli kaunista nähdä, kuinka tämä iso lempeäsilmäinen valkea ajokas harppoi sieraimet huuruten alas Utrovandin pitkää lumista rinnettä. Lumi ryöppysi sen edessä kuin vesi laivan keulassa, niin että reki, ajaja ja eläin olivat kuin yhtä kiitävää valkoista pilveä.

Tulivat sitten joulumarkkinat. Jäällä pidettiin kilpa-ajot, Utrovand oli kerrankin täynnä hyörinää ja synkät tunturit kajahtelivat iloisista huudoista. Ensin olivat porokilpailut, joissa saatiin monta aihetta remakkaan nauruun. Rol oli itse mukana nopeimmalla ajokillaan. Se oli parhaassa iässä oleva viisivuotias, kookas ja tumma poro. Mutta liian innokkaana hän hoputti säälittä juroa uljasta orjaansa, kunnes se kesken kilpailun -- juuri kun oli voittamaisillaan -- kääntyi ympäri saatuaan julman lyönnin. Rolin täytyi kumota ahkionsa ja suojautua sen alle, kunnes poro oli purkanut kiukkunsa siihen. Hän hävisi kilpailun, ja voittajaksi tuli nuori valkoinen suurhirvas. Sen jälkeen se voitti kahdeksankymmenen kilometrin kilpa-ajon järven ympäri. Sveggum ripusti sen valjaisiin pienen hopeatiu'un jokaisesta voitosta, niin että se nyt juoksi ja voitti tiukujen iloisesti soidessa.

Sitten juoksivat hevoset -- ne olivat laukkakilpailut, poro kulkee vain ravia -- ja kun Balder, voittajahevonen, oli saanut nauhansa ja sen omistaja rahapalkinnon, Sveggum tuli hänen luokseen kaikki voitot kädessään ja sanoi:

-- Terve, Lars, sinulla on hyvä hevonen, mutta minun suurhirvaani on vielä parempi. Pannaan kummankin voitot yhteen, ja se saa summan, kenen ajokki voittaa.

Poro juoksijahevosta vastaan -- moista kilpailua ei ollut ennen nähty! Pistoolin pamahtaessa ne lähtivät.

-- Hoi, Balder! (maiskutus). Hohoi! Balder! Ja kaunis juoksija ampaisi täyteen vauhtiin. Hitaampaa ravia harppova suurhirvas jäi jälkeen.