Part 11

Pennun syntymälahjoista puuttui kai kokonaan pelko, mutta pippuria se oli sen sijaan saanut ylimääräisen annoksen. Se erosi kaikista tapaamistani koirista. Se ei esimerkiksi juossut tiehensä, jos joku poika yritti heittää sitä kivellä, vaan ryntäsi pojan perään, ja jos rikos uusiutui, Snap otti oikeuden omiin käsiinsä. Senpä vuoksi kaikki kunnioittivatkin sitä.

Ainoastaan minä ja toimiston ovenvartija ymmärsimme sen ansiot, ja vain meillä oli kunnia olla sen henkilökohtaisia ystäviä. Arvostin sen ystävyyttä kuukausi kuukaudelta yhä enemmän, ja juhannuksen aikaan eivät edes Carnegien, Vanderbiltin ja Astorin rahat yhteensä olisi riittäneet ostamaan neljännesosaakaan pienestä Snap-koirastani.

2

Vaikka en ollutkaan varsinainen kauppaedustaja, lähetettiin minut kuitenkin syksyllä matkalle, jolloin Snap ja taloudenhoitajani jäivät kaksistaan kotiin. Siitä oli hyvin onnettomat seuraukset, sillä Snapissa se synnytti ylenkatsetta ja taloudenhoitajassani pelkoa sekä kummassakin vihaa toisiaan kohtaan.

Möin kosolti piikkilankaa pohjoispuolen valtioihin. Kirjeet lähetettiin minulle kerran viikossa, ja taloudenhoitajaltani sain useita valituksia Snapista.

Saavuttuani Mendozaan, Pohjois-Dakotaan, tapasin siellä erinomaiset rautalankamarkkinat. Asioin etupäässä suurten liikkeiden kanssa, mutta kävin myös karjatiloilla tiedustelemassa omistajien mielipidettä eri malleista. Näillä matkoilla tapasin Penroofin veljesten lehmäpaimenet.

Nykyisin ei tarvitse oleskella kauankaan karjankasvattajien parissa kuulematta ehtimiseen tuhoista, joita pettämättömän ovelat sudet aiheuttavat. Ne ajat ovat menneet, jolloin niitä voitiin myrkyttää joukoittain. Ne tekivät nykyisin karjatilojen tuloihin suuren loven.

Penroofin veljekset olivat useimpien vireiden lehmänkasvattajien tapaan luopuneet pyydystämästä susia myrkyillä ja raudoilla ja yrittivät ajaa niitä erirotuisilla koirilla saadakseen vähän huviakin tästä vitsauksensa hävittämisestä joka oli käynyt välttämättömäksi.

Kettukoirat eivät menestyneet, koska olivat liian arkoja tappelemaan. Isot dogit olivat taas liian kömpelöitä, eivätkä vinttikoirat pystyneet ajamaan riistaa näkemättä sitä. Jokaisella rodulla oli jokin auttamaton vika. Lehmäpaimenet arvelivat kuitenkin, että sekaparvi saattaisi onnistua ajossa.

Kun sitten eräänä päivänä sain kutsun osallistua mendozalaisten sudenajoon, minua huvitti tavattomasti juuri koiraparven kirjavuus. Joukossa oli useita sekarotuisia, mutta joitakuita erinomaisen jalojakin yksilöitä, varsinkin muutamat venäläiset susikoirat olivat varmaan maksaneet paljon rahaa.

Hilton Penroof, vanhin veljeksistä, joka toimi "jahtimestarina", oli tavattoman ylpeä niistä, koska hän odotti suurta menestystä.

-- Vinttikoirat ovat liian arkanahkaisia tappelemaan sutta vastaan, tanskandogit taas liian hitaita, mutta kun venäläiset ryhtyvät puuhaan, niin kyllä karvat pöllyävät.

Vinttikoirat oli siis tarkoitettu takaa-ajajiksi, tanskalaiset selustaturvaksi ja venäläiset varsinaisiksi taistelijoiksi. Mukana oli vielä pari, kolme kettukoiraa, joiden piti tarkkavainuisina löytää jäljet, mikäli riista häviäisi näkyvistä.

Oli kaunis näky, kun sinä lokakuun päivänä lähdimme ratsastamaan Pahanmaan laakioille. Ilma oli kirpeän raikas, ja vaikka olikin myöhä vuodenaika, maa ei ollut vielä jäätynyt eikä lumen peitossa. Hevoset olivat virkkuja ja näyttivät kerran tai pari minulle, kuinka cowboyn ratsu yrittää vapautua ajajastaan.

Koirat olivat hyvässä ajovireessä, ja saimme tasangolla liikkeelle pari harmaata pilkkua, joita Hilton väitti susiksi tai kojooteiksi. Koirat seurasivat jälkiä äänekkäästi haukkuen, mutta illalla vain haava erään vinttikoiran lavassa osoitti niiden olleen sudenajossa.

-- Kuule, Hilt, noista sinun ihmeellisistä vinttikoiristasi ei näytä olevan mihinkään, sanoi nuorempi veli Garvin. Mutta tuon pienen mustan dogin puolesta uskaltaisin lyödä vetoa vaikka koko joukkoa vastaan, niin sekarotuinen kuin se onkin.

-- En käsitä mistä kenkä nyt puristaa, murahti Hilton. -- Vinttikoirien kynsistä ei pitäisi päästä pakoon ainoankaan kojootin, saatikka sitten suden. Ja nuo kettukoirat seuraavat vaikka kolmen päivän vanhoja jälkiä. Tanskandogit taas päihittävät vaikka harmaakarhun.

-- Osaavathan ne ehkä juosta ja vainuta jälkiä ja päihittää harmaakarhun, myönsi isä, mutta totuus on, etteivät ne halua käydä suden kimppuun. Koko kirottu koiralauma pelkää, ja noissa elukoissa on raha ihan hukkaan heitettyä.

Miesten nuristessa minä ratsastin tieheni ja jätin heidät.

Ajon epäonnistumiseen näytti olevan vain yksi selitys. Koirat kyllä olivat nopeita ja voimakkaita, mutta ne ilmeisesti pelkäsivät sutta eivätkä uskaltaneet käydä sen kimppuun, ja sen takia se joka kerta pääsi pakoon. Ajatukseni kiisivät pelottomaan pikku koiraani, joka viime vuoden oli ollut petitoverinani. Kuinka toivoinkaan, että se olisi ollut täällä. Nuo kömpelöt koirajättiläiset olisivat silloin saaneet johtajan, jonka rohkeus ei olisi pettänyt koetuksen hetkellä.

Seuraavassa pysähdyspaikassani Barokassa sain tukun sanomalehtiä ja kaksi kirjettä taloudenhoitajaltani. Ensimmäisessä hän kertoi että "se petomainen koira mellastaa huoneessani aivan häpeämättömästi", ja toisessa vielä hätääntyneemmässä hän vaati, että se oli heti toimitettava pois.

-- Voisinhan tosiaan pyytää lähettämään sen junalla Mendozaan, ajattelin. Sehän on vain kahdenkymmenen tunnin matka. He näkisivät sen varmaan mielellään. Paluumatkalla voin poiketa hakemaan sen.

Tapaamisemme ei poikennut ensimmäisestä niin paljon kuin olisi luullut. Snap hyppeli minua vastaan, oli vimmatusti purevinaan ja murisi silloin tällöin, mutta se oli syvää rintamurinaa, ja hännäntöpö heilui kovasti.

Penroofit olivat olleet monessa sudenajossa viime käyntini jälkeen ja olivat hyvin harmistuneita, kun huono onni jatkuvasti oli vainonnut heitä. Koirat löysivät kyllä suden melkein aina, kun oli lähdetty liikkeelle, mutta ne eivät saaneet sitä hengiltä, eivätkä miehet päässeet koskaan loppuvaiheessa niin lähelle, että olisivat keksineet syyn siihen.

Ukko Penroof päätteli, ettei "koko kehnossa joukossa ollut ainoatakaan, jolla olisi ollut edes jäniksen sisua."

Olimme seuraavana aamuna liikkeellä jo päivän koittaessa -- samanlainen jono oivallisia hevosia ja mainioita ratsastajia, isoja, sinisiä, keltaisia ja täplikkäitä koiria, kuten edelliselläkin kerralla, mutta yksi lisä oli sentään joukossa: pieni valkoinen koira, joka pysytteli aivan vieressäni. Ja kaikki koirat jopa hevosetkin, jotta tulivat liian lähelle, saivat yllätyksekseen maistaa sen hampaita. Koko maassa ei kai ollut miestä, hevosta tai koiraa, jonka kanssa se ei olisi riidellyt, lukuun ottamatta sitä bullterrieriä, jonka Mendozan hotellinpitäjä omisti. Se oli ainoa, joka oli vielä sitäkin pienempi, ja ne näyttivät olevan oikein hyviä ystäviä.

En milloinkaan unohda senkertaisia metsästysmaisemia. Olimme juuri yhdellä noista tasalakisista vuorista, joilta avautuu silmien eteen kokonainen kuningaskunta, kun Hilton, joka oli tutkinut aavaa maisemaa kaukoputkellaan, huudahti:

-- Nyt keksin sen. Tuolla se menee kohti Kalliopuroa. Ettei vain olisi kojootti.

Vinttikoirat olisi nyt ensimmäiseksi saatava näkemään saalis. Se ei ole suinkaan helppoa, sillä ne eivät osaa käyttää kaukoputkea, ja maa kasvoi marunapensaikkoa, joka oli korkeampaa kuin koirat.

Mutta Hilton kehotti: "Hyppää, Dander" ja kurkottui satulastaan ojentaen samalla jalkansa eteenpäin. Dander hyppäsi ketterästi sille ja samantien satulaan ja yritti säilytellä tasapainoaan hevosen selässä. Hilton osoitti sormellaan.

-- Tuolla se on, Dander, hae, hae! Katsos, tuolla alhaalla.

Koira katsoi kiinteästi siihen suuntaan, jonne isäntä osoitti, näytti keksivän saaliin, hyppäsi maahan ulvaisten ja ryntäsi matkaan. Muut koirat seurasivat sitä yhä pitemmäksi venyvänä jonona, ja me ratsastimme perässä niin nopeasti kuin pääsimme. Menetimme kuitenkin paljon aikaa, sillä maa oli täynnä kuruja ja mäyrän koloja. Olisi ollut uhkapeliä ratsastaa täyttä laukkaa tässä marunan peittämässä louhikossa.

Jäimme kaikki jälkeen ja minä tietysti hännänhuipuksi, koska olin vähiten tottunut satulaan. Näimme montakin kertaa vilaukselta koirat, jotka välillä kiitivät tasangolla, välillä katosivat rotkopaikkoihin tai kuruihin noustakseen taas toisella puolella näkyviin. Dander-niminen vinttikoira oli tunnustettu johtaja, ja eräälle harjanteelle noustessamme näimme äkkiä koko ajon -- täyttä laukkaa kiitävän kojootin ja koirat neljäsataa metriä jäljempänä, mutta välimatkaa kiristäen. Kun näimme ne uudestaan, makasi kojootti kuolleena ja koirat istuivat läähättäen sen ympärillä kahta kettukoiraa ja Snapia lukuun ottamatta.

-- Eivät ennättäneet tappeluun, huomautti Hilton vilkaisten viimeiseksi jääneisiin kettukoiriin. Sitten hän ylpeänä hyväili Danderia. -- Näettekös nyt, en sittenkään tarvinnut penikkaanne.

-- Kymmenen isoa koiraa ei tarvitse paljonkaan sisua pikkuisen kojootin nujertamiseen, huomautti isä ivallisesti. -- Odotahan kun päästään harmaan jäljille.

Seuraavana päivänä olimme taas liikkeellä, halusin kerrankin nähdä loppuottelun.

Eräältä laakiolta näimme harmaan pilkun. Liikkuva valkoinen pilkku on antilooppi, keltainen kettu ja harmaa pilkku joko susi tai kojootti -- hännästä näkee kumpi näistä. Jos kiikari näyttää, että häntä riippuu, silloin kysymyksessä on kojootti, pystyssä oleva häntä sen sijaan kuuluu vihatulle sudelle.

Danderille näytettiin taas saalis ja se johti entiseen tapaan kirjavaa laumaansa, johon kuului vinttikoiria, susikoiria, kettukoiria, tanskandogeja, bullterrieri ja hevosmiehiä. Näimme ajon vilaukselta. Susi se varmasti oli, joka pakeni koirien edellä. Minusta kuitenkin tuntui, etteivät ensimmäiset koirat juosseet nyt yhtä nopeasti kuin kojootin perässä. Mutta kukaan ei saanut tietää, miten ajo oikein päättyi. Koirat palasivat luoksemme yksitellen, emmekä sen koommin nähneet sutta.

Ajomiehet eivät nyt säästäneet ivallisia huomautuksia ja moitteita.

-- Pihkana vieköön mokomat tutisijat, tuhahti isä harmistuneena. -- Kyllä ne seurata osaavat, mutta kun susi kääntyy päin, niin nämä sen kun pää viidentenä jalkana kotiinpäin.

-- Entä missä on se voittamaton, peloton ja ihmeellinen sisupussi? kysyi Hilton pilkallisesti.

--- En tiedä, vastasin. -- Tekisi mieleni väittää, ettei se ole vielä nähnytkään sutta. Mutta lyön vetoa, että jos Snap sen kerran näkee, niin ajo päättyy vain kuolemaan tai kunniaan.

Seuraavana yönä sudet repivät monta lehmää aivan karjakartanon lähellä, ja se kiihotti meidät lähtemään uudelleen ajoon.

Se alkoi melkein samoin kuin edellinenkin. Myöhään iltapäivällä keksimme vajaan kilometrin päässä harmaan otuksen, jolla oli häntä pystyssä. Hilton kutsui Danderin satulaan. Minä otin opin onkeeni ja kutsuin Snapin omaan satulaani. Sen sääret olivat niin lyhyet, että sen täytyi hypätä monta kertaa ennen kuin siitä tuli mitään, mutta lopulta se kipusi ylös käyttäen jalkaani hyväkseen. Minä sain hokea "hae, hae" jonkin aikaa ennen kuin se keksi riistan, mutta sitten se lähti vinttikoirien perään sellaisella tarmolla, että se lupasi hyvää.

Ajo ei tällä kertaa suuntautunut jokivarren pensasryteikköihin, vaan korkealle laakiolle, syy siihen selvisi myöhemmin. Olimme nousseet yhdessä laakiolle ja sieltä näimme kuinka Dander parhaillaan oli suden kintereillä ja puraisi sitä kinttuun. Susi kääntyi tappelemaan, näimme eläimet selvästi. Koirat saapuivat paikalle joko kaksittain tai kolme kerrallaan ja alkoivat piirissä haukkua sutta, viimeisenä hyökkäsi esiin pieni valkoinen Snap. Se ei hukannut aikaa haukkumiseen, vaan hyökkäsi suoraa päätä suden kurkkuun, mutta ei tavoittanut sitä, sen sijaan se näytti saavan otteen kuonosta. Nyt ne kymmenen isoakin koiraa kävivät kiinni, ja parin minuutin kuluttua susi oli hengettömänä.

Olimme ratsastaneet rivakasti nähdäksemme loppunäytelmän, ja vaikka välimatkaa olikin vielä melkoisesti, näimme ainakin sen, että Snap oli pitänyt sähkösanomassa esitetyn lupauksen, samoin kuin senkin, mitä minä olin puhunut sen puolesta.

Nyt oli minun vuoroni kehaista, enkä jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Snap oli näyttänyt niille miten sitä pitää, ja viimeinkin olivat Mendozan koirat saaneet kaadetuksi suden ilman miesten apua.

Kaksi seikkaa vähensi jonkin verran voitonriemua: ensinnäkin susi oli nuori, tuskin muuta kuin penikka -- sen vuoksi se oli valinnut maastonkin niin tyhmästi; toiseksi Snap oli haavoittunut, susi oli näet purrut sitä pahasti lapaan.

Ratsastaessamme ylpeänä saattona kotiin päin huomasin sen ontuvan vähän.

--- Tänne, Snap. Se yritti kerran tai pari hypätä satulaan, mutta ei onnistunut. -- Hei, Hilton, nostakaa se tänne minulle.

-- Kiitoksia paljon. Saatte kyllä itse hoitaa kalkkarokäärmeenne, hän vastasi, sillä kaikki jo tiesivät, ettei ollut turvallista koskea siihen.

-- Hei, Snap, iske kiinni, sanoin ja ojensin sille ratsastuspiiskani. Se pureutui siihen, ja niin nostin sen satulani eteen ja vein kotiin.

Hoidin sitä kuin pientä lasta. Se oli näille karjaihmisille näyttänyt miten täytetään ajokoiralauman heikko kohta. Kettukoirat olkoot vain erinomaisia, vinttikoirat nopeita ja venäläiset ja tanskalaiset hyviä tappelijoita, mutta niistä ei ole mihinkään, elleivät ne omista samanlaista sisua kuin bullterrierit.

Karjamiehet oppivat sinä päivänä, kuinka susia on ajettava. Sen toteatte, jos joskus satutte käymään Mendozassa, sillä nyt siellä on jokaisessa hyvässä ajokoiralaumassa yksi bullterrieri, mieluimmin vielä jokin Snapin ja sen hotellinpitäjän koiran jälkeläisistä.

3

Seuraava päivä oli Pyhäinmiesten päivä, Snapin saapumisen vuosipäivä. Ilma oli selkeä, kirkas eikä liiaksi kylmä, maassakaan ei ollut lunta. Miehillä oli tapana viettää päivää metsästelemällä, ja tietysti ensimmäisellä sijalla olivat sudet. Kaikkien pettymykseksi Snap oli haavansa takia huonossa kunnossa. Se makasi tapansa mukaan jalkojeni juuressa, johon jäi verinen tahra sen haavasta. Siitä ei ollut taistelijaksi, mutta koska meidän piti jatkaa susijahtia, se houkuteltiin erääseen ulkorakennukseen ja teljettiin sinne. Sitten lähdimme matkaan, mutta minua ahdisti koko ajan epäonnistumisen tunne. Minä tiesin, ettei ajosta tulisi mitään ilman minun koiraani, mutta silti en aavistanut kuinka hullusti se lopulta päättyisi.

Samoilimme parhaillaan Kaalopuron laakealakisilla vuorilla, kun marunapöheikön läpi poukkoili valkoinen pallo ja Snap ilmestyi hetken päästä hevoseni viereen muristen ja hännäntypykkäänsä viuhtoen. En voinut lähettää sitä takaisin, koska se ei ottanut kuuleviin korviinsa sellaista käskyä -- ei edes minulta.

Sen haava näytti pahalta, joten kutsuin sitä, ojensin sille ratsupiiskani ja sain sen hyppäämään satulaan.

-- Kas niin, tuumin, siinä olet nyt hyvässä turvassa, kunnes pääsemme kotiin.

Niin tosiaan ajattelin, mutta en ottanut huomioon mitä Snap ajatteli. Hiltonin huuto "huhuu" ilmaisi, että hän oli nähnyt suden. Dander ja sen kilpaveikko Riley juoksivat molemmat tähystyspaikalle sillä seurauksella, että törmäsivät toisiinsa ja lennähtivät marunan keskelle selälleen.

Mutta Snap oli katsonut tarkkaan ja nähnyt suden, vieläpä melko lähellä, ja ennen kuin oikein tajusinkaan, se hyppäsi satulasta ja loikki ristiin rastiin marunain ylitse ja alitse kohti vihollista ja johti jonkin aikaa koko koiralaumaa. Ei tietenkään kauan, sillä isot vinttikoirat keksivät pian liikkuvan pilkun, ja lauma venyi tavanomaiseksi jonoksi ja ryntäsi tasangolle. Ajo näytti alkavan lupaavasti, sillä sudella oli vain vajaan kilometrin etumatka. Koirat olivat innoissaan.

-- Ne ovat kääntyneet Harmaakarhun rotkoon, huusi Garvin. -- Tätä tietä pääsemme niiden edelle.

Käännyimme ja ratsastimme Hulmerin kukkulan pohjoisrinteen ympäri, mitä vastoin ajo näytti kiertävän etelärinteen.

Ajoimme laukkaa Setririnteelle ja olimme juuri tulossa toista puolta alaspäin, kun Hilton huusi:

-- Peijakas, sehän on tuossa!

Hän hyppäsi satulasta, heitti ohjakset ja juoksi eteenpäin. Minä tein samoin. Suuri harmaa susi hoippuroi aukean poikki meitä kohti. Sen pää roikkui matalalla, samoin häntä, ja viidenkymmenen askelen päässä seurasi Dander kiitäen kuin haukka, ja se eteni kaksi kertaa nopeammin kuin susi. Hetken kuluttua koira oli sen rinnalla ja puraisi, mutta hypähti taaksepäin, kun susi kääntyi sitä kohti. Ne olivat nyt aivan alapuolellamme, tuskin viidenkymmenen askelen päässä. Garvin veti esiin revolverinsa, mutta kohtalokkaalla hetkellä Hilton pidätti häntä:

-- Älä vielä, katsotaan miten siinä käy.

Muutaman sekunnin päästä seuraava vinttikoira saapui ja sitten loput nopeusjärjestyksessä. Jokainen oli tullessaan täynnä tappelunhalua ja vimmaa ja valmis oikopäätä käymään suden kimppuun ja repimään sen kappaleiksi, mutta vuoron perään ne vetäytyivät syrjään ja hyppivät ja haukkuivat turvallisen matkan päästä. Muutaman hetken kuluttua tulivat kookkaat kauniit venäläiset koirat. Epäilemättä niillä etäällä ollessaan oli ollut vakaa aikomus hyökätä suoraa päätä vanhan suden kimppuun, mutta sen peloton ryhti, jäntevä rinta ja kuolemaa uhoavat leuat herättivät niissä niin suurta pelkoa jo ennen kuin ne olivat sen lähelläkään, että nekin liittyivät piiriin, jonka keskellä peloton rosvo kääntyi puoleen ja toiseen valmiina käymään joko yksityisen hyökkääjän tai koko joukon kimppuun.

Nyt saapuivat vantterat tanskandogit, joista jokainen oli yhtä painava kuin susikin. Kuulin niiden raskaan hengityksen kiristyvän uhkaavaksi murinaksi, kun ne syöksyivät kiihkoissaan eteenpäin repiäkseen suden kappaleiksi. Mutta kun ne näkivät voimakasleukaisen, julman ja pelottavan vihollisensa uupumattomana ja valmiina tappelemaan viimeiseen hengenvetoon asti, vihollisen, joka ei varmastikaan kuolisi yksin, äkillinen kainous lamautti nuo kolme isoa tanskalaista, kuten se oli lamaannuttanut toisetkin. Mutta kuulin äänestä, ettei niiden rohkeus ollut lannistunut: "Täytyy ensin vetää henkeä, eihän tässä nyt sutta pelätä, ei toki." Ne tiesivät varsin hyvin, että jompikumpi taistelijoista haavoittuisi, mutta vähät siitä, oli vain haukuttava vielä kovemmin, jotta into kasvaisi.

Kymmenen ison koiran hyppiessä äänettömän, vastarintaan asettuneen suden ympärillä kahisivat vastakkaisella puolella marunat, ja äkkiä niistä ponnahti esiin lumivalkea kumipallo, joka kasvoi pieneksi bullterrieriksi. Sieltä tuli Snap lauman vihonviimeisimpänä ja niin ankarasti läähättäen, että henki oli juuttua sen kurkkuun. Se tuli aukion poikki ja liittyi heti piiriin, joka oli kerääntynyt pelätyn karjantappajan ympärille. Epäröikö se? Ei hetkeäkään. Se juoksi ulvovan koiramuurin läpi kohti paikkakunnan pelättyä tyrannia ja kävi suoraan sen kurkkuun. Harmaa susi iski sitä kahdellakymmenellä käyräsapelillaan. Mutta pikkuinen tuskin väisti, se hyökkäsi oitis uudestaan. En oikein tiedä mitä sitten tapahtui. Näin vain temmeltävän koiralauman. Olin keksivinäni pienen valkoisen Snapin riippumassa suden kuonossa. Koirat hyppivät yhtenä mylläkkänä, emmekä voineet niitä auttaa mitenkään. Mutta eivät ne meitä tarvinneetkaan. Niillä oli johtaja, jonka rohkeus ei pettänyt tuokioksikaan. Kun kamppailu hetken päästä oli ohi, makasi maassa oikea jättiläissusi ja sen kuonossa riippui pieni valkoinen koira.

Olimme seisoneet vajaan viidenkymmenen metrin päässä valmiina auttamaan, mutta liian myöhään saimme siihen tilaisuuden. Susi oli kuollut, ja minä kutsuin Snapia, mutta se ei liikahtanut. Kumarruin sen yli.

-- Hei, Snap, selvä on, olet tappanut sen.

Mutta koira oli aivan hiljaa, ja nyt näin sen ruumiissa kaksi syvää haavaa. Koetin nostaa sitä.

-- Päästä irti, kelpo hurtta, kaikki on nyt ohi.

Se murisi heikosti ja päästi viimein suden. Jämerät karjamiehet polvistuivat sen ympärille. Vanhan Penroofin ääni värisi, kun hän mutisi:

--- Olisin antanut vaikka kaksikymmentä sonnia, kunhan se vain olisi jäänyt henkiin.

Nostin sen syliini, kutsuin sitä, silittelin sen päätä. Se ärähti hiukan jäähyväisiksi ja nuolaisi kättäni. Se olikin sen viimeinen ärähdys.

Se oli murheellinen kotiinpaluu. Meillä oli kyllä valtava sudennahka, mutta voitonriemusta ei merkkiäkään. Hautasimme pelottoman sankarin kukkulalle karjakartanon taakse. Penroofin kuultiin silloin mutisevan:

-- Oli sillä totisesti sisua! Kirkasta rohkeutta! Ei käy karjanpitokaan ilman sisua.

WINNIPEGIN SUSI

1

Kohtasin Winnipegin suden ensimmäisen kerran vuonna 1882 suuren lumimyrskyn aikoihin. Maaliskuun keskivaiheilla lähdin kulkemaan St. Paulista Winnipegiin varmana siitä, että olisin perillä neljänkolmatta tunnin kuluttua. Mutta kuningas Myrsky oli suunnitellut toisin ja lähetti matkaan raskaasti kuormatun itätuulen. Se syyti maahan lunta raivokkaan hellittämättömänä ryöppynä tunnin toisensa jälkeen. En milloinkaan ennen ollut nähnyt sellaista myrskyä. Koko maailma hukkui lumeen -- kieppuvaan, purevaan, pistävään, tuiskuavaan lumeen -- ja ison puhkuvan veturin oli pakko pysähtyä pienten, höyhenenkeveiden, tahrattoman puhtaiden kiteitten käskystä.

Monta voimakasta kättä lähetettiin lapiomaan noita pehmeästi kumpuilevia nietoksia, jotka sulkivat tiemme, ja tunnin kuluttua veturi pääsi liikkeelle takertuakseen etäämpänä uusiin kinoksiin. Se oli ikävää työtä, jota jatkui päivät ja yöt läpeensä, sillä juuri kun oli kaivauduttu läpi kinosten, juututtiin kohta taas kiinni, ja koko ajan lumi kieppui ja tanssi ympärillämme yhä sakeampana.

-- Kaksikymmentäkaksi tuntia Emersoniin, sanoi junailija, mutta lähes kaksi viikkoa lapioimme lunta, ennen kuin pääsimme Emersoniin ja poppeleiden maahan, jossa kasvillisuus estää lunta kinostumasta. Siitä lähtien juna kulki nopeasti, sillä poppeleita oli yhä enemmän. Ajoimme kilometrikaupalla halki metsien ja joskus poikki aukeiden. Kun lähestyimme St. Bonifacea Winnipegin itäliepeillä, kiidimme pienen viitisenkymmentä metriä leveän aukion poikki, ja sen keskellä oli ryhmä, joka kuohutti mieltäni syvästi.

Näkösällä oli iso hurttalauma, jossa oli isoa ja pientä, mustaa, valkoista ja keltaista koiraa, ja ne lainehtivat sinne ja tänne piirintapaisessa, jonka sisäpuolella pieni keltainen koira makasi liikkumattomana; piirin ulkopuolella törmäili ja haukkui valtava musta koira pysytellen kuitenkin liikehtivän rintaman takana. Ja aivan piirin keskellä ja sen mielenkiinnon kohteena oli iso tuikea susi.

Susiko? Leijonalta se näytti. Se seisoi ypöyksin, päättäväisenä ja tyynenä harja pystyssä ja sääret tanakasti harallaan ja vilkuili puoleen ja toiseen ollakseen valmiina, tulipa hyökkäys miltä taholta hyvänsä. Sen suu oli kuin ylenkatseellisessa irvessä, mutta itse asiassa se kai ärisi vihamielisesti ja näytti hampaitaan. Lauma hyökkäsi sen kimppuun ties kuinka monennen kerran johtajanaan suden näköinen koira, joka olisi totisesti saanut hävetä. Mutta suuri harmaa otus hyppi edestakaisin purren puremistaan kammottavilla leuoillaan; niiden loksuna oli ainoa ääni, joka yksinäiseltä tappelijalta pääsi. Sen sijaan moni sen vihollisista päästi kuolinulvahduksen toisten heittäytyessä taaksepäin, mikäli siihen vielä kykenivät. Susi pysytteli paikallaan kuin kuvapatsas, lannistumattomana ja vammoitta, halveksien niitä kaikkia.

Nyt olisin totisesti suonut junan juuttuvan lumikinokseen, kuten niin usein ennenkin, sillä harmaa susi oli valloittanut sydämeni. Olisin halunnut lähteä auttamaan sitä. Mutta nietosten peitossa oleva aukio vilahti ohi, poppelien rungot peittivät näköalan ja me kiidimme kohti määränpäätä.

Siinä kaikki mitä näin, ja se oli kovin vähän. Mutta ei kulunut viikkoakaan, kun jo tiesin että minulla oli ollut onni nähdä keskellä kirkasta päivää outo ja merkillinen otus, itse Winnipegin susi.

Outo oli sen tarinakin, se oli näet susi, joka eli mieluummin kaupungissa kuin maalla ja ohitti lampaan tappaakseen koiran sekä metsästi aina yksin.

Koska olen varma, että monet kaupunkilaiset eivät tunne le Garouta, ihmissutta, joksi sitä muutamat sanoivat, kerron sen tarinan, vaikka tiedän sen olevan hyvinkin tuttu useille paikkakuntalaisille.