Part 10

Ensimmäinen kilpailupäivä valkeni kirkkaana ja lupaavana. Lähtöasemalla kuhisi kaupunkilaisia. Varsinainen kilpailuväki oli mieslukuisena paikalla. Siellä täällä näkyi koirankasvattajia, jotka taluttivat hihnasta vinttikoiriaan, kuka yhtä kuka kahta. Koirilla oli yllään vaipat, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet kätkemään niiden jänteviä raajoja, pitkää käärmemäistä kaulaa, siroa päätä ja hermostuneen eloisia, keltaisia silmiä. Niissä yhtyivät synnynnäinen voima ja inhimillinen kekseliäisyys, ne olivat ihmeellisimpiä juoksijakoneita, joita koskaan on luotu lihasta ja verestä.

Kasvattajat vartioivat niitä kuin jalokiviä, hoitivat niitä kuin lapsia ja pitivät tarkoin silmällä, etteivät ne päässeet poimimaan maasta mitään pilaantunutta syötävää tai haistelemaan outoja esineitä, ja he estivät vihollisia lähestymästä niitä. Kilpailukoirien puolesta lyötiin suuria vetoja, mutta taitavasti asetettu naula, tohtoroitu lihankappale, jopa taiten sekoitettu hajukin on joskus tehnyt mainiosta nuoresta juoksijasta untelon kuhnustelijan, joka on saattanut omistajansa perikadon partaalle.

Koirat esiintyvät kussakin luokassa parittain, sillä jokainen kilpailu on kaksinkamppailu. Ensimmäisen luokan voittajat yhdistetään sitten uudelleen pareiksi. Jokaisessa erässä lasketaan jänis lähtötarhasta, jonka lähellä molemmat kilpailevat koirat ovat odottaneet kahleisiin kytkettyinä. Heti kun jänis on päässyt kunnolla matkaan, miehen on laskettava koirat yhtaikaa sen perään. Kentällä seuraa punapukuinen palkintotuomari hevosen selässä ajoa. Jänis muistaa opetuksen ja kiitää katsomon nähden aukean kentän poikki kohti satamaa. Koirat seuraavat sen perässä. Heti kun toinen niistä alkaa saavuttaa uhkaavasti, jänis pettää sen hyppäämällä syrjään. Se koirista, joka pakottaa jäniksen väistämään, saa siitä aina pisteen, ja tappaessaan jäniksen se saa loppupisteen.

Toisinaan koira saa tapetuksi jäniksen jo sadan metrin päässä lähtökohdasta -- mustahäntä on silloin ollut tavallista huonompi -- enimmäkseen se tapahtuu suuren aitauksen edessä. Joskus jänis kuitenkin pyyhältää avoimen puiston poikki melkein kilometrin verran ja tehtyään sivuhyppäyksen pelastuu satamaan.

Jäniksen kohdalla kilpailu päättyy neljällä eri tavalla: se joko tapetaan heti tai se pääsee nopeasti satamaan tai ensimmäisenä olleet koirat vaihdetaan uusiin, jotta ne eivät saisi sydänhalvausta joutuessaan kuumalla ilmalla pitämään liian monta minuuttia yllä hirvittävää vauhtia, tai sitten jänistä odottaa ladattu ampuma-ase, jos se jatkuvilla sivuhypyillään on välttänyt koirat ja saattanut ne vaaraan.

Koska Kaskadossa puijataan ja harjoitetaan petosta ajometsästys- ja hevoskilpailuissa, on välttämätöntä, että tuomari ja koirien lähettäjä ovat ehdottoman luotettavia.

Kilpailun aattopäivänä muuan timanteilla koristautunut mies tapasi Irlantilais-Mickeyn -- sattumalta. Ei hänen nähty muuta ojentavan kuin sikarin, mutta se oli vihreässä kääreessä, joka oli otettava pois ennen sytyttämistä. Ja hän sanoi:

-- Jos olette huomenna koirien lähettäjänä ja Digmanin Minkie sattuisi joutumaan alakynteen, niin -- se tietäisi toista sikaria.

-- Totisesti, jos minä olisin lähettäjä, niin voisin tehdä semmoisen tempun, ettei Minkie saisi ainoatakaan pistettä eikä sen kilpakumppani liioin.

-- Niinkö? Timanttimies näytti kiinnostuneelta. Hyvä on -- järjestäkää sitten asia, niin saatte kaksi sikaria.

Koirien lähettäjä Slyman oli aina toiminut rehellisesti, ja tiedettiin yleisesti, että hän oli torjunut halveksivasti monet tarjoukset. Useimmat uskoivat häneen, mutta oli kuitenkin joitakuita tyytymättömiäkin, ja kun muuan mies, jolla oli paljon kultakolikoita, kääntyi johtajan puoleen ja esitti vakavia ja pätevästi perusteltuja syytöksiä, oli pakko pidättää lähettäjä toimestaan tutkimuksen ajaksi. Mickey Doo oli sen vuoksi hänen sijallaan.

Mickey oli köyhä eikä kovin turhan tarkka. Hänellä oli nyt tilaisuus ansaita vuoden palkka yhdessä hetkessä eikä tarvinnut edes tehdä vääryyttä vahingoittamalla koiria tai jäniksiä.

Mustahännät olivat toistensa näköisiä. Senhän jokainen tietää, oli siis valittava vain oikea jänis.

Karsintakilpailut olivat päättyneet. Viisikymmentä mustahäntää oli juossut ja saanut surmansa. Mickey oli suoriutunut tehtävästään tyydyttävästi; kaikki koiraparit oli lähetetty moitteettomasti. Hän oli edelleenkin lähettäjänä. Nyt tuli loppukilpailu, jossa kamppailtiin maljasta ja suurista vetorahoista.

7

Sirot solakat koirat odottelivat vuoroaan. Minkie kilpakumppaneineen oli ensimmäinen. Kaikki oli tähän saakka käynyt rehellisesti, eikä voi väittää, että jatko olisi ollut epärehellistä. Mickey saattoi laskea radalle minkä jäniksen halusi.

-- Numero kolme! hän huusi apulaiselleen.

Pikku Sotahevonen lähti matkaan loikaten kevyesti puolitoista metrisiä maata viistäviä hyppyjään. Se katseli vauhkona puistoon kerääntynyttä outoa ihmisjoukkoa ja teki hämmennyksissään korkean tiedusteluhypyn.

-- Hoi! karjaisi lähettäjä ja hänen apulaisensa kolisteli kepillä aitaa. Sotahevosen hypyt pitenivät lähes kolmimetrisiksi.

-- Ho-hoi! Nyt ne olivat jo kolme tai kolme ja puoli metriä. Kun Sotahevonen oli päässyt kolmenkymmenen askelen päähän, päästettiin koirat -- toisten mielestä ne olisi voitu päästää jo kahdenkymmenen askelen päästä.

-- Ho-hoi-ii! Ja Sotahevonen loikki viisimetrisiä hyppyjä eikä niissä ollut ainoatakaan tiedusteluhyppyä.

Mainioita koiria! Kuinka ne mennä pyyhälsivätkään, mutta niiden edellä kiisi Sotahevonen kuin valkoinen merilintu tai pakeneva pilvenhattara. Ohi katsomon. Entä koirat, lyhensivätkö ne välimatkaa? Lyhensivätkö muka! Se piteni! Vähemmässä ajassa kuin menee tämän kertomiseen, tuo mustan ja valkoisen kirjava ohdakkeen höytyvä oli liitänyt satamaan, pujahtanut ovesta, joka oli kuin entisaikojen kananreikä. Vinttikoirat pysähtyivät, ja katsomo remahti jyrisevään pilkkanauruun, Pikku Sotahevoselle sen sijaan osoitettiin suosiota. Kuinka Mickey nauroi ja Dignam sadatteli ja sanomalehtimiesten kynät rapisivat!

Seuraavana päivänä kaikki lehdet julistivat lihavin kirjaimin: "Mustahäntäjäniksen ihmeellinen voitto. 'Pikku sotahevosen' nimellä tunnettu jänis nolasi täydellisesti kaksi kilparadan kuuluisinta koiraa", jne.

Koiramiesten kesken syntyi kiivas väittely. Koirat olivat olleet tasaväkiset, koska kumpikaan ei voittanut. Minkie ja sen kilpakumppani joutuivat juoksemaan uudestaan, mutta oli liian kuuma, eikä niistä enää ollut maljan voittajaksi.

Seuraavana päivänä Mickey tapasi timanttimiehen -- sattumalta.

-- Maistuisiko sikari, Mickey?

-- Kernaasti. Ne ovat totisesti niin hyviä, että ottaisin niitä vaikka kaksi. Kiitoksia, herra.

8

Pikku Sotahevonen oli siitä pitäen irlantilaispojan ylpeys. Koirien lähettäjä Slyman oli palautettu kunnialla virkaansa ja Mickey alennettu taas jänisten lähettäjäksi, mutta se suuntasi hänen kiinnostuksensa yhä enemmän koirista jäniksiin tai oikeastaan vain Sotahevoseen. Se olikin ainoa suurapajan viidestä sadasta jäniksestä, joka oli saavuttanut kuuluisuutta. Moni oli päässyt tosin puiston päähän ja saanut koettaa uudestaan seuraavana päivänä, mutta ainoastaan Sotahevonen juoksi koko radan tekemättä yhtään syrjähyppyä. Kilpailut tapahtuivat kahdesti viikossa, ja joka kerralla neljä- tai viisikymmentä mustahäntää sai surmansa. Areena oli jo kuluttanut loppuun melkein kaikki apajan viisisataa jänistä.

Sotahevosen oli juostava joka päivä ja aina se pääsi satamaan. Mickey oli haltioissaan suosikkinsa lahjakkuudesta. Hän kerrassaan rakastui juoksijaansa ja jankutti kaikille, että koiralle oli vain kunniaksi hävitä sellaiselle mustahännälle kuin Sotahevonen.

Jänis pääsee harvoin edes radan päähän, mutta kun Sotahevonen onnistui siinä kuusi kertaa tekemättä ainoatakaan syrjähyppäystä, alkoivat sanomalehdet julkaista uutisia:

"Pikku Sotahevonen juoksi taas tänään radan päästä päähän. Asiantuntijain mielestä se osoittaa koirien rappeutumista."

Kuudennen kerran jälkeen innostus valtasi kaikki jänisten hoitajat. Mickey, joukon ylikomentaja, oli suorastaan hillitön ihailussaan.

-- Olkaa nyt reilu ja laskekaa se irti, hän sanoi jänisten omistajalle. Siihen sillä on oikeus. Se on ansainnut vapautensa siinä missä joku amerikkalainenkin, hän lisäsi vedoten johtajan isänmaallisuuteen.

-- Olkoon menneeksi, Mickey. Jos se selviää radasta kolmetoista kertaa, niin voit viedä sen takaisin sinne missä se on syntynytkin, vastasi johtaja.

-- Hyvä niinkin, mutta eikös kymmenessä ole jo tarpeeksi?

-- Ei käy. Sen on otettava vielä luulot niiltä uusilta koirilta jotka ovat tulossa.

-- Sovittu, kolmetoista kertaa ja sitten se on vapaa.

Niihin aikoihin saapui uusi erä jäniksiä. Yksi niistä oli melkein samanvärinen kuin Pikku Sotahevonen, mutta ei läheskään yhtä nopea. Erehdysten välttämiseksi Mickey otti suosikkinsa kiinni, pani sen pehmustettuun lähetyslaatikkoon ja ryhtyi merkitsemään sen korvia junailijan reikäsaksilla. Sakset olivat terävät ja leikkasivat ohuesta korvalehdestä selvän tähden. Mickey tuumaili:

-- Nyt saat tähden jokaisesta ajosta, jonka olet voittanut.

Hän leikkasi riviin kuusi tähteä. -- Siinä ne nyt ovat, Sotahevonen. Olet takuulla vielä vapaa jänis, kun tähtiä on kolmetoista, niin kuin meidän lipussa oli silloin, kun päästiin vapaiksi.

Ennen kuin viikko oli päättynyt, Sotahevonen oli voittanut uudetkin vinttikoirat, ja sillä oli tähtiä niin paljon, että ne kiersivät koko oikean korvan ja osan vasentakin. Ja kun toinen viikko oli kulunut, kaikki kolmetoista juoksua oli juostu, ja Sotahevosella oli viisi tähteä vasemmassa ja seitsemän oikeassa korvassaan. Sanomalehdet saivat uutta kirjoitettavaa.

-- Hurraa! huusi Mickey riemuissaan. -- Nyt olet vapaa, Sotahevonen! Kolmetoista on aina ollut onnenluku. Se ei ole vielä koskaan pettänyt.

9

-- Kyllä, kyllä, minä myönnän, että lupasin, sanoi johtaja. -- Mutta sen täytyy juosta vielä yhden kerran. Olen lyönyt sen puolesta vetoa uutta koiraa vastaan. Ei se siitä kärsi, kyllä se hyvin suoriutuu. Kuules nyt, Mickey, älä rupea hankalaksi. Vain yksi kilpailu nyt iltapäivällä. Koirat juoksevat kaksi ja kolme kertaa päivässä, miksei sitten jänis?

-- Nepä eivät juoksekaan henkensä kaupalla.

-- Joutavia.

Tarhaan oli tuotu paljon uusia jäniksiä, isoja ja pieniä, hiljaisia ja sotaisia. Kun Sotahevonen oli sinä aamuna syöksynyt satamaan, muuan iso ja pahansisuinen koiras oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja käynyt sen kimppuun.

Jonakin toisena hetkenä Sotahevonen olisi tömäyttänyt sitä päähän niin kuin kerran muuatta kissaa, ja suoriutunut siitä minuutissa, mutta nyt siihen kului monta minuuttia, ja sitä itseäänkin riepoteltiin pahanpäiväisesti, joten sillä oli sinä iltapäivänä vaivoinaan pari jäykistävää ruhjevammaa. Haavat eivät tosin olleet pahoja, mutta alensivat kuitenkin sen vauhtia.

Lähtö oli samanlainen kuin aikaisemmissa kilpailuissa. Sotahevonen mennä vilisti edellä matalana, korvat pystyssä ja viima viheltäen kolmessatoista tähdessään.

Minkie ja Fango, muuan uusi koira, loikkasivat innoissaan sen perään, ja lähettäjien ihmeeksi välimatka alkoi kaveta. Sotahevonen menetti etumatkaansa, ja juuri katsomon edessä vanha Minkie pakotti sen poikkeamaan syrjään. Koirankasvattajat hurrasivat, sillä kaikki tunsivat juoksijat. Viisikymmentä askelta kauempana Fangon onnistui saada se kääntymään, ja ajo suuntautui nyt takaisin lähtöpaikalle. Siellä seisoivat Slyman ja Mickey. Sotahevonen juoksi mutkitellen, vinttikoirat tekivät hyökkäyshyppyjä, mustahännän näytti olevan mahdotonta päästä pakoon. Juuri kun loppuisku näytti olevan lähellä, Sotahevonen oikaisi suoraan Mickeytä kohti ja oli samassa hänen sylissään hyvässä turvassa miehen torjuessa tuimilla potkuilla vimmastuneita koiria.

Tuskinpa Sotahevonen tunsi, että Mickey oli sen ystävä; se oli vain vaistomaisesti hakeutunut hädän hetkellä puolueettoman sivullisen, ehkäpä ystävänkin luo, ja sillä kertaa sattui niin onnellisesti, että hyppy osui oikeaan.

Penkeiltä puhkesi suosionosoituksia, kun Mickey riensi takaisin suosikkinsa kanssa. Mutta koiramiehet esittivät vastalauseita. Ajo ei ollut heidän mielestään rehellinen; he vaativat ratkaisua ja vetosivat johtajaan. Tämä oli lyönyt vetoa Sotahevosen puolesta Fangoa vastaan. Hän oli harmistunut ja määräsi uuden kilpailun.

Tunnin lepo, siinä kaikki mitä Mickey pystyi järjestämään Sotahevoselle. Sitten sen oli lähdettävä uudestaan matkaan Fango ja Minkie kintereillään. Se ei näyttänyt enää yhtä kankealta kuin edellisellä kerralla ja juoksi melkein entiseen tapaan. Mutta vähän matkan päässä katsomosta Fango käännytti sen, ja sitten Minkie teki saman tempun, niin että se poukkoili edestakaisin välttäen töin tuskin vihollisensa. Sitä kesti monta minuuttia.

Mickey huomasi, että Sotahevosen korvat alkoivat vaipua. Uusi koira hyppäsi. Mustahäntä joutui väistäessään melkein sen alle, mutta takana oli jo toinen koira vastassa. Nyt sen molemmat korvat vaipuivat pitkin selkää. Mutta koiratkin olivat lujilla. Niiden kieli roikkui suusta, kita ja kyljet olivat vaahdossa. Sotahevosen korvat nousivat taas pystyyn. Sen rohkeus näytti palaavan sitä mukaa kuin koirat lamaantuivat. Se syöksyi kohti satamaa, mutta suora hyökkäys soveltui mainiosti koirille: sadan askelen päässä se taas käännytettiin, ja sen täytyi uudestaan turvautua epätoivoiseen mutkittelemiseen. Koiramiehet pelkäsivät nyt eläintensä puolesta ja päästivät radalle kaksi verestä koiraa, jotka varmasti ratkaisisivat kilpailun. Mutta siihen ne eivät pystyneet.

Sotahevonen ponnisti kaikki voimansa. Se oli jättänyt ensimmäisen parin kauas jälkeensä ja oli jo melkein satamassa, kun toinen pari saavutti sen.

Nyt ei ollut muuta pelastusta kuin mutkittelu. Sotahevosen korvat laskeutuivat, sydän paukutti kylkiluita vastaan, mutta sisu sillä oli entisellään. Se syöksähteli villisti sinne ja tänne. Koirat tömähtelivät toistensa yli ja olivat vähän väliä saavuttamaisillaan sen. Toinen niistä onnistui jopa näykkäisemään poikki pitkän mustan hännänpään, mutta ei silti tavoittanut jänistä.

Sotahevonen ei kuitenkaan päässyt satamaan, onni oli sitä vastaan. Se ahdistettiin päin katsomoa, jossa tuhatkunta naista oli seuraamassa ajoa. Kilpailuaika oli lopussa. Jälkimmäinen koirapari oli näännyksissä, kun Mickey tulla porhalsi mielettömästi kiljuen. Hän sadatteli ja raivosi:

-- Senkin kirotut hurtat! Saastaiset pedot ja pelkurit! Hän hyökkäsi vimmastuneena koirien kimppuun aikoen kurittaa niitä.

Virkailijat huusivat ja juoksivat hätiin ja raastoivat kentältä raivoavan Mickeyn, joka syyti miesten ja koirien niskaan kaikki solvaukset, mitä suinkin muisti tai keksi.

-- Reilua peliä muka! Missä on teidän reilu pelinne, senkin valehtelijat, saastaiset petturit, verenhimoiset pelkurit!

Hänet oli raastettava väkisin areenalta. Viimeiseksi hän näki kentällä neljä vaahtoavaa koiraa, jotka hyppelivät vaivaisesti heikon ja uupuneen jäniksen perässä, sekä tuomarin, joka hevosensa selästä viittoili pyssymiehelle.

Portti rämähti kiinni Mickeyn perässä, ja samassa kuului kentältä laukaus, hurjaa meteliä, mieletöntä koirien ulvontaa, ja siitä hän päätteli, että Pikku Sotahevosen osaksi oli tullut neljäs vaihtoehto.

Koko elämänsä Mickey oli ollut koirien ystävä, mutta hänen käsityksensä rehellisestä pelistä oli nyt saanut pahan kolauksen. Häntä ei laskettu kentälle, eikä hän niiltä sijoiltaan edes pystynyt näkemään sinne. Hän juoksi satamaan katsomaan ja tuli sinne samanaikaisesti kuin Pikku Sotahevonen nilkuttavana ja korvat raukeasti lerpallaan. Hän arvasi heti, että pyssymies oli ampunut ohi tai osunut väärään juoksijaan. Katsomon eteen näytti kertyneenkin paljon väkeä seuraamaan, kuinka kaksi miestä kantoi haavoittunutta vinttikoiraa, toista joka läähätti maassa, hoiti parhaillaan eläinlääkäri.

Mickey vilkaisi ympärilleen, sai käteensä pienen jänislaatikon, asetti sen yhteen sataman nurkkaukseen, ajoi uupuneen mustahäntäpoloisen varovasti siihen, sulki kannen, kiipesi sitten kenenkään huomaamatta aidan yli ja pötki tiehensä.

Siitä ei ollut enää vahinkoa, sillä hän olisi joka tapauksessa menettänyt paikkansa. Hän lähti vaeltamaan poispäin. Lähimmällä asemalla hän nousi junaan, matkusti sillä muutaman tunnin ja saapui jänisten kotiseudulle. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja yön tähdet kattoivat preerian, kun Mickey Doo avasi laatikkonsa maatalojen, osagiaitojen ja alfalfa-maiden keskellä ja laski hellävaroen Sotahevosen vapaaksi.

Hän naurahti samalla itsekseen ja sanoi: -- Totisesti, vanha Irlanti on taas ylpeä, kun saa laskea kolmetoista tähteä vapauteen.

Hetken aikaa Sotahevonen katseli ympärilleen epäröiden, loikkasi sitten kolme tai neljä pitkää hyppyä ja vielä yhden tiedusteluhypyn nähdäkseen joka suunnalle. Sitten se paljasti kirkkaat mustavalkoiset värinsä, nosti pystyyn kunniamerkein koristetut korvansa ja loikkasi vaivoin saavuttamaansa vapauteen jäntevämmin kuin koskaan ennen ja häipyi synnyintasankonsa yöhön.

Se on nähty sen jälkeen monta kertaa Kaskadossa, ja siellä on järjestetty vielä useita jänisten ajometsästyksiä, mutta se näyttää nykyään osaavan aina pujahtaa pakoon. Niiden tuhansien jänisten joukossa, jotka on piiritetty ja ajettu tarhaan, ei ole sen jälkeen enää nähty Pikku Sotahevosen tähtilippukorvia.

SNAP

Kertomus bullterrieristä

1

Pyhäinmiesten päivän illanhämyssä näin sen ensi kerran. Varhain aamulla olin saanut opiskelutoveriltani Jackilta seuraavan sähkösanoman:

"Ettemme unohtaisi toisiamme, lähetän sinulle erinomaisen pennun. Ole sille kohtelias; se on viisainta."

Olisi ollut Jackin tapaista lähettää helvetinkone taikka ilmielävä haisunäätä ja sanoa sitä pennuksi. Odotin siksi uteliaana lähetystä. Kun se tuli, huomasin että sen kylkeen oli tekstattu "Vaarallinen", ja jos laatikkoa vähänkin kosketti, kuului sisältä terävää murinaa. Kurkistaessani rautalankaristikosta näin, ettei se ollut tiikerinpentu, vaan pieni valkoinen bullterrieri. Se koetti puraista minua tai ketä tai mitä tahansa, joka liian äkkinäisesti tai epäkunnioittavasti lähestyi sitä, ja se murisi äkäisesti vähän päästä.

Koirilla on kahdenlaista murinaa: toinen kumpuaa syvältä rinnasta ja on kohtelias varoitus; toinen ääni tulee suusta ja on paljon korkeampi -- viimeinen sana ennen hyökkäykseen ryhtymistä.

Terrierin ärhentely oli tätä jälkimmäistä lajia. Olin koiramies ja luulin tuntevani koirat perinpohjin. Lähetin pois kantajan, otin esiin yleisaseeni, joka oli samalla linkkuveitsi, hammaspuikko, vasara, kirves ja hiilikauha -- se oli liikkeemme erikoisuus -- ja kohotin rautalankaverkkoa. Ja minäkö muka tunsin koirat! Se pikku riiviö murisi vimmatusti joka kerta kun kopautin aseella, ja kun käänsin laatikon kyljelleen, se hyökkäsi oikopäätä kimppuuni. Ellei sen jalka olisi takertunut verkon silmään, se olisi voinut purra minua pahastikin sääreen, sillä se ilmeisesti paneutui kaikkeen työhön koko sydämellään. Mutta minä hyppäsin pöydälle karkuun ja koetin puhua sille järkeä.

Olen aina uskonut puheen vaikuttavan eläimiin. Luulen niiden käsittävän ainakin jonkin verran mistä on kysymys, vaikkeivät sanoja ymmärräkään. Mutta tämä koira piti minua ilmeisesti vain teeskentelijänä ja halveksi kaikkia yrityksiäni. Ensiksi se asettui pöydän alle ja vahti tarkkaan, yrittäisikö jostain päin sääri laskeutua maahan. Olin varma, että olisin voinut hallita koiraa katseellani, mutta nyt en pystynyt siihen sijaintini tai oikeammin koiran sijainnin vuoksi. Olin siis jäänyt vangiksi.

Olen aina pitänyt itseäni kylmäverisenä ihmisenä; itse asia olen rautatavaraliikkeen edustaja, eikä meitä kylmäverisyydessä voita muut paitsi ehkä ne nokkavat herrasmiehet, jotka myyvät vanhoja vaatteita. Niinpä sytytin sikarin istuessani siinä pöydällä jalat ristissä niin kuin räätäli, sillä aikaa kun tuo pikku tyranni sen alla vahti sääriäni. Otin esiin sähkösanoman ja luin: "Erinomainen pentu. Ole sille kohtelias; se on viisainta." Luulen kuitenkin, että kylmäverisyyteni pikemminkin kuin kohteliaisuuteni aiheutti sen, että murina lakkasi puolen tunnin kuluttua.

Tunnin päästä se ei enää iskenyt kiinni sanomalehteen, jota työnsin varovasti reunan yli tunnustellakseni sen mielialaa. Luultavasti sen mielestä alkoi haihtua raivo, jota se oli tuntenut äskeistä vankilaansa kohtaan. Niinpä se kolmatta sikaria sytyttäessäni asteli valkean ääreen ja kävi siihen maata unohtamatta silti minua -- en tosiaankaan voinut syyttää sitä välinpitämättömyydestä. Se katsoi minuun toisella silmällään ja minä molemmilla sen töpöhäntää. Jos se olisi kerrankin heilahtanut, olisin tiennyt voittaneeni, mutta se ei liikahtanut. Sain kirjan käteeni ja pysyttelin pöydällä, kunnes sääreni olivat kankeat ja tuli palanut melkein loppuun. Kymmenen aikaan illalla huone alkoi jäähtyä, ja puolta tuntia myöhemmin valkea sammui.

Pyhäinmiesten päivän lahjani nousi ylös, haukotteli, oikoi itseään ja käveli sitten vuoteeni alle, josta se löysi turkismaton. Astuin hiljaa pöydältä lipaston luo ja siitä uunin editse vuoteeni kohdalle, riisuin nopeasti päältäni ja sukelsin peiton alle mestarini ilmaisematta vastalausetta.

En ollut vielä nukahtanut, kun kuulin hiljaista rapinaa ja tunsin jotain tupsahtavan vuoteeseeni ja sitten jaloilleni ja säärilleni; Snapilla oli kai ollut vuoteen alla kylmä ja se oli päättänyt hakea parasta, mitä talo saattoi tarjota.

Se käpristyi jalkojeni päälle sillä tavoin, että minun oli epämukava olla. Yritin muuttaa asentoani, mutta jos vähänkin liikutin varvastani, se iski siihen kiinni niin ärhäkästi, että vain paksut villaiset vuodevaatteet pelastivat minut elinkautisesta raajarikkoisuudesta.

Liikuttelin jalkojani tunnin verran -- hiuskarvan kerrallaan -- ennen kuin sain ne sellaiseen asentoon, että saatoin nukkua. Mutta heräsin monta kertaa yön kuluessa vihaiseen murahdukseen. Olin kai uskaltanut liikauttaa varvastani luvattomasti, vaikka yhden kerran se luullakseni murisi vain sen takia, että kuorsasin.

Aamulla olin aikeissa nousta ylös ennen kuin Snap. Se sai näet nimekseen Snap. Toisille koirille on vaikea keksiä nimeä, toisten takia ei tarvitse lainkaan nähdä sitä vaivaa, koska ne ristivät itse itsensä.

Olin valmis nousemaan jo seitsemältä, mutta Snap vasta kahdeksalta, ja kahdeksalta siis noustiin. Sillä ei ollut mitään miestä vastaan, joka sytytti tulen. Minun ei edes tarvinnut nousta pöydälle pukeutumaan. Lähtiessäni huoneesta aamiaiselle huomautin:

-- Snap, ystäväni, jotkut isännät saisivat sinuun piiskalla toisenlaisia tapoja, mutta minä luulen tietäväni paremman keinon. Lääkärit suosittelevat nykyisin nälkäkuuria. Koetetaanpas sitä.

Vaikka tuntuukin kenties julmalta, jätin sen koko päiväksi ruoatta. Tosin jouduin maalauttamaan oven siltä kohdalta, jota se oli raapinut, mutta illalla se suostui nöyrästi ottamaan vähän ruokaa.

Viikon kuluttua olimme hyvät ystävät. Kun se nyt makasi vuoteessani, se salli minun liikuttaa jalkojani iskemättä niihin tosissaan hampaitaan. Nälkäkuuri oli tehnyt ihmeitä: kolmen kuukauden kuluttua olimme sanalla sanoen mies ja koira. Snap todisti sähkösanoman lähettäjän olleen oikeassa.

Se ei tuntenut lainkaan pelkoa. Kun pieni koira tuli sen lähelle, se ei suonut sille vähintäkään huomiota. Tavatessaan keskikokoisen koiran, se nosti töpöhäntänsä pystyyn, käveli sen ympäri, raapi halveksivasti takajaloillaan maata ja katseli taivaalle tai etäisyyteen, mutta ei erehdyksessäkään vastaantulijaan, ja ilmaisi vain toistuvilla murahduksillaan huomanneensa sen. Ellei toinen lähtenyt heti liikkeelle, alkoi taistelu, joka karkotti vieraan hyvin nopeasti. Toisinaan Snapkin sai selkäänsä, mutta eivät edes ikävät kokemukset pystyneet istuttamaan siihen varovaisuutta.

Ajellessamme kerran vaunuilla koiranäyttelyn aikoihin sattui Snap huomaamaan elefanttimaisen bernhardilaiskoiran, joka oli ulkoilemassa. Sen iso koko sytytti pennun pikku rinnassa sellaisen innostuksen, että se loikkasi vaunujen ikkunasta hieromaan tappelua ja taittoi säärensä.