Part 6

— Kiipeä heti, heti! kiirehtivät he kuiskaten.

Uula koetti kiivetä, mutta nuora oli liian ohut ja Sileä; se luisti kourissa, ja luolan seinämässä ei ollut kylliksi ulkonemia, joista olisi voinut ponnistaa jaloin. Kymmeniä kertoja turhaan yritettyään väsyi Uula viimein ja jäi hengästyneenä istumaan luolan lattialle nuoran jäädessä riippumaan raon reunalta aina luolan pohjalle saakka.

Ei kerinnyt Uula uudestaan koettaa, sillä aamun sarastus oli heittänyt ensimmäiset valon säteet Hiipinän huipulle ja sieltä lienee jokunen heijastanut alas Lumi-Lokan luolaankin, koska luolan katossa oleva rako äkkiä sulkeutui; luolan väki korjasi kiireesti aterian tähteet varastokomeroihin ja sammutti kaikki soihtuvalot. Jokunen kiiltomato vain siellä täällä tuikehti ja niiden heikossa valossa asettautuivat luolan asukkaat levolle suoristautuen kylmälle kivialustalle. Kinkanokka oli viimeiseksi jalkeilla ja hänen silmänsä hehkuivat kuin kissan silmät, kun hän komero komerolta tarkasteli vankejansa katsahtaen sivumennen Uulaakin. Hetkistä myöhemmin nukkuivat kaikki muut paitsi Uula, jonka aivot olivat liiaksi kiihtyneet yön elämyksistä, ja orjaprinssit, jotka toivoivat hänen avullaan pääsevänsä vapaiksi.

Aivan haudanhiljaisuutta ei luolaan kuitenkaan tullut, sillä sivulta kuului maanalaisen puron solina ja jättiläisten kumea kuorsaus.

Kovasti säikähtivät Uulan vanhemmat Mikkelin päivän aamuna nähdessään porokarjansa ilman paimenta ja Päevi etunenässä laukkaavan vuorelta alas ja ahtautuvan tiheäksi rykelmäksi kodan ympärille. Mutta vielä suuremmaksi tuli heidän hämmästyksensä, kun Keron ukko löysi ajokkaan sarvista Uulan kultaristin.

— Voi poloista poikaa, vaikeroi hän — varmaankin on hänelle tullut joku onnettomuus.

— Niinpähän kävi kuin ennustin, lisäsi muori. — Miksikä hän vei porot Hiipinälle, vaikka kielsin.

Mutta vaikeroiminen ei auttanut; sen tiesivät Keron vanhukset entisistä kokemuksistaan. Erämaa on armoton; se vie miehen, jolla ei ole pelastajaa ja vielä armottomampi on Hiipinän väki, jonka uhreiksi perintätietojen mukaan oli joutunut useita ihmisiä, vielä enemmän poroja. Siksipä ukko otti pyssyn olalleen sekä suopungin olkaukseen ja lähti tunturille poikaansa etsimään uskollinen ja viisas koiransa Killi kumppaninaan.

Hyvin tiesi ukko Hiipinän jäkälämaat; suoraan meni porojen yöllisille olinpaikoille ja tarkkanenäinen Killi vainusi heti suopungin silmukan, joka oli kiinni tuskin sormen levyisen halkeaman reunassa.

— Tämä on Uulan suopunki, mutta missä on mies. Suopunki ja mies kuuluvat yhteen. Mutta mitä ihmettä, suopunki on kuin pujottautunut vuoren halkeamaan.

Lappalainen koetti sitä vetää, mutta se ei tullut, se oli kuin kiinni naulattu.

Ukko teki ristinmerkin, kumartui maahan, asetti suunsa nuoran lähelle ja puhui puoliääneen:

— Uula, Uula, missä sinä olet?

— Täällä vuoren halkeamassa, täällä jättiläisen luolassa, kuului heikkoääninen vastaus. — Pelasta minut, isä, minä olen uteliaisuuteni tähden tänne joutunut.

— Mistä sinne pääsen?

— Et mistään päivällä. Mene kiireesti kotiin ja tule ensi yönä, silloin tämä railo on auki. Tule varovasti ja vedä minut täältä.

Isä palasi kotiin surren poikaansa ja miettien hänen pelastustaan. Uula mietti samaa asiaa koko päivän neuvotellen väliin orjaprinssien kanssa pilkkopimeässä, sillä luolaan ei yksikään päivänsäde ulottunut. On sanomattakin selvää, että Uula ei milloinkaan ollut viettänyt niin ikävää sunnuntaita. Iltapuoleen kasvoi jännitys, sillä jättiläiset herättelivät jo väkeään öiseen työhönsä.

Tuskin oli luolan katto jälleen auennut ja Lumi-Lokka alkanut työnsä ahjon ääressä, kun Uula tunsi nuoran värähtävän. Kun hän katsahti ylös, näki hän käden ylhäällä kuilun reunalla antavan merkkejä. Uula sitaisi köyden vyötäisilleen ja antoi vastamerkin, ja isä alkoi nopeasti vetää poikaansa ylös kuilusta. Ja tuossa tuokiossa Uula tunsi taas hengittävänsä raikasta ilmaa vapaan taivaan alla.

Ei kerinnyt Uula kiittämäänkään isäänsä pelastuksesta, sillä kiireesti lähtivät he juoksemaan tunturilta kotiaan kohti. He olivat jo kerinneet lähelle kotiaan, kun vuoresta alkoi kuulua kova jyrinä aivankuin ukkosilmalla.

— Jättiläiset siellä metelöivät, kun meni hukkaan hyvä lietsoja.

Lappalainen virkkoi: — Kumma juttu, vaikka vanhastaan on taru tuttu: Hiipinästä hiiden valtakuntaan tie on suorin kautta kultaluolan.

Usein sarastaissa syksyaamun näkyy Hiipinällä valkohaamu. Monesti on minun muiston aikaan poropaimen kadonnut kuin hautaan; luun ei murenetta koommin nähty. Maako nieli, taikka suohon lietty?

Viel' on ennustettu, että Herran voima hävittää sen luolan kerran.

LAHORLN PRINSSI.

Eräänä leppoisana talvi-iltana vähän sen jälkeen, kun olimme kuulleet sadun ihmeluolasta, istui vaari taas takkatulen loisteessa verkkoa paikkaamassa. Me, nuoriväki, kehimme hänet kohta keskellemme ja pyysimme:

"Vaari, kerro taas meille satu."

"Mistäpä minä aina uusia muistaisin. Luuletteko niitä olevan kuin lankaa kerällä, josta voi milloin hyvänsä keriä ja keriä, loppumattomiin. Ei, lapset; satujen lähteetkin kuivuvat."

"Kerro niistä jättiläisistä lisää. Miten kävi Lumi-Lokalle ja Kinkanokalle, miten kävi sille komealle ihmeluolalle?"

Vaari kohenteli ensin tervaksisella säröksellä takkatulta ja heitti sen sitten liekkeihin, jotka ahnaasti alkoivat nuoleskella siitä tihkuvaa pihkaa.

— Tulkaa tänne lähemmäksi, niin koetan muistella. — Tämän sadun jatko vie meidät ensin kauas pakkasen mailta lämpimän ja rikkaan Intian maille; se johtaa meidät kelmeän kuutamon lumilta helteiseen etelän hehkuun ja kuurakukkasien maasta ikivihantiin lehtoihin, mutta kuljettaa meidät sitten sieltä takaisin. Kerron teille tarinan Lahorin prinssistä ja Revontulten prinssessasta; se kuuluu läheisesti edelliseen.

Näin se kuuluu:

Lahorin kaupungissa, rikkaassa Intiassa, eli kerran rohkea ja rikas prinssi, nimeltä Halmaheera. Hän oli sisarensa prinsessa Padnan kanssa perinyt isältään niin suuren omaisuuden, että hän olisi ollut maailman rikkain mies, jollei Haiderabadin maharadja olisi ollut vielä rikkaampi, juuri siinä seikassa piili hänen onnettomuutensa, ja se oli syynä hänen kansansa kärsimyksiin. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä tahtonut tulla maailman rikkaimmaksi. Mutta minkä hän sille voi, että maharadja oli perinyt isältään enemmän: viisikymmentä arkullista jalokiviä — hän itse vain kolmekymmentä — kaksikymmentä elehvantin kantamusta kultaa — hän itse vain viisitoista. Ei hän sillekään mitään mahtanut, että Haiderabadin maharadjalla oli suurempi valtakunta ja enemmän alamaisia, jotka maksoivat sille enemmän veroja kuin mitä hän sai köyhiltä alamaisiltaan.

Halmaheera oli kuvankaunis mies: tummatukkainen, tummasilmäinen, solakka ja notkea kuin vuorikauris eikä liene lähimailla ollut häntä urhoollisempaa soturia. Hänen mieliurheilunaan oli tiikerien metsästys. Valkoisen norsun selässä ajaen ja alkuasukkaiden avulla hän ajoi pedot rautaverkkoaitauksiin ja pisti ne kuoliaaksi keihäällään. Huimaan metsästykseen tahtoi hän hukuttaa sielunsa kalvavan tuskan ja himon tulla maailman rikkaimmaksi, mutta mikään ei voinut antaa rauhaa. Hänellä oli loistava, marmorikivestä tehty linna, upean puutarhan ympäröimänä, ja sen pihalla solisivat suihkukaivot. Hän piti siellä usein suuria juhlia, joihin kutsui muita rikkaita ruhtinaita ja prinssejä. Mutta niistä ei ollut hänelle itselleen iloa. Päinvastoin kuuli hän usein vieraidensa kertovan kuin kiusaa tehden maharadjan satumaisista aarteista, kuuli mainittavan hänen vielä upeammasta linnastaan ja suuremmista verotuloistaan. Silloin kateus hänen sydäntään kipeästi kouristi. Ja juhlien jälkeen hän istui aina synkkänä suihkukaivollaan miettien, miten hän voisi tulla maailman rikkaimmaksi ja mahtavimmaksi hallitsijaksi. Usein hän sellaisten juhlien jälkeen kutsui kokoon neuvonantajansa, valtakunnan viisaimmat miehet ja kysyi heiltä neuvoa. Toiset kehoittivat häntä suurempaan säästäväisyyteen, mutta useimmat neuvoivat häntä korottamaan alamaistensa veroja kaksin-kolminkertaisiksi. Ja sen hän aina huomasi viisaimmaksi. Hän käski voutiensa kiskoa kansalta yhä suurempia veroja. Aluksi hän sai tosin enemmän kuin ennen, mutta sitä mukaa kuin kansa köyhtyi, vähenivät tulot vielä entisestään. Alamaiset tuskastuivat hänen hirmuhallitukseensa ja nousivat eri tahoilla kapinoimaan. Viimein hänen aikansa kului kapinain kukistamiseen.

Prinsessa Padna oli monessa suhteessa hänen vastakohtansa. Hän oli myöskin kaunis, niinkuin Intian prinsessat usein ovat, mutta luonteeltaan lempeä, uskonnollinen ja oikeamielinen. Kun prinssi Halmaheera kerran tapansa mukaan istui synkissä mietteissään, tuli Padna hänen luokseen, laski keveästi siron kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:

— Veljeni, sinua vaivaa salainen suru, jonka aiheen minä kyllä tiedän, mutta minulla on keino, jonka avulla sinä siitä pääset.

— Mikä se on? kysyi prinssi.

— Vähennä kansalta verotaakkaa, jaa köyhille, joita valtakunnassamme on jo liian paljon, osa aarteistasi ja tee työtä kohottaaksesi alamaistesi hyvinvointia; niin tulet itsekin onnelliseksi.

— Keneltä sinä olet saanut noita hullun ohjeita?

— Nasarolta, pylväspyhimykseltä, joka on käynyt kovan itsensäkieltämisen koulun. Kahdeksantoista vuotta on hän seisonut korkean kivipatsaan päässä sateessa ja helteessä nauttien vain niitä armopaloja, joita ohikulkevat ovat joskus hälle kurottaneet. Hän on kuin elävä luuranko, mutta hänen hengenlahjansa ovat hyvät.

— Ha, haa, nauroi prinssi katkerasti — vai Nasarolta, tuolta kristityltä itsensäkiduttajalta. On sinullakin neuvonantajat!

Prinssi Halmaheera ei siitä parantunut, mutta sen sijaan prinsessa alkoi lievittää alamaistensa kärsimyksiä. Hän auttoi köyhiä ja kastijaosta huolimatta kävi sairaiden luona jakamassa lääkkeitä ja paransi elinkeinoja. Mutta kaiken tämän johdosta joutui hän veljensä epäsuosioon. Prinssi tuli siitä entistäkin ahneemmaksi.

Kun hän kerran istui yksin puutarhassaan, tuotiin hänen luokseen lähettilään pukuun puettu mies. Ja voitteko arvata, mistä hän oli kotoisin? Hän oli Lumi-Lokan lähettiläs, joka korppina oli lentänyt Intiaan asti viekottelemaan prinssi Halmaheeraa hulluun yritykseen.

— Armollinen prinssi, sanoi hän astuessaan esiin. — Minä olen kuullut valtakuntasi viisailta, että haluaisitte tulla maailman rikkaimmaksi, mutta että kukaan ei ole voinut Teitä oikein opastaa. Minä tietäisin keinon.

— Olette tervetullut linnaani, jos sen tiedätte, sanoi prinssi hätäisesti tervehtien. — Mikä on se keino?

Prinssi viittasi vartioille, että saavat poistua.

— Te luulette täällä, että Haiderabadin maharadja on rikkain mies, mutta se on suuri erehdys. Jättiläinen Lumi-Lokka Kuollan niemimaalla on monin kerroin häntä varakkaampi. Ja mikä ilo, hänen aarteensa voitaisiin valloittaa neuvojeni mukaan. Minä tiedän, että olette rohkea soturi. Te voisitte valloittaa aarteet ja sitten tietysti luovutatte osan minulle.

— Pelkuruus on minusta kaukana, kehui prinssi.

Sitten kuvaili vieras Lumi-Lokan luolan aarteita ja sen ihmeellisiä asukkaita, jotka meille ovat jo tuttuja Uulan näkemyksen kautta. Hän ei kuitenkaan kertonut mitään jättiläisten aarteiden todellisesta tarkoituksesta eikä niistä tuhansista ihmisistä, jotka hän oli viekotellut luolaan ja jotka viruivat siellä vankeina maanalaisissa komeroissa tai olivat muuten joutuneet ahneutensa tähden tuhon omiksi. Vieras neuvoi hyvin tarkkaan mitä tietä on Lappiin mentävä ja miten siellä luolassa taisteltava Lumi-Lokkaa ja hänen joukkojansa vastaan. Lopuksi hän virkkoi:

— Voittehan ottaa mukaanne seurueen, muutamia hoviherroja ja parikymmentä ratsastavaa sotilasta suojaksi, kun kuljette laajan Aasian maanosan poikki. Mutta muistakaa, valloitus on tehtävä yksin, ainoastaan nämä apunanne.

Muukalainen otti taskustaan kourallisen mustia höyheniä ja tarjosi ne prinssille.

— Mitä minä niillä teen? kysyi prinssi nauraen ja alkoi epäillä, että mies on hullu.

— Katsotaan...

Samassa hän nosti höyhentukon suunsa eteen ja puhalsi sen ilmaan. Voi ihmettä! Jokaisesta höyhenestä kasvoi silmänräpäyksessä korppi, oikea musta korppi. Ilma oli niitä aivan sakeanaan heidän ympärillään. Ronkkuen ja raakkuen lentelivät ne sinne tänne ja kohta niitä istui linnan katto ja puutarhan puut mustanaan.

— Vie pois lintusi, huusi prinssi peräytyen pari askelta.

— Luulin Teidän ylhäisyyttänne rohkeaksi mieheksi, sanoi vieras nauraen. Samalla hän läiskäytti kämmenellään polveensa ja siinä silmänräpäyksessä muuttuivat linnut jälleen höyheniksi kerääntyen vieraan käteen.

— Säilyttäkää näitä huolellisesti. Kun päästätte ne lentoon aarreluolalla, taistelevat ne puolestanne. Jos lyötte nämä höyhenet maata vasten, muuttuvat ne sotamiehiksi, jotka Teitä puolustavat, mutta eivät muualla kuin luolalla. Ja jos Teillä on vihamiehiä, niin antakaa hänelle osa näistä höyhenistä ja neuvokaa, miten ne muutetaan linnuiksi, mutta ei sitä, miten ne saadaan jälleen höyheniksi, niin saatte nähdä kuin hänelle käy; hänestä tulee pian rutiköyhä.

— Ah, saanko minä ne höyhenet, huokasi prinssi.

Vapisevin käsin otti prinssi Halmaheera höyhenet ja kätki ne norsunluusta tehtyyn lippaaseen.

— Minä tulen ensi vuonna osaani perimään, sanoi vieras ja jätti hyvästit.

Sen jälkeen prinssi valmisteli Lapinmatkaansa tulisella kiireellä. Hän valitsi seuralaisikseen viisaimmat hoviherrat ja urhoollisimmat sotilaansa. Hoviherrat pudistelivat epäillen päätään kuullessaan, että matkan päämäärä oli Kuollan Lappi. Kartoistaan näkivät he sen olevan kaukana Jäämeren äärillä. Mutta heidän täytyi totella. Sotamiehet eivät aavistaneetkaan kuinka hirvittävän kaukana se oli. Hän ei kenellekään muille kuin sisarelleen prinsessa Padnalle selittänyt matkansa todellista tarkoitusta. Jotkut arvelivat olevan kyseessä tavallista suuremman metsästysretken, toiset taas jonkunmoisen pyhiinvaellusmatkan. Mutta alamaiset olivat iloissaan päästessään joksikin aikaa vapaaksi ahneesta hallitsijastaan, varsinkin kun kuulivat, että prinsessa Padna jäi hoitamaan hallitusta siksi aikaa. Prinssiin eivät vaikuttaneet mitään sisarensa kiellot eivätkä varoitukset. Hän oli kuin tulisilla hiileillä toivoen vihdoinkin tulevansa maailman rikkaimmaksi ruhtinaaksi.

Prinssi pukeutui loistaviin, hopealla ja kullalla kirjailtuihin vaatteisiinsa, varusti suuren karavaanin ja otti mukaansa neuvonantajiaan ja aseistettuja sotilaita, joiden piti paluumatkalla suojella kallista aarretta, minkä hän aikoi valloittaa. Kuormakamelit kantoivat monta suurta kääröä tyhjiä säkkejä, joihin hän aikoi pakata Lumi-Lokan kalleudet. Sisarensa prinsessa Padna saatteli seuruetta lähimpään kaupunkiin ja varoitteli hyvästiä sanoessaan veljeään, ettei antautuisi liian suuriin seikkailuihin ja vaaroihin maallisen rikkauden tähden. Hoviherrat olisivat mielellään palanneet prinsessan kanssa kotikaupunkiinsa, mutta kukaan ei uskaltanut nousta vastustamaan prinssin tahtoa.

Mutta kohtalo tuli heille avuksi. Afganistanin rajoilla tapasivat he emiirin sotaväen osaston. Sen päällikkö pysäytti karavaanin ja vaati kiivaasti prinssiä palaamaan takaisin omalle maalleen.

— Te olette vakoojia, ärjyi hän. — Te olette tulleet tutkimaan, mistä sotajoukkonne voisi tunkeutua meidän maahamme. Vakoojille on lyhyt tuomio.

Suurilla lunnailla sai prinssi viimein ostetuksi miehensä vapaiksi ja sillä ehdolla, että heti kääntyvät rajalta takaisin. Prinssiä tämä kovin harmitti, sillä hän ei tavallisesti pyörtänyt takaisin suunnittelemaltaan retkeltä. Eikä hän itse nytkään palannut. Hän lähetti pääjoukkonsa kotiin, mutta itse hän aseenkantajansa seuraamana ja venäläiseksi kauppiaaksi pukeutuneena jatkoi matkaansa kiertoteitä. Hän otti matkaansa vain kolme kamelia, joista yksi kantoi tyhjiä säkkejä.

Matka sujui nyt onnellisemmin. He kiipeilivät korkeiden vuorijonojen poikki matalampia solapaikkoja etsiskellen, he vaelsivat laajojen ruohoarojen yli, ja kun tuli joki vastaan, etsivät he aina matalamman koskipaikan, minkä yli kamelit kahlasivat. He yöpyivät usein alkuasukkaiden huopatelttoihin tai kivi- majoihin ostaen näiltä paimentolaisilta maitoa ja lihaa, kun kotieväät loppuivat, mutta usein he saivat viettää yönsä omassa teltassaan nälkäisinä ja janoisina. Näin kulkivat he aina "Kysylkumin" eli punaisen hiekan erämaan keskelle, jossa heitä kohtasi suuri onnettomuus.

Vaellettuaan monta päivää polttavan kuumia heinäaroja ja hiekkakinosmaisemia, joissa ei hakemallakaan löytänyt vedentippaa kuivan kielen kostukkeeksi, vielä vähemmän juotavaksi ja joissa ei näkynyt ihmisestä jälkeäkään, tulivat he viimein eräänä iltana kosteampaan notkoon, jossa oli keitaan tapainen.

— Vihdoinkin saamme itse ja kamelimme juoda, huudahti prinssi.

— Tästä näkyy kulkevan oikea karavaanitie, lisäsi aseenkantaja. — Kenties saamme täällä ampua jonkun saiga-antiloopinkin eväittemme lisäksi.

Tuskin olivat he riisuneet kamelinsa syömään keitaan lähistön suolayrttejä ja piikkisiä pensaita ja tuskin olivat he saaneet telttansa pystytetyksi, kun taivaan rannalla näkyi hurjaa vauhtia lähestyvä ratsastajajoukkue, jonka jäljiltä nousi tomupilvi kuin savu ilmaan. Prinssi luki ainakin kaksikymmentä ratsumiestä, jotka nopeilla hevosillaan ajoivat heitä kohti. Kun joukko tuli lähemmäksi, näytti se olevan hampaisiin saakka aseistettu. Turkkilakit päässä, punainen viitta yllä, miekka hampaissa ja ratsupistooli kädessä läheni heitä julman näköinen joukko kuin taisteluun hyökäten.

Prinssi antoi merkin, että he olivat rauhallisia ihmisiä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Ratsastajat saartoivat heidät ja vaativat antautumaan. Prinssi tunsi heidät turkkomanilaisiksi karavaanien ryöväreiksi ja tiesi, että heillä ei ole armoa. Sentähden komensi hän aseenkantajansakin hiekkakummun suojaan, josta he avasivat tulen hyökkääjiä kohti. Vimmatusti puolusti retkeilijämme itseään, ja kolme ryöväriä suistui taistelun tuoksinassa haavoittuneena ratsuiltaan. Mutta aseenkantajakin sai kuulan niskaansa eikä sen jälkeen liikauttanut jäsentäkään, ja prinssi itsekin sai miekaniskun olkapäähänsä; hänen oli siis ylivoiman edessä lannistuttava. Verenvuodosta pyörtyneenä joutui hän vihollisten vangiksi.

Kun hän tuli jälleen tajuihinsa, makasi hän suullaan hiekassa kädet selän taakse sidottuina. Haavoitettua olkapäätä särki hirveästi, kun hän koetti kääntyä katsomaan, mitä viholliset puuhasivat. Nähdessään vankinsa liikahtavan karjasi joukkueen päällikkö, hyvin mustaihoinen ja rokonarpinen mies:

— Tule heittiö näyttämään, miten tämä rasia avataan.

Miehet olivat jakaneet tasan koko prinssin omaisuuden, ja päällikkö piti juuri kädessään sitä norsunluista lipasta, jossa olivat taikahöyhenet. Taistelun tuoksinassa oli prinssi unhottanut koko taikakalun.

— Jos saan käteni irti, niin mielelläni siinä teitä autan, sanoi hän, ja vahingonilo hytkäytti hänen sydänalaansa.

Päällikkö selvitteli nuoran hänen käsistään, potkasi häntä komentaen avaamaan lippaan. Prinssi vihastui moisesta loukkaavasta käytöksestä, mutta nousi hammasta purren ylös, kaivoi taskustansa avaimen ja avasi lippaan. Päällikkö kourasi vihaisena lippaan sisältöä ja heitti höyhenet ilmaan. Hän nähtävästi toivoi lippaan sisältävän paljon arvokkaampaa tavaraa. Ryöväripäällikkö vallan kauhistui nähdessään joka höyhenestä kehittyvän korpin. Pian ronkkui niitä ilma mustanaan: tuhansin, kymmenin tuhansin parveili niitä ilmassa ja pian laskeutui niitä maahankin niin, ettei näkynyt paljon muuta kuin korppien päitä ja selkiä. Mutta enimmän kiehui niitä ryövärien ja heidän hevostensa ympärillä. Terävin nokin kuin keihäin iskivät ne ilmasta kuin haukat heidän päitään kohti. Toiset tähtäilivät iskunsa silmiin. Mutta prinssin ne jättivät rauhaan. Häntä jo melkein nauratti vihollistensa hätä, kun ne huutaen ja miekoillaan huitoen koettivat päältään karkoittaa raivoisia lintulaumoja. Monelta korpilta siinä katkesi siipi tai jalka, moni putosi maahan kuoliaana, monelta putosivat höyhenet, mutta joka höyhenestä syntyi aina uusi korppi. Ja lauma kasvoi täten kuin synti. Toinen suuri rykelmä kiehui hevosten ympärillä. Korskuen ja silmät kauhusta pyöreinä hyppivät ratsut pystyyn kiusanhenkien kynsissä. Taistelu kesti monta tuntia, mutta sitten väsyivät sekä hevoset että miehet ja joutuivat nälkäisten korppien saaliiksi. Kun ryöväreistä ja heidän ratsuistaan oli vain paljaat luurangot jäljellä, löi prinssi Halmaheera kämmenellään polveensa ja katso: samalla hetkellä muuttuivat haaskalinnut taas höyheniksi, jotka palasivat jälleen siihen norsunluiseen lippaaseen.

— Ahneus teidät petti, murisi prinssi noustessaan hiekasta, johon taistelun aikana oli kaivautunut. Mutta samalla hän huomasi, että itsekin ahneutensa tähden oli lähtenyt matkalle. Ihmeekseen huomasi hän, että hänen kamelinsa olivat aivan terveinä. Vaikka häntä vähän kauhistutti jäädä yöksi kammottavien luurankojen keskelle, ei hän voinut jatkaa matkaansakaan haavoitetun olkapäänsä tähden. Sitäpaitsi tahtoi hän kunnialla haudata aseenkantajansa, jonka ruumiiseen korpit eivät olleet koskeneet.

Prinssiä ei yöllä nukuttanut, sillä hän mietti, mitä oli hänen tehtävä: palatako kotiin vai jatkaa yksin matkaa. Toisinaan oli hän sillä päällä, että hän aamulla kääntää kamelinsa kotia kohti, tyytyy siihen, mitä hänellä on ja hallitsee valtakuntaansa. Mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen päätökseen, että hänen täytyi päästä päämäärään. Ja tähän päätökseen vaikuttivat lippaaseen suletut taikahöyhenet, jotka olivat jo näyttäneet mahtinsa. Nyt hän ei enää aikonut jättää lipasta muiden tavarain joukkoon, vaan aikoi pitää sen aina lähettyvillä.

— Mikä salaperäinen voima piileekään tuossa höyhentukossa! Lippaaseen suljettuna se on vaaraton kuin synti, jota hillitään. Mutta vapaaksi päästessä se synnyttää lisää ja lisää leviten ja hävittäen kaiken, minkä kanssa joutuu kosketukseen. Minä voisin näillä höyhenillä valloittaa koko Venäjän valtakunnan, mietti prinssi.

Haudattuaan kelpo aseenkantajansa erämaan hiekkaan, lähti prinssi aamunkoitossa jatkamaan matkaansa pohjoiseen. Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun näki taas edessään ratsujoukon, paljon suuremman kuin hävitetty ryövärijoukko oli. Aamuauringon kilossa välkähtelivät keihäät ja miekat, ja sen jäljeltä nousi pöly ilmaan, kun se ratsasti tulisilla hevosillaan. Prinssi huomasi, että oli turhaa muuten aikoakaan niitä vastustaa, jos ne ovat ryöväreitä kuin taikahöyhentensä avulla. Hän vei kamelinsa syrjään hiekkakinoksen suojaan ja otti lippaan käteensä. Kun ratsumiehet olivat tulleet lähemmäksi, tunsi hän ne venäläisiksi kasakoiksi, ja kun prinssi taisi jonkun verran venäjänkieltä, antautui hän puheisiin.

— Kauppias! huusi kasakkapäällikkö, oletko nähnyt matkallasi turkkomanilaista ryövärijoukkoa, se on tällä karavaanitiellä tehnyt paljon pahaa. Me olemme tulleet sitä takaa-ajamaan.

Halmaheera selitti yksin tuhonneensa koko joukon. Kasakat nauroivat luullen, että mies oli sekapäinen. He jatkoivat matkaansa, samoin prinssi. Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun kasakat palasivat takaisin.

— Laskeudu alas kamelisi selästä, ärjyi kasakka uhaten aseellaan, me vangitsemme sinut, sillä sinä olet ryöväreiden päämies, sinun muukalainen muotosi ja puheesi sen ilmoittaa ja sitäpaitsi sinulla on heidän aseensa. Olet joutunut häviölle taistelussa meidän toisen joukkomme kanssa ja nyt aiot paeta.

Selitykset eivät auttaneet.

Puolikymmentä pitkätukkaista ja villinnäköistä kasakkaa hyppäsi alas ratsuiltaan ja hyökkäsi poloisen prinssin luo aikoen hänet kytkeä nuoriin. Silloin prinssi avasi norsunluisen lippaan, kourasi osan höyheniä käteensä ja puhalsi ilmaan. Tuulenpyörre hajoitti niitä lisää, mutta voi surkeutta, höyhenet eivät muuttuneetkaan korpeiksi, vaan hajosivat ja katosivat kuin tuhka tuuleen.

Prinssi olisi heittänyt ilmaan loputkin höyhenistä, mutta ei ehtinyt.

— Mitä sinä siinä taiot, huudahti kasakka lyödä sivauttaen häntä ratsupiiskallaan.