Part 7

Ja hänellä, jolle ei koskaan ennen elämässä oltu suotu valtaa vieraaseen ihmiseen, hänellä ei ollut varaa hellittää hiukkaakaan otettaan Biettar Oulasta. Jos hänessä olikin alkuaan ollut hiven ihmisrakkautta, niin se kuoli tähän koiranpuremaan, -- ainakaan Biettar Oulaa kohtaan sitä ei enää ollut. Nyt hän oli rautana vahvimman miehen kaulassa, minkä tunsi; ja nyt hän puristaa! Ja vähitellen hän alkoi itsekin käsittää, että juuri tuo veretön, tummanharmaa, jota hänessä voitiin vain aavistaa, mutta joka ei koskaan näkynyt pinnalla, -- että juuri se oli puristimena. Ja sensuuntaiset lahjansa hän käytti parhaansa mukaan.

Tämä hänen olemuksensa esti Biettar Oulaa ajoissa käymästä häneen käsiksi. Siinä oli jotakin, minkä Biettar Oula oli toivonut ajan mukaan häviävän. Hän ei ollut tottunut mairitteluun eikä pikkumaiseen, epäluuloiseen vaanimiseen. Hän oli tottunut halveksimaan kateutta ja muuta sellaista.

Mutta Biettar Oula ei ollut muistanut sitä, mitä hänessä oli tapahtunut Lassen ollessa poissa.

Idun nykyiseen heikkouteensa Lassea kohtaan hän sai jo käräjäkuulustelun aikana. Hänelle oli pistävä piikki, että oli joutunut niin likelle pakollista väärän valan tekoa. Silloin hän oikeimmiten ensi kerran teki tuttavuutta pelon kanssa. Ja jo ensi yönä heräsivät pieninä pistoksina pahat aavistukset, että Lassesta koituisi hänelle tukala vastus. Sittemmin hän puhalsi ne pois. Tyhmiä kuvitelmia! Mutta -- joskus hän kuitenkin unohtui seisomaan hiirenhiljaa ja miettimään tätä Lassen kohtaa.

Lasse tuli -- ja pistokset lisääntyivät, melkein Biettar Oulan tietämättä.

Tämä epäilysten koverrustyö jatkui vuosikausia hänen sisällään.

Mutta kun hänen maineensa sitten äkkiä muuttui -- sekin hänen tietämättään --, ja hän nousi arvosta toiseen ja päätyi lautakuntaan --, silloin hänestä tuli valpas, varovainen, herkkätuntoinen, vieläpä epäluuloinenkin. Ja silloin hän alkoi tajuta, kuinka hirveän paljon Lassen pahat silmät ja niljakas olento olivat tuhonneet hänen vastustusvoimaansa. Hän oli menettänyt kaiken itsehillitsemisvoiman ja tajun keinojen vaikutuksesta: hän tuhlasi Lasselle lahjoja ja naurettavia huomionosoituksia -- vaikka hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi kokemusta siitä, ettei enkelinkään hyvyys pystynyt Lassen läpäisemättömän paksuun jäisen tunteettomuuden kuoreen, -- päinvastoin liitti uusia kerroksia siihen.

Hän tuli neuvottomaksi ja väsyi, haparoiden etsiessään keinoja Lassen kurissa-pitämiseksi. Vihdoin tapahtui Biettar Oulalle jotain eräänä yönä.

Hän oli kauan valvonut makuullaan; viime aikoina häntä oli alkanut vaivata unettomuus. Nyt hän makasi aivan jäykkänä, joka lihas jännitettynä. Silloin hän alkoi tuntea hitaita värähdyksiä, -- ne olivat niinkuin seinäkellon hiljaista kehräystä, kun se alkaa lyödä --, ja äkkiä hän tunsi väkevän nykäyksen, silmien ohi vilahti valo, -- oliko se salama? Hän nousi, laski käden sydämelleen vakuuttautuakseen että eli vielä, -- tuiotti ympärilleen... Kyllä hän oli teltassa, -- ja Elle huokui rehevänä, rauhallisin henkäyksin hänen vieressään...

Seuraavana yönä hän makasi samaten ja odotti tuskallisena, että edellisen yön tapaus uudistuisi. Mutta hän koetti maata silmät sulettuina: ehkä uni sentään ehtisi ennen... Silloin hän näkee harmaan pilkun; eikö hän makaa silmät sulettuina? -- Kyllä... Mutta hän näkee kuitenkin harmaan pilkun pimeässä, kappaleen matkan päässä silmistään... Äkkiä se siirtyy likemmäs, muuttuen samassa Lassen kasvoiksi, -- niissä silmät verestävät ja ne ovat kuihtuneemmat ja harmaamman verettömät kuin koskaan... Hetken päästä ne muuttuvat Biettar Oulan omiksi kasvoiksi, yhä ollen kuihtuneet ja verettömät...

Hän nousi ähkien. Elle heräsi: "Mitä nyt, Oulatsham?"

Biettar Oula ryömi Ellen peiton alle ja kätki kasvonsa tämän syliin, pelokkaana ja vavisten kuin pieni lapsi...

Näihin aikoihin palasi hänen muistiinsa myöskin eräs vanha elämys. Siitä oli jo monta monituista vuotta, eikä hän ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta nyt se tuli, ei vain muistona, vaan tuoden mukanaan koko pusertavan voimansa... Hänelle tuli jälleen halu repiä Ellen sieramia, puristaa häntä reidestä ja hän kuvitteli mielessään, kuinka voudin luut ruskaisivat, jos hän... Mutta sitten hän pelästyi: hän ei voinut vakuuttautua siitä, että hän itse suoriutuisi voittajana taistelusta. Hänen ajatuksensa rohkeus horjui joka hetki, -- ja seuraukset nostivat päätään ilkeinä kuin aaveet... Oh ei! Hän toivoi voivansa välttää sellaista...

Olkoon! -- -- Vouti oli ottanut Hukan tyttären Jussalta. Kaikki ihmisethän olivat kertoneet, että Elnasta tulisi Jussan vaimo... Kuka tiennee! -- -- --

XV.

Eräänä syksynä he majailivat karjoineen muutaman tunturijärven rannalla, lähes kymmenen penikulmaa etelään kylästä.

Eräänä iltana vaikenivat paimenten joikaukset.

Vanha muori Biettar makasi viimeisillään.

Porojen liikunta teltan ohi ilman paimenten tavallisia huutoja kuulosti niin synkältä -- niinkuin aaveitten huounta --, ja vahvensi hetken vakavuutta.

-- Etkö voi joikua vähääkään! -- Girjes! Hus! -- Muori hosui sauvallaan ja raapi paksukarvaisia poronnahkoja, joihin hän oli kiedottu.

Andi -- pikku Andiksi häntä vieläkin kutsuttiin -- istui takan toisella puolen. Joka kerta kun tuoreilta käryävien koivunoksien savu tuprusi kokoon, hän katsoi ohi padan. Mutta isoäidin silmät kiilsivät niin jäykkinä mustaa teltanseinää kohti. Nyt aikoi Andi koettaa olla katsomatta enempää. Ja hän istui nurpolla nenin ja surkeannäköisenä, eikä hänen silmiinsä noussut kyyneleitäkään.

Elle istui käsissään Uusi Testamentti ja virsikirja.

Revontuli-kielekkeet värähtelivät suuria kaarroksia tehden taivaalla.

-- Nyt taivas palaa! -- Paetaan! -- Ja muori Biettarin silmät tähystivät ylös savuaukosta.

-- Sotke veri lumeen, Oula!... Hävitä kaikki jäljet! Osaatko muuttaa merkin? -- Etkö? -- Leikkaa sitten korvat pois!

Biettar Oula kalpeni. Nämä sanat olivat aina olleet äidin suussa, joka kerta kun he entisaikoina olivat teurastaneet muiden poroja.

-- Lue Testamenttia, Elle!

Elle lehteili kylmin sormin likaista kirjaa. Mutta savu karvasteli silmiä ja valo oli heikko, eikä Elle ollut kirjaan kajonnut rippiaikansa jälkeen.

-- Etkö edes voisi hiukan rukoilla? Jaa -- mutta... ei hän keksinyt yhtään rukousta, jonka olisi osannut ulkoa.

-- Mutta sano hänelle joku Jumalan sana! Kunhan hän vaan tapaisi jonkun!

-- Emmekö veisaa virren, Elle?

-- Vain "Herra, Luoja taivasten". He taisivat sen kumpikin hyvin. Mutta vain yhden värsyn.

-- Minusta meidän pitäisi se laulaa uudelleen, sanoi Biettar Oula. He lauloivat sen neljästi ja heidän sydämensä lämpeni.

Kunpa he nyt osaisivat sanoa vielä jonkun Jumalan sanan!

Elle alkoi "Isämeitää". Ei hän kyllä kaikkea ehtinyt muistella; mutta enimmät hän sentään sai sanotuksi...

-- Jeesus, kuului hiljaa muorin huulilta.

Ja juuri kun Biettar Oula avasi teltan oven, noutaakseen hiukan puita, veti vanha muori Biettar viimeisen henkäyksensä; samalla puhalsi kylmä syksyn viima lakeudelta hänen vuoteensa yli.

-- Eikö hän sanonut Jeesus?

-- Sanoi!

-- -- --

Ei ollut vielä rekikeli, ja hankalata oli saada ruumis kuljetetuksi kylälle.

Pari päivää kuoleman jälkeen laskettiin muorin maalliset jäännökset ahkioon ja haudattiin ylemmäs eräälle kivikkorinteelle.

Hänen vanha palvelijansa Aslak luki hautausluvun virsikirjasta. Sitten hän rakensi kivistä korkean kummun ruumiin yli, jotta pedot eivät kävisi sitä syömässä.

XVI.

Oli ollut roskailmat jonkun aikaa. Ja kun kylmeni, niin lumisohju hyytyi jääksi jäkälän yli. Eläinten oli hankala löytää paljaita paikkoja ja ne harhailivat yltympäri tuntureilla järven seutuvilla.

Eräänä muori Biettarin kuoleman jälkeisenä päivänä Biettar Oula ja Lasse seisoivat teltan ulkopuolella. Lassen piti lähteä paimeneen, mutta vitkasteli tapansa mukaan viimeiseen asti.

Vihdoin Biettar Oula sanoo: "Näetkös nuo porot tuolla kukkulalla järven toisella puolen? -- Olisi ehkä paras ajaa ne järven eteläpäähän. Siellä on parempi paimentaa".

Jaa -- niin -- täytynee kai hänen se sitten tehdä... "Kai jää on jo niin vahva, että minä pääsen siitä yli".

Biettar Oula puri hampaansa yhteen. Ajatukset, joita hän viime päivinä oli hautonut, olivat äkkiä toteutumaisillaan, vieläpä ennenkuin hän oli ehtinyt oikein läheisesti tottua niihin.

-- Kyllä, kyllä, aivan varmaan. Ääni petti; hänen täytyi niellä sanat.

Lasse alkoi mennä jään yli. Askeleet tuoreessa lumessa pitenivät pitenemistään. Biettar Oula seisoi katsellen. Jäältä kuului lyhyitä kumahduksia, jonkun kerran pitkällistä ratinaakin... Biettar Oulaa värisytti.

Lasse lähestyi jo toisella puolen kohoavaa jyrkkää kallioseinää... Silloin juoksee Biettar Oula alas rantaan ja koettaa vetää henkeä huutaakseen Lasselle, että hänen täytyy kääntyä takaisin, -- -- -- mutta ääni ei pääse kurkusta, -- hän lysähtää kokoon ja saa esiin huudon samassa hetkessä, jolloin jää murtuu... Lakki jäi kellumaan aukkoon, ylös kohoilevat poreet sitä pyörittelivät hiljakseen... Ja sitten kaikki pysähtyi. Kallioseinän alla oli vettä syvältä.

XVII.

Huuhkaja on avaruuden hiljaisia. Se on ylevä yksinäisyydessään, ja sen lähestyminen ihmisten ilmoille tietää pahaa. Sillä se tulee muistuttamaan ihmistä: "muistathan sen rikoksen!"

Biettar Oula, joka nyt oli alkanut arkoa ihmisiä eikä koskaan saapunut telttaan ennen myöhää yötä, istui eräänä iltana hämärissä erään korkean kivikkorinteen reunalla, joka laskeutui jyrkästi jokea kohti. Pimeys oli jo täyttänyt laakson; mutta myöskin lakeudella valo kokoontui yhä enemmän läntisen tunturiharjanteen ylle kellanvihreäksi, ja välimatkat kaikkialla lyhenivät.

Biettar Oula on kivikkorinteen reunalle koonnut suuren kasan kuivia, tervaisia honganjuuria. Kammotus voi tulla, ja tuli on hyvä turva, kun pimeys peittää lakeuden...

Kuuluu kumea, pitkä "huhuhuu". Biettar Oula nostaa silmänsä ja näkee säihkyvän silmäparin korkealta, rinteen reunalla kasvavan tuultentuivertaman hongan latvasta...

Huuhkaja siellä on. Ja sen ääriviivat piirtyvät, suurina kuin kotkan, yönharmaata taivasta vasten. Se istuu järkähtämättömän hiljaa, mahtavaan höyhenpukuun kietoutuneena. Tasainen rinta loistaa harmaalta kuin kuolleen kuultava iho, ja ihmisennäköisten kasvojen hehkuvat silmäterät tähyävät hellittämättä jyrkänteen reunalla istuvaa suurta olentoa. Huuhkaja kääntää hiukan päätään ja silmäterien viistosäteet värähtävät vähän -- ja kaikki liikunta lakkaa taas, niin että miestä alkaa ahdistaa...

Hänen rintansa täyttää vapistuttava halu rikkoa tämä autio kuolonhiljaisuus suuren eläimen pauhaavalla mylvinällä... Mutta rinnasta ei lähde mylvinää, ja hänen täytyy vaieta...

Vihdoin huuhkaja nousee siivilleen ja liitää aavemaisen ääneti laakson sumeaan yöhön...

Se on kuolon kutsu. Kolmannen kerran se tulee seurassaan ikuisen pimeyden herra...

Lakeudelta kuuluu kohua. Siellä tulee syysmyrsky.

Biettar Oula hoippuu juurikas-kasan luo. Hän raapaisee tulitikulla tulta housuistaan, kipinä syttyy pimeyteen ja tuikahtelee hänen tärisevien kämmentensä välissä... Hän sytyttää kasan... Syysmyrsky tulee ja hulmuttaa nuotionliekit suurina, kiivaina aaltoina valtavasti paisuvia savupilviä kohti, joihin heiastuu punainen loimotus. Nuotion ahjossa paukkuu ja säkenöi, ja koirain ulvonta laakson toiselta puolen viiltää surkeana pimeyden läpi...

Tulen loimo kajastuu kauas laakson ylle tummuuteen ja pyyhkii myös jyrkkää rinnettä, joka näyttää häilyvän kostean välkkyvänä syvällä pimeydessä.

Biettar Oula hyppii ja huitoo rovion ympärillä, veri kiertää suloisen levottomana suonissa... "Jää on vahva", kuiskaa hän myrskyyn, joka ulvoo laakson puiden yllä ja viheltää kuin huilu jyrkänteen ohuissa, kuivissa pensaissa...

Se valittaa huojuvassa metsässä ja huokuu pimeydessä.

-- Minä olen tappanut hänet, kuiskaa hän myrskyyn, ja hulluus hehkuu hänen silmissään, kun hän ryntää edes takaisin häilyvien liekkien läpi... Hän pysähtyy kuuntelemaan. "Nyt minun sanani purjehtivat myrskyn mukana". -- Hän painaa korvansa maata vasten ja kuuntelee. "Kunhan ne vaan eivät tapaa ketään!... Hys!"

-- Nyt ne räpyttelevät erääseen ikkunaan!... "Kenet sinä olet tappanut? -- Kenet sinä olet tappanut, Biettar Oula?" -- Mutta Biettar Oulan sanat eivät puhu enempää. Ne vain makaavat lattialla, ja kun vouti sytyttää tulitikun, ei hän näe useampia sanoja kuin "minä olen tappanut hänet"... Mutta seinällä hän näkee sanat "jää on vahva". Ne ovat paukahtaneet siihen niin kovaan, että säkeniä sinkoilee ympärille...

Silloin Biettar Oula kuiskaa myrskyyn:

"Jos sinä annat minut ilmi, niin minä vedän ytimen sinun luistasi!"...

Väki, jolla oli teltat laakson toisella puolen ja jonka koirain ulvonta oli herättänyt, seisoo kauhuissaan katsellen hulmuavien liekkien ympärillä riehuvaa olentoa.

Äkkiä rovio putoaa alas jyrkänteen reunalta ja ahjo hajoaa pitkin rinnettä ja sammuu pitkänä juovana pimeyteen. Vyöryvän kivilohkareen jyminä kaikuu ukkosena jyrkänteeltä, ja jää murtuu ja vesi kuohuu ja särkee peitteensä mylvähtäen, ja sen huounta leviää värähtelevinä aaltoina jään alitse ja ylitse, kaarena ylt'ympäriinsä, hukkuu tuolla, mutta herää jälleen kauempana, palaa takaisin lähtökohtaansa nostaen ilmoille uusin voimin suuren, parkuvan ärjynän. Tuo kuollut vesi, joka äsken päilyi niin raukean tyynenä jään alla, nousee kuin tukehtuva ja riehuu hengästyneenä, kunnes vähitellen raukenee jälleen... Sitten kaikki vaikenee. Mutta vielä kerran kuuluu alempaa viiltävä suhina, -- ja viimeisen, värjyvän kaiun vanavedessä saapuu rinteeltä uusi ääni, johon aaltojen huounta sammuu, nousee hurjaksi huudoksi, yllyttäen koirat ulvomaan mukanaan, ja syytää myrskyn tohinaan jumalattomia sanoja...

XVIII.

Myöhään eräänä talvi-iltana istui Jussa ikkunan ääressä, katsellen ulos. Suuren kivikirkon ympärillä pistää lumesta siellä täällä esiin vinoja puuristejä. Hanki ulottuu melkein kirkon kapeisiin ikkunoihin saakka ja sitä on katolla paksuna peitteenä.

Koivut koettavat kiivetä laaksonseinämää ylöspäin; mutta lumi ikäänkuin painaa ne alleen maahan, ja hanki saa kietoa syliinsä koko matalan, piiloon kutistuneen harjanteen ja lakeuden.

Talvitie, joka kulkee pienen laakson läpi, on myös puoleksi lumen peittämä. Niillä parilla perheellä, jotka asuvat kauempana kirkon pohjoispuolella, ei ole monesti asiaa ihmisten ilmoille. Melkein kaikki Jussan seurakuntalaiset asuvat nimittäin alempana, suuren rajajoen varrella, peninkulmien laajuisella alueella.

Niin hän on istunut joka ilta viime syksystä alkaen, jolloin hän tuli tähän virkaan, -- kuulostanut ääniä, halunnut kiihkeästi särkeä hiljaisuuden omalla äänellään, mutta ei ole koskaan tullut tehneeksi sitä...

Kun sitten tuo pakahduttava huutamisen halu jälleen palaa, käy hän avaamassa ruokasalinoven, kuullakseen vanhan suomalaisen palvelijattaren laulavan kyökissä hengellisiä lauluja. Kuten vanhat, kuluneet virka-huonekalut, niin hänkin on joutunut perintönä papilta toiselle, joista jok'ikinen on täällä ollut vain vierailemassa.

Hetken kuluttua hän jälleen menee ikkunan ääreen istumaan.

Vanha Marja on mennyt maata, ja täysikuu on juuri kohoamassa harjanteen takaa.

Ja Jussa istuu vielä pieniruutuisen ikkunan ääressä.

Kirkon suuresta varjosta erkanee äkkiä esiin pieni kieleke, joka liikkuu nykäyksittäin eteenpäin maata pitkin yli lumen, kadoten sitten tornin pitkään varjoon.

Jussaa ahdistaa näky.

Kirkonaidan vieressä seisoo eräs mies, pannen liekaan poroa. Hän sitoo sukset jalkoihinsa ja suuntaa kulkunsa suoraan pappilaa kohti.

Tuo pitkä, kömpelö olento tulee aivan ikkunan luo.

Jussa nousee.

Mies pysähtyy ja katsoo sisään. Huurteisten kulmakarvojen alta hehkuu katse, jonka Jussa luulee tuntevansa.

Jussa koettaa avata kiinnijäätyneen ikkunan; mutta mies viittoo kieltäen. "Hys!" -- Hän painaa kasvonsa kokonaan ikkunaan... "Oletko yksin, Jussa?" kuiskaa hän.

-- Olen. Biettar Oulahan siellä?... Mene ovelle, minä tulen päästämään. -- -- --

Biettar Oulan nyyhkytykset olivat vähitellen muuttuneet hereäksi, hillityksi itkuksi. Sanat nytkähtelivät ylös kurkusta; ne painuivat ja nousivat jälleen, nostaen samalla näkyviin hänen elämänsä suurta, märkivää ajosta. Tuo suuri, voimakas mies ei ollut itkenyt lapsuudestaan saakka, ja hänen itkunsa oli nyt sitä väkivaltaisempi ja tuskallisempi...

-- -- -- "Minä olin huutamaisillani häntä kääntymään takaisin; mutta niinkuin jokin olisi salvannut minulta hengen rintaani, minä olin tukehtumaisillani... Ja paha ajatus se varmaan tukahdutti hänen äänensä... Ajatus, minun paha ajatukseni se tappoi hänet! -- Aina minä tähän samaan johdun, jos kuinka koetan syitä vainuta!... Enkä minä enää kauemmin voinut kestää. En voinut, Jussa! Minun täytyi tulla tänne. En uskaltanut mennä oman papin luo. Ja sinuthan minä olen tuntenut pienestä pitäin".

He olivat sammuttaneet lampun, ja kuu paistoi hänen kalpeille, kuihtuneille kasvoilleen, hänen istuessaan lattialla, nojaten päätä Jussan polviin.

-- Et sinä siksi, että sinun syntisi -- tämä sinun paha ajatuksesi, josta puhuit -- sellaisenaan olisi pahempi kuin meidän syntimme ja ajatuksemme useimmiten, -- et sinä siksi ole kärsinyt niin paljon. Vaan siksi, että sinun mielesi oli sairas silloin, koko sinun sielusi oli hellä ja arka, ja jokainen ajatus iti omassatunnossasi kuin rikkaruohon siemen mehevässä mullassa... No niin, synti olkoon synti! -- Mutta ole vakuutettu siitä, että se synnin hirmu, joka sinua on hävittänyt, se on nostanut sinua Jumalan puoleen, niinkuin ankara hyökyaalto, joka huuhtoo hukkuvaa ihmistä ja kuljettaa sen rantaan... Etkö itsekin tunne nyt olevasi likempänä Jumalaa?

Kyllä. -- Biettar Oula tunsi. Kun hän lähemmin ajatteli, niin hän huomasi varmasti olevansa tiellä Jumalan luo.

Ja he laskeusivat polvilleen ikkunan pieleen ja rukoilivat Jumalaa.

-- Ja luuletko, että minä nyt voin nauttia Herran-ehtoollista?

-- Juuri nyt sinä voit.

Jussa vaihtoi päälleen papinpuvun, ja molemmat läksivät kirkkoon...

Biettar Oula laskeutui polvilleen alttarin eteen.

Suuressa, synkässä kirkossa paloi vain alttarilla kaksi kynttilää. Kylmä tuulenhenki kiersi alttarille, leyhytti liekkejä ja muutti harmaaksi huuruksi papin sekä Biettar Oulan lämpimän hengityksen. Suuri, autio, korkeakaarinen temppeli kaikui papin selkeästä, hillitystä äänestä, kun hän lausui asetussanat. Yön vakavuus, yksinäisen miehen sielunhätä sekä toimituksen pyhyys herätti sielua ja lämpöä hänen sanoihinsa.

Ja kun kuuluivat sanat: "Niin hän otti myös kalkin", niin Biettar Oulan kasvoja valaisi tyyni selkeys...

-- -- --

Jo ennen aamunkoittoa lähti Biettar Oula. Hän ajoi joen jäätä ylöspäin.

XIX.

Jussa sai äkkiä heränneen papin maineen. Hän kasvatti runsaan, mustan tukkansa pitkäksi, ja joka sunnuntai näyttivät hänen kasvonsa yhä laihtuneen ja kalvenneen ja ikäänkuin loistavan salattua, kalvavaa iloa, minkä synnytti hänen yksinäinen elämänsä autiossa seudussa. Hänen tyyni, sydämellinen hyvyytensä ihmisiä kohtaan, joita hän joskus tapasi, sai kyllä heidät viihtymään hänen lähellään, mutta he eivät kuitenkaan tunteneet siinä tuttavallisuuden vapautta: hänen katseestaan ja olennostaan loistava itseensä painunut erakkuus ei koskaan vetänyt oikein lähelle...

Mutta eräänä sunnuntaina -- oli kevätpuoli -- seurakunnasta näytti, että hän kerrassaan horjui levottomuudesta, salatusta levottomuudesta. Mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen sanansa olivat hillittömät, usein kovat, eivätpä aina aivan kristillisetkään; hän puhui asioista, joista ihmiset eivät mitään ymmärtäneet, ja se herätti mielipahaa. Papin ei pitäisi kopeilla sillä, että tiesi hiukan enemmän kuin oppimaton rahvas. Papit, jotka olivat oikeansuuntaisia ihmisiä, eivät koskaan alentuneet sellaiseen...

Jussa oli kuullut jotakin Elnasta.

Tuo epämääräinen huhu, joka oli saanut uudelleen heräämään hänen juurevat nuoruusmuistonsa, kaiveli hänen sisuksiaan, niin että hän horjui kuin humalainen ja saarnasi seinille: -- se käänsi esiin muistojen etäisimmät sopet, pudisteli rauhaa saamatta joka solua, -- koska hän ei itse tiennyt, voiko tuohon huhuun mitään perustaa. Oli liian monta mahdollisuutta...

-- -- -- Elnan miehen oli pitänyt yksin matkustaa etelään. Elna ei ollut ehtinyt valmiiksi -- -- --.

Oli levinnyt tarina tuosta yhden-yöllisestä melusta ja räikinästä. Tunturilappalaiset olivat kuulleet sanojakin, jotka olivat kohdistuneet voutiin, ja pahoja sanoja. Ne tulivat myös voudin korviin, ja kun hän muisti Biettar Oulan tavattoman suuren, synkän olennon, niin häntä ahdisti. Tämä sekä se seikka, että monien talvien raskas pimeys ja monet virkistysryypyt olivat heikentäneet hänen ruumiinsa ja sielunsa terveyttä, pakoittivat hänet matkustamaan etelään ennenkuin oli edes saanut uuden viran. Mutta Elna ei vielä ollut ehtinyt valmiiksi...

Niin kerrottiin.

-- -- --

Seuraavana sunnuntaina Jussa seisoo saarnastuolissa puhuen kuuromykästä, jolle Herra lahjoitti kuulo- ja puhekyvyn.

Kerran hänen katseensa sattui oven pielessä istuvaan naiseen, ja hän alkaa hapuilla sanoja; kun hänen silmänsä toisen kerran kääntyvät naiseen, niin häntä värisyttää epäilevä aavistus: nainen on lappalaispuvussa, mutta...

-- -- -- Hän keskeyttää, puristaa kiinni huulensa, pusertaa käsikirjaa kämmentensä välissä ja tuiottaa valkoisiin hakasiin...

Sitten hän kertoi seuraavaa:

-- Eräässä kohdin suuren maailmanmeren äärellä menee jyrkkään kallioseinämään vedenalainen luola, -- kukaan ei tiedä, kuinka kauas.

Pakoveden aikana voi nähdä sen tihkuvan ja vihreältä välkkyvän ontelon etääntyvän kauas tummaan sumuun, ja mainingit kuolevat kaukaisena kohuna sen sisään.

Nousuveden aikana nielu on kokonaan veden alla; mutta aina kun mainingit vyöryvät takaisin, tyhjenee nielun yläpuoli tyrskien ja sihisten, -- kunnes uusia mainingeita kohoo ja kuohuva nielu imee sisäänsä veden ja kaiken lähellä olevan irtaimen.

Tarinan mukaan tällä ontelolla oli ihmeellinen vaikutus kuuromykkiin.

Eräs pitkämatkainen muukalainen, joka lapsena oli tullut kuuromykäksi, saapui sinne eräänä päivänä, turvautuen viime keinoon, ihmeeseen.

Ei kukaan tiennyt oikein, mistä hän oli. Mutta eräs vaalea, nuori nainen sanoi, että hän oli itäisiltä rämeikkö-ylängöiltä...

Tuo vieras mies soutaa ihmeitätekevän vesinielun luo.

Laineet heittivät venettä edes takaisin; ja sitten ontelo vetää voimakkaasti henkeä, niin että kylmät ilmavirrat nousevat värisyttäen läpi kuuromykän keuhkojen, hänen kielensä siteet laukeavat, hän päästää huudon, riemuhuudon tuon imevän nielun äärellä, hänen korvansa aukenevat ja hän kuuntelee pyörryttävän ilon valtaamana meren hyökyjä ja kääntää veneen poispäin ontelon kuohuista.

Hän soutaa takaisin. Ja kun hän nousee maihin ja on juopunut avautuneiden aistiensa riemusta, hän kohtaa tuon vaalean, nuoren naisen. "Minä voin puhua, ja minä voin kuulla!" -- ja hän aikoo syleillä naista, sillä hänen mielensä on niin kiitollinen koko maailmaa kohtaan. Mutta nainen torjuu hänet luotaan: "Poistukaa, mies! -- Mitä se minuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai ettekö!"

Hän tahtoi sanoa: "Ei, ei! -- Te olette oikeassa. Pyydän anteeksi; en tarkoittanut pahaa tällä". -- Mutta samassa hänen kielensä taas jäykistyi: hän ei voinut mitään sanoa.

Eivätkä hänen korvansa enää mitään kuulleet. Mutta ne ainoat sanat, mitkä ne olivat kuulleet senjälkeen kun äidin ääni viimeksi soi tuohon lapsensieluun, jonka kuurous oli vieroittaa pois elämän suuresta laulusta, -- ne sanat olivat: "Poistukaa, mies! Mitä se minuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai ettekö!"

Tuo pitkämatkainen mies souti uudelleen vedenalaisen luolan luo, mutta tällä kertaa surumielin. Ei värähdyttänyt rohkea toivo hänen kielensä jäykkiä siteitä eikä soinut riemuiten hänen korvissaan. Meren kohina vain pelotti häntä. Ei tapahtunut mitään ihmettä, eikä hänellä ollut voimaa pidättää venettä imevästä ontelosta.

Nielu ahmasi hänet.

Ja minkä nielu vie, sen se pitää.

Se on kuoleman uskollinen liittolainen, ja rankaisematonna kuin kuolema se työntää ylös kuvustaan pirstoutuvat jäännökset -- pitkin väliajoin -- ilman kiirettä...

Jussa risti kätensä. "Jumala armahtakoon sen kuuromykän sielua! Amen". --

-- -- --

Kun Jussa lähti sakastista, istui tuo vieras nainen jo reessä -- kaukana tiellä.