Part 6

Jussa juoksee jälkeen, ryntää vettä pärskyttäen lammikon yli, ryömii jäälle ja ajaa suksilla sutta takaa. Hän jännittää joka lihaksen, hiki pusertuu ihosta ja tekee märäksi hänen ruumiinsa. Vauhti sekä eläimen suuri, punainen kita kiihoittaa häntä veriseen intohimoon. Suden jälkiin jää lumelle veritäpliä, se ontuu toista jalkaansa. Se suuntaa silmänsä taaksepäin ja kiristelee valkoisia, vahvoja hampaitaan häntä kohti.

Piru vie sinun hampaasi! Kyllä tunnen sinut ja sinun sukusi!

He kiitävät erään niemen vierustaa jäätä pitkin; jääpinta viiltää terävästi suksenpohjia, ja suden kiivaasti huokuvista keuhkoista syöksyy harmaana sauhuna lämmin hengitys.

Susi nousee maihin pohjoisrannalle. Jussa harppaa muutamia askeleita suksilla pehmeän rantasaven yli, -- jättää sukset siihen ja juoksee suden jälkeen rinnettä ylös. Usein hän kadottaa sen näkyvistään, ja keuhkot takovat ylen ankarasti rinnassa! Mutta sudenkin täytyy hiljentää vauhtia: haavaa pakoittaa, ja veri vähenee nopeasti. He ponnistelevat ylöspäin jyrkkää, kivikoista tunturirinnettä, -- kun vihdoin suden täytyy pysähtyä erääseen syvänteeseen. Jussa lataa pyssynsä aika ruutipanoksella sekä kotona valetulla lyijykuulalla. Sitten hän menee aivan suden viereen, jonka kidasta pursuaa vaahtoa ja jonka silmät kipenöivät. "Nyt minä ammun sinut!"

Susi ammottaa suutaan, mutta ei saa alaleukaansa enää takaisin ylös: kuula on musertanut sen. Jussa menee ja istuutuu kahareisin karvaisen otuksen päälle ja työntää pitkän puukkonsa sen rintaan.

Kädet vapisevat raukeudesta, ja hiki kirvelee silmiä, kun hän nylkee sutta, palaen eläimellisestä saaliinhimosta.

Sitten hän ryömii kukkulan laelle. Siellä hän heittää kaikki vaatteet päältään, vääntää ne ja levittää aurinkoon kuivamaan.

Hän istuu sudennahka yllään ja katsoo laakson yli. Tuolla missä joki tekee äkkikaarroksen karjamaja-niemen kohdalla olevien hieta- ja soramatalain ympäri, se on aivan vapaa jäästä. Hän tuntee joka majan, hän on käynyt kaikissa. Hän muistaa ne laitumet, joilla tavallisesti on enin mustikoita ja juolukoita, -- ja ne mäenrinteet, mitkä syksyisin ovat tulvillaan veripunaisia puolukoita. Hän muistaa kaikki polut, jotka kaartelevat mäkien ympäri. Tuossa syvässä kuopassa, poukaman yläpuolella, hän on niin monena aamuna nähnyt lohen välkkyvän hopeankiiltävänä verkossa. Ja kaikki avaran lakeuden töyräät ja harjut ja tuvat hän tuntee. Hän on ollut täällä joka paikassa...

-- No -- eikö Biettar Oula ole ehtinyt etemmäs?

Hän näkee pohjoisessa parin pensaita kasvavan mäennyppylän välistä nousevan savua. Nopeasti hän vetää vaatteet ylleen ja rientää matkaan.

XI.

Koirat olisivat varmaan hävittäneet hänet, ellei Biettar Oula olisi juossut väliin ja uhannut niitä suksisauvalla sekä laskettamalla ryöpyn heliseviä sadatuksia.

-- Hm -- eikö elämiste Jussa?! Ja oletpa patvinut!

-- Totta tosiaan, eikö olekin Jussa! huusi Aslak ja kävi tervehtimään häntä hyvin liikutettuna. "Joko tuota lienet päähän asti lukenut?"

Jussan täytyi vastata, että paljon oli vielä vajaa.

-- Jaa... sittenpä ei taida jäädä sitä asiaa, jota sinä et taitaisi!

No kyllä aina jotakin jää, arveli Jussa.

Biettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt väliaikaisesti leiriytyä tähän, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin oli odotettu. Nyt hän oli väkineen valvonut jo kaksi vuorokautta läpeensä. Sillä on vaatimia, jotka eivät ymmärrä tapahtunutta ihmettä, vaan katsovat hangella makaavaa pientä otusta vihamielisin silmin ja tallaavat sen kuoliaaksi, ellei samaa hetkeä käytetä hyväksi ja pakoiteta emä haistelemaan vasikkaansa, niin että sen äidinsilmät avautuvat. Tuon pienen, hennon vesan haju täyttää äkkiä emän rinnan kuumalla äitiydentunteella. Vasikkaa nuollaan ja se saa imeä tuoretta, rasvaista maitoa suuhunsa. Hetken kuluttua se on valmis juoksemaan emänsä kanssa ja teutaroimaan hangella.

Biettar Oula vei Jussan telttaan.

Elle tarjosi vieraalle poronkieltä ja ydintä ja kaikkea muuta hyvää.

Ja sillävälin Biettar Oula tutkaili Jussalta Suomen lakeja. Hän oli jo useita vuosia toiminut kunnallislautakunnan jäsenenä, ja hän antoi selvän esityksen kihlakunnan "busjetista" -- raha-asiain tilasta. Vieläpä moitteettomalla virallisella kielellä.

... "Sitten me -- kunnallislautakunta -- olemme ajatelleet koettaa saada lännestä muuttamaan pari rikasta porolappalaista tänne meidän pitäjäämme. Meillä täytyy olla henkilöitä, jotka voivat saada kunnallis-busjetin tasapainoon". Hän pysähtyi, kiinnittääkseen huomion tuohon käänteeseen ja nauttiakseen siitä. -- "Sillä täältä alkavat vanhat tunturilappalaisperheet olla hävinneet ja köyhtyneet".

Hän oli viime vuosina pysytellyt kerrassaan erillään lähimäistensä poroista. Mutta tunne, että oli sekä nimeltään että kyvyltään huomattu kansalainen, oli vielä siksi veres, että hänen joskus täytyi hätkähtäen kysyä itseltään, eikö tämä ollut vain unen petosta. Hän nautti nähtävällä ylpeydellä uusista aineksista itsessään -- niinkuin nuori nainen, joka ensi kertaa kantaa sisällään elävää olentoa.

Ja hänen kääntymisensä oli käynyt näinikään:

Kun Nikko Nille epäonnistuneella kihlajaisretkellään kylään toi mukanaan sen ihmeuutisen, että hän oli löytänyt yhden kadonneista poroistaan elävänä ja täysikuntoisena Biettar Oulan karjasta, niin se sai aikaan sellaisen hämmästyksen, että koilliskulmalaiset eivät tahtoneet sitä mitenkään uskoa. Mutta Nikko Nille vakuutti kiihkeänä ja hellittämättä, että Biettar Oula itse oli ensinnä ilmoittanut hänelle, missä poro oli. Ja jälkeenpäin tuli kumoamattomaksi totuudeksi, että Biettar Oula nyt oli pohjiaan myöten rehellinen mies.

Kun hän sitten talvemmalla itse tuli kylälle ja sai päin naamaansa uuden maineensa, joka loisti puhtauttaan, niin hän tuskin tunsi enää itseään. Hän nauroi partaansa -- aluksi. Mutta häntä kismitti nähdä itsensä tuossa valaistuksessa. Oli todella ylentävä tunne, kun näki itseään pidettävän rehellisenä miehenä. Ja mitäs, jospa hän todella olikin sellainen! -- Turhamaisuus huumasi hänet siihen määrin, että hän aivan vakavasti päätti ryhtyä sisäiseen puhdistumiseen.

Ja silloin hänen edistyksensä alkoi; hänen ennestään laahaava puhetapansa tuli yhä sirommaksi, ja Biettar Oula päätyi kunnallislautakuntaan. Ja hänestä pidettiin ääntä, niin ettei sillä tahtonut olla rajoja.

Saarnamiehet riitelivät siitä, kenen oli kunnia hänen kääntymyksestään, mutta toiset väittivät, että Elle sen oli saanut aikaan...

-- Mutta miten vanha ystävä Nikko Nille jaksaa? kysyi Jussa.

-- Hm, hymyili Biettar Oula. Hänellä oli taipumuksia tulla onnettomaksi, tiedäthän. Hänen ämmänsä kuoli vasta pari vuotta sitten, ja silloin hän oli hävittänyt kaiken omaisuutensa. Hän varasti poroja kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Ja nyt hän yrittelee vähäistä kalastusta rannikolla. Sehän on kaikkien köyhtyneitten tunturilappalaisten viimeinen porsaanreikä. Niin niin! Eipä juuri muutoin olisi voinut käydäkään. Miestähän vainosi huono onni. Meiltä hän saa silloin tällöin teuraselukan. Sillä säälittäähän mies, joka on kokenut parempiakin päiviä.

-- Ei hän siis lopultakaan saanut Eira Maritia?

-- Ei, tyttö meni toiselle ja saa lapsen joka vuosi, -- kilpaa parasten vaadinten kanssa.

Siihen Ellen täytyi hymyillä, -- hänellä oli avarassa sylissään kolmas lapsensa, jota hän imetti ylen rehevästä rinnastaan. Hän hymyili veitikkamaisesti ja punastuen: vertaus kutitti hänen tajuaan naisen elämäntehtävästä.

-- Ja tuossa on Lassekin, sanoi Biettar Oula, kun Lasse tulla kyyhötti teltan ovesta ja heittäytyi poronnahalle. "Hänestä on tullut aivan kelpo mies. Se poika se on hoitanut hyvin poronsa! Hänestä on nyt vuosien kuluessa tullut hyvävarainen mies".

Jussaan vaikutti vastenmielisesti, se, että Biettar Oula alentui imartelemaan Lassea. Mutta Lasse nautti kiitoksesta, kasvoillaan mitä vaateliain ilme.

Biettar Oulan alituisessa huomaavaisuudessa häntä kohtaan oli sietämättömän ilmeinen levottomuus -- selvä pyrintö saada Lassen kasvoille vakiintumaan tyytyväinen, säyseä sävy.

Jussan entinen sääli Lassea kohtaan muuttui vahvaksi vastenmielisyydeksi; sillä hänen surkeassa, sääliä rukoilevassa katsannossaan hän näki nyt verettömän, kelmeän pahansuopuuden, jota Biettar Oulan taltuttava rakastettavuus ei pystynyt kukistamaan. Oli tuskallista nähdä, miten karhumaisen voimakasta Biettar Oulaa ahdisti painajaisena tämä keskentekoinen ihmisluonnos, jonka varhain vanhennut iho ja kuiva ruumis näyttivät olevan tavallista halvempaa ainesta.

Jussa valmistihe lähtöön. Mutta Biettar Oula sekä pikku Andi, joka nyt näytti pitkältä isänkin rinnalla, veivät hänet ensin karjan luo ja ottivat kiinni suuren hirvaan.

-- Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi, sanoi Biettar Oula. "Ja jos sinä tulet papiksi rajapitäjään, niin minä tulen kuulemaan, kuinka sinä julistat Jumalan sanaa".

XII.

Kotimatkallaan Jussa näki korppien kaartelevan kivirinteellä sudenraadon ympärillä; ne rääkyivät käheästi ja alituiseen, mutta eivät uskaltaneet laskeutua aivan alas, sillä ne olisivat helposti joutuneet ketun hampaisiin.

Joki oli tulvillaan ja jää oli murtunut monin paikoin. Täältä hän ei päässyt sen yli, vaan hänen täytyi kiertää pohjoisrannan niemille.

Kun hän illemmalla seisoi eräällä mäellä vastapäätä kylännientä, oli jää jo liikkeellä.

Hän näki ihmisiä niemenpäässä -- Elna niiden edessä valkovaippaisena. Hänen tukkansa kimalsi kultaisena ilta-auringon paisteessa. Jussa huiskutti sudennahkaa. Ne huiskuttivat vastaan. Elna tuli aivan joen äyräälle ja huiskutti; papinrouvan piti tarttua häntä vaippaan, ettei hän putoisi veteen.

Jäälautat pusertuivat kohisten toisiaan vastaan ja kohottivat korkealle valkeita jääjauhemuureja. Patouma karttui ja vauhti väheni. Summattomat patoutuneet vesiröyköt olivat peittäneet alleen joen hietarannan, ja niemen niityiltä näkyi tällä puolen vain muutamia pajupensaita. Mutta ylempänä niemen kainalossa oli avoin vesi, missä purjehti jokunen jäälautta, silloin tällöin tarttuen kiinni pohjaliekoihin. Kylänniemen muulloin korkeata, jyrkkää äyrästä näkyi nyt vain verrattain matala kaista vedenpinnan yllä.

Eräs pitkä ukko-jäälautta raivautui verkkaan, mutta itsetietoisen varmasti röykkiön läpi, ja syöksi kärkensä sirpaleiksi sitä töyrästä vasten, jolla Jussa seisoi; ylös rannalle heittyi valkeina massoina heliseviä jäähileitä. Yläpää alkoi painua kylännientä kohti, -- ja siinä virui jättiläinen, siltana joen yli. Vesi avautui alempana parissa paikassa ja kuohui mustina pyörteinä.

Jussa sitoi sukset jalkoihinsa ja laski menemään viivana yli jääsillan. Poro oikoi eteenpäin niin että irtain jääsohju roiskui suksenkärkien molemmin puolin.

-- Mutta Herra Jumala, Jongo, miten te säikäytitte meitä! sanoi Elna. "Miten te keksittekin tuollaista ilmeisesti hengenvaarallista?!"

-- Näyttääkseni kuntoani -- tietysti! -- Ja sitten hän kuiskasi suomeksi ja leikkisällä äänensävyllä: "Ja suoraan puhuen: jos te ette olisi seisonut täällä, niin --".

-- Niin mutta te ette saa enää koskaan panna henkeänne vaaralle alttiiksi minun tähteni. Toisin sanoen -- --.

-- Ei, neiti, ei se useammin tapahdukaan. Jussa kuuli itse äänensä äkkiä tulevan kovaksi; tuskallinen värähdys veti hermoja kireälle, eikä mielinyt päästää otettaan.

-- Toisin sanoen -- -- --; ja hämmennyksessään Elna ei keksinyt selittävää ja sovittavaa sanaa.

-- Ette kai aikone sanoa sentapaista, että toisin sanoen toinen asia on, jos minä saan teiltä erityisen suostumuksen pannakseni henkeni vaaralle alttiiksi teidän tähtenne?

Tämä raaka huomautus lannisti Elnan kerrassaan, juuri siksi, että hän itse niin sydämestään katuen tunnusti lausuneensa tyhmyyden.

Jussa sanoi hyvästin, nykäsi poron eteensä voimalla, jonka tuo kiihkeä kiepaus hänen sielussaan oli vetänyt kireälle, -- ja meni.

XIII.

Elna ja Jussa istuivat niemellä kylän yläpuolella. He istuivat pajupensaitten suojassa, joita kasvoi niityn reunalla. Jokirannan leveä, matala hiekkareunus hohti auringonpaisteessa; pienet kissankulta-hiutaleet välkkyivät niinkuin se olisi ollut oikeata kultaa.

Hyvinvoivat mettiäiset pörisivät veltosti pajupensaitten keltaisten urpujen ympärillä ja nurmen kissankellojen yllä. Kesän iltapäiväaurinko heitti valonhäiveen puiden varjoonkin.

Jussa tunsi syvää tarvetta kiittää Jumalaa kesästä sekä neidosta, joka makasi kasvot hänen rintaansa vasten, ja jonka sielun kuuma kiintymys oli avannut kesän hänen mieleensä.

Mutta tähän suloiseen hiljaisuuteen hiipi arka nyyhkytys tytön rinnasta. Onnen ensimäinen oras on hento ja vilunarka kuin kukkanen. Se haavoittuu vilusta ja viimasta ja kuolee päivänpaisteeseen...

Jussa ei oikein tiennyt, miksi Elna itki; mutta häneen koski tämän väristys, ja hänen äänensä oli sumea, kun hän kysyi tytöltä: "Miksi olet niin surullinen, Elna?"

-- Et saa pahastua siitä, rakas Juhani!... Minun täytyy sinulle sanoa jotakin. -- Hänen hiljainen itkunsa muuttui taas araksi nyyhkytykseksi. -- "Minusta tuntuu, että sinä joskus olet niin etäällä minusta, ja silloin minua aina niin ahdistaa!" -- ja hän painautui Jussaan kiinni, niinkuin olisi pelännyt heidän välillään olevan tyhjän tilan.

Jussa ei aluksi voinut vastustaa mitään. -- Häneen oli tullut jotakin jyrkkää. Heidän keskustelunsa olivat ennen olleet suruttomia, keveän välittömiä kuin valoisain öiden herkät unelmat.

-- Sinulla on ikävä, Elna?

-- Niin -- en tiedä oikein... Rakas Juhani, älä suutu minuun! -- Hän kävi Jussaa kaulaan ja katsoi häntä silmiin: "Kuinka tummat sinun silmäsi ovat, Juhani!... Lupaa minulle, ettet koskaan ole paha minua kohtaan! -- Muistatko kuinka minä ensi kerran puhuin sinun kanssasi? -- Muistatko että minä sanoin niin kovin haluavani päästä tänne, -- vaikka minä melkein pelkäsin, minä pelkäsin tätä maata -- ja ihmisiä, sellaisia kuin Biettar Oula... Myöhemmin en niin usein sitä ajatellut, -- en ennenkuin keväällä tapasin sinut, -- Juhani... salli minun sanoa se -- en minä tuntenut ainoastaan iloa nähdessäni sinut jälleen. Pelkokin heräsi minussa, tuo lapsuuspäivien kummallinen pelko. Mutta se selvisi minulle täysin vasta silloin, kun sinä ajoit jään yli ja suutuit minulle eräistä sanoistani, jotka minä tulin ajattelematta lausuneeksi. Sinun silmiisi tuli niin peloittavan kova kiilto. -- Ei minua pakoittanut pyrkimään sinun luoksesi vain katumus siitä, että olin pahoittanut sinua... Minun oli silloin niin paha olla! -- Ei minua pakoittanut vain katumus... Sinä olit -- niin en minä tahdo verrata sinua käärmeeseen; mutta minä olen kuuluit tai lukenut pikkulinnuista, jotka lentävät suoraan käärmeen kitaan, -- vaikka pelko pidättääkin heitä. Mutta ehkäpä pelko juuri ajaakin ne tuohon hirmuun. Minä en pelännyt enkä pelkää sinua, en niin. Mutta tuska, tuska, Juhani! Se ei jättänyt minua, ei antanut hetken rauhaa! Mutta sinä olit paha silloin kun jätit minut --; minä olin ehkä naurettava ihmisten nähden, mutta en minä siitä välittänyt. Papinrouva koetti puhua järkeä minulle. Järkeä! Mitä minä järjestä välitin! Silloin tällöin minä näin vilahduksen sinusta, ja aina minusta näytti, että sinulla oli ympärilläsi jotakin, jota minä en oikein osaa selittää. Niin, se oli jotakin tästä yksinäisyydestä; se sai minut ikäänkuin merikipeäksi".

Ja hän painautui taas väristen Jussaan. "Ja kuitenkin -- kuitenkin minä rakastan sinua toivottomasti! Ehkä minun tuskani tuleekin siitä, -- ja siitä, että sinä joskus olet niin äärettömän kaukana minusta!... Kunpa sinulla ei olisi ympärilläsi tuo hirveä autius!"

Hän vaikeni. Mutta Jussa ei halunnut sanoa mitään.

Heräät näkemään ihmeellisen kauas ympärillesi, kun elämänvirtasi äkkiä tyrskähtää routakerrokseen.

Jussa ajatteli Elnaa. Hänen juurensa olivat rodussa, joka oli maailman kaunein ja vyöryi kuin majesteetillinen virta yli maanpiirin, ja hallitsi sitä valoisina jumalina. Ja hän ajatteli Jäämeren-läheisten synkkien erämaametsien yksinäisiä majoja ja savuttuneita tupia ja ihmisiä, jotka niissä asuivat. Hän itse oli syntynyt pimeänä syysiltana, hänen äitinsä oli silloin nyhtämässä jäkälää tuolla metsämäellä. Heidän oli täytynyt jäädä yöksi sinne, ja pimeyttä saivat hänen silmänsä ensimäiseksi imeä itseensä... Oliko meri vyörynyt pusertavan raskaana Elnan silmiin?

-- Juhani! -- Rakastatko minua? Oo, sinun täytyy rakastaa minua!... Muistatko kuinka minä kerran vihdoin tapasin sinut täällä metsässä? Minä toivoin olevani kaukana täältä, ja sitä kai sinäkin toivoit. Mutta me emme päässeet toistemme ohi. Sinä olit niin suuri ja voimakas ja synkkä, kun sinä äkkiä ilmestyit viidakosta! Muistatko kuinka minä vapisin, kun sinä tartuit minun käteeni? Kyynelet tulivat minun silmiini; en minä itkenyt, -- mutta se vaikutti minuun niin hirveän äkillisesti.

-- Minä näin sinut, Elna, sen päivän edellisenä yönä. Varhain aamulla sinä kylvöit aamukasteessa papin puutarhan nurmikolla. Sinulla oli ylläsi sinertävä vaippa.

-- Näitkö todella minut?! -- Etpä tehnyt silloin kauniisti, Juhani. -- Hänen kasvoilleen ja kaulalleen virisi punainen rusotus, ja hän hymyili yht'aikaa hämillään ja nauttien.

-- Sinä olit kaunis, Elna, seisoessasi hetken katsoen suoraan aurinkoon. Sinun tukassasi ja sinun sinervällä vaipallasi välkkyi kastepisaria.

-- Olinko minä kaunis? -- Rakasta minua, Juhani! Sinun täytyy rakastaa minua!

Hänen hihansa olivat työntyneet ylös. Jussa tunsi valtasuonen lyönnin siinä valkoisessa käsivarressa, joka kiertyi hänen kaulansa ympäri, ja hän näki vaalean naisen nuoren ruumiin huokuvan keveän kesäpuvun sisällä.

-- Aurinko ja ilma oli niin lämmin sinä yönä; minä en osannut nukkua. Minä ajattelin sinua ja lämpenin yhä siitä. Minun täytyi kylpeä aamukasteessa, se oli niin ihanan viillyttävää.

Sitten he taas vaikenivat.

-- Sinä ehkä vihaat minua, Juhani?

Ei Jussa siihenkään vastannut. Sensijaan hän kysyi: "Millaiseksi olet ajatellut meidän suhteemme? Sano minulle, Elna!"

-- Suhteemme! Suhteemme!... Niin, tosiaan -- emmehän ole siitä koskaan puhuneet. Voitko sitä ymmärtää?! Miksi emme ole koskaan siitä puhuneet?

-- Kai siksi, ettei meidän välillämme koskaan ole ollut mitään suhdetta. Ja tuskin koskaan tulee.

Elna tuskin itsekään huomasi, että hänen rinnastaan nousi vapautumisen huokaus. "Mutta minä tahdon viedä sinun rakkautesi mukanani, kun lähden täältä, -- koko sinun rakkautesi, Juhani!"

Mutta kumartuessaan tavoittamaan Jussan katsetta, hän tempautui kiivaasti taaksepäin: Jussan silmiin oli tullut teräksenkova loiste.

-- Juhani!

-- Matkustatko sinä jokea myöten, Elna?

-- Kyllä! -- Enkö ole sitä jo sanonut sinulle?

-- Et, -- et ole sanonut... Et ole sitä sanonut minulle ennen. Etkä olisi nytkään sanonut, ellen minä itse olisi sitä kysynyt sinulta... Mieleeni juolahti kysyä sitä.

He vaikenivat. Elna nyki hermostuneesti ruohoa.

Sitten hän sanoi: "Vouti kuuluu olevan kesäloman matkoilla etelässä". -- Vai niin! -- Seurasi kiduttava vaiti-olo. Sitten Jussa sanoi: "Hän asuu jokisuulla. Minä olen nähnyt hänet vain kerran. Kerran vuosia sitten, kun hän oli vähällä tuomita Biettar Oulan, -- hänet, jonka sinä kerran sanoit lumoavan metsän vain kulkemalla sen läpi".

-- En minä matkusta jokea myöten häntä tavatakseni.

Mutta Jussa ei vastannut mitään.

-- Juhani! huudahti Elna, ojentaen pelokkaana kätensä hänelle. "Sinä et saa olla paha minulle! Sinä et saa olla paha tällaiselle tyttöraukalle!"

-- Jos sinä pelkäät minua, niin saat mennä. Ja sydämellinen kiitos seurastasi, Elna! -- Hän pusersi Elnan kättä lämpimästi. "Pahasta välttyy parhaiten pakenemalla sitä".

Elna vaipui hänen syliinsä kiihkeästi itkien. "Ei, -- ei voi olla totta, että meidän nyt on erottava ainiaaksi, -- ei ainiaaksi, Juhani!... Auta minua, Jumalani! Minä en voi elää sinutta, Juhani! En voi. Minun sieluni nääntyy, ja minä kuihdun nuorena, elävänä. -- Älä katso noin minuun! Ole hyvä minulle, Juhani!"

Hän vaipui maahan, silmät sulkien. "Anna minun suudella sinua vielä kerran!... Tunnustele, kuinka minun sydämeni lyö!... Minä luulen olevani sairas. Älä ole minulle paha!... Oh ei, on aivan turhaa vaatia sinulta sellainen lupaus. -- -- Hivele myös minun otsaani!... Kiitos!... Kaulus on kiinni; minä aukaisen sen itse... Sinun hengityksesi lämmittää niin ihanasti minun rintaani!... Kiitos, Juhani, kiitos siitä, että olet hyvä minulle!"

* * * * *

Jussa istui taas yksin. Ja hän istui kauan.

Paha ajatus ja kova sana syöpyy rakastavaan ihmiseen kuin hullun eläimen purema. Häntä kalvaa polttava sovinnon jano; mutta kohta kun se tuntuu lähenevän, hän vetäytyy arkana takaisin...

Jussa havahtuu, kuullessaan sauvointen kolinaa veneenreunaa vasten. Hän katsoo ylös.

Tuolla alempana toisella puolen sauvoo mies ja nainen venettä niemenkären ympäri ylöspäin leveätä, tasaisesti juoksevaa jokea. He ovat juuri päässeet siihen, missä ulkoneva hietasärkkä kapenee niemenkären alapuolella, kohoten ja jyrkentyen ylöspäin samalla.

Mies, jolla on valkea paita ja nivusilla punainen kudottu vyö, seisoo hoikan, matalapohjaisen ja korkeakeulaisen veneen perässä; veneen uusi runko paistaa auringossa ohuen, kuultavan tervan läpi punaiselta. Nainen seisoo kokassa. Hänen hyvin lyhyt, juovikkaasta patjanpäällys-kankaasta tehty nuttunsa on edestä märkä rinnoille saakka. He soutavat tahdikkaasti, vetävät kaikki kolme tarkkaan laskettua otettaan pitkin valkeita, sileitä, pitkiä sauvoimiaan sekä työntävät harjaantuneiden voimien painolla, niin että virta kuohuu kokassa, ja aallot hyppivät sihisten rannan sorassa.

Hietasärkästä kaikuvat heidän äänensä, sauvointen säännölliset iskut veneenreunaan sekä kiiltäväin läkkiastiain räminä. Heillä on matka karjamajoille.

Pääskyset ovat kaivaneet pesäreikiä hietasärkkään, aivan rehevän kanervikon reunaan, joka riippuu siihen kietoutuneista koivun- ja katajanjuurista. Pääskyset suhahtelevat sisään ja ulos ja mässäilevät sääski- ja kärpäsparvien kimpussa.

Veneen nostattamat aallot särkevät joenäyrään, metsän ja tunturiharjanteen kuvastuksen, joka värähdellen sukeltaa loistavan sinervään veteen.

* * * * *

Seuraavana päivänä Jussa kulkee alaspäin kylää, joka lepää kesän hiljaisuudessa. Lapset ja vanha väki ovat karjamajoilla. Tukinuittajat ja turskanpyytäjät eivät vielä ole kotiutuneet merenrannikolta. Lohenpyytäjät ovat lähteneet ylemmä jokea.

Naiset istuvat paljain jaloin avointen ikkunain ja ovien ääressä, kehräävät villaa ja kutovat sarkaa. Tuulotetuista ja pestyistä seinistä kaikuvat äänet sekä kangaspuiden hilpeä helske. Välistä leyhähtää tuuli ja niittyjen heinä karehtii auringon välkkeessä.

... Kääntyisikö hän kuitenkin takaisin sanomaan Elnalle hyvästi?

-- Oh ei...

Hän makoilee niemellä kylän yläpuolella, ruohikossa. Hän ei ole joenäyräältä etempänä kuin että voi nähdä joen, jos nousee ylös... Nyt hän kuulee aironlyöntejä. -- Mitäs jos hän menisi rannalle sanomaan Elnalle hyvästi? -- Oh ei...

"Soutakaa rantaan!" hän kuulee Elnan sanovan kyytimiehille. Jussa juoksee etemmäs metsään ja piiloittautuu.

Vähän ajan kuluttua tulee Elna joenäyräälle, tähystää hetken jännittyneenä siihen paikkaan, missä Jussa on maannut... ja juoksee taas alas.

XIX.

Vuosien kuluessa Lasse tuli yhä vaateliaammaksi. Ei hän kyllä koskaan uhannut; hänen ärtymyksensä siitä, että hänet oli kuitattu kolmella vasalla ja yhdellä kehnolla vaatimella, ei koskaan jaksanut kokoutua sellaiseen voimainponnistukseen, jonka olisi täytynyt purkautua vimmaiseen kiukkuun. Tämä häneen syöpynyt katkeruus oli voimatonta, mutta sen pohjalla hän kuitenkin -- ja juuri sentähden -- sai säilytetyksi kylmäkiskoisuutensa Biettar Oulaa kohtaan. Muori Biettar oli kyllä pitänyt hänet rajoissa niinkauan kuin oli hyvässä voinnissa. Mutta sitten kun hän alkoi raihnastua, pääsi Lasse väljemmille tiloille, ja hänen niljakasta myrkkymieltään kutittivat yhä muistot ämmän hävyttömästä omavaltaisuudesta, painaen oman erikoisen leimansa hänen koko katsantoonsa, kaikkiin hänen toimiinsa, jotka hän suoritti tympeällä, koneellisella kuuliaisuudella.