Part 5

Biettar Oula kertoi Nikko Nillen olleen siellä iltapäivällä. Mutta toisista ei kukaan tajunnut, mitä iloa postimiehillä oli siitä, että Nikko Nille aikoi ajaa heilansa kanssa kylään. Totta kyllä Nikko Nillen olentoon oli alkanut tarttua jotakin tavattoman hullunkurista, mutta sentään... Ei kai vaan ämmä enää noussut jalkeilleen? -- Niin, eihän ollut taattua sekään...

Ristiin rastiin haasteltiin asiat; mutta väliin he istuivat ääneti, tuiottaen nuotioon ja mietiskellen puhelemiaan.

Punaiset liekit hulmusivat läpi turpean savupilven, mikä oli niin musta, että pilvinen, yöntumma taivas näytti vaalealta sen pitkän, levottomasti häilähtelevän kaaren takana. Tuulen viri puhalsi silloin tällöin tulikielekkeet leveiksi, röyhelöisiksi lehdiksi, jotka kohta taas oikenivat ylös ilmaan ohuina ja pitkinä, notkuivat lentoon valmiina, erkanivat, mutta sammuivat äkkiä omaan tuhoiseen tulisuuteensa. Tulenloimo levisi kauas ympäröivään viidakkoon, missä märät, mädät lehdet paistoivat esiin ohuen, niljakkaan lumen alta.

Väki meni telttaan ja paneutui maata lattialle, takan ympäri poronnahoista ja hienoista, notkeista koivunvarvuista tehdylle vuoteelle.

Pimeys tunkeutui nuotion hiilten yli, joista vielä välkähti joku elonleimaus. Viimeinen punainen pilkahdus hukkui riutuen yöhön.

Mutta kylmä-vetinen puro luikerteli ulisten kuin sokea koiranpentu pimeyden halki, kuohui lepoa löytämättä uomassaan, joka luisui mutkitellen ja valonarkana laaksonrinnettä alas.

Porot, joilla oli jo melkoisen tukevat talviturkit, lepäilivät pehmoisella sammalella. Erään pensaan alla loikoivat paimenet, pää ja kädet työnnettyinä peskin suojaan ja lämpimät, pitkäkarvaiset koirat vatsan ja jalkojen peitteenä.

VII.

Pimeä antaa verta valon kalpeihin ajatuksiin. Pimeässä välkkyvät pöllön silmät ja himo paisuttaa petojen suonia. Joka huokonen poreilee ydinmehua, jota tulvii kuumina helminä yli kaikkien hermojen...

Muori Biettar oli maannut valveillaan koko yön, sappi kiehuen, mieli myrtyneenä siitä, että Lasse nyt tulisi vaatimaan noita kuutta vaadinta. Kuinka hänen mielensä olikaan kuohunut, kun hän oli huomannut poikansa raukean epävarmuuden Lassea kohtaan! Hän ärtyi ja makasi nyt kiroillen ja älmentäen turkispeitteen alla.

Mutta sitten hän purskahti nauruun ja hänen täytyi pureksia peskinreunaa, ettei herättäisi muita... Laumassahan oli vielä kolme vierasta, merkitsemätöntä vasaa! Jos ei Lasse tyydy kun saa ne sekä lisäksi rehellisenä uhrina yhden vaatimen, niin matkustakoon takaisin seminaariinsa!... Piru kärventäköön muori Biettarin sisukset, ellei sitä vedetä nenästä, tuota mäyräköntystä, tuota vaadin-kiskuria!... Ja sillä vedolla kiertyy solmunuora, sen kaulaan, niin että siitä tulee iäksi muori Biettarin kuuliainen orja. Kyllä hän tuhoo sen, tuhoo!... Koettakoonpa vaan Elle mielensä mukaan pilata Biettar Oulan harjoittamaan tyttölapsen-hyveitä, -- vaikka ei se vielä tähän päivään ole saanut turmelluksi muori Biettarin poikaa.

* * * * *

Postimiehet olivat lähteneet.

Lasse makasi vielä, nauttien olostaan. Tämähän oli hänen ensi päivänsä. Hän otti esiin rukouskirjan, jonka oli tuonut "seminaarista" ja alkoi lukea.

-- Sanotaanko hartauskirjassa jotakin lupausten ja sopimusten rikkomisesta? kysyi muori Biettar.

Lasse katsoi kauhistuen häntä ja hänen katsantonsa oli säälittävän tuhma.

-- Niin, ällistele tarpeeksesi, senkin pöllö! sähisi muori Biettar, heittäen kahvimyllyn takkaan, niin että säkenet suitsusivat savuaukosta. "Ei -- jumaliste, vaikka olisit saada kolme sopulia kolmen vaatimen asemesta!" -- Hän puhui koetteeksi vain kolmesta.

Aslak voi tuskin pidättää nauruaan. Hän oli ensin ajatellut, että muori Biettar tahtoi ottaa härkää kiinni sarvista; mutta Lasse siinä yhteydessä -- "ottaa härkää kiinni sarvista" -- näytti hänestä kovin hassunkuriselta.

-- Minun pitää saada se, mikä minulle on luvattu, ynisi Lasse itkevällä äänellä.

-- Luvattu?! -- Sinäpä oletkin oikea mies puhumaan lupauksista! -- O-ei! Ei sitä puhuta lupauksista jokaisen kulkiamen Pekan tai Paavon kanssa. -- Mitä sinulle sitten on muka luvattu?

-- Kyllähän itse tiedät.

-- Mutta tiedätkö sinä, mitä minä sinulle lupaan? Minä ripustan sinut koivista tuohon mäntyyn ja annan pitkin pakaroitasi, sen minä lupaan, jos näytät yrittävänkään puhumaan vaatimuksistasi, hävytön sanasi-syöjä!... Jos olisin tiennyt, että sinä olit sellainen tomppeli oikeuden edessä, niin en ikinä olisi sopimuksiin käynyt sinun kanssasi!... Mutta minä annan liian suuren arvon itselleni, kohdellakseni sinua ansion jälkeen. Nouse jo ylös siitä ja tule minun kanssani karjan luo, että pääsen sinusta niin pian kuin suinkin! -- Mutta syö ensin! -- Tuoss' on konttiluu, tuoss' on lämmintä makkaraa, ja tuoss' on tuoretta, keitettyä nuoren poron selkälihaa. Syö ydintä ja verta ja lihaa, poika!

Lasse nousi koneellisesti seisomaan, söi ja rohkaistui ja suli.

Sitten he lähtivät.

Sekä Elle että Biettar Oula olivat olleet vaiti. Elle olisi mielellään varoittanut muori Biettaria houkuttelemasta Lassea tuhmuuksiin, mutta ei uskaltanut, -- eikä viitsinyt, sillä se olisi ollut hyödytöntä.

Muori Biettar oli varhain aamulla neuvotellut poikansa kanssa aikeestaan, ja Biettar Oulasta se sillä hetkellä oli näyttänyt hyvältä. Mutta kun Lasse räväytti auki viluiset, surkeat silmänsä, niin Biettar Oulan valtasi raukea epävarmuus, ja silloin hän olisi mieluummin toivonut Lassen saavan nuo kuusi vaadinta, jotka hänelle oli luvattu; -- niin olisi jutusta tullut suti puti puhdas -- tavallaan. Mutta muori oli kuin kaksiterä-miekka, ja pojan piti peräytyä. Hänen mielensä ja tahtonsa oli lamautunut tänä yönä -- vaikkei hän sitä oikeastaan tuntenut. Hän tunsi vain, että jotakin hänessä tapahtui.

Lasse, joka vielä oli sisäopinnoista heikko, hiestyi ja väsyi koettaessaan pysyä vanhan mankon kinterillä; tämä riensi kevyesti ja äänettömästi kuin huuhkaja, -- hänen astuntaansa ei kuulunut ensinkään.

Karjan luo tultuaan muori Biettar puhui Lasselle näinikään: "Täällä on kolme vasikkaa, joita ei vielä ole merkitty; kaksi niistä on vaadin-vasoja. Nyt sinulla on valittavana kaksi osaa. Tahdotko ottaa nuo kolme vasaa ynnä yhden vaatimen lisäksi -- tai haluatko jäädä aivan osattomaksi?"

Lasse, joka äkkiä oli joutunut pahimpaan pulaansa -- päätöksen tekoon, ja nopean päätöksen --, hikoili yhä enemmän.

Mutta sitten, ikäänkuin peläten joutuvansa aivan osattomaksi tai olevansa pakoitettu tavoittelemaan oikeutta kaikenlaisten hankaluuksien uhallakin, hän kokosi kaiken tarmonsa ja vastasi myöntäen.

Mutta samassa putkahti hänessä kasvamaan pieni, kääpiönsitkas katkeruuden itu.

VIII.

Eräänä iltana Nikko Nille tulee kävellen kylän päätietä pitkin, ylpeänä ja liikutettuna. Hän käy hiukan kumarassa, oikea olkapää pystyssä, niinkuin luovisi kovaa tuulta vastaan. Se johtuu siitä, ettei hänen kumpikaan kätensä ole vapaa; toisella hän taluttaa hirvasta, -- täällä kylällä ei enää ollut talvikeli --, ja toisella, oikealla, hän pitelee Eira Maritin esiliinan nipukasta. Ja Eira Marit on melkein yhtä hankala talutettava kuin hirvas. Nuoret tytöthän kovin kainostelevat, ainakin heidän pitää heittäytyä kainoksi. Mutta tällä kertaa Eira Marit ei näyttele. Hän vain punastuu ja astelee aivan horjuen, kun hän on pakoitettu ajattelemaan niin moninaista ja tuntemaan niin paljon: hänen pienet, uneliaat aivonsa eivät ole tottuneet pitkäkoipisiin ajatuksiin, ja hänen sydämensä sykkii mieluimmin tasaisesti hölkäten. Muutoin niin herkkävireiset naurulihakset ovat kuin halpaantuneet. Sillä hänen täytyy ajatella, että hän on pian jättävä isänsä ja äitinsä ja menevä Nikko Nillen vaimoksi... Istuva omassa teltassa, ommellen peskejä ja housuja ja kaikkea, mitä tarvitaan.

Ja nyt he ovat tuskin sadan askeleen päässä Jongon talosta... Oo Jumala! Ihmiset katsovat häntä kuin morsianta, naimisiin aikojaa ikään. Se on niin pyörryttävän juhlallista... On kuitenkin hyvä, että on näin pimeätä.

He ovat juuri lähtemässä laskeutumaan pientä mäennyppylää likellä Jongon taloa, kun Nikko Nille äkkiä pysähtyy ja vetää armaan puoleensa. Hän vapisee kuin haavanlehti; sillä hän uskoo aivan selvään nähneensä ämmän haamun kulkevan ikkunan ohitse valojuovan läpi ja edelleen navettarakennusta kohden.

-- Mitä nyt? kysyy Eira Marit ja lenkosäärinen kun on, pysyy hän vaivoin tasapainossa sisäänpäin väärillä jaloillaan.

-- Etkö sinä nähnyt häntä?

He seisoivat hetken henkeään pidättäen.

-- Tuolla hän menee! kuiskaa Nikko Nille.

-- Oo-h-oo Jumala! panee Eira Marit, tullen kuolonkalpeaksi.

He kiinnittävät katseensa erääseen polkuun, joka johtaa kirkkomaalle; nähtävästi aave on pyrkimässä jälleen hautaan...

Ei -- ei häntä näy siellä...

No niin -- Herran nimessä heidän täytyy käydä edelleen! -- Kunpa he vain pääsisivät seinien suojaan niin pian kuin suinkin.

Mutta äkkiä he kuulevat äijän röhkäävän äänen halkomäeltä: "No mihin hittoon se hävisi? -- Tuskin olemme saaneet arkkuun sen vanhan värttinän, ennenkuin se jo kimpoaa ylös!"

Äijän vihanpurkausta seurasi ihmisjoukon purskuva naurunhohotus, joukon, jonka ääriviivat vain häämöittivät pimeästä ja joka seurasi äijää, tämän koettaessa raahata suurta, ruumisarkunmuotoista laatikkoa rappujen luo.

-- Nyt me hautaamme sitä kolmatta kertaa, jatkoi äijä. Mutta kun me nyt saamme sen sullotuksi arkkuun, niin me naulaamme kannen kiinni kuusituumaisilla ja luemme Isämeidän seitsemän kertaa oikeinpäin ja seitsemän kertaa takaperoisin. Ja sinä, Erkki, joka olet rohkea kuin kissa, sinä saat mennä kello kaksitoista tänä yönä kirkkomaalle ja hakea, kolme huuhkajan kokkaretta sen suuren koivun alta, jossa huuhkaja tavallisesti istuu, ja heittää ne, yhden kerrallaan, haudan yli ja sanoa joka kerta: "Nuku, Saara-ämmä, hu hu huu!"

Ja äijä hääräsi innoissaan ja etsi tuota Manalle niin vastahakoista ämmää. Hän oli tänään voidellut suunsa perusteellisesti porovarkaiden luona koilliskulmalla, ja siksi hän oli niin rohkea. Sellaisen aterian jälkeen hänen oli tapana tulla kylän lounaiskulmalle ja silloin hän oli täynnä kiivautta porovarkaiden syksyöisten teurastusjuhlien takia, luultavasti siksi että hänen omaatuntoaan kipristeli, kun hän oli syönyt sellaista lihaa. Mutta tänä iltana hän ei joutanut pitämään parannussaarnoja.

-- Piru vieköön! kuului ämmän käheä ja kiukkuinen ääni navetan takaa. Hänen hoippuvat liikkeensä olivat usuttaneet muutaman ärtyisen pukin hänen kimppuunsa.

Äijä juoksi hätään ja pelasti ämmän miehekkäästi pukin rynnäköistä.

-- Tuo pukki on sidottava haudan viereen seisomaan vartiana kahdeksan päivän ajan! hän huusi. "No -- etkö halua jälleen arkkuun siitä? -- Tai tahdotko ensin hyvästellä Nikko Nillen?"

Mutta ämmä löylytti äijää sauvallaan. Hän, jolta suurella huolella oli salattu huhu hänen omasta kuolemastaan, kaahotti ilosta loistaen Nikko Nillen syliin, ja levittäen suunsa mitä muikeimpaan hymyyn, sanoi: "Sinäkö se, poikani?!... Hyvää päivää, hyvää päivää!"

Joskin asiain oikea laita pian oli selvinnyt Nikko Nillelle, niin ei hän sentään vielä ollut tointunut kauhistuksesta, nähdessään niin ilmielävän aaveen, kuin koskaan voi nähdä; -- mutta hän ei voinut muuta kuin tarttua sen käteen. Siinä oli ruumiin tuntu, ja hän hikosi. Eira Marit sitävastoin ei ensinkään tahtonut tarttua ämmän käteen. Hän vain vapisi ja huohotti eikä tiennyt miten olla. Muuan luotettava nuori mies vakuutti hänelle, ottaen häntä kaulasta, ettei ämmä koskaan ollut kuollutkaan, vaan oli tähän hetkeen asti ollut ehkielävä. Vihoviimein alkoi hänen huohotuksensa vaimentua. Äkkiä iskeytyi kämmen kuin mekaaninen läppä suulle, ja kikatus kiersi ulos sieramista.

* * * * *

Pari viikkoa myöhemmin tuli kylälle muuan metsästäjä, joka muutamia päiviä oli oleskellut eräässä karjamajassa tuntureilla, ja kertoi seuraavaa:

Eräänä iltana, kun hän makaili sänkylaverilla ja oli uneen vaipumaisillaan, niin, ehkäpä jo nukkuakin, hän kuuli pikkulapsen itkua ulkoa. Majassa oli sysipimeä. Hän makaa ja kuuntelee ja katsoo oveen päin. Siellä alkaa loistaa pieni pilkku; se suurenee suurenemistaan, ja lopulta se muuttuu pikkulapsen näköiseksi... Hän huomaa silloin että se on äpärä, salaa synnytetty lapsi, joka etsii äitiään ja tahtoo saada kristillisen kasteen ja kristillisen nimen.

Hän ristii kätensä ja sanoo: "Sinun nimesi olkoon Nilas. Nilas! Minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!" -- ja hän heitti kolme kupillista vettä sen päälle.

Ja äpärä katosi ja kävi autuaaseen lepoon.

Tästä lähti sellainen huhu, että Eira Marit oli tehnyt salaa lapsen. Hän ei varmaankaan ollut viime aikoina ollut yksin peskissään, sanottiin. Mutta eräs viisas ja kunnioitettava vaimo todisti, että kaikki tämä oli ilkeätä juorua. Ja hän puhui totta. Eira Marit ei ollut sellainen. Ei Nikko Nillekään.

IX.

Jussa oli tullut eilen.

Hän oli ollut poissa monta vuotta. Hänen nimensä oli nyt Juhani; mutta kotosalla ei kenenkään päähän pälkähtänyt kutsua häntä muuksi kuin Jussaksi.

Matkan viimeiseen osaan -- Inari-järveltä saakka -- oli mennyt kerrassaan kahdeksan päivää.

Keli oli näet kehnontunut; parilla viime penikulmalla hänen oli enimmäkseen pitänyt kantaa suksiaan olalla.

Olikinhan jo toukokuu puolivälissä. Tänään hän oli uskaltautunut joen rannalle asti. Hänellä oli paha tunne siitä, että hän esitti täällä kotona kummallista muukalaisen osaa. Kunpa hän vain pääsisi ensimäisten päivien ohi!...

Oli ollut saakelin ilkeätä esiintyä Helsingissä harvinaisuutena, ja tästäpuoleen häntä kidutetaan täällä kotona pitämällä hänestä suurta ääntä! Kirotun paha oli olla puolivälinilmiö.

Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongo ei huomannut ensinkään, ennenkuin oli laskenut tepsivän, kotoisen kirouksen. Hän oli niin äkeissään, ettei edes katunut syntiään.

Mutta hänen verensä kuohui hillitöntä vauhtia, kun hän äkkiä huomasi erään naisen, joka tuli häntä kohden. Jussa oli tuntenut hänet, ennenkuin silmä ehti eroittaa koko hänen olentonsa.

Tuntui niin kumman raskaalta tuo muistonmaininki, joka nyt vyöryi tulvien hänen sieluunsa...

Kaikki irtautui hänessä, ja hän kiiti virran mukana... Hänen silmänsä sai kiinnekohdakseen naisen kengänkäret, jotka etsivät rapakkojen väliltä kuivaa jalansijaa.

-- Pyydän saada tervehtää teitä, neiti Norum! -- Te tuskin muistatte minua; mutta minulla on kerran ollut kunnia jutella kanssanne. -- Hän sanoi sen suomeksi.

-- Ettenkö muistaisi teitä! -- Neiti hymyili iloisesti. -- "Ei muuten ole ensinkään kaunista, että arvelette minun unhoittaneen teidät".

-- Ja te olette eksynyt tänne tuntureille?

-- En, -- ei minun täällä-olossani ole jälkeäkään eksymisestä. Minä olen pienestä pitäen toivonut saavani tulla tänne. Ja tänä kevännä pyysivät täkäläinen pappi ja hänen rouvansa kirjeellisesti minua käymään vierailemassa heidän luonaan. He ovat niin rakastettavia, maailman miellyttävimpiä ihmisiä he ovat! Ja minä viihdyn niin hyvin täällä. Täällä on niin ihana ilma, niin raikas ja kevyt!... Ja pappilassa on kaksi lasta, poika ja tyttö. Nekös ovat suloisia ja hauskoja!... Niin, minä olen täällä kerrassaan uudesti syntynyt. Eikö teistäkin näytä siltä? -- Hän hymyili. -- Oletteko kuullut sellaisia kysymyksiä!... Niinkuin te tietäisitte, millainen minä olen ennen ollut!

Hänen eloisuutensa hämmästytti ja rauhoitti Jussaa. Ja missä oli katseen totinen ilme?...

On kohtauksia, joita salainen juhla seuraa, ja juhlailoon sisältyy niin paljon...

-- Mutta minkätähden aiotte suomalaiseksi papiksi, herra Jongo?

-- Suoraan sanoen, sitä en tiedä itsekään.

-- Minusta teidän olisi pitänyt ruveta norjalaiseksi papiksi... Mutta jos te tulette papiksi suomalaiseen rajapitäjään, niin minä tulen kuulemaan teitä.

-- Niin, luvatkaa se minulle! -- Silloin minä saarnaan vain teille, yksistään teille!

-- Ja sitten teidän pitää saarnata suomeksi, ei lapiksi... Kivikirkkohan siellä on -- rajapitäjässä?

-- Niin.

-- Hyvin pienessä laaksossa, joka ulottuu aivan aution lakeuden reunaan asti?

-- Aivan niin!

-- Ja koko laaksossa tuskin asuu muuta elävää ihmistä kuin pappi?

-- Ei, -- ei ketään muuta.

Neiti katsoi maahan. Sitten hän nosti katseensa, -- aivan vitkaan, ja antoi sen liukua Jussan silmiin. "Se on varmaan ihmeellistä... Mutta miten luulette tulevanne toimeen siellä?"

-- Se on sen ajan huoli! -- Minä en ole vielä pappi.

-- Mutta teidän täytyy tulla papiksi sinne, -- joka tapauksessa! Hänen katseensa häilähteli kuin metsän hämärä.

Useimmat ihmiset pienenevät, kun tuttavuuden yksinkertaiset värit ovat imeneet pois ensimäisten juhlallisten vaikutelmien loisteen...

Sitten Jussa kysyi: "Minkätähden minun teistä pitäisi tulla papiksi juuri sinne?"

-- Niin -- -- --. Minä sanon teille -- -- --, minä olin etelässä pari vuotta. Siellä ihmiset olivat niin valoisia, toisenlaisia kuin täällä. Ilma ja maa ja kaikki oli valoisampaa ja toisenlaista kuin täällä. Ja kun minä nyt muistelen teitä siltä ajalta, jolloin näin teidät Lafjordissa, niin minusta tuntuu, että teidän pitää olla pappina juuri siinä hiljaisessa laaksossa, joka ulottuu autioon lakeuteen asti -- -- Ja myös on minusta tuntunut aina, että Biettar Oulan pitäisi olla yksi teidän kuulijoistanne...

-- Aina, -- sanotte te?

-- Niin, sanoi neiti, punastuen äkkiä. -- "Mutta milloin te aiotte tulla vierailulle pappilaan? Pastori ja hänen rouvansa puhuivat teistä tänään. He mielellään tervehtisivät teitä... Mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Minä olen tehnyt kierroksen pitkin joenrantaa ja katsellut jokea. Katsokaas, kuinka se on tulvillaan!"

Hän sanoi hyvästit ja lähti.

Jussa jäi katselemaan häntä. Hänen nuori vartensa näytti leikkivän, täynnään vapaata elämäniloa.

Jussa oli joutunut keskelle kevään houkuttavaa levottomuutta, hänen aistinsa olivat äkkiä alkaneet hehkua. -- -- -- "Siellä -- -- siellä etelässä -- ihmiset olivat valoisampia ja toisenlaisia kuin täällä"... Vielä kerran hän tuli näkyviin -- kirkonmäellä; hänen tukkansa välkkyi kultaiselta auringon kaukaisessa loisteessa. Niin solakka ja niin valoisa ja niin suoraryhtinen!... Ne ihmiset -- niiden valkeitten talojen asukkaat, joita kuumottaa etelässä pitkin rannikkoa, ulottuen pitkinä riveinä etelän linnaan asti, -- ja nämä ihmiset, -- näiden synkkien metsien ja autioitten lakeuksien asujamet! -- Siellä ihmiset olivat valon liitossa ja laskivat alaisikseen maan ja ilman, täällä ihmiset pakenivat pimeän turviin ja häviöönsä...

Mutta Jussa oli nuori ja suuri ja väkevä, ja hänen sieramensa paisuivat, kun hän hengitti vapauttavan kirpeätä maantuoksua. Ilma oli täynnään auteretta ja juoksevan veden läheistä ja kaukaista solinaa.

Tämä kevät tulee kuin kuumeuni jonakin varhaisena aamuhetkenä. Aurinko riisuu maan räikeän alastomaksi, sen kuuma henkäys kohtaa jokaista paljasta täplää ja sulattaa elämään juurten mehut kuohkeutuvan mullan alla, se täyttää koko ilman riehuvalla juhlahumulla ja kaiken elävän toivolla ja tahdottomalla hurmiolla.

Jussa kulki joenrantaa ylöspäin, matalaan koivumetsään.

Pitkäkarvainen lehmä, jonka hauraita luita peitti poimukas nahka, nuuski ja imeksi ahnaasti paisuvia silmuja ja nuoria lehviä. Sen suurissa, raukeissa silmissä loisti orastava eläimen halu. Se lakkasi pureksimasta, katsoi suoraan ilmaan ja antoi katseen kauan viipyä autereessa... Ja sitten se alkoi ammua minkä jaksoi.

Pitkulaisia lammikoita tulvehti niityiltä jokeen, laskien kellerviä vesisuihkuja alas jyrkän hietaäyrään yli. Silloin tällöin lohkesi märänkiiltävä paakku maata, pudota loksahtaen hietikkoon, vieri rannalle kasaan ja loiskutti sameita vesipyörteitä sinivihreää jäänreunaa vasten.

Valkoisia vesiputouksia välkkyi laaksonrinteitten metsistä; sillä vuorokauden läpeensä kylpivät lakeuksien lumet auringonpaisteessa ja sulivat kuohuviksi puroiksi.

Tukinhakkaajia näkyi metsäkukkuloilla, ja rauhan ääni kajahteli autereisessa, kevättuntuisessa ilmassa.

X.

On yö -- mutta valo ja auringonpaiste väräjää yli lakeuksien. Ja on värähtämättömän hiljaista. Vain Jussan suksi suhajaa kevyesti jääkuorta vasten.

Jussa hiihtää erästä kylän yläpuolella olevaa niittynientä pitkin. Lumi peittää sitä vielä eteläpuolista metsänreunaa myöten.

Täytyy puhdistaa pyssynpiippu. Hän työntää sen lumeen ja laukaisee; lumen alla jymähtää lyhyt, tukahdutettu paukaus. Vanha uuninputki oli vähällä lyödä poikki hänen solisluunsa. Viidakoista kuuluu kiivaita, tiheitä siiveniskuja, ja pari jänistä kiitää vihurina metsän laidassa. -- Hän oli herättänyt sentään eläimiä ja lintuja niiden tiloilta.

Hän ampuu riekon, ja hänen verensä kuumenee laukauksen kiihoittavasta jylystä, ja lumelle tippunut punainen veri herättää hänessä eloon vanhan verenhimon; poikasena hän oli Biettar Oulalta oppinut juomaan tuoretta eläimenverta. Hän painaa riekon suulleen, pusertaa sitä ja imee suuhunsa veren. On niinkuin viinin ensimäinen lämpö virtaisi kiihoittavana suoniin ja saisi silmät loistamaan. Joka pensas, mäki ja tunturi ja kaikki eläimet ja linnut tervehtävät häntä muistoilla, eikä mikään, ei mikään ohjaileva katse kiellä hituistakaan hänen vapaudestaan -- Jumalan kiitos!... Hän ampuu vain ruutipanoksia viidakoihin, istuen paljaalla mäellä keskellä niittyjä ja pureksien pihkaa. Aamutervehdys teille kaikille, meille kaikille!

Jänis loikkaa ohi. Sitä vastaan tulee ruutipanos, se peräytyy tehden pilvihypyn, mutta saa vastaansa uuden latingin ja juoksee suoraan Jussaa kohti, pysähtyy ja istuutuu takasilleen. Jussa pistää suuren, pehmeän pihkapallon pyssyyn ja ampuu sen suoraan jäniksen turpaan; jänis keikahtaa nurin, päristelee, pudistelee päätään ja loikkii pois. Jussa nauraa hohottaa. "Anteeksi! -- Olisitpa voinut tehdä tempun kehnomminkin, olisitpa kyllä voinut!"...

Hän on saapunut pienelle joelle, joka virtaa erään syrjälaakson läpi.

Äänettömästi kuin petoeläin hän pujoittautui viidakon läpi, erästä mäkeä ylöspäin. Joen suulla, lammikoissa voi piillä sorsia tai harmaahanhia.

Mutta siellä ei ollut mitään.

Ison joen jäällä sinervässä lumisohjussa näkyvät tiheät jäljet ilmaisevat hänelle, että Biettar Oula äskettäin on lähtenyt pohjoiseen. Ei kenenkään toisen karja kulje niin laajana ja taajana.

Jussa makaa viidakossa, miettien monenlaisia asioita.

Ympärillä kiimaiset riekot kukertavat käreällä äänellä. Jussa matkii hempeätä naarasta. Ja urokset tulevat kumarassa, siivet syleilyyn avattuina eivätkä arkaile hänen suurta ruhoaan; sillä kiima ajaa heitä kuin metsäpalo... Suuret urokset rientävät haistellen naarasten jälkiä ja käyvät toisiaan kurkkuun lemmenkateuden verenhimoisella mielettömyydellä...

Tuolla ryntää jäälautta rantaa vastaan, ja jääpuikot kalisevat kuin metallipalat toisiinsa.

Yhä valaa aurinko ohuen kultaisen harson mäkien ja tunturien rinteille. Elna!... Kevätyö on täysi valoa ja suhinaa. Kaihojen tulva virittää aistit... Miksi huojuu mäki, miksi keinuu maa? -- -- -- Elna! Elna! "Kivikirkko autiolla lakeudella." Sinä sanoit sen autereisin silmin, verenkuulto otsallasi!... Minun tukkani on suuri ja musta, ja papinkaapu on kuin musta varjo, joka irroittaa minun pääni saarnastuolista, se irroittaa minut kansastani, maailmasta... Elna! Jos voisin tempaista luokseni ajan, sen ajan, joka on niin kaukana, niin sinä tulisit mukana!... Astu sinä vain maan pintaa, Elna, niin se keinuu enemmän -- -- --. Minä en kestä tätä, minun rintaani polttaa, minun katseeni hukkuu sumuun... Elna! Minä en kestä tätä. Aurinko nousee hitaasti, ja aika sulaa minun ruumiini, minun sieluni! Herra, Jumalani, minä en kestä tätä -- -- --.

Jonkun eläimen askelet rapisevat lumikuorella. Jussa tarttuu pyssyynsä. Susi juosta hölkyttää syrjälaaksosta päin -- kuono poronjäljissä.

Jussa painaa pyssynperän poskelleen, katse tutkii eläimen turkin värejä, suupielten nykäyksiä ja väkevien silmien kovaa loistoa... Laukaus pamahtaa, ja susi kiitää kammon vauhdilla lammikon yli.