Part 4

Karjalainen istuutui. Hän viritti virren, herkentyneet mielet liittyivät siihen, ja laulu kohosi ilmoille. Sen läpi kiiti pyörteenä hekuman tunne, ja ilma tuvassa väräjöi, niinkuin se olisi ollut elävää verta, jota aistillinen kiihko ja levottomuus vapisuttaa.

Peloittavia olivat ne sanat, jotka sitten alkoivat purkautua Karjalaisen rinnasta, niinkuin hän olisi ollut merihädässä. Kurjannäköiset merilappalaiset, joilla oli likaisenkellervät sarkavaatteet ja joiden leveillä, luisevilla kasvoilla oli naivi, pelästynyt ilme, huojuttivat yläruumistaan ja tähyilivät avuttomina ympärilleen. Kiihkomieliset, selkoselälleen avatut silmät, joissa oli Suomen metsien synkkyys, sekä naisten uikutus herpaisivat tähän saakka tyyninä pysyneet kalastaja-norjalaiset. Yli tämän kuoron, joka alkaen kuumina huokauksina ja puuskuvana itkuna kohosi vähitellen yksiääniseksi parkunaksi, kumisi Karjalaisen soinnukas ääni, ja silloin tällöin kuului Jäämereltä tulevan myrskyn ankara töytäys huoneen nurkissa, kun se vonkui läpi laakson ja riehui suurten autioiden lakeuksien yli. Ihmiset huusivat ja takertuivat kiinni toisiinsa. Karjalainen pysähtyi ja seisoi kuin jumala, katsellen miten ihmismadot kierivät tomussa.

Mutta muutamat olivat riettaita julkeassa, teeskennellyssä uskonhurmiossaan, kuten eräs nainen Jussan kotipitäjästä. Hän oli ensimäinen hyppimässä ja rämyämässä leveä kita ammollaan.

Karjalainen alkoi taas puhua. Hänen kasvonsa alkoivat seljetä. Huumaavalla riemulla ja äänenpainolla, joka imi voimansa kylläisestä sydämestä, lukee hän paksusta Raamatusta: "Sillä karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vesien lähteille ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä". -- Hän myhäili, hän hymyili, kuulijat myhäilivät, hymyilivät, ja ratkesivat nauruun. Muutamat hypähtivät ylös, tanssivat ja riehuivat mielettömyyden huimassa ilossa, kumosivat tuoleja, penkkejä ja lavitsoita, heittäytyivät riemusta ulvoen toistensa syliin, naiset ja miehet yhtenä rypäänä. Eräs nuori, lihava vaimo riehui kuin tanssiva velho. Housut valahtivat alle polvien. Hänen miehensä nykäisi häntä päällystakista: "Vedä housut ylös!" Mutta vaimo ei tajunnut mitään. Riiviöt hymyilivät toisilleen helakasti. "Daavidkin tanssi alasti Herran arkin edessä".

Ja kun tanssijat vähitellen lopen väsyivät ja laskeusivat pitkäkseen humalaisina, nousi kokouksen johtaja, sanoen: "Tunnustakaamme syntimme!"

Tuo lihava vaimo virkosi äkisti, kävi ripeästi käsiksi housuihinsa, kiskoi ne ylös ja työnsi tarjottimelle ainoan ainokaisen syntinsä: -- -- -- "muuan matkaileva veli -- -- kun nyt on pitkämatkalainen ja lisäksi uskonveli, niin eihän ole aina niin helppoa -- -- --", ja hän kiitti synninpäästöstä mehevällä hymyllä, Jussan-puolelainen rämäkkä vaimo ei halunnut olla toista hitaampi, vaan kiiruhti kertomaan muutaman riettaan jutun.

Ja sitämukaa kuin monet ahdistetut omattunnot kevenivät, niin että vihdoin voitiin sanoa oltavan melkein puhtaita synnistä, alkoi mieliala kohota. Miehet hakkasivat tupakkaa nysiinsä, pakinoivat hevosista ja juttelivat Jumalasta. Naiset leiriytyivät Karjalaisen ympärille, ja yksi voitti toisensa moninaisilla, suloisilla tarinoilla Hengen melkein uskomattomista armotöistä kertojaa kohtaan. Hurmahenkiset ahmivat silavaa ja lohta ja hörppivät suuhunsa kahvikupin toisensa jälkeen.

* * * * *

Jussa oli aivan hämmennyksissään, kun hän myöhään illalla kulki asuntoonsa lahdenrantaa pitkin. Karjalainen oli suuri ja kaunis kuin profeetta, kun hän rukoili, kun hän lauloi, kun hän puhui, ja kun hän istui aivan vaiti... "Isä meidän joka olet taivaissa!" -- Vieläkin humisivat tavut hänen korvissaan aalloten raskaasti ja hitaasti kuin ne laineet, jotka vaienneessa ilmassa vierivät hitaina, unisina lahden yli... Jospa hän joskus voisi puhua niinkuin Karjalainen! Niin, jospa hän voisi joskus tulla papiksi!... Seisoa kirkon korkean kuvun alla, korkealla saarnastuolissa, yksin, erillään joukosta, pitkässä, mustassa kaavussaan, valkoinen kaulus kaulassa, -- kalpeana, rukoilevana, kaikkien katseiden hivellessä häntä.

Hän pysähtyi puutarhan portin luona. Vain yksi, ylhäällä katon rajassa oleva ikkuna loisti valoa. Hän näki jonkun varjon liikkuvan uutimen yli pari kertaa. Siitä heräsi hänessä hivelevä tunne ja ajatus, että Elna nyt meni maata ja sulki silmänsä, nuo ruskeat silmät, joiden katse oli niin painava. Ajatus tuli yhä mieluisammaksi, kuta kauemmin hän siinä seisoi. Ja kauan hän seisoi. Silmäluomet alkoivat vaipua kiinni, lopulta hän näki vain riutuvan valoviirun siitä hohteesta, minkä revontulet kokosivat suuresta, meressä loistavasta pallosta. Vielä kuuli hän rauhallisten maininkien sihisten vierivän lahdessa.

Pää vaipui karvaiselle peskin kaulukselle, ja Jussa uneksi, että Elnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että ruskeiden silmien verhottu katse liukui hiljaa häntä kohden... Hän heräsi juuri siinä hetkessä, jolloin hän aikoi tarttua tuohon katseeseen kädellään.

IV.

Eräänä kuumana kesäpäivänä istui Biettar Oula erään Hukan viisisoutuisen varjossa rannalla, ja pureskeli kuivattua poronlihaa, vahvistaakseen itseään pitkälle tunturiretkelle. Hän oli ostanut kokonaisen porokuorman kahvia ja sokeria sekä tarpeellista rihkamaa, -- kuten ompeluneuloja ja lankaa, pienen padan ja hiukan saippuaa. Elle alkoi käyttää sitä viime aikoina yhä enemmän, -- hienostuakseen.

Kun hän oli valmis, hän työnsi jäännökset parkitusta poronnahasta tehtyyn säkkiin, jonka hän sitten sitoi säkkisatulaan, ja aikoi juuri lähteä, kun Hukka tuli kaarrellen alaspäin, kiiruhtavin ja raskain askelin.

Äkätessään aamulla Biettar Oulan, Hukka oli laskenut oikean pattivalan, luvaten häväistä ja korventaa tämän. Mutta hän oli sen lykännyt ja lykännyt ja oli sillävälin touhunnut lepäämättä pihalla ja tuvassa ja purkanut kiehuvaa sappeaan oman väkensä yli: sitä hänen ei tarvinnut aristella. Äh, olisipa se tullut vuosi sitten! Silloin asia oli aivan veres, ja silloin hän olisi laskettanut kaksikymmentä ruostunutta rautakuulaa Biettar Oulan läpi, -- sen kirotun sudensyötin... Me vanhenemme, ja ikä hieroo meistä pois intohimomme, rohkeutemme. Vielä puolikymmentä vuotta sitten Hukka ei koskaan epäröinyt, kun oli tarvis purkaa jäytävää närkästystään tai sanoa salattu totuus. Mutta nyt! Hän oli kuitenkin keksinyt selityskeinon leväperäisyyteensä. Järkevä ihminen, kuten Biettar Oula, -- niin hän oli tänään tuuminut ja sanonutkin --, olisi tietysti ajanut takaisin kotiinsa tuon huikentelevaisen tyttölapsen, jos olisi sen sattunut näkemään, -- ja olihan koko juttu jo vuoden vanha. Eihän sille mitään mahtanut, että tytönheilakka oli ollut kyllin huimapäinen, lähteäkseen pojan jälille tunturien taa...

Hukassa ei ollut nytkään mitään innostavaa kiihkoa, joka olisi hänet ohjannut Biettar Oulaa kohti, ainoastaan heikko toivo, että rohkea viha heräisi ratkaisevana hetkenä; koettaa sieti kuitenkin. Hän seisahtui, varjostaen kädellä katsettaan... Ehkä sentään oli parasta alkaa varovaisesti. "Biettar Oulahan siinä?"

Niin oli.

-- Sinun karjasi on lännessä, tuntureilla?

-- Niin, kolme penikulmaa täältä.

-- Eikö ole vaikea kulkea niin tukevasti puettuna näin lämpymällä säällä? -- Biettar Oulalla oli päällään kaksi sarkatakkia, ja suuri, sarkapäällystäinen neljän-tuulen-lakki oli täytetty haahkanuntuvilla... Mutta hänen ahavoituneilla, täysruskeilla kasvoillaan ei näkynyt hikipisarta; hänen kehittyneitten raajojensa lihakset olivat kiinteät ja lujat kuin jäntereet.

-- Niin niin, -- no onnea kotimatkalle!

Hukka oli tänään paljon touhunnut toteuttaakseen suuren päätöksensä, -- ja tähän se sitten kuivi koko juttu! Hän istuutui hirrelle ja viipyi siinä kauan murheellisena ja nolona. Lopulta tuo vanha uros, tuo kerran niin häikäilemättömän rohkea ja itsevaltias Hukka puhkesi itkuun. Ei hän olisi uskonut näin mitättömäksi joutuneensa. Jumala paratkoon -- eihän hän enää uskalla opettaa tunturilappalaisellekaan jänislaukkaa!... Oli niinkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että käsiselät olivat alkaneet tummua ja niissä oli pyöreitä, ohutta karvaa kasvavia kuoppia, ja orvaskesi oli rypistynyt läskikerrosten kadottua. Hän oli parina viime vuonna usein puhunut pistäytyvänsä Arkangelissa vanhan ystävänsä konsuli Kokowstzeffin luona. Tänä vuonna hänen oli täytynyt lykätä se retki huonon terveydentilan takia ensi vuoteen. "Ja Herra tiennee, tuleeko siitä silloinkaan tosi!"

Ja vanhus itki hereästi. Hänet oli niin säälimättömänä yllättänyt ahdistava tunne siitä, että hän oli vaipumassa tyhjyyteen.

* * * * *

Biettar Oula oli ehtinyt ulos lehtimetsästä. Hänen vanha, tuttu polkunsa nousi jyrkästi tuntureille, harmaata, sammalpeittoista kivirinnettä myöten, missä vanhoja, homehtuneita luita paistoi auringonvalossa, vaalenneina ja puoleksi ohuen nurmen peitossa; -- siinä olivat jäännökset eräästä venäjänpuolelaisesta rosvojoukosta, jommoisia muinaisina aikoina Venäjän-Karjalasta samoili lukuisasti lappalaisalueille ryöstäen ja murhaten.

Täällä tunturilla oli eräs sellainen joukko muuanna synkkänä syysiltana tavoittanut erään tunturilappalaisen ja pakoittanut hänet oppaakseen. Alamäki oli vaarallinen, sanoi lappalainen, ja senvuoksi heidän piti sitoa itsensä kiinni toisiinsa. Itse hän, soihtu kädessään, kulki edellä, ja joutuin, puolijuoksua. Mutta jouduttuaan aivan kallionjyrkänteelle, hän viskasi soihdun rinnettä alas, pujahtaen itse piiloon erään kiven taakse; karjalaiset riensivät soihdun jälessä, ja syöksyivät jyrkänteeltä kuoliaiksi.

Biettar Oula oli ehtinyt kauas tunturilakeudelle ja asteli nyt kesäyön viileässä auringonpaisteessa. Siellä täällä oli nurmitäplä, jolle viimevuotinen kuloheinä antoi harmaan vivahduksen. Kellervä ja harmaanviheriä jäkälä levisi tiheänä ja paksuna kivikkorinteitä pitkin ikuisen lumen peittämän tunturihuipun juurella. Puro luikerteli harmahtavien pajupehkojen ja yhteentakertuneiden, pyöreälehtisten vaivaiskoivujen välitse ja katosi muutamaan muuranrämeeseen.

Kuovi pyrähti lentoon harmaalta kivipaadelta, kalkutti pitkällä, alaspäin kaartuvalla nokallaan riuduttavan alakuloista ääntä, jossa kajaili lakeuden yksinäisyys, -- ja laskeusi aroin, varovaisin siivenlyönnein toiselle paadelle.

Läheisten tunturihuippujen lumi hohti kullalta ja kaukaisemmat uivat kuin valkoiset joutsenet yön sädeloisteessa. Ja puhtaan taivaan väri oli syvä kuin meren.

Väliin kaikui rinteiltä ja rotkoista vesiputousten kaukainen kumina lakeuden ylhäiseen äänettömyyteen.

Biettar Oula kulki erään mutkittelevan halkeimen yli, ja kohta avautui hänen eteensä suuri alanne, minkä pohjalla lepäsi pieni, pitkulainen järvi. Aivan rannalla sijaitsi hänen purjekankainen kesätelttansa. Ohut, sininen savu kohosi teltan edessä palavasta pienestä nuotiosta. Taustalla, ikuisella lumiaavalla makoilivat porot päivää paistattaen, suloisesti nauttien rauhaa, jota hyttyset eivät häirinneet. Alempana, kuivalla sammalmättäällä, oli Aslak pitkänään, kädessään sauva ja koirat ympärillään.

-- Atshe! Atshe! (Isä! Isä!), huusi pikku Andi, joka parastaikaa harjoitteli suopungin heittämistä pajupensaaseen. Elle istui nuotion ääressä, ommellen valkeita sarkahousuja Biettar Oulalle.

-- Tervetuloa kotiin, Oulatsham! -- No -- -- miten onnistui matkasi?

-- Kiitos, hyvin vain! Biettar Oulalla oli paljon kerrottavaa istuessaan syömässä keitettyä, tuoretta lohenmullosta, ja Elle korjasi talteen ostokset. Biettar Oula kertoi sisämaan uutisia. Jussa oli matkustanut Suomeen erääseen suureen kaupunkiin, lukeakseen papiksi. "Hänestä tulee varmaan suuri herra", sanoi Elle. "Ja uskovainen hänestä voi myös tulla, kun hän ehtii kylliksi tutkia Jumalan sanaa. Ja olihan hän niin taitava suomessa".

Ja Nikko Nillen ämmä kuuluu olevan sairaana, tiesi Biettar Oula.

-- Niinkö -- vai niin! Kyllä Nikko Nille nyt kohta pakahtuu kärsimättömyydestä kuolinuutista odottaessaan... Ellei ämmä vaan virkoa taas, muista aiettaan mennä vielä kolmannelle.

-- Minäpä haluaisin, sanoi Biettar Oula, "lähettää Nikko Nillelle pikaviestin tästä uutisesta, jos hän olisi lähempänä. Uutinen on sen arvoinen, että minä voisin sen takia ostaa hänen ystävyytensä makeineen karvoineen. Hän ehkä kuitenkin voisi hyljätä kavalan ajatuksensa, että muuttaisi etelään syksyllä ennen meitä ja pyyhkäisisi edestämme ne porot, jotka pääsevät muuttomatkalla pakoon meiltä. Hän on tullut pitkäkyntiseksi, Nikko Nille".

Biettar Oula taisi närkästyä moraalin puolesta, kun kunnon mies lankesi syntiin. Ja nythän oli sitäpaitsi valoisa kesä; hänen mielensä oli niin kevyt ja valoisa, ja hänen pahattyönsä melkein vuoden vanhat: Biettar Oula teurasti vain syksyllä tai talvella; silloin liha ja nahka olivat parhaimmallaan... Niin että Biettar Oula saattoi hyvin puhua pitkäkyntisistä ihmisistä näin kesällä, kun mieli oli valoisa ja kevyt.

Elle laski käsivartensa hänen hartioilleen, katsoi hyvin hämillään alaspäin ja sanoi: "Jospa voisit hyljätä rajut tapasi, Oulatsham!"

Biettar Oula hymyili; hänen oli tapana suoriutua Ellestä hymyilyllä, kun tämä herkesi puhumaan hänen "rajuista tavoistaan". Vahvempia sanoja hän ei oikein uskaltanut käyttää. Mutta tuo leppeä ilme sai Ellen niin hämilleen -- ja aseettomaksi. Biettar Oula hiveli hänen soman täyteläistä selkäänsä. Ei kellään muulla tunturien naisella ollut niin kookasta, rehevää ruumista. Povi huokui lyhyen, väljän lapintakin alla.

-- Katsohan! sanoi Biettar Oula. "Kas vain!... Millainen käsi sillä pojalla onkaan! Hän oikaisee suopungin juuri oikealla hetkellä. Se tarttuu pensaaseen kuin kärppä. Kas vain!... Pensas hosuu ja riitelee vastaan kuin vasikka... Kyllä ihmiset taitavat olla oikeassa, kun arvelevat, että Andista tulee tunturien paras mies".

-- Matta mitä tulee tunturien ensimäisestä tytöstä? kysyi Elle ja vilkaisi häneen hymyillen puoleksi leikillään, puoleksi hämillään.

-- Oh, älä siitä kovin murehdi! Sinähän olet aivan nuori vielä.

-- Mutta muista, että Andi on kolmivuotias viime juhannuksesta. Ja minä olen vielä parhaissa voimissani. Olisihan kovin hyvä saada vävypoika jostakin kyläläisestä. Voisimme silloin asua oman vävymme luona, käydessämme talvella kylässä. Ja Biettar Oulan tytär kyllä saisi kosijoikseen kylän parhaat... Et tietysti halua miniää kylästä?

-- Miniää kylästä! -- Jo sellainen ajatuskin oli Biettar Oulalle vastenmielinen: mikä tunturilappalainen hakisi itselleen vaimon kylän tytöistä? -- "Kyllä se sotkisi meidän telttamme navetaksi... Näyttäisi siltä kuin meillä olisi karjapiika istumassa teltassamme lavitsalla, -- lavitsa sen tietysti pitäisi saada. Ja piru sitä vartioisi, ettei se jonakin arvaamattomana hetkenä tupsahtaisi nuotioon ja palaisi poroksi edessämme! -- Sillä et kai suunnittelekaan, että Biettar Oulan poika lähtisi ajelemaan lantaa ja tekemään heinää parille likaiselle lehmälle!"

He istuivat katsellen poroja, jotka makailivat pienissä ryhmissä lumilakeudella. Niiden korvat huiskuivat tyytyväisesti, silmät tähystivät raukeasti varhaisen aamun viileässä päivänpaisteessa, ja leuat liikkuivat verkalleen niiden märehtiessä.

Yksi toisensa jälkeen ne nousivat ylös, venyttelivät ja oikoivat jäseniään ja laskeusivat alas lumitantereelta. Samassa hälyttivät koirat; mutta Aslak vain lateli tavalliset toransa, käänti kylkeä ja nukkui taas. Porot alkoivat muovailla uusia sarventynkiään, jotka vielä olivat verevät ja rustomaiset ja karvaisen nahan peitossa, -- takoivat ja kolkuttivat niitä toisella takakoparalla tai kiveä vastaan ja käänsivät silmiään ylöspäin, tarkistaakseen sarvien muotoa.

Muori Biettar, joka oli nukkunut teltassa, pisti päänsä ulos teltan ovesta. "Hyvää huomenta, Oula! -- Sinä olet palannut. Nyt saamme lypsää vaatimet!"

Kun aurinko oli suoraan idässä, menivät ihmiset maata, ja porot hajautuivat laitumelle.

V.

Nikko Nille oli aivan varmaan aikonut sovittaa niin, että hänellä olisi sopiva etumatka Biettar Oulan edellä etelään muutettaessa.

Mutta silläaikaa kun hän ja muut tunturilappalaiset hautoivat tuumiaan ja harjoittivat vakoilua, oli Biettar Oula eräänä arvaamattomana päivänä lyönyt kamansa kokoon ja lähtenyt teilleen, ennenkuin kuultiin hiiren hiiskausta.

Hän oli jäänyt syystiloille ainakin viisi penikulmaa kylästä pohjoiseen, erään laakson pohjoispuolelle, juuri sinne, missä mäntymetsä loppui ja tunturikoivu alkoi, erään puron luo ja aivan postimiesten polun alapuolelle.

Biettar Oula ei huolinut vältellä valtateitä eikä etsiä syrjäsoppeja -- kuten porovarkaat.

Räntäiset ilmat olivat tätä nykyä, ja telttaa ympäröiviä puita verhosi märkä harso. -- Eräänä iltapäivänä pysähtyi Nikko Nille teltan eteen, tervehtien hyvän päivän.

-- Jumala antakoon! vastasi Biettar Oula, ottaen hänet sydämellisesti vastaan ja vieden hänet telttaan.

-- Sinultakin on hävinnyt poroja muuttomatkalla, sanoi Biettar Oula, heidän istuutuessaan poronnahoille.

-- Niin, niin on! Ja nyt minä kuljeksin etsimässä niitä naapurien porolaumoista.

-- Minä näin, että yksi sinun poroistasi on minun karjassani.

Nikko Nille hämmästyi niin äkikseltään ja osasi sen niin huonosti salata, että Biettar Oula olisi loukkautunut, jos olisi nähnyt hänen ällistyneet kasvonsa.

Sillä totta puhuen Nikko Nille ei järin uskaltanut toivoa, että vieras poro, joka oli joutunut Biettar Oulan ylettyviin, näkisi vielä päivän valon.

Mutta Biettar Oulan kasvoilla pysyi tavallinen, rehellinen ilme, niinkuin hän olisi ollut tottunut puhumaan karjaansa joutuneista vieraista poroista.

Sillä kun yhdellä ainoalla poro-rehjalla saattoi kohentaa muutamilta puolilta hieman ontuvaa nimeään, niin voipa Biettar Oula kestää sen vaivan, että antoi suopungin jäädä liikuttamatta olalleen. Ja Elle hymyili aivan ihastuneena ja oli melkein yhtä hämmästynyt kuin Nikko Nille. Etua puolelta jos toiseltakin! -- Ja muori Biettar oli aikeen hyväksynyt. Ensin hän kyllä oli sanonut, että se olisi hävyttömän julkea uhri kunniallisuuden alttarille; mutta kun hän kyllin ajatteli sitä, niin hän taipui arvelemaan, että hitunen hyvää mainetta ei myöskään pahaa tekisi. "No niin, anna elukan sitten olla!" oli hän sanonut.

Puhe kadonneitten porojen etsinnästä oli Nikko Nillelle oikeastaan syyn varjo, jotta hän voi tehdä kiitos- ja sovintovierailun Biettar Oulan luo. Biettar Oulahan ensimäisenä oli tuonut tuntureille tuon paljon lupaavan viestin ämmän taudista. Sitten oli mennyt päiviä ja viikkoja, ja eräänä onnen päivänä tuo tieto palasi suurempana takaisin, kuolinuutisena. Ja Nikko Nille punastui, kun se hänelle kerrottiin.

Niin että hän olisi hyvinkin mielellään suonut Biettar Oulalle ilon iskeä suonta yhdeltä hänen poroistaan. Mitä merkitsi hänelle yksi halpanen poro nyt, kun hän oli humaltunut adventtiajan suloisen hämäristä aavistetuista: kaikki hänen kokemattomat unelmansa ja kaipuunsa viittoivat häntä häitä kohden.

Nikko Nille säteili onnea ja kainoutta, istuessaan nauttimassa Ellen ja Biettar Oulan ylenpalttista vieraanvaraisuutta.

Elle vaihtoi kuivat saraheinät hänen kesäkenkiinsä [_komager_ = pohja hylkeennahasta, kauto sekä varsi parkitusta poronnahasta], ja hänen kanssaan oli niin erinomaisen hauska jutella avomielisesti ja ystävällisesti. Nikko Nille oli voittanut Biettar Oulan ystävyyden. Ja eipä siltä -- hyvä oli tietää porokin pelastuneeksi. Nyt hän jonakin päivänä lähtisi kylään -- yhdessä kullan kanssa, niin yhdessä kullan kanssa! Sen salaisuuden hän uskoi Ellelle ja Biettar Oulalle -- noin täydessä ystävyydessä.

Herra isä -- kuinka hän soikaan hyvää niille molemmalle!

Hän kainosteli ilmaista onnentunteensa koko yltäkylläisyyttä; nyt hänellä oli varaa antaa heidän tuntea, että he elivät omasta takaa.

-- Eira Marit onkin paras otettava koko pitäjässä, sanoi Elle.

-- Ja sinun rinnallesi ei yksikään nuorimies pysty edes yrittämään, mitä omaisuuteen tai miehenmieleen tulee, sanoi Biettar Oula. "Sinä olet laintunteva ja otat osaa pitäjän asiain hoitoon".

Niin, Nikko Nille soi heille molemmille kaikkea hyvää! Soi täydestä sydämestään.

Mutta kun Biettar Oula sitten vei hänet porolauman luo, tuntui sen näkeminen kuitenkin kiertävän Nikko Nillen rintaan kiusallisen pahkuran.

Vähän ajan kuluttua he keksivät Nikko Nillen poron. Toisen korvan kärki oli katkaistu, ja toisen korvan ulkoreunassa oli kulmikas leikkaus.

Nikko Nille piteli viivytellen tervattua suopunkiaan, joka riippui oikealta olkapäältä vasemman kainalon alle. Mutta kun Biettar Oula ei näyttänyt haluavan käydä ottamaan kiinni poroa, täytyi Nikko Nillen vetää suopunki olaltaan. Hän vyyhtesi kauas ulottuvan nuoran sopivan pieniksi renkaiksi, hiipi lähemmä poroa ja heitti, mutta heitti ohi, -- joutui hämilleen ja hermostui ja heitti ohi toisen kerran.

Silloin Biettar Oula otti suopungin, vyyhtesi sen loppuun saakka ja heitti, niin että viuhui vain, -- ja siellä kaukana lauman keskellä kellistyi poro, niinkuin olisi saanut väkäkeihään ruumiiseensa. Hän veti sen luokseen siirtymättä jalkainsa sijoilta.

Nikko Nille tunsi taas jonkun pahkuran kiertyvän rintaansa. Mutta hänet valtasi liikutus, kun Biettar Oula itse lausui toiveenaan olevan saada kutsu häihin; sieltä kyllä lähtisi lahja, jollaista kukaan ei vielä ollut saanut.

Biettar Oula siis todellakin piti Nikko Nillen ystävyyttä jonkinarvoisena!

Nikko Nille soi hänelle kuitenkin kaikitenkin kaikkea hyvää!

VI.

Nikko Nille oli mennyt äskettäin ja hämärä oli jo tullut.

Teltan edessä paloi suuri, rätisevä nuotio. Muori Biettar pehmitti saraheiniä paksulla koivunuijalla. Alasimena oli paksu, litteä kivi. Biettar Oula koristeli poronsarvilusikkaa kukonkuvilla ja viivakiehkuroilla. Elle levitteli pehmitetyitä saraheiniä paljaalle kalliolle kuivumaan.

Alituiseen antaa Biettar Oula katseensa kiertää ympäröivän viidakon reunaa, -- vanhan tavan mukaan.

Äkkiä hälyyttävät koirat. Hän komentaa niitä. Hän kuulee lahojen oksien taittuvan, ja pudonneet lehdet kahisivat. Puunrunkojen välitse vilahtelee kolme ihmistä, tullen postipolkua myöten. He poikkeavat nuotiota kohti. Biettar Oula saa kohta vihin kahdesta, -- postimiehiä; mutta kolmas?

-- Kas -- kuolema ja kirous -- eikö olekin Lasse! sanoi Aslak, vallan unohtaen nimittää häntä trondhjemiläis-seminaristiksi. Lassella oli musta hattu, -- ja kalpea oli kuin mikäkin oppinut riiviö, -- hänellä oli vyö vyötäisillä -- kuten hurskaalla saarnamiehellä, eikä lanteilla, niinkuin epäilyttävät miehet pitävät; hänellä oli lyhyt leikkotukka, ja hän otti hatun päästään, tervehtiessään isäntäväkeä. Hän oli sanalla sanoen tuollainen, josta Hukka olisi sanonut: "rakastettava, hyviin tapoihin oppinut henkilö".

Sekä Biettar Oulaan että muihin vaikutti Lassen tulo kiusallisesti; sitäpaitsi he eivät vielä olleet häntä oikein odottaneet. Biettar Oula oli kyllä vannottanut hänellä tuiman valan, ettei hän koskaan sanoisi julki salaisuutta, mutta sentään...

Lassea kohdeltiin joka tapauksessa kaikella huomaavaisuudella. Biettar Oula antoi kuitenkin -- postimiesten takia -- sanoilleen sen vivahduksen, ettei hänellä ja Lassella ollut mitään keskinäistä; hän rupesi leikkisän pilkalliseksi Lassea kohtaan; mutta sanat tuntuivat enimmäkseen väkinäisiltä.

Lasse käytti taajaan norjalaisia sanoja ja käänteitä; kertoessaan, mitä hän oli tehnyt, hän sanoi norjaksi "jakkaran", "verkon", "teräsvanteen" ja "kaunokirjoituksen".

Postimiehet päättivät olla yötä täällä. Heillä oli vielä matkaa kolme penikulmaa karjamajoille, mistä he saivat soutaa edelleen jokea myöten kylään.

Postimiehet kertoivat syödessään uutisia suuresta maailmasta.

-- Vadsön vouti on keskustellut Hammerfestin voudin kanssa. Puheenalaisena oli eräs pykälä, josta he olivat erimielisiä, ja hyvinpä he kuuluvatkin kuumenneen. Ne tuntevat kumpikin pykälänsä, mutta parempi kuuluu Vadsön vouti kuitenkin olevan.

-- Mutta ei hänkään ole mitään asianajaja Lundan verroilla! sanoi Aslak. "Siinä on poika, joka osaa olla viekas ja oppinut! Eipä sitä pykälää, ettei hän taitaisi tarttua siihen... Mutta tyyris se onkin, jumaliste!"