Part 2

Biettar Oula kiihoitti poroaan pidättämällä sitä hetkisen. Eläin tanssi silmät selkoselällään ja riuhtoi kalvavassa himossaan päästä oikomaan jalkojaan rajattoman halunsa mukaan. Mutta kun Biettar Oula äkkiä nosti kätensä ja kumartui eteenpäin hypätäkseen, sinkoutui eläin menemään ja Biettar Oula lennähti ahkioon -- kuin petolintu, joka heittäytyy pakenevan saaliinsa kimppuun.

Viuhuva vauhti tuntui kuin putoamiselta ja kihelmöitti miehen koko ruumista kiireestä kantapäähän saakka. Hänen rämeä, kovaääninen joikauksensa kaikui läpi seudun ja kiihkeän ajon mukaan sen sointi tuli heleämmäksi.

Äsken niin ilkkuva joukkio oli selvästi sangen nolossa jälkipäivän-mielentilassa, mutta samalla melkein valmis päästämään ilmi salaisen ihailunsa Biettar Oulaa kohtaan. Äijä se tulikin tällä kertaa lausuneeksi vapauttavan sanan: "Vain Biettar Oula voi niin tehdä".

Ja Biettar Oula haasteltiin poikki ja puhki kohoavan innostuksen vallassa. Eikö ollut sekin nuori, kaunis norjalaistyttö, vanhan "Hukan" tytär, syksyllä seurannut häntä kappaleen matkaa tunturia, rohkenematta sentään tulla näkyviin!

Nikko Nillen oli täytynyt jäädä puotiin, saadakseen kauppiaan kuromaan hänen peskinsä kokoon parilla sukkaneulanpistolla. Kun hän tuli ulos, otti äijä -- ikäänkuin kiitokseksi hyvästä kestityksestä -- hänet vastaan sanoilla: "No, onko selästä kirvely helpoittanut?" Ja joukko hymyili ilkeästi. Ne nykivät äijää ja yllyttivät häntä jatkamaan.

-- Kuinka monta peninkuulemaa arvelet olevan tunturien kauneimman naisen Ellen -- jota sinä et saanut -- ja sinun vanhan, nilkun, tuultenkuivaaman linnunpelättisi välillä? Ennen minä pitäisin sänkytoverinani säkin nuuskankuivia poronkarvoja kuin sinun ämmääsi. Se on sitkas kuin parkittu nahka. Siitä ei viinakaan tee loppua... Vieläköhän odotat hänen kuolevan? Oho, hyvä ystävä, eivät ämmän luut aivan pian väsy pitämään kankeata ruhoa pystyssä sinun silmiesi edessä. Äh, hyi saatana!

Äijärahjuksen törröttävät hampaat paistoivat keltaisina irnuvasta kidasta, ylähuuli oli kääntynyt kaksinkerroin, ja pahat, vetiset silmät tähysivät suoraan ilmaan.

"Nikko Nillen heilasta tulee vanhapiika paljon ennen kuin ämmä kuolee -- hi hi hi hi hi!"

Totta puhuen Nikko Nille oli jo valinnut itselleen uuden hentun, nuoren kassapään, joka muistutti Elleä vain harvinaisen lihavuutensa takia.

-- Laulapa veisu hentustasi! alkoi äijä taas. Mutta samassa löi kaikkialla läsnä oleva Jussa häntä kämmenellä vasten ilkkuvia huulia. -- Jos oletkin vaivainen, niin luuletko sen edestä saavasi räkyttää kuin rakki ihmisille?

Isku oli niin odottamaton, että äijä tipahti kerralla kukon-orreltaan. Ja väkijoukko rähähti nauramaan hänelle yhtä säälimättömästi kuin äsken Nikko Nillelle.

-- Biettar Oula ei halunnut käydä äijään käsiksi -- he he he, sanoi muuan, nauraa hölöttäen. "Hän ei halunnut tahrata käsiään sellaisesta -- he he he".

Mutta äijä oli jo keksinyt keinon. Hän alkoi ulvoa ja väitti Jussan lyöneen hänen hampaansa ja huulensa piloille. Yleisö sai aiheen näyttää osaaottavalta. Jussaa piti peitottaman. "Sinut täytyy pistää kiinni!" -- "Sinä olet, jumala nähköön, koko pitäjän pahin mustalaispentu!" -- "Jos sinä oletkin Jongon Poika, niin luuletko sen edestä saavasi rääkätä äijäraukkaa" -- "Tuo rosvonulkki se nostelee tyttöjen hameita ja ajaa hevoset kaakeiksi, ja viime vuonna hän oli ajaa sonnivasikan kuoliaaksi!" -- "Miten sitä ei olekaan pantu kiinni ennemmin. On paras ottaa häntä kiinni kynkkäluusta, kun meillä on kruununmies täällä".

Syytökset eivät kuuluneet uusilta Jussan korvissa, mutta hänestä tuntui kuitenkin olo tukalalta. Hänen monet aikaisemmat yhteenottonsa pohjoispuolen sakin kanssa olivat aristaneet häntä. Ja äijä osasi olla kiskuri, huolimatta siitä, että Jussa usein antoi hänelle ruokaa ja vaatteita sydämensä hyvyydestä, -- ilman että hänellä aina oli vereksiä ilkitöitäkään omallatunnollaan. Voipa äijä usein olla niinkin hävytön, että kieltäytyi ottamasta lahjuksia, ja uhkasi ladella isä-Jongolle Jussan koko syntiluettelon. Ja Jussa tiesi liiankin hyvin, että siinä pyykissä olisi pesemistä...

-- Pyydä äijältä anteeksi, sanoi eräs, tarttuen Jussaa tukkaan.

Jussa riistäytyi kuitenkin irti, ja hän ja Nikko Nille kiiruhtivat pois. Nikko Nille pysähtyi kohta ja sanoi: "Paha juttu mennä kotiin peski hajallaan".

-- Maltas, sanoi Jussa, "jos sinulla on viinaa pullossa, niin minä juoksen kotiin ja juotan sillä ämmän leppeäksi ja sikahumalaan. Ja tiedäthän, että silloin on pieni vaiva peijata häneltä avaimet, niin että sinä pääset jalka-aittaan vaihtamaan peskiä".

Silloin hymyili Nikko Nille. "Sinä saat, tuhat tulimaista, ajaa koko huomispäivän minun porollani".

Jussa lähti pulloineen kuin vihuri kotiinsa. Nikko Nille asusti nimittäin vanhan Jongon luona.

Nikko Nille poikkesi syrjätielle, joka vei länteen, joelle. Siellä hän istuutui puoleksi lumenpeittämälle aidalle. Ämmän piti saada rauhassa juoda itsensä humalaan.

Täällä oli hiljaista, kaukana kylätieltä.

Pohjoinen taivaanranta tuikkaili pitkiä revontuli-kielekkeitä. Ne värähtelivät ristiin rastiin Linnunradan valomeren alla, ja painuivat kiemurrellen etelään. Ne kiisivät kuin tarun kidutetut käärmeet, jotka tuskan mielettömällä voimalla, kieli kidasta riippuen, vääntelehtivät hehkuvassa nuotiossa. Nopeat kajastukset pakenivat kuin aaveet yli sinertävän lumen, jossa monet pienet kristallit säkenöivät, ajautuivat sähköisenä valona laaksonrinteitä peittävän mäntymetsän sekä joen päälle patoutuneiden, matalain sumupilvien yli. Väliin tämä taivaan tuhatkätinen, ohut, kellervä aave paljasti palan taivasta, jolla suuret, rauhalliset tähdet tuikkivat.

Joen toisella puolella niemellä kasvavien koivujen ja raitojen hennoista oksista huokui ohutta utua, minkä pakkanen kohta jähmetti valkeiksi, tiheiksi huurreköynnöksiksi; paksunahkaiset rungot näyttivät vain mustilta suonilta.

Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt kylmästä, niin ettei se saanut eloa jääkovasta urvusta, istui oksalla, hentoiset varpaat kirpeän kylmässä huurteessa. Kylmä oli hiipinyt sydänjuuriin saakka ja kierteli värisyttäen läpi ruumiin. Silmäluomet raukesivat yhteen, ja pää ja kaula koettivat piiloutua höyhenvaippaan, mutta turhaan. Pikku varpunen tipahti lumeen, jalat käpristyneinä vatsan alle... Mutta sen viimeinen tunne oli suloista tyytyväisyyttä. Se uneksi lentävänsä lämpimässä ilmassa, joka oli täynnä päivänpaistetta.

Nikko Nille siristi silmiään. Hän näki jotakin eloisaa vilinää lounaassa, eräällä pyöreäselkäisellä lumiharjulla. Vaikka välimatka oli pitkä, näki hän sen aivan hyvin, sillä täysikuu oli juuri sukeltanut esiin idästä.

Biettar Oula ei vielä tiedä, mitä onnettomuus on. Mutta se voi sattua. Nikko Nille sanoi sen ääneenkin: "Se voi sattua". -- Elle-raukka! Jonakin päivänä hän jää yksin, nuorena ja turvatonna. No niin! Nikko Nille ei ole koskaan liian kova häntä kohtaan. Hän ojentaa auttavan käden Ellelle. Mutta kun tämä sitten jonakin iltana tulee muistuttamaan häntä heidän muinaisesta rakkaudestaan, niin hän sanoo: "Elle, minä säälin sinua. Mutta sinä tiedät, että minä rakastan Eira Maritia ja hän rakastaa minua. Ensi kuussa me vietämme häitä". -- Silloin Elle vaipuu maahan ja itkee katkerasti. Mutta Nikko Nille sanoo vain: "Hyvästi, Elle! Jumala olkoon kanssasi!" Eikä sano mitään muuta, vaan menee pois...

Nikko Nille tunsi kylmiä väreitä selässään: kauppias ei ollut liiaksi vaivannut itseään ompelulla. Tämä veres juttu nousi äkkiä niin räikeänä Nikko Nillen korkealentoisten unelmien rinnalle.

Herra jumala, eivätkö ämmän hauraat luut sitten koskaan sorru kasaan! Ja vielähän se alituiseen uhkaili, että hän "menisi vielä kolmannellekin!" Niinkuin hän ei jo olisi elänyt kyllin kauan! Niinkuin hän ei kymmenen vuoden aikana olisi hoippunut kuolleitten valtakunnan nahkapukuisena edustajana! Ja Eira Marit kulki niin nuorena ja kauniina ja lihavana! -- Hänen tuntonsa kuohui pettymyksen karvautta ja oli jo kauan kapinoinut. Hän alkoi juoda ja joi aina enemmän, tuli juoppoudessa raa'aksi, vaikka tosin vain suustaan, kerskua hoilasi älyttömästi ja hävitti omaisuuttaan. Olipa hän salavihkaa alkanut jo kajota muiden poroihinkin. -- Alussa hän oli jalo aviomies. Aviomies varsinaisessa mielessä hän ei sentään ollut koskaan ollut. Vielä enemmän: -- hän oli tähän päivään asti säilyttänyt puhtautensa. Ja sikäli häntä voitiin edelleen sanoa kunnon aviomieheksi. Hän oli itse asiassa myös hyväpäinen, oli kihlakunnan hallinnon jäsen. Puheenjohtaja piti suuriarvoisina hänen mielipiteitään eri asioissa. Kirjoitustaitoa hän ei sentään ollut koskaan oppinut. Hänen nimensä kirjoitettiin päiväkirjaan siten, että joku toinen kuletti kynää.

Kuinka monena keväänä hän olikaan samonnut poroineen pohjoista kohti varmasti uskoen, että kun hän syksyllä palaa, niin ämmästä ei ole jälellä muuta kuin pieni haikea kertomus hänen kuolemastaan.

Nikko Nille luovi kotiinpäin.

Jussa ja joukko muita poikia juoksentelivat ympäri pihamaata, koettaen härnätä revontulia [tunturiseuduilla yleinen poikien leikki]. Kukin piti ylhäällä kädessään leipäkakkua. Qakko! Qakko! (Kakku! Kakku!). Revontulet näyttivät raivostuvan ja uhkaavan iskeä alas heihin; mutta pojat juoksivat pois ja piiloutuivat pajaan.

-- Jussa! huusi Nikko Nille.

-- Niin! vastasi Jussa, tullen hänen luokseen. Ämmä on jo päissään ja pehmeänä kuin lämmin suoli -- Avaimet -- Pyh! Ne lähtevät hänen kädestään niin helposti kuin karva mädänneestä poronnahasta.

-- Etkö sinä voi mennä sisään ja ottaa ne häneltä?

-- Oh -- -- -- hän vaatii kivenkovaan, että sinun ensin täytyy tulla sisään, niin saat naukun häneltä.

Se oli Nikko Nillelle liian väkevä houkutus. Hän koetti varovaisesti avata ovea. Mutta se parkaisi hätyyttävän kiivaasti oven jäätyneitä täyteriepuja vastaan. Katsomatta vasempaan tai oikeaan pujahti hän hämillään ämmän luo, joka istui takan luona ja sytytteli nysäänsä päreellä.

-- No sinäkö siellä, poikaseni! Nytpä sinä saat oikean naukun! Vanhan Saaran kädestä naukun! Mitä -- Luuletko muka, ettei vanha Saara antaisi naukkua pojalleen? -- Ystävälliseen hymyyn levenneessä suussa välkkyi yksi ainoa törröttävä hammas.

Nikko Nille pani viinan kulisemaan alas kurkusta. "Ja nyt minun pitäisi päästä jalka-aittaan".

-- Niinpä niin, poikaseni! Mutta pusu ensin!... Enpä ole sinua muiskannut sen jälkeen kuin -- -- --, niin, piru ties, olenko ensinkään muiskannut sinua. Mutta nyt sinulta pitää lähteä yksi, niin että läjähtää!

Nikko Nille seisoi kuin mykkänä. Tuollaista ei ämmä koskaan ennen ollut keksinyt. Ei se olisi sitä nytkään keksinyt, ellei Jussa olisi opastanut häntä siihen. Ja ämmä näytti todellakin tarkoittavan täyttä totta. Ei tässä auttanut mikään "mutta, rakas!" ja senvuoksi, arveli Nikko Nille, olisi parasta pitää tyytyväinen naama pahassa pelissä... Hän oli jo kumartumaisillaan ämmän puoleen, kun äkkiä huomasi Eira Maritin, joka istui perempänä ja oli punainen kuin pakahtuisi pidätettyyn nauruunsa. Mutta ennenkuin Nikko Nille ehti vetäytyä takaisin, oli ämmä jo tarttunut häntä peskinkaulukseen.

-- Et, kuolema ja kirous, et saakaan tällä kertaa riistää muiskua nenäni edestä!

-- Hulluko olet, akka!

-- Sama se sinulle. Mutta muiskun minä tahdon! Hän huohotti mielettömässä kiihkossaan saada suunsa Nikko Nillen suun tasalle. Kurkoittaessaan hän kuukahti nurin lyhyiltä jaloiltaan ja sortui puolivalmiin reen liisteiden väliin, joita Jongo rakenteli; samassa kauppiaan purjelankaommel ratkesi. Siinä seisoi Nikko Nille vasen puoli yläruumista paljaana, -- ja ämmä lojui liisteiden välissä, lyhyet jalankäppyrät ilmassa. Nikko Nille painui kokoon häkäyttävässä ahdistuksessaan, niinkuin olisi saanut jääkylmän ryöpyn niskaansa. Mutta äkkiä näkyi ajatus iskeneen hänen aivoihinsa. Hän veti puukon tupestaan ja viilsi sillä irti sen vaatekappaleen, josta muiskunhaluinen ämmä piteli kiinni, sekä hyppäsi ulos.

Pullea, lenkosäärinen Eira Marit puuskui yhä, pidätellen väkivaltaista, pulppuavaa nauruaan. Rehevä povi sekä rasvanhyllyvä vatsa värvähtelivät lyhyen lapintakin alla kuin valtavan suuri kampela, ja tyttö löi ja löi käsiään pulleihin reisiinsä. Vähän väliä hänen täytyi kuivata lihavilta poskiltaan naurukyyneleitä, mitkä olivat pusertuneet esiin kapeista silmäraoista ja kuroneet ne ahdasreunaisiksi, kyyneliä pulputtaviksi lähteiksi molemmin puolin matalaa, nyt melkein kasvojen sisään painunutta nenää.

-- Auta minut ylös, piru vie! huusi ämmä, huiskuttaen toisella kädellään pulloa, toisella hihan-repaletta.

-- Ylös sieltä, vanha velho! lausui Jussa, käyden retuuttamaan häntä ylös. "Kyllä erehdyit, jos kuvittelit, ettei Nikko Nillessä olisi lujaa siveämielisyyttä yhtä paljon kuin Juuso-vainaassakin".

Ämmää oli hänen kuulemansa niin paljon kiukustuttanut, että hän mennä kaahotti yli permannon kuin nilkku varis ja tuupertui Eira Maritin syliin. "Oletko sinä häntä muiskannut, hä!" Hän tarrautui kilpailijattarensa takin rinnukseen sekä ravisteli tätä aika lailla. "Oletko sinä häntä muiskannut, hä?... Katso minua, hanhen sikiö!... Usko pois, että Saara-ämmä kyllä elää, jos ei muun vuoksi, niin ainakin ärsyttääkseen teitä, kiduttaakseen teitä!... Ymmärrätkö? Te saatte mulkoilla toisianne kunnes olette kuihtuneet. Niinkuin vaadin ja hirvas [hirvas = härkäporo], jotka ovat jääneet eri puolille väli-aitaa. He he he, näetkös, Saara-ämmälläkin on jotakin, jonka vuoksi elää!" -- -- Ja ämmä hymyili muikeasti, työntyen alas Eira Maritin pulleasta sylistä.

Eira Marit punastui ja tuli kovin hämilleen, hiipi ulos ja riensi ullakolle, missä hän asui yhdessä vanhempainsa kanssa, jotka myös olivat porolappalaisia. Hänen verkkainen verensä ei ollut koskaan houkutellut häntä lemmenvaaroihin. Ja koska Nikko Nillekin puolestaan oli taattu lihansa-kieltäjä, niin kaikki oli niinkuin olla pitikin. Kapinayritykset häntä vain säikäyttivät jälestäpäin ja olivat armottomasti tuomitut tukahtumaan.

II.

Likinnä kylännientä, -- missä niityt loppuivat ja koivuviidakko alkoi -- kiersi talvitie leveän, syvän rantakourun kautta joen jäälle.

Elle ajoi edellä.

Porot juoksivat nyt tasaista vauhtia, -- keinuivat kevein, voimakkain askelin. Tie oli kova ja hyvä; sillä paitsi porolappalaisia sitä käytti myös kylän väki, jolla oli heinämaat ja halkometsät joenrantojen mataloilla, kolmiomaisilla niemekkeillä.

Biettar Oula istui torkkuen ahkiossaan. Silloin tällöin poro haukkasi suullisen lunta ja taivutti päätään vakoillen molemmille sivuilleen. Korkealla lumisen kanervikon laiteilla, joka peitti joenrantamaa, näyttivät tummat puunjuuret aika ajoin liikkuvan sangen epäilyttäväsi yläpuolella sumun. Poro ojensi lyhyen hännäntypykkänsä levottomana ylöspäin ja tempasi, niin että Biettar Oulan pää retkahti taapäin. Samassa hetkessä pujahti sumunkostea kylmyys peskin sisään ja värisytti hänen humalasta ja uneliaisuudesta aristunutta vertaan. Viluisena hän veti nopeasti päänsä syvälle peskinkauluksen sisään, täyttääkseen sen lämmönpitäväksi.

Puoli penikulmaa kylän yläpuolella he poikkesivat sivutielle, joka vei erään hyvin kapean syrjäjoen yli. Paksuhuurteisia koivuja ja raitoja riippui alavien joenrantamien yli, muodostaen miltei valottoman tunnelin: sieltä voi nähdä vain kapean kaistan taivasta.

Poron sarvet koskivat oksiin, ja huurre rapisi alas, peittäen jälleen nukahtaneen Biettar Oulan kasvot. Äkkiä hän levähytti kätensä ja haukkoi henkeä. Juuri virkoovien aistien hämärä todellisuustajunta yhtyi pahoihin unennäkyihin. Hänen siristelevät, puoliavoimet silmänsä näkivät vielä Lassen taaksepäin väännetyn pään -- tuolla hyvin ylhäällä; hän näki sen niin käsittämättömän selvään! Itse hän painui kosteaan sumumereen, ja juuri kun huurresateen värisyttävä kutitus oli salvata hengen häneltä, hän sai huudon kurkustaan...

Elle pysäytti poron ja juoksi hänen luokseen. "Oula!... Oulatsham!" (Rakas Oula!) Oula ähki, piteli rintaansa ja tähysi ympärilleen. "Näin vain unta! -- Aja eteenpäin!"

Kauempana, pienessä, ahtaassa laaksossa kääntyi viimeinen hevosreenjälki suuren halkokasan taa, mutta syvä ahkionuoma nousi viistoon laakson itäistä seinämää pitkin. Porot kiipesivät sitkeästi jyrkkää rinnettä ylöspäin, kuroittuivat niin että maha ja turpa viistivät lunta, kielen riippuessa toisesta suupielestä. Keuhkot kävivät kuin urkupalkeet, joita poletaan nopeaan tahtiin, ja leiskuttivat valkoisia viiruja sieramista.

Kun laakson seinämä loiveni ja liittyi paljaaseen tunturitasankoon, saattoi Biettar Oula taas hengittää syvään ja vapaasti. Ahkiota raapivat viimeiset vaivaiskoivut, jotka eivät ulottuneet edes lumenpinnalle asti. Pari riekkoa pyrähti lentoon, lyöden siivenkärillä muutamia juovia lumeen, lensivät kaaressa ja painuivat räikäen, siivet levällään, pajukkoon.

Täysikuu nousi idästä. Kuvajainen liukui ahkion vieressä kapeana, tummansinisenä juovana hiukan kaartuvan lakeuden yli, jolle oli kasaantunut suuria ja pieniä aaltoja kevyttä, kuivaa lumijauhetta, peittäen ohutta, paksun lumikerroksen pinnalla laakana välkkyvää jääkuorta.

Täältä he näkivät kylän kaukana alhaalla koillisessapäin. Siellä täällä näkyi vielä valoja talojen varjopuolilla. Mutta ne sammuivat vähitellen.

Tasanko kaartui eteenpäin uutta alannetta kohti. Täällä olivat porot tallanneet laajalti lunta, ja suksenlatuja ja ahkionuomia risteili tiheässä.

Alanteen toisella rinteellä liikehti porokarja hajallaan kimaltavan viidan läpi, pyyhkien huuretta alas kuhmuisista, käkkyräisistä tunturikoivuista. Noiden parintuhannen poron koparain napse kuulosti kaukaiselta, tiheältä rankkasateelta Paimen, joka vähän aikaa oli joikunut yön yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, huusi äkkiä kiukusta käheällä äänellä: "Hei, Girjes! [Koiran nimi Girjes -- kirjava, täplikäs.] -- Sinä kirottu rakki! Pidä kitas kiinni, tai minä kiskon kielesi siitä ulos, senkin takkunahka!" -- Tuo pullea, hännätön, äkeä otus, joka ahdisteli muuatta luvallisen kauas erkaantunutta poroa, oli saanut järkkymättömän eläin-omantuntonsa kiihoitetuksi siihen määrään, että se sokealla kiihkolla hätyytti poroa vielä laumassakin. -- "Girjes!" -- Koira murahteli vielä pari kertaa, mutta hiukan laimeammin, ja ryntäsi sitten toiselle kulmalle, välittämättä muista koirista.

Biettar Oula ja Elle ajoivat vielä jonkun matkaa laaksonpohjaa alaspäin, puron vartta, joka sinne tänne oli padonnut kokoon kellanharmaita jäämöhkäleitä, niin että niiden viheriät reunat näkyivät.

Vihdoin eräässä koivumetsässä, mihin sinne tänne oli joutunut muutamia tuulentuivertamia petäjiä, avautui eteen pieni, pyöreä raivattu ala. Heikko, punertava valonhäive paistoi ovenraon kautta mustaksi savuttuneesta sarkateltasta, minkä puukehyksestä kohosi savuaukon läpi ristiin rastiin nokisia seipäitä. Parvi koiria syöksyi ulos, pysähtyi muristen, epätietoisina, -- vainusi sitten talonväen ja juoksi riehakkaana, ilosta ulvoen heitä vastaan.

-- No, tekö siellä? -- sanoi vanha muori Biettar, hiukan kohoutuen, ja puhalsi tulta sammuvaan hiillokseen. Hänen monivuotinen palvelijansa Aslak nousi myös seisaalleen.

Biettar Oulan rauhallinen ilme -- sekä se, että hän ensinnäkin oli tullut takaisin -- vapautti heidät kysymästä, miten oli käynyt. Ja kun Biettar Oula veti pullon esiin peskin sisältä, kaartuivat rypyt Aslakin leveän suun ympärillä suureksi, monijuovaiseksi hymyilyksi. Yhdellä henkäyksellä loihti Aslak hiilloksesta ilmi virkeän lieskan. Hän oli kuitenkin heittämäisillään tuleen komean kappaleen tervaista, kuivaa honganjuurta --, mutta Elle esti hänet siitä. "Sinua voisi luulla tyhmäksi kyläläismoukaksi", sanoi hän äänellä, johon Aslak ei ollut tottunut.

-- Niin, sanoi Biettar Oula, kun pullo oli tehnyt kierroksensa, "Lasse valitsi järkevästi, katui ja teki parannusta ja tunnusti suoraan".

Aslak veti likaisenmustat kasvonsa peskin sisään, puuskui naurusta, heittäytyi taaksepäin ja hymyili kovin iloisena. "Jumaliste, annappa toinen naukku lisää!... Korjatkoon trondhjemilais-seminaristi matkallaan suuren sadon oppia ja iloa!".

Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin ei aine oikein huvittaisi.

Pata, joka vakituisesti riippui takan päällä, alkoi poreilla siltä puolen, missä tuli oli kovin, ja muori Biettar puhui rasvan kokoon toiselle, kuohumattomalle puolelle sekä ammensi sen puukuppiin. Biettar Oulalla oli kiljuva nälkä, hän viilsi suuren suupalan tulikuumaa lihaa, kastoi sen rasvassa, pureksi sen nopeasti vahvoilla hampaillaan sekä nieli sen kitaansa, vaikka kyyneleet pusertuivat silmistä: hän näytti samassa hetkessä antautuvan kohtalon huomaan ja odottavan vain, mitä lämpö saa aikaan vatsassa.

Muori Biettar tiedusti, olivatko he käyneet Jongon luona. Sillä Biettar Oulan perheen laita oli sama kuin useimpain lappalaisten: he halusivat pysyä hyvissä suhteissa Jongoon. Siihen liittyi eräitä etuja, muun muassa sitä tietä, että Jongolla oli ammattina porojen ostaminen pitkäkyntisiltä porolappalaisilta.

Kyllä, olivat he käyneet. He olivat myös, kastattaneet pikku Andin nyt viime sunnuntaina.

-- Kai se käyttäysi sievästi kasteen aikana kysyi Aslak, silmäten samalla pikku Andiin, joka jo makasi hiljaa kuorsaillen turkiksen alla.

-- Oh, sanoi Biettar Oula, se olisi minusta kyllä voinut olla tarkemmin perehtynyt ohjesääntöön. Se oli kadonnut meiltä silläaikaa kun pappi luki rukouskirjaa. Minä löysin sen ulkoa ja annoin sille aika lailla kuka-käskiä. Jos sinä et aio käyttäytä kasteen aikana ihmisiksi, minä sanoin, niin saat lisää, senkin pakana!

... Mutta kuuleppas sitten! Se höyrypää nikkari Nils menee papin luo ja sanoo, että pikku Andi on kotona kastettu. Sen sitten pitääkin pistää sormensa joka paikkaan. "Mutta sinähän sanoit eilen, ettei poika ole kotona kastettu", sanoi pappi ja katsoi minuun. "Hm, panin minä. Pastorin ei pidä ottaa sitä pahakseen, sanoin. Minä arvelin, etteihän se Aslak, kun se kastoi pojan, oikein ollut perehtynyt ohjesääntöön. Ja minusta tuntui, etten minä päässyt rauhaan omaltatunnoltani, ennenkuin poika oli oikein kastettu".

-- Älä, -- sanoitko niin! lausui Aslak. "Mutta luinhan minä ohjesäännön kaikki kirjaimet. -- Vaikka enhän minä ole pappisoppinut enkä trondhjemilaisoppinut", lisäsi hän tyynesti hymyillen.

-- Kyllä se vähän sekavasti kävi; mutta ei se sentään kovinkaan pahasti päättynyt, sanoi Biettar Oula. "Pappi näes tuli jälkeenpäin ja otti minua kädestä ja sanoi, että oikein ja kristillisesti minä tein, kun toimitin pojalle oikean kasteen".

Tämä keskustelu Lassen-jutun ulkopuolella oli kuitenkin kuin kissan kaartelemista kuuman puurokupin ympärillä. Sen hupaisa äänensävy yhdessä viinan kanssa oli nyt haihduttanut heistä hämillisyyden. Biettar Oula kertoi heille eräänlaisella ylpeydellä -- se ei ollut vain iloa onnellisesta tuloksesta --, kuinka notkeasti hän oli pujottautunut verkosta. Mutta -- hän arveli --, eivätpä pykäläin koukut olleetkaan ensi kertaa liukuneet hänen ohitseen, ilman että hän tarttui niihin. Eivät olleetkaan hänen ammattitoverinsa turhaan antaneet hänelle kunniainimeä "rietas". Ei ollut harvinaista, että neuvoa tarvitseva henkilö, joka oli onnettomasti joutunut epäilyksen alaiseksi vieraan poron kähveltämisestä, kääntyi hänen puoleensa.

Mutta kun muori Biettar kuuli Lassen alkaneen lörpötellä, joutui hän hurjaan raivoon ja manasi hänen niskaansa kaikki maailman vaivat, kun hän tulee takaisin. "Siinä ryötässä ei ole edes kunniallisuutta!... Piru sisukseni kärventäköön, jos hän saa maistaa niiden kuuden vaatimen maitoakaan!" -- Hän huitoi käsillään, istuen tulen loimossa, taustanaan mustanruskea teltanseinä, katse terävänä ja rypyt silmäin ympärillä syvinä. -- "Ruvetapa hieromaan kauppaa sellaisen haisevan tallukan kanssa! Lassen kanssa!... Ei uskoisi, että sinä olet muori Biettarin poika! Jos isäsi olisi elänyt, niin olisitpa, kuolema ja kirous, saanut raippaa!"

-- Niin mutta äitimuori, -- -- mitä pirua minä taisin tehdä, kun -- -- --

-- Aa, lorua!... Niinpaljon älliä sinä sentään olet perinyt isältäsi ja minulta, että olisit voinut luistaa voudin ja asianajajan verkoista!

-- Ja vannoa väärin! -- Oletko hullu sanoi Elle.