Part 1

ELÄINTEN NAHOISSA

Tarina Ruijasta

Kirj.

MATTI AIKIO

Tekijän luvalla suomentanut Juhani Siljo

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1912.

Helsingin Uusi Kirjapaino-osakeyhtiö.

Matti Aikio.

Se suomalaisniminen, lappalaissyntyinen kirjailija, joka nyt ensi kertaa teoksella kääntyy suomenkielisen yleisön puoleen, on Norjan kirjallisuudessa jo hankkinut itselleen tunnustetun aseman.

Matti Aikio on syntynyt Karasjoella, Norjan Lapissa, 1872. Hänen isänsä oli Inarin lappalaisia, äidissä lienee ollut hiukan germaanista verta. Aikio puhui lapsuudessaan ainoastaan lappia ja vasta lukioon valmistuessa opetteli hän norjankielen. Ylioppilaaksi tuli hän v. 1896, jonka jälkeen hän on elänyt sanomalehtimiehenä, opettajana ja vapaana kirjailijana. Ensimäisen teoksensa romaanin "Kong Akab" (Kuningas Ahab) julkaisi hän v. 1904.

Tässä teoksessa ei Aikio vielä esiinny sinä jona hän ensi sijassa on ansainnut mielenkiintomme: Lapin kansanelämän ja luonnon kuvaajana. Tosin "Kong Akabissakin" tapahtumien kehyksenä on pohjoinen Norja tuntureineen ja vuonoineen, mutta henkilökuvaus, joka romaanissa astuu etualalle, ei välittömästi liity tähän ympäristöön. Kirjan päähenkilö, nuori, seikkailunhaluinen ylioppilas, on omituinen sekoitus luonnonlasta ja keikaria. Hän on välitön tunteissaan, samalla kertaa rohkea ja ujo, panee paljon huolta ulkonaiseen olemukseensa ja ylpeilee sydämessään pienestä yhdennäköisyydestä Napoleonin kanssa. Hän tulee kotiopettajaksi varakkaan tilanomistajan ja kapteenin perheeseen, rakastuu talon 16-vuotiaaseen tyttäreen, voittaa tytön suosion, mutta ei isän, ja lähtee äkkiarvaamatta merimatkalle aina Afrikaan saakka. Jonkun ajan kuluttua palaa sankarimme Kristianiaan, sepittelee matkakirjeitä lehtiin, kirjoittaa pienen kasvitieteelisen tutkielman ja samoilee elämänhaluisena ja nälkäisenä pääkaupungin katuja. Nuoruuden rakastettu on tällä välin mennyt kihloihin, mutta tavattuaan entisen ylioppilaansa elpyy hänessä vanha rakkaus, kihlaus puretaan, toinen solmitaan, ja ylpeä kapteenikin, joka on tullut synnintuntoon eräästä vanhasta rikoksesta, suostuu nöyrtyneenä miehenä nuorten liittoon.

Tämä pieni rakkausaihe, johon tilanomistajakapteenin mukana tulee eräitä traagillisiakin aineksia, on kerrottu vallattomalla, nuorekkaalla lyyrillisyydellä. Esityksessä on väriä ja rytmiä, mutta ei varmoja psykoloogisia ääriviivoja.

Toinen Aikion kirjoista on "_I Dyreskind, Fortaelling fra Finmarken_" (Eläinten nahoissa, kertomus Ruijasta), siis se teos, joka tässä tarjotaan käännöksenä suomalaiselle lukijakunnalle. Siinä esiintyy Aikio Lapin verrattomana kuvaajana. Niin läheltä ja samalla niin tietoisella taiteella ei kukaan ole vielä Lapin aiheita käsitellyt. Asiantuntemuksella ja hartaudella, jonka kirjailijan heimolaissuhde kuvattavaansa tekee ymmärrettäväksi, esittää Aikio Ruijan lappalaisten ja suomalaisten alkuperäisiä elämäntapoja, heidän mystillis-fatalistista maailmankäsitystään, heidän hiljaista -- toivotonta -- taisteluaan lähestyvää sivistyshirviötä vastaan, joka uhkaa perikadolla heidän vuosisataisia, isästä poikaan perittyjä tottumuksiaan, lakejaan ja laitoksiaan. Kirjan päähenkilö Biettar Oula on selvästi hahmoteltu, voimakas ja karutekoinen luonne, joka kaikkine heikkouksineen -- suurentelevassa, hiukan teatterimaisessa uhkamielisyydessään sekä avuttomassa pelossaan ja hädässään -- piirtyy elävänä lukijan mielikuvitukseen.

"I Dyreskind"-teoksen jälkeen, joka ilmestyi v. 1906, on Aikio julkaissut kaksi romaania, "_Ginunga-Gap_" (Hornan kita) ja "_Hebraeerens Søn_" (Hebrealaispoika).

Edellisen sankari on Helgolannissa syntyi nyt, hylkeenpyytäjälaivasta karannut seikkailija, joka osuu joutumaan Norjan pohjoisrannikolle. Tämä elämänhaluinen kulkuriluonne, joka komealla ulkomuodollaan ja rohkealla käytöksellään voittaa kaikkien sydämet, joutuu paikkakunnalla ensin lemmensuhteihin ja sitten naimisiin sekä jää sinne kalastajana asumaan, mutta hänen kaipuunsa vetää suureen maailmaan ja hänen toimihalunsa etsii merkitseviä tehtäviä. Hänestä tulee valtiollinen agitaattori, jonka seudun kalastajat jo asettavat ehdokkaaksi suurkäräjille. Tämän kehityksen rinnalla avosydämisestä luonnonlapsesta katkerasanaiseksi kansankiihottajaksi esitetään teoksessa hento, lyyrillinen rakkaussuhde.

"Hebraeerens Søn" on taiteilija-romaani. Sen päähenkilö on juutalaissyntyinen kuvanveistäjä, joka, elettyään lapsuutensa kaukana pohjolassa köyhän talonpojan ja hänen vaimonsa kasvattina, lähtee maailmalle, kokee siellä menestystä ja vastoinkäymistä, taistelee ankaran sisällisen taistelun taiteellisen kutsumuksensa ja maailman tuomion välillä, palaa käymäseltään entisille lapsuuden seuduille, jättää ne taas ja lähtee etsimään heimonsa juuria Puolaan, mistä tietää isänsä suvun polveutuvan, tutustuu siellä juutalaistyttöön, jonka rakkaudessa hän löytää sovinnon ja onnen. -- Tämä romaani on psykoloogisessa suhteessa Aikion herkin ja välähtelevin teos. Sen sielukuvauksissa on joskus -- varsinkin silloin kun tekijä esittää päähenkilönsä, juutalaisen, avutonta yksinäisyyttä europpalaisessa taiteilijamaailmassa -- unissakulkijan omituista tarkkanäköisyyttä ja varmuutta. Ulkonaiselta rakenteeltaan on tämäkin romaani hiukan löyhä, mutta se todistaa kuitenkin paremmin kuin Aikion muut teokset, että tämä lappalainen kirjailija kykenee myöskin suorittamaan tehtäviä vaativamman ja yhdistetymmän ihmiskuvauksen alalla.

Kun lähemmin tarkastaa Aikion kuvaamia henkilöitä, huomaa helposti, että ne voi kaikki johtaa melkeinpä yhteen ainoaan perustyyppiin. Kaikissa hänen sankareissaan on jotain alkuperäisen-avutonta, kaaoksellista, heillä on veressä taipumus ihmisvihaan ja raskasmielisyyteen, ja heidän intohimonsa, milloin ne herätetään, ovat rajut ja ohjattomat. He ovat älykkäitä itsensä-erittelijöitä, mutta eivät voi laskea suhteitaan ulkomaailmaan, joutuvat helposti päähänpistojensa viskeltäviksi ja kuluttavat hukkaan rohkeutensa ja suuren henkisen tarmonsa. Tätä miesluonnetta vastaa sille läheisesti sukulainen naistyyppi: rakkautensa puolesta kaikki uhraava, oikullisen intohimoinen ja lujatahtoinen.

Aikion teokset eivät yhtenäisinä kertomuksina muodosta lujaa, elimellistä kokonaisuutta. Mutta niiden ihmiskuvausta kannattaa aina eloisa, hermostunut, samalla kertaa älyllisesti viljelty ja lyyrillisesti herkkä proosatyyli. Sitä seikkaa, että kirjailija käyttää kieltä, jonka hän on verrattain myöhään omaksunut, saa tämä tyyli varmaan kiittää monesta tehoisasta omituisuudestaan. Tuntuu nim. toisinaan siltä -- kuten arvostelu kirjailijan kotimaassakin on huomauttanut -- kuin olisi norjan kieliaines juuri sen kautta ikäänkuin tuoreempana ja muovailulle alttiimpana Aikion käsissä. Että näin voi olla asianlaita, merkitsee luonnollisesti sitä, että Aikio on harvinainen tuottava kielitaiteilija.

Aikiossa on ensimäinen lappalaissyntyinen mies taistellut itselleen taidekirjailijana huomatun aseman. Että se on -- satunnaisten olosuhteiden takia -- tapahtunut norjan- eikä suomenkielellä, on ollut tappioksi meidän kirjallisuudellemme, jossa tämä älykäs ja mielikuvitusrikas karasjokelainen olisi ollut kunnioitettava, uusia herätteitä antava voima.

Helsingissä, marraskuun 24:nä 1912.

V. A. K.

I.

Pienen lappalaiskylän käräjätupa oli täysi viimeistä sijaa myöten. Aitauksen-sisäinen lava oli parahiksi suuri, että sille mahtui kruununvouti, molemmat asianajajat sekä tulkki.

Biettar Oula [= Pekan-Olli, Olli Pietarinpoika] ja hänen vaimonsa seisoivat nojaten aitausta vasten, pyhäpukuisina, ikäänkuin heihin olisi hääpuhe kohdistuva, -- ikäänkuin he eivät olisi suorasukaisen ristikuulustelun alaisia ja erään poronvarkausjutun osallisia.

Lasse, jota alkujaan epäiltiin, seisoi toisen pienen putkahuoneen nurkassa, painaen korvaansa tiukasti avaimenreiälle ja koettaen siepata jonkun sanan isäntänsä todistuksesta. Hän oli edeltäpuolisten äkkiä alkanut lörpötellä, ja juttu oli sekoittunut sekä lähtenyt Biettar Oulalle vaaralliseen suuntaan.

"Kuusi vaadinta" [vaadin, -- timen = emäporo], kuiskasi eräs mies, joka seisoi aivan putkanoven vieressä, keskustellen huomattavan innokkaasti naapurinsa kanssa. "Kuusi vaadinta", kertasi hän. Ja Lasse oli kyllin viisas ymmärtämään, että tuo oli vain Biettar Oulan uusi uhkaus. Hän maiskautti suutaan. No niin... Sitäpaitsi, oppihan Trondhjemin laitoksessa norjaa ja ihmistapoja. Oli kaupunkikin näkemisen arvoinen, niin hän oli kuullut. Ja siellä kuului vankikoppi olevan hyvin valoisa ja kodikas, ei sitä ainakaan voinut verrata tähän synkkään, sontaiseen pesään.

Tuomarin toimeen määrätty, sangen nuori vouti katsoi tutkien Biettar Oulaa. "Sanokaapa, miten voi ymmärtää, että te muutamissa vuosissa olette voinut ahertautua tämän kihlakunnan rikkaimmaksi tunturilappalaiseksi?"

Biettar Oula hymyili hämillään sekä siveli mustaa ja lappalaiselle harvinaisen tuuheaa partaansa. "Minä hoidan karjaani", sanoi hän. Hän tunsi vaistomaisesti, että vähäisestä viattomasta kehaisusta hänen sanansa voisivat saada luotettavuuden leiman. "Täällä ihmisten ilmoilla ei minulle, jumalan kiitos, uuninlämpö ole vielä tullut niin rakkaaksi, että minä jättäisin karjani palkollisille, -- niinkuin tuntuu tulleen tavaksi nykyisinä aikoina". Silmäluomet, jotka muutoin salasivat teräviin linjoihinsa paljon rohkeata viisautta, pysyivät värähtämättä ehdottomasti vakuuttavissa rypyissään. Näytti siltä, niinkuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä, että vouti koetti virittää ansoja hänen polulleen. Täysin ymmärtäen, että puku tekee miehen, hän oli pukeutunut mustaan, hienoimmasta vasannahasta tehtyyn peskiin. Nivusten kohdalle sidottu vyö oli koristettu lukuisilla nelikulmaisilla soljilla, joiden kielissä värähteli kiilto aina kun hän liikahti. Pystyynnostetun peskinkauluksen ympärillä hänellä oli suuri, veripunainen, silkkinen kaulahuivi, jonka nipukat ja vaaleat, paksut hetaleet valuivat yli leveän rinnan. Suoria, voimakkaita sääriä verhosivat kiiltävän mustat, lyhytkarvaiset säärystimet, jotka oli tehty poron säärinahasta. Koko hänen suuripiirteinen olentonsa ilmaisi, että hänen suonissaan virtasi runsaasti kainulais-verta, vieläpä lajiaan jalointa.

Elle, Biettar Oulan uhkeannäköinen vaimo, jonka suuret, tummansiniset silmät varmasti olivat peruisin rodun ulkopuolelta, oli sillä väliajalla, jolloin vouti valmisteli pöytäkirjaa, unhoittanut ne liukkaasti mietityt vastaukset, joilla Biettar Oula tänään viime kiireessä oli varaillut hänet. Hän oli lumoutunut nuoren voudin avoimiin, pitkulaisiin kasvoihin, hänen pieniin, lihaviin käsiinsä ja virkatakin kultahelyihin; tässä hän näki ihmisen korkeamman ilmestysmuodon, jolla oli tuloja viisituhatta kruunua ja melkein jumalan katsanto. Ei se kuitenkaan ollut vain lappalaisen kunnioittavaa, puoleksi pelokasta ihailua kuninkaallista norjalaista virkamiestä kohtaan. Salateitä saatu germaaninen veri yltyi aistilliseen hehkuun.

Herkät, eloisat kuvut hymykuoppasten edessä värähtivät niin viehättävästi suupieliin saakka, kun sieramet paisuivat elämänhimon henkäyksestä. Hänet riisti lumouksesta irti pikku Andin hellittämätön: tshitshi, tshitshi! Se veti äitiään mustasta päällystakista: tshitshi, tshitshi!

Elle istuutui alas lattialle, paljasti povensa ja veti esiin melkein peloittavan suuren nisän. Poika maiskautti huuliaan ja imeytyi kiinni siihen; se pusersi kaikki kymmenen sormeaan syvälle rintaan sekä heitti tyytyväisen silmäyksen voutiin, jonka juhlallisilla kasvoilla karehti hetkisen hymynhäive. Vaikka oli jo puolikolmatta-vuotias, ei pikku Andi vielä ollut voinut luopua vanhoista tavoistaan.

Joka kerta kun ovi avautui, hulmahti sisään lattian yli harmaina pilvinä kylmää huurua, vieri lavan yli, nuuski hiukan paksun, kaljupäisen ja rokonarpisen puolustajan sääriä, sitten katosi. Mutta se tippui taas katosta alas pisaroina. Muuan pikkuruinen, riippuva vesiherne tähtäsi tiensä oikopäätä pikku Andin suuhun -- ja osui parahiksi maidon sekoitteeksi. Pikku Andi sattui ilmituomaan suuttumuksensa tästä ehkä vahvemmalla tavalla kuin oli aikonutkaan. Se sanoi "Baelgalak": sen kieli oli vielä liian avuton lausumaan "Baergalak", mikä merkitsee "perkelettä".

Kaakeliuunista hehkuva lämpö sulasi vähitellen pieniä, pitkulaisia reikiä ikkunaruutujen jäähän, joiden takana pikkupojat vimmaisessa kiihkossaan tappelivat, saadakseen pilkistää tupaan. Ne eivät olleet onnistuneet yhtä hyvin kuin Jussa, seudun huomatuimman lappalaisen Jongon poika. Jussa oli imartelevalla hymyllään sekä lupaamalla yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista lahjonut nimismiehen rengin. Varmuuden vuoksi hän oli sitäpaitsi vannonut kalliin valan, että oli täyttänyt viisitoista vuotta.

Jussa oli siihen saakka pysytellyt taempana. Mutta kun hän kuuli pikku Andin huutavan rintaa, pujahti hän rohkeasti ja reippaasti esiin. Ellen avaran poven läpi kävi hengästymisen mainingeita.

Vouti ja kantaja puhuivat kuiskien keskenään, ja puolustaja istui haukotellen ja muristen, tapansa mukaan. Nimismiehen rengin, jolla oli rinta pystyssä, niinkuin hän olisi ollut Norjan ainoa nimismiehen renki, käskettiin noutaa Lasse.

Putkan ovi avautui. Pari märkää pilkkua välähteli Lassen vetisen-laimeissa, tihruisissa silmissä, kun lampun valonhohde sattui häneen. Vaistomaisesti nuo silmät suuntautuivat Biettar Oulaan, joka äkkiä oli nostanut raskaat, voimakkaat silmäluomensa, katseillaan ahdistellen turtuneen, sisukkaan palvelijansa viimeisiä väitteitä.

Lasse astui esiin ja laski surkean kapeat kätensä aitauksen reunalle, seisoi yhdellä jalalla ja notkutteli polveaan edestakaisin, niin että ruumis huojui. Paksut, ulospäin käpristyneet huulet näyttivät olevan aivan toisen miehen omaa, niinkuin ne erehdyksestä olisi paiskattu kiinni hänen kuihtuneisiin kasvoihinsa. Alahuuli riippui ja retkui vakituista asentoaan löytämättä. Sekavat partakarvat olivat niin harvassa, että ne muistuttivat jäätyneelle laitumelle nälkään kuolleita poronraatoja. Hänen avuttomassa katsannossaan oli jotakin liikuttavan surullista. Mutta nyt hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi siitä, että Biettar Oula oli kuristanut hänen viimeisetkin epäröimisensä.

Jussa ihaili ja kunnioitti Biettar Oulaa. Mutta kuinka häntä säälittikään Lasse! Tuon saman avuttoman, tukahtuneen ilmeen hän oli nähnyt useilla ihmisillä. Tuon ilmeen, joka menestyksenkin hetkellä tuiottaa kysyvästi kohtaloon, uskaltamatta täysin uskoa sen hyvään aivoitukseen. Kyynelherkkä, lämmin tunto värähti kuin vihuri läpi hänen rintansa, ja hän rukoili hartaasti jumalaa auttamaan Lassea.

Niin, Lassen täytyi tunnustaa, että hän se kuitenkin oli varas. Ratkaiseva sana pusersi väkisinkin helpoituksen huokauksen hänen rinnastaan.

Lyhyt juttu. Seitsemän kuukautta.

Ellen avara povi paisui ja laski jälleen, vakaisesti ja vahvasti, niin että sieramet kaartuivat värähdellen, -- niinkuin kauan pidätetyn lemmenhuokauksen pakoituksesta. Sillä jumala varjelkoon, jos vouti olisi ruvennut häneltä tinkaamaan niitä vastauksia, jotka Biettar Oula edeltäkäsin oli syöttänyt hänelle, mutta jotka nyt monien seikkojen vaikutuksesta olivat tipotiessään. Hänen mieltään oli kyllä alkanut etoa ja se oli noussut tätä ilkeätä valhepeliä vastaan, mutta aivan hyödyttömästi.

Sekä Biettar Oula että Elle pääsivät valanteosta, koska heidän todistuksensa olivat viimeiseltä olleet hiukan epävarmoja. Jumalan kiitos! Väärän valan läheisyydellään hämmentävä kauhu oli tänään useita kertoja verhonnut Biettar Oulan sydämen kosteaan henkäykseensä ja pusertanut kylmän hien hänen otsastaan. Mutta hänen lihaksensa olivat lujat kuin jäntereet, eivätkä hänen hermonsakaan olleet mitenkään veltommat. Ne olivat kestäneet ottelun, jota hän sielussaan oli käynyt kiemurtelevien, käärmeensitkeiden kummitusten kanssa, eivätkä olleet paljastaneet häntä. Ja samalla voimalla hän pidätti nyt väkevästi heiskuvaa, lavertelunhaluista iloaan.

Mutta olisiko hän uskaltanut kohottaa kätensä taivasta kohti, jos niikseen olisi tullut? Tuskin. Vasta tänään, jolloin Lasse oli alkanut lörpötellä, hän oli tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi käydä valalle. Mutta hän oli välttänyt mainitsemasta sitä Ellelle, joka silloin varmasti olisi saattanut kaikki hunningolle.

Yleisö työntyi ulos, pettyneenä tämän mitättömän tuloksen takia, että Lasse-rahjus saatiinkin varkaaksi. Mutta oli niitäkin, joilla oli vainua todellisesta asianlaidasta, -- lappalaiskylän koilliskulman vakituiset porovarkaat. Asiaintuntemusta on harvassa.

Eivät olleet tulokseen tyytyväisiä pikkupojatkaan, jotka olivat kuulleet kuiskittavan sitä ja tätä. He olivat mitä suurimmassa jännityksessä odottaneet näkevänsä Biettar Oulaa -- itse Biettar Oulaa! -- vietävän vankeuteen. Mutta mieluimmin olisi kaiken pitänyt päättyä karmasevaan juttuun: väärään valaan sekä senjälkeiseen Biettar Oulan ja pirun ynnä koko hänen joukkionsa kohtaamiseen. Siinä olisi ollut jotakin, jota kannatti kertoa sammuvan nuotion ääressä, ja jutun päätös koski ärsyttävästi, ahdistavasti jokaiseen.

Yleisö alkoi painua pihamaan yli, suunnaten tiensä rihkamapuotia kohti, joka sijaitsi joenkaltaalla. He astuivat keveillä, pehmeillä lapikkaillaan äänettömästi kuin huuhkaja. Ja sitä helpompi oli nimismiehen rengin kääntää huomio puoleensa, kun hän virkamiehentapaisella kiiruulla raivautui joukon läpi. Hänellä oli nimittäin jaloissaan kiilloitetut rasvanahkasaappaat, jotka kiskoivat kylmänviiltäviä särähdyksiä lumisesta kamarasta, hänen astua loksuttaessaan.

Sillä oli tulipalopakkanen. Tervaisensakeat savuröyköt täyttivät ryöpyten taivaille savutorvista ja kiemurtelivat kovalla vauhdilla suoraan ylös liikkumattomaan ilmaan. Vaikka oli jo pimeä, kuului halkomailta vielä kirveeniskuja. Tuoreet, jäätyneet koivunoksat ritisivät ja halkeilivat paukkuen. Tiiviissä, kirpeässä pakkasilmassa kuului sieltä täältä aisakellon kumea kalke. Matala, hallava pilvi viipyi joen yllä, joka suikerteli laakean, kolmiomaisen kyläniemen ympäri. Molemmin puolin nojautuivat metsäharjut mukavasti mataloihin, pyöreäselkäisiin, paljaihin tuntureihin.

Käräjätuvasta tullen oli joukko pysähtynyt rihkamapuodin eteen. He seisoivat siinä hetken väristen ja koputellen jalkojaan toisiinsa. Verkalleen he täyttivät puodin, missä aina seisoksi porolappalaisia, naukkien viinaa tiskin ääressä.

-- Minulla on tuhat poroa, kehui Nikko Nille, muinoin kelpo mies, nyt juoppo ja kerskuri, Biettar Oulan pahimpia kadehtijoita, hän kun näet aikoinaan oli hyvillä toiveilla kilpaa tämän kanssa kosinut suurta, sievää, lihavaa Elleä. Hän kehui liikaa. Hänellä oli kuusisataa, ja niistä hän oli maksanut sen pilkan, että oli vienyt alttarille vanhan, nilkun lesken. Hän oli alkanut kosia Elleä kohta kuherruskuukauden mentyä. Mutta kun näytti tulevan pitkälliseksi odottaa ämmän Manalle-lähtöä, niin Elle arveli, että hänen oli lopultakin hyödyllisintä mennä sille, jossa hänen tietämänsä mukaan oli selvintä miehenainesta, vaikkapa se olikin samalla tunturien vaarallisin otus.

-- Koko Hammerfestin säästöpankki on minun kukkarossani, kehui Nikko Nille. Musta rupijuova ulottui yli hänen kalpean alahuulensa ja suupielistä pursusi harmaata vaahtoa.

-- -- -- Minä voisin ostaa koko Biettar Oulan karjan. Mutta en minä tahdo semmoisia poroja, jotka -- -- --. Vaistomainen pelko esti häntä sanomasta julki ajatustaan loppuun saakka. Hän heittäytyi laulamaan seisovalta jalalta sepitettyjä pilkkalauluja Biettar Oulan nuotilla. [Kaikkien etevien lappalaisten kunniaksi sepittävät taideniekat laulun, jolla on oma sävelensä.] "Biettar Oula teu-u-rastaa ta-a-alviöinä". Autuaasti huumaantuneita miehiä ja naisia liittyi lauluun, syleillen toisiaan ja huojuen edestakaisin sävelten tahdissa. Hikiset, syyläiset kasvot, mikäli niitä näkyi paksukarvaisten peskien sisästä, paistoivat kuparinruskeilta lampun läikähtelevässä valossa, joka heikosti violetin-värisenä tunkeutui kostean, viinantuoksuisen huurun läpi. Hikipisarat samenivat lyijynharmaiksi vanhasta lionneesta hiestä. Rihkamapuoti itse otti iloon osaa kaikkine varastoineen. Hyllyillä heloitti pukukankaita, kaulahuiveja ja saaleja räikein värein: sinisiä ja keltaisia ja punaisia, ujostelematta silmiin paistaen. Tiskille asetetussa lasikaapissa oli suuri valikoima messinkirenkaita, solkia ja kaikenlaista helyä ja kamaa.

Viimeksi tulleet tunkeusivat humalaisten luo ja koettivat suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä itsekin näyttää päihtyneiltä, ja siten pysähtyi pikari tai lasi heidänkin huulilleen. -- "Ri-riekko pa-arka, riekko, ri-iekko, ri-iekko, Elle, E-elle, Elle, E-elle!"

Mutta humaus kävi tuon sekaantuneen rykelmän läpi, kun Biettar Oula avasi oven ja kyynäröi itselleen tien tiskin luo. Pikku Andi oli tarrannut kiinni isänsä pitkään miekkaan. Tuo mahtava säilä, jonka ponsi oli hopealla silailtu, oli pojan hartaan ihailun esine.

Biettar Oula sinkosi lihavan, paksun poronpaistin tiskille. "Se juodaan konjakkina!" Hän oli pitempi ja muhkeampi kuin muut lappalaiset, joi aina kalleinta viinaa, ja kauppias osoitti aina hänelle vartavasten huomiotaan. Pikari tuotiin esiin. Hän joi kelpo siemauksen siitä, ojensi sitten Ellelle, joka vain kostutti huuliaan -- ja äimisti vähän, naisten tapaan. Hän kuivasi silkkisen kaulahuivinsa nipukalla voimakkaan, aistillisen suunsa, minkä puna oli mehevyyttään raskas.

Biettar Oula seisoi kauan ääneti, mutta joi yhä. Hänen mustat ja hiukan tuikeat silmänsä, joihin vähitellen oli vironnut kuuma loiste, tähystivät terävästi ryhmää, joka oli kerääntynyt piiriin erään äijän ympärille, Nikko Nillen juottaessa tätä humalaan.

-- Saapa tietää, kuinka paljon Lassen omaisuus kasvaa korkoja hänen poissaollessaan -- hi hi hi hi! Ja hänestäkös tulee oppinut, -- niinkuin piru! Ehkä hän sentään pääsee Kautokeinoon lukkariksi, kun on opin päähän päässyt, pärisivät äijän puhepalkeet, ja tyhmä tihrukaste kosteista, ilkkuvista silmistä viipotti katossa päin, ilman kiinnekohtaa. Nikko Nille hymyili mieltään osoittaen.

Biettar Oula suoristihe. Oikean ohimon verisuonet paisuivat. "Oula! Oula!" rukoili Elle. Biettar Oula astui pari ravakkaa askelta ryhmää kohti. Äijä pujahti toisten taakse ja huusi täyttä kitaa: "Se tappaa minut -- aa-aaaah!" Mutta Biettar Oula viisi veisasi hänestä. Sitävastoin hän kävi Nikko Nilleä kaulukseen, halkaisi yhdellä tempauksella hänen peskinsä edestä ja takaa, vyöhön saakka, antoi hänelle oikean karhunlyönnin paljaalle selälle sekä sinkosi hänet sitten parin jauhosäkin väliin, niin että hän kerrassaan hukkui jauhopilveen. Biettar Oula työnsi Ellen ja pikku Andin ulos ovesta ja paukautti sen jälkeensä navakasti kiinni.

Joukkio, joka äkisti oli selvennyt, seurasi heitä pihalle, missä heidän molemmat ajoporonsa, seisoivat pylvääseen sidottuina ja pureksivat jäkälää.

Elle veti lapintakin päältään, pukeutui paksukarvaiseen peskiin, kaaristi sitten pikku Andin ahkionsa keulapuoleen. Notkeana kuin kärppä hän hiipi poron luo sekä pujotti keltaisilla, punaisilla ja sinisillä ripsuilla koristetut länget komean, valkoisen eläimen kaulaan, poron, joka jo hehkui ja vapisi halusta saada vilahtaa ulos pihasta. Vetohihna oli sidottu luokkaan mahan alle.

Biettar Oula oli laskenut karhunnahkakauluksen hartiain yli ja seisoi jo valmiina, ohjas käärittynä oikean käden ympäri. [Käytetään vain yhtä ohjasta, sidottuna jonkinlaisiin päitsiin, joiden toinen hihna kulkee otsan yli, silmien ja sarvien välitse, toinen niskan yli.]

-- Aja edellä! sanoi hän.

Elle nykäisi ohjasta. Ylväs eläin otti ensimäiset pitkät, kuumeisenkiihkeät juoksuaskeleet, ja Elle harppasi sen rinnalla vähän matkaa nopeasti kuin varjo; sitten hypätä heiskautti ahkion pohjaan. Juuri kun poro aikoi tehdä mutkan vasempaan, kiristyi ohjas selän ylitse, ja samassa hetkessä heittäytyi eläin oikeaan suuntaan niin rajusti, että ahkio heilahti ja tärähti nytkivän kiivaasti ja jätti jälkeensä valkean uoman likaiseen, kovaksi poljettuun lumitantereeseen.