Part 3

Mutta ehkäpä on niin, että Eino Leinon täytyy aina olla runoilemisen vauhdissa, voidakseen yleensä jotakin luoda. Tuntuu melkein siltä kuin häneltä syntyisi hyvä runo ikäänkuin varkain, -- muiden muassa. Huonot runot voivat hänen mielessään herättää hyviä assosiatsioita. Ehkäpä hänen ei ole otollista mennä patoamaan tulvehtivaa runovirtaansa: hyväkin runo voi musertaa niskansa outoja aituuksia vasten... Eino Leino on kerta kaikkiaan vuolaan inspiratsion mies, eikä harkitseva, »taiteellisesti hillitty» runoilija.

Joka tapauksessa meidän sopii olla hänelle kiitollisia siitä, mitä hän on meille hyvää antanut viimeiselläkin kehityskaudellaan. -- Esim. »Talviyöstä» huomaa, että hänen asemansa on edellisen nousukauden aikana paljon varmentunut sillä mieskohtaisen runon asteella, jolle hän »Pyhässä keväässä» ja »Kangastuksissa» oli kohoamassa. Äänenpaino on täyteläinen, miehinen, poljento ja väritys kiinteä. Runoilija haastaa omista mieskohtaisista elämyksistään suggestiivisemmalla voimalla kuin entisessä runoudessaan.

»Joikuu joutsen jäästä saatu, rantaan kuohut kolkot lyö. Ankara on laulun laatu, tuima talven tähtiyö. -- -- -- Vierii virsi tammikuinen, kuulee mykkä metsä, maa. Turhaan riennät, tuiretuinen, rientos talvi taltuttaa, antaa aika jäätä järkeen, loihdut synkät sydämeen, kuolon kirjat miekan kärkeen, haudan hankeen siniseen.»

(»Talviyö».)

Runoilija on huomannut elämän ympärillään alkavan autioitua; hän on joutunut omille taipaleilleen, jotka eivät ole samat kuin ystävien. Hän huomaa käyvänsä kohti suurta yksinäisyyttä. Mutta koruttomalla alistuvaisuudella hän tyytyy välttämättömyyteen:

»Astun nyt asehetonna eteesi, elämän Talvi; muuta ei suojusta minulla, sydämeni sylke yksin: muill' on kansa, ei minulla, muilla maa, minulla korpi, muilla ystävät ylimmät, mulla pitkä umpipolku...»

Suurin tuska hänelle ei kuitenkaan ole tämä yksinäistyminen. Suurempi on toinen kohtalon julmuus: sydämen ikuinen, turha rauhattomuus. Hänen sydämensä on tuulikannel, joka on tuomittu ikuisesti, hyödyttömästi helkkymään:

-- -- -- »se yössä, päivässä yksinään soi ilmahan iäti väräjävään. -- -- -- Ja tuulet taivahan soittelee! Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee, sukukunnat kulkevat Tuonelaan, jää kantelo jälkehen kaikumaan.

Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää! Taas läntinen lempeä leyhyttää, itä ankara itkuja pitkiä tuo, ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.»

Näissä säkeissä on oikeastaan runoilijan oma luonnemääritelmä. Hän tuntee herkemmin kuin muut ilmavirtojen kulun, ja hänen elämänsä on soida taivaan tuulten mukaan. Tai toisin kuvin lausuttuna: hän on suuren, läikkyvän meren laine. Hän on tahtonut taistella

»kuin metsäkoski yksin halki tiettömän tienoon;»

hän on tahtonut sammua

»kuin tähdenlento, tien viitaten erämaan lampeen.»

Mutta syvimmällä on tunto:

»Ah, en voi, en saata! Ma elämään tulin, nyt täytyy mun elon laine olla.»

Mutta »tuulikanteleen» kipein tragedia on, että se soi turhaan. Ne, jotka ovat sen kuulleet soivan lempeän länsituulen mukana, vaativat siltä »uskollisuutta»: sen pitää aina soida läntisen säveleitä heille. Mutta he kuulevat kohta tuulikanteleen itkevän itätuulessa:

»ah, tuulikantele on se vain, ei sielua sillä, ei tuntoa -- -- --.»

Mutta tarkkaava, altis korva olisi pitkin matkaa kuullut säveleitä, joissa on sielua ja tuntoa. Esim. muutamat Eino Leinon vv. 1904-5 kirjoittamista ajan-lauluista ovat teholtaan Kaarlo Kramsun väkevimpien samanluontoisten runojen veroisia. Kuinka terveellistä sanan rieskaa onkaan vielä tänäpänä miestä palleaa myöten pudisteleva uudenvuodenvirsi »Tottumus» (v:lta 1904), -- jonka runoilija, sivumennen sanoen, ihmeellisesti on unhoittanut pois »Runokirjastaan», ottaessaan siihen joukon mitättömiäkin sepitelmiä! Ja miten leinolaisilta kaikuvatkaan nuo teräksennotkeat rytmit:

»Me uskoimme, että ihminen ei voi elää, jos latva sen leikattu on, ja irti on juuret. Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää, kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret. Sen tottumus tekee.

Oli uskomme väärä. Ei jyristen suistuta suolla, vaan vitkaan mennään, meltona taipuvi rauta. Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla, ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta. Sen tottumus tekee.

Nyt uskon mä, että elää voisimme, vaikka kyynpihdissä, pitelijällekin anteheks suoden. Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka, ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden. Sen tottumus tekee.

Ja kun myrskyjen aika kohta saapuu, tervehtii runoilija sitä rohkein, jäntevin säkein, joissa on kohtalostaan tietoisen nuoruuden koko uskallus:

»Hyvästi, haaveet ja kukkaset, terve, aika karu! Hyvästi nuoret toivehet, runous ja taru! Terve, taistelo tasapää! Pimeys meidät saarti. Yöstä Pohjolan välkähtää kuolon kamala kaarti.»

(»Sekasorto», v:lta 1905.)

Sellaisissa säkeissä ei ole »talviyötä», vaan täyteläisen syksyn elämäntuska ja -hurmio. Ja kuitenkin: sama jylhä uskallus molemmassa runossa, »Talviyössä» niinkuin »Sekasorrossa». Talviöinen, jäänhelisevä yksinäisyys sekä raakojen alkuvoimien myrsky, -- vain karaistu veri ottaa ne omalle osalleen!

Nimestään huolimatta »Talviyö»-kokoelma on Eino Leinon heleimmin kukkivia kirjoja. Siinä runoilija ikäänkuin tahtoo antaa itselleenkin todistuksen siitä veren hehkusta, jonka turvin hän uskaltaa käydä koditonta talvea kohti. Siinä on suven koko tunneasteikko: riemukasta aistihurmiota (»Niniven lapset», »Bajadeerit», »Atlantica»), tuoksuvan kesäyön tunnelmaherkkyyttä (»Nocturne»), kesäaamun seesteisyyttä (»Erotessa», »Kesäaamu»). Talven kovat tunnot ovat sulaneet, musikaaliset poljennot ottavat taas vallan; kielellinen autosuggestio nousee usein korkeimmilleen, -- kuvakielen logiikan kustannuksellakin siellä täällä, --; väritys on tuore ja elävä.

Runoilija elää hetken riemua; hänellä ei ole enää ensimäisen nuoruutensa kaukolentoista, idyllistä, epämääräistä uskoa tulevaan »pyhään kevääseen»; mutta hänen hurmiossaan on syvempi väri. »Morituri» laulavat:

»On laulanta meille kuin illalle rusko me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.»

Ja jos suuri usko onkin mennyt, on kuitenkin jäänyt ylpeä tietoisuus ihmisen menneisyydestä:

»Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.

Myrskyisän meren antoi Herra meille, me aallot laivoin lannistimme.

Hehkuvat himot antoi Herra meille, me valjastimme ne valon varsoiksi.»

Ja elämän suruttomin karkelonilo laukeaa väkevästi keinuviin poljentoihin »Niniven lapsissa 1 ja 3», »Bajadeereissa», »Atlanticassa», »Keijukaisten laulussa», jotka kuuluvat muodoltaan notkeimpiin kaikista Leinon runoista. Ne vaikuttavat suorastaan fyysillisesti nostattaen, niinkuin luonteva tanssinäytös. Joskus sattuu kyllä ikävä onnettomuus; esim. heleässä »Atlantica» runossa on erään säkeen viime sana »huudat» houkutellut seuraavaan hirvittävät »tulipuna-horsmien luudat»!

Neutraalisempia runoja ovat koristeellisen kaunis »Karavaanikuoro», poljennoltaan aito-leinolainen:

»Kukka on kasvanut erämaan sannassa, punaraakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa Intian prinssi nyt noutaa»;

sekä ihastuttava, kuulas »Kesäaamu», joka on Runebergin parasten idyllien veroinen. -- Samassa sikermässä »Punainen neilikka», johon edellinen kuuluu, on pari palaa, joissa on persoonallista tuntua: »Tuulinen sija» näyttää O. Mannisen »Orvokki»-runon hauraammalta kaksoissisarelta; sikermän n:o 7 (»Menevät, murehtisinko»), on runoilijan silloisen pohjimmaisen elämäntunnon tyyntyneimpiä ilmauksia:

»Tule tuuli, pohjatuuli, tunnen keitahan keväisen, luo lunta polulle, talvi, tunnen palmun päivälatvan, messua jumalan myrsky, kuulen kukkuvan käkösen.»

Enemmän talvea on Eino Leinon viimeisessä runokokoelmassa »Halla». Mutta ei kuollutta talvea sekään. Esim. sellaisessa rakenteeltaan mahdollisimman yksinkertaisessa jääkukassa kuin runo »Hangen lapsia», on kuolematon tunteen kipinä. Siinä elää kokonaisia ihmiskohtaloita:

»Päämme päällä taivahan uhka; laulun lippaassa tunteen tuhka.

Yössä, hangella yhtyi tiemme. Hangen lapsia Lapista liemme.»

Tyylin yksinkertaisuus on kehittyneen ylimyksellisyyden tuntomerkkejä. »Halla» on siihen suuntaan kauimmas kehittynyt tekijänsä riimillisistä runoteoksista. Sen edustavimmat saavutukset ovat sanonnaltaan melkein matemaattisen täsmällisiä, säästeliäitä, kuulaita. Niiden rytmeissä on jotakin ylimyksellistä eleegisyyttä, -- ei liika-kultuurin tuomaa ikävää, vaan miehen syvää kaihomieltä --, ja niiden musikaalisuus ei ole enää sanasointujen hurmioista leikkiä, vaan ajatuksen hiljaista yksinpuhelua.

»Hangen lapsia» on puhtaimpia tämän uuden tyylin luomia jalohelmiä. Toinen on »Talvilaulu»; sen herkistyneiden sointujen kirkkaus voisi tyydyttää itse Paul Verlaineä:

»On aurinko astunut meren, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen, pian talvikin hallapää.

Ja voittanut on epäusko, sydän särkynyt heikosti lyö, on sammunut viimeinen rusko, ja pitkä on Pohjolan yö.

Tule vitkaan talvinen huura yli maan, yli puun, yli veen, sada hiljaa kuoleman kuura yli urhon uinahtaneen.»

Musikaalisuus ja runonäyn selkeys yhtyvät onnellisesti myös tunnelmakuvassa »Meren maininki». »Punahilkka», vaikka muuten epätasainen, miellyttää jonkunlaisella tasaisen poljentonsa monotoonisuudella, johon kolmas, riimitön säe tuo vaihtelua. Tämä runomitta vaikuttaa erittäin hienostuneelta. -- »Luonnon luotteissa» taas juhlii Eino Leinon sanamusikaalinen inspiratsio täydellä vapaudella; tämä runosarja, jossa on paikottain vaikuttavaakin paatosta, on koristeellisena kuva- ja sointumaalailuna vähempiarvoinen kokoelman puhtaasti mieskohtaisten runojen rinnalla.

»Halla» onkin ehkä subjektiivisesti mieskohtaisin runoilijan teoksista. Lukuunottamatta eräitä sangen perifeerisiä kuvailevia tai järkeileviä runosarjoja (»Lepaan neiti», »Lex», »Meren kaupunki», »Luonnon luotteita»), sen sisällys on runoilijan tilintekoa omasta elämästään. Ja sangen totista tilintekoa usein. Liian paljon siinä kyllä on sepitelmiä, jotka tuntuvat pelkästään tyylikokeiluilta tai hämärältä sanaleikiltä. Mutta Eino Leinoon nähden on luullakseni parasta asettua positiiviselle kannalle, t.s. olla liikoja huolimatta siitä, mitä hän on arvotonta jättänyt jälelleen, ja antaa arvo sille, mikä on hyvää. Olisi liian suuri -- ja turha -- työ selostella perinpohjin hänen heikkojen tuotteidensa kaikki heikkoudet, sillä ne ovat ainakin enimmäkseen satunnaisuuksia, runoilijaoikkuja: niistä ei saisi systeemiä...

On jo edellä esitetty muutamia »Hallan» uustyylisiä runoja, joihin todella kannattaa luoda huomionsa. -- Runoilijan itsetutkisteluista herää entistään kipeämpi kohtalontunto, joka rohkeimpana hetkenä kiteytyy vähäsanaiseksi, tarmokkaaksi päätökseksi murtautua läpi talven jäiden, kuten yksinäinen laiva yössä (»Railo jäässä»). Ja runoilijan nähdään yhä uskollisena tälle päätökselleen murtavan jäätä edestään.

Toisina hetkinä hän selittää menneen elämänsä kohtalokkuutta. Hänellä ei ole ollut »vaalin valtaa», jos muilla liekin ollut; hän kulki tiensä niinkuin hänen täytyi. Hänen työnsä oli vain totella itseään, vaikka tulos olikin vain pivo tuhkaa, -- »parhaan laulun», oman elämän tulos:

»Pankaa patsas haudalleni, kiveen tämä kirjoitus: 'Synkkä niinkuin sydämeni oli mulle sallimus. Itse iskin piistä tulta, sytyin, hehkuin tuokion, paloi paras laulu multa, tässä tuhka tumma on'.»

Tämä kohtalontietoisuus, tämä murhe kaikuu kauimmas »Elegian» teräskirkkaista säkeistä:

»Haihtuvi nuoruus, niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta. Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini: riemua ei suo rattoisa seura, ei viini. -- -- -- -- -- Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat. Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat. Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin haavehen kullat mieleni murheella maksoin. -- -- -- -- -- Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan! Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan. Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.»

Suuremmalla nöyryydellä, suuremmalla ylpeydellä ei moni runoniekka taida puhua itsestään.

VI.

On jo edellä viitattu siihen positiiviseen katsantokantaan, jolle tässä esityksessä on koetettu asettua Eino Leinon lyriikkaan nähden. On koetettu antaa välitön luonnekuvaus runoilijasta sellaisena kuin hän esiintyy luomistyönsä parhaina hetkinä. Ei ole etupäässä pyritty vertaileviin kirjallishistoriallisiin määrityksiin eikä ulkoisista vaikutteista tai esikuvista -- joita epäilemättä on enempi kuin mitä tässä on ollut syytä esittää -- huomautettu muuta kuin toisarvoisena seikkana, sivumennen siellä täällä. Eino Leino on luonnonkyky, jolla kyllä on ollut kulttuuri-ihmisen erinomainen alttius vaikutuksille, mutta joka kuitenkin ratkaisevina hetkinä on pudistanut päältään sen, mitä hänen luontonsa ei ole sulattanut itseensä. Ulkoiset vaikutteet ovat aina olleet satunnaisuuksia hänen runoudessaan, ne eivät kule siinä minkään periaatteen johtavana lankana. Ainoat läpikäyvät vaikutteet ovat kansanrunoutemme, mutta ne eivät ole ulkoiset, vaan sisäiset: ne liittyvät jo syntyperin runoilijan olemuksen elinehtoihin. -- Ei ole myöskään ollut tarkoituksena selitellä Eino Leinon vaikutusta muihin, joka vaikutus on ollut laajempi kuin kenenkään toisen suomenkielisen lyyrikon, ja näyttää tapahtuneen etupäässä hänen runouteemme tuomiensa uusien rytmien voimalla.

Synnynnäiset rytmitaipumukset ennen muuta liittävät Eino Leinon Aleksis Kiveen, jonka lähin runoilijasukulainen hän on. Heille yhteisiä luonteenpiirteitä on myös laaja inhimillisyys, liikuntavapaus, joka ei muissa runoilijoissamme ole ilmestynyt niin voimakkaana. Kramsukin on enemmän paikallaan pysyvä, omia subjektiivisia tuntojaan hautova. Yli kaiken ratsionalismin tulvehtiva lyyrillisyys eroittaa Eino Leinon runouden edullisesti J.H. Erkon myöhemmästä mietiskelevästä sekä Kasimir Leinon kuivahkon artistisesta tuotannosta. Eräät viime aikojen runoilijoista voivat vaikuttaa syvemmällä intiimisyydellä, ovat keskitetympiä kuin Eino Leino, mutta yhdenkään runoudessa ei läiky se elämän intohimo, joka hänen.

Nuorekkaisuus on hänen runoutensa pääperiaate: hän on usein käynyt siinä tilille elämänsä kanssa, mutta ei koskaan tehnyt sellaista tilinpäätöstä, joka rajoittaisi hänen liikuntavapauttaan. »Eespäin, vaikka kuolon kautta!» on hänen viimeisiä ponsilauseitaan. Hän jaksaa tarpoa umpipolkuja, ei koskaan jää umpikujaan. Hänen elämänkatsomuksensa on -- Goethen sanoilla määritellen -- »oft geründet, nie geschlossen» --, usein pyöristelty, ei koskaan päätetty. Se pysyy aina elimellisessä yhteydessä elämän kanssa, se on aina valmis sulattamaan itseensä uudet, loppumattomat elämykset. -- Mutta jos tahtoo merkitä luonteenomaisimman piirteen tästä elämänkatsomuksesta, sikäli kuin se kuvastuu hänen runoudessaan, niin se on: yksilöllisyyden vapauttaminen ja tehostaminen. Senkin vuoksi Eino Leino on nuorison runoilija sanan parhaassa merkityksessä, -- sen nuorison, jossa ovat idulla inhimillisyyden kaikki todelliset tarpeet. Hän ei päästä meitä kaikista sisäisistä pulmista, mutta hän voi vapauttaa meidät elämän pienuuden ahdistuksesta. -- Eino Leino tulee likemmäs maailmankirjallisuuden suuria runoilijatyyppejä kuin kukaan Kiven jälkeisistä runoilijoistamme.

»Au destin!» -- salliman varaan --, Napoleonin kilpilause, voisi olla Eino Leinonkin tunnus. Hänen sallimansa, johon hän onnellisimpina hetkinään on osannut turvata, on hänen suomalainen runoilijavaistonsa. Hänen mielikuvituksensa on imenyt ydinvoimansa kotoisesta maaperästä, hänen runoutensa varsinaiset psykoloogiset tuntomerkit ovat suomalaiset, hänen kaikkivaltias sanainen mahtinsa on kotiperua. Tämä vaisto on ohjannut häntä hänen moniin kestäviin saavutuksiinsa läpi niiden vaikutusten ja houkutusten, joita hänen vuolas lyyrillinen inspiratsionsa on tuonut mukanaan.

Yksi perin suomalainen ominaisuus kuultaa vain heikosti Eino Leinon runoudessa: huumori. Taipumuksia siihenkin suuntaan runoilijalta ei suinkaan puutu, mutta niiden kärjistyminen etupäässä satiiriksi johtuu kai siitä, että hän on luonut parhaan osan runouttaan sangen nuorella iällä. Alituisten, monien virtausten ristiaallokossa hänen mieleensä on jäänyt jonkunlainen ankaran kilvoittelun jännitys, jonkunlainen oman individualiteetin tehostamisen paatos, josta puuttuu eepillisen elämäntarkastelijan hymy. Ehkäpä sentään sekin tulee aikanaan.

Mutta Eino Leinolla on sitä, jota J.L. Runebergilla on sanottu olevan ja josta hänenkin suomalaisuutensa on saanut oikean maun ja värityksen: »rautaa veressä».