Part 1

EINO LEINO LYYRIKKONA

Kirj.

Juhani Siljo

Otava, Helsinki, 1912.

Sankarin sopii laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot, miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu, riemuja muita ja murheita muita? Taida en lukea tähtiä taivahan kannen en kaloja meren, en kukkia nurmen. Laulan mä siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

I.

Nämä säkeet, jotka Eino Leino on pannut Väinämöisen suuhun, opastavat meidät luullakseni oikeimpaan käsitykseen kaikista hänen runoutensa pyrkimyksistä. Niissä on lausuttu mahdollisimman laaja ja perin lyyrillinen runoilija-ohjelma, -- laajempi ja lyyrillisempi kuin Ibsenin: »runoilla on: pitää käräjiä itseään vastaan». Eino Leino on ainakin käytännössä osoittanut, että hänen ohjelmaansa sisältyy tuokin suuren runoilijatuomarin vaatimus; mutta hän ei ole sallinut lain syrjäyttää evankeliumia, eikä myöskään usko lain yksinään tehoavan evankeliumina, niinkuin kai Ibsen uskoi. Eino Leinon käsitys runoudesta ei ole yhtä persoonallisesti keskeistävä, mutta se on nuorekkaammin positiivinen, inhimillisempi: se antaa vapauden ihmismielen kaikille liikunnoille. Siten lyriikka muuttuu tilapäärunoudeksi sanan persoonallisessa mielessä, kuten Goethen runous, ja voi sulkea rajoihinsa inhimillisyyden kaikki vastakohtaisuudet. Milloin sellainen runoilija käy käräjiin omassa sydämessään, on hänellä aina omat välittömät todisteensa sekä myötä että vastaan, elettyjen hetkien todisteet.

Eino Leinon ohjelma oli alkujaan sama kuin J.H. Erkon, hänen jälkeensä tuotteliaimman suomenkielisen lyyrikon, joka »tiesi siksi laulavansa, kun sävelehet soivat rinnassansa». Kumpikaan heistä ei kauan pysynyt tällä älyllisesti naiivin luonnonlaulajan kannalla: Erkko vahingokseen, Eino Leino voitokseen. Kun Eino Leino runoili ylhäisen lakinsa laulajalle, oli hän juuri kohoamassa siltä asteelta, jolle Erkko on jättänyt parhaan osan omaa itseään, mieskohtaisemman runon asteelle. Niinpä hänen ohjelmansakin on itsetietoisempi, rohkeampi, väkevämpää elämäntarvetta todistava. Eino Leinon säkeisiin sisältyvät ikuisen, rohkean nuoruuden lunnassanat, sen nuoruuden, joka voi olla lapsenmielinen, olematta lapsellinen, joka uskaltaa heittäytyä elämän aaltojen kannettavaksi ilman sovinnaisuuksien korkkivyötä, joka on joka hetki valmis käymään tuomiolle oman itsensä kanssa.

Tarkastakaamme, miten hän on toteuttanut ohjelmaansa runsastuotteisen runoilijakehityksensä aikana, miten hänen lyriikassaan

»vaihtuvi vuodet ja viikot miten kipinät syttyy ja jälleen sammuu ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki».

II.

Eino Leinon runoudesta yleensä, mutta varsinkin hänen lapsuus- ja nuoruusrunoistaan voi sanoa, että ne ovat karkausvuoden lapsia: hänen ei koskaan ole tarvinnut kosia runotarta, runotar itse on tullut kyllin usein hänen luokseen. Ja hänen ovensa on aina ollut avoin niille käynneille. Harvoin hänellä nuoruusvuosina surun tahi ilon tunne ehti tiivistyä mieskohtaiseksi tunnoksi »kuolon ja elämän laeista», ennenkuin se jo lehahti lentimilleen. Nämä runot »_Maaliskuun lauluista_» (1896) aina »_Kangastuksiin_» (1902) ja »_Helkavirsiin_» (1903) asti, ovat ennenkaikkea sointuvia, musikaalisia laulelmia, kuin tanssin tahdissa syntyneitä. Niillä ei ole mitään päämäärää, muuta kuin helkkiä vain ja iloita itsekseen. Tyypillisimmillä niistä ei ole mitään suhdetta paremmin tekijänsä kuin lukijansakaan yksilöllisiin sieluntarpeisiin. Niissä vaihtuvat viikot ja vuodet samassa, ajanpitkään sangen yksitoikkoisessa poljennossa, kuvastaen virkeätä, mutta epäyksilöllistä nuoruutta.

Mutta Eino Leinon inspiratsio on synnynnäinen, kuten Kiven, ei oman kohtalon tunnon sytyttämä, kuten esim. Kramsun oli. Leinolla oli verissä runsas sanamusiikki, joka ei tarvinnut syviä mielenliikutuksia, helähtääkseen soimaan. Niin tyypillistä koulupoikarunoutta kuin ovatkin sisällöltään, viehättävät esim. »Maaliskuun laulut» sanallisen inspiratsionsa tuoreudella. Tuollaisia säkeitä kuin esim.:

Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat auki jo umput loi jotk' eilen illalla sulki,

lukee vieläkin vain sanasoinnun takia. Seitsentoistavuotiaalle runoilijalle oli onneksi, ettei hän pyrkinyt kätkemään mitään vakavia ajatuksia keveisiin säkeihinsä. Korkeintaan hän lennättää jonkun kärkevän komman -- tähdäten etupäässä lahjattomia Parnassolle pyrkijöitä, kilpaveikkojaan --; ne, kuten myös hänen varhaisempi vaalea ja haalea lemmenlyriikkansa suurelta osaltaan herättävät ajatuksen, että Heinellä tuskin missään lienee ollut näppärämpää opetuslasta. Runon lähtökohta sama kuin Heinellä: mielialan laulava poljento; sielulliset tuntomerkit samat: vallan vaaraton kaihomielisyys, leikinhalu, sekä teeskennelty varhaisvanhuus. -- Leinon esikoisteos on varmaankin kosmopoliittisin hänen runokirjoistaan; vähän siinä on suomalaista: tuskin muuta kuin puhdas kielituntu, läheinen -- vaikka vielä ulkopuolinen -- suhde luontoon, jotkut Runebergin idyllejä ja epigrammeja muistuttavat sirpaleet, joissa on hiukan kotoista sävyä.

Seuraavassa kokoelmassa, »Tarina suuresta tammesta y.m. runoja» (s.v. 1896), ovat suomalaiset ja leinolaiset tuntomerkit jo vahvemmat. Paitsi sitä ulkonaista seikkaa, että kalevalainen mitta on osittain syrjäyttänyt tieltään esikoiskokoelman germaaniset mitat, huomaa näissä runoissa jo rohkeampaa mielikuvitusta sekä näköalojen avartumista. Eikö ole suomalaista fantasiaa esim. seuraavassa tunnelmakuvassa kansamme nuoruudenajoilta:

Kuuhut kulki taivahalla kuusten lomitse kurkistain -- kansa se kasvoi kuusten alla, käköset oksilla kukkui vain.

Pari onnistunutta »ajan-runoa» -- »Kun kello seisoo» ja »Vanhoille» -- osoittaa runoilijan nuorekasta tarvetta käydä käsiksi ympäröivään elämään, tuntea ajan mukana, tukea nuorten aatteitten lippuja, samalla kuin niissä ilmenee kyky löytää sattuva kuva valaisemaan ajatusta.

Kahden seuraavan vuoden vuolas tuotanto kuljettaa mukanaan samat sävelet eri vivahduksina. Ilmaisukeinot ovat entistään vaivattomammin hallitut, sana iskee paikalleen yhä nasevammin ja ajatus alkaa kiertää päässä aina eloisammin, -- suuri osa Eino Leinon nuoruuslyriikkaa kantaa nim. pikemmin leikkivän älyn kuin temperamentin leimaa. Näitä satalauluisia sikermiä lukiessa ehtii kerrankin tuskastua siihen turhanpäiväisyyteen, joka on kymmenien luritusten ainoa sisällys; mutta sitten sinkoaa laulaja suustaan runon, joka on valmis ja pyöreä ja puhdas kuin Hesperian kultainen omena -- ja mielemme herahtaa kohta hyväksi. Tuollainen runo kuin:

Hän kulkevi kuin yli kukkien, hän käy kuni sävelten siivin, niin norjana notkuvi varsi sen, kun vastahan vaiti ma hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa ja soi minun soittoni täällä, sinis laulujen laineilla käydä hän saa ja kulkea kukkien päällä!

-- se on jo aitoa leinolaista, se tempaa poljentonsa keväiseen nousuun penseimmänkin sydämen, se harjoittaa hyväntekeväisyyttä tehokkaammin kuin suuret yhdistykset. Samantapaista perhoslyriikkaa voisi poimia »Yökehrääjästä», »Tuonelan joutsenesta», »Sadan ja yhden laulun» lehdoista paljon: »Marjatan laulu», »Lepän lehdet», »Indiaani», »Näkinkengät», -- ne ovat jo sellaisinaan sävellettyä sanaa. Ja tavallisesti huomaa vielä -- ja pitkältä eteenkinpäin, -- että kuta heleämpi sävel, sitä luotettavampi runoilijan sydämentunnustus; hän voi kyllä olla olevinaan kuolemaan saakka onneton, mutta pian hän itsekin siinä keksii vain »sydämen kepposen»: sydän tahtoo olla omaa kukitettua hautaansa »ilolla imehtimässä». -- Ei oman kansankaan tulevaisuus, josta Eino Leino, periaatteellinen individualisti, aina on vilpittömällä rakkaudella laulanut, ja joka noina vuosina oli omiaan herättämään yhä vakavampaa huolta, -- ei sekään paina mitään jäytävää surua hänen sydämeensä. Hän on vielä liian nuorekas luonnonlapsi osatakseen edes antaa oikeutusta epäilykselle, suven nouseva aurinko heiastelee silmään liian heleästi, jotta runoilijan kansallinen uskontunnustus voisi tulla vähääkään ankea tahi jylhä (»Legenda», »Nuorten usko»), Milloin todellisuus irvistää rumana hänen edessään, hän voi kyllä yltyä pistävään huumorinsekaiseen ivaan, kuten poliittisia kiipeejiä vastaan »Kuvernöörin koirassa».

Joskus sentään Eino Leinon runo jo tähän aikaan saa todellista mielialaa vastaavan syvän, tumman värityksen, vaikka siitä silloinkin puhuu yhtä voimakkaasti elämän hurma kuin suru. Silloin hän runoilee muutamia nuoruutensa komeimpia mieskohtaisia ponsisäkeitä:

Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin tai taitun mä talvisäihin, moni murtunut ompi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin. -- -- -- -- -- -- Mitä siitä jos en minä sammukaan kuin rauhainen, riutuva liesi, jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan ja vaipuvi merillä miesi.

Taikka hän luo sellaisen tunnelmakylläisen ballaadin kuin »Mieron nuotioilla», ensimäisen mestarinäytteensä kuvailevan lyriikan alalla. Se on läpikypsä runo, vaikka ennemmin nerokkaan, täysivaltaisen inspiratsion kypsyttämä kuin elämänkokemusten. Sen varsin arkipäiväiseen runomittaan kiinnitetyssä poljennossa, sen kuvakielessä, sen mielialassa on jotakin jalostettua. Ja aluksi ja lopuksi se on suomalaista kotitekoista runoutta, aineksiltaan niinkuin elämäntunnoltaankin, ensimäisiä täysipätöisiä todisteita Eino Leinon suomalaisuudesta. Kuinka kotoinen tuntu onkaan noissa kuvissa kodittomien yötulilta:

-- -- -- Maantien varteen me yhdyimme yössä, siinä oli toiset jo tulenteon työssä.

Kohta me istuimme veljien lailla ympäri valkean, huolia vailla.

Sanaleikit lensit ja eväsviinat kulki, toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki. -- -- -- Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki, Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.

Ja Otavan kääntyessä muuttuu vähitellen mielialakin:

-- -- -- Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan, toinen suri syksyä sydämensä harmaan.

Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa, kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.

Ei ole apu suuri mieron nuotioista, toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.

Koristeellisemmalta vaikuttaa »Tuonelan joutsenen» niin sanoen metafyysillinen kaihomielisyys, vaikka siinäkin tapaa korvaa moni puhdas sointu, joka palaa runoilijan myöhemmässä tuotannossa voimakkaampana, -- voi verrata esim. Lemminkäisen säkeitä siv. 20 »Tumman» (»Helkavirsissä») loppupuoleen, »Tuonen tytön laulua» s. 23 »Niniven lapsiin», j.n.e. -- »Syystunnelma» (»Yökehrääjässä») on myös täysi herkkää eleegistä mielialaa, vaikka sen ensi säkeistöä ei tarvinne ottaa ylen vakavasti.

Kun Eino Leino tilapäisesti tulkitsi ajan tunnelmia oikealla hetkellä, voi hän saada kanteleeseensa voimakkaan äänen, jonka nuorekkuus vain kaunisti asiaa. Mutta kun hän sitten asettui vartavasten kyhäämään kokonaista runokirjaa kansan hereillä-pitämiseksi, tuli siitä vain pateettisuudessaan yksitoikkoista kollektiivista ohjelmarunoutta, joka kyllä ilmaisee laulajan lahjakkuuden, mutta ei hänen yksilöllisyyttään. »Ajan aalloilla» on Leinon karuin ja sovinnaisin runokirja; siellä täällä tuntuu voimakas suonentykintä, kuten esim. muutamissa säkeistöissä »Nuorten laulua», mutta ajan tunteiden rytmiä tuskin on muualla tavattu kuin runossa »Helsinki sumussa», jonka ryhdikäs, raskaasti nouseva ja laskeva poljento todella virittää alkavain pimeitten vuosien tunnelmaan. Kokoelman ohjelmasuomalaisuus on väritöntä eikä siinä ole sitä kansallistunnon voimaa, joka tuollaisella hetkellä olisi kansalle antanut yhteiset tunnussanat.

Muutamista toisen kokoelman -- »Tarina suuresta tammesta y.m.r.» -- runoista voi todeta, että Eino Leinon juuret jo silloin olivat syvällä kansanrunoudessa. Teos teokselta huomaa tämän juonteen hänen runoudessaan vahvenevan. Laulaessaan kansainvälisin mitoin hän on usein perin yksitoikkoinen ja voimaton ja tuon tuostakin sattuu hänelle kiireessä etsittävän loppusoinnun tai muun muodollisuuden takia hirveä lapsus calami. Käytellessään kalevalaista muotoa tai tyylitellessään muita kansanrunouden mittoja hän nähdäkseni sensijaan useimmiten välttyy ikävyyksistä, tulee raikkaaksi ja eloisaksi taas. Silloin hän vilkkaimmin elää itse sanoissaan. Pitkäveteisyyttä ei kyllä niistäkään puutu, ja kuvakieli on usein kansanrunouden yhteisomaisuutta, jota runoilijamme käyttelee vain onnellisena perillisenä; mutta hän käyttelee sitä synnynnäisellä taidolla, hän saa siihen väriä ja kärkevyyttäkin, ja harva se tämänlaatuisista runoista, missä joku mielikuva ei yllättäisi alkuperäisen välittömän näkemyksen teholla. Esim. »Ilmarisen vaellus» (»Yökehrääjässä») välähtelee humoristisia kansansadunomaisia mielikuvia; se on itsessäänkin hauska runo ja erityisesti huomattava tyylillisenä harjoitelmana »Helkavirsiin». Sellainen yksinkertainen näkemys kuin seuraava (runosta »Tuijotin tulehen kauvan»):

»Vierin maita, vierin soita, vierin suuria saloja, _salossa savu sininen, savun alla armas mökki_»,

sykäyttää mieltä nerokkuudellaan ja todistaa, kuinka välittömästi Eino Leino antautuu intuitsiolleen. Eiköhän joku reflektiivinen runoilija olisi tuohonkin maisemaan ensin ajatellut mökin ja sitten savun sen päälle?

On jo edellä viitattu Runebergin idylleihin ja epigrammeihin näistä Leinon Kantelettaren-tapaisista laulelmista puhuttaessa. Runebergiin verraten Leino on subjektiivisempi, puhuu enemmän omissa nimissään näissä idylleissään ja epigrammeissaan, joista läpi hänen koko tuotantonsa löytää monta aitoa runohelmeä. Runebergilla on varmempi artistinen taituruus, ja mainittuunkin sikermään kuuluu muutamia laatukuvia, joiden kantavuutta Leinon vastaavat runot eivät saavuta. Sensijaan Leino tehoo jo näinä vuosina väkevämmin tummakuteisella arkaistisella fantasiallaan, joka luo esim. sellaisen perisuomalaisen pikku ballaadin kuin »Kuoleman renkinä» (»Hiihtäjän virsissä»).

Sanonnan juureva kansanomaisuus näyttää näinä vuosina saavan yhä vapaamman pääsyn Eino Leinon runouteen, eikä yksinomaan kansanrunouden vaikutuksen kautta. »Yökehrääjässä», »Hiihtäjän virsissä», »Pyhässä keväässä» tapaa korva tuon tuostakin vereksen kansanomaisen sanakäänteen tai runoon kätevästi pyöristetyn sananlaskun.

Aina »Helkavirsiin» saakka on siten Eino Leinon runoudessa huomattavana vastakohtaisuus ilmaisukeinoissa, alkuperäisten kotoisten ainesten ja vierasten muotokaavojen vastakohtaisuus. Onhan tietysti yksi ja toinen runoaihe, joka sointuu täsmällisesti kansainvälisiin mittoihin, jonka verhona ulkolaistyylinen puku istuu kuin valettu; mutta verrattain harvoin aihe, ainekset ja muoto sulavat Leinon tähänastisessa runoilussa täydellisesti yhteen. Lukemattomia esimerkkejä tällaisesta tyylittömyydestä voisi poimia, alkaen esim. »Kevätkantaatista» ja »Suuren tammen tarinasta». Puku valuu höllänä, luomatta mitään ryhtiä runolle, jonka rakenne kokonaan häviää näkyvistä verhon satunnaisten laskosten epäjärjestykseen. Tällaiset sepitelmät, olipa niissä ajatus kuinka »kansallinen» tahansa, eivät kuvasta mitään suomalaisen luonteen tyypillisyyttä, niinkuin kyllä muodoltaan kosmopoliittinenkin runo voi kuvastaa, -- siitä on todistuksia myös Leinon runoudessa, varsinkin myöhemmässä, kun kielelliset ainekset ovat täydellisesti sulatetut rytmiin ja runomitta noudattaa kiinteästi ja ilmehikkäänä mielialan sisäistä poljentoa.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta huomaa Eino Leinon tähänastisten runojen lähteneen laulavasta rytmistä. Sointu on vielä säkeen varsinainen teho, ei kuva. Ajatuksen kuvaperäisyyden voi kyllä usein selvästi todeta, mutta kuva tule säkeeseen ikäänkuin ohimennen, usein vain alkusoinnun t.m. kielellisen tyylikeinon armosta, -- kansanrunouden herättävästä vaikutuksesta Leinon kuvalliseen inspiratsioon on jo huomautettu. Luullakseni tästä runon voittopuolisesta taipumuksesta vapaaseen, helkkkyvään rytmiin johtuu se sanonnan sovinnaisuus, joka on silmiinpistävä suuressa osassa Leinon nuoruusrunoutta. Sointuva poljento ei aina vaadi sanonnan yksilöistämistä, sanallisten ilmaisukeinojen tarkistamista siihen määrään kuin kuvin puhuva tyyli, varsinkaan niin musikaalisessa kielessä kuin meidän. -- Havainnollisen esimerkin siitä, kuinka vähän luonteenomainen Leinolle on yhtä keskeistä kuvaa vaativa runomuoto, antavat hänen n.s. sonettinsa, joissa sonettia ei ole muuta kuin säkeitten luku. Ylimyksellisyys niistä on perin vähissä. Rytmi voi olla tällainen:

Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata pois turhasta maailmasta.

Ei mikään kuva kokoa näissä »soneteissa» runon neljäätoista säettä orgaaniseksi kokonaisuudeksi; säkeitä voisi olla yhtähyvin viisi vähemmän tai enemmän. Leinon kuvallinen inspiratsio, milloin se saa puhua, tarvitsee tilaa aina kunkin hetken tarpeen mukaan, enkä huomaa vielä sattuneen, että se olisi tarkalleen sopeutunut neljäntoista jambisäkeen aristokraattisesti suljettuun tilaan.

III.

Uuden sataluvun alkuvuosina huomaa Eino Leinon runouden vähitellen muuttavan luonnetta. Aika alkaa olla ankarampi, se herättää jo väkevämpää elämäntuntoa juuri miehenikään ehtineessä runoilijassa. Sekä yhä voimistuva osanotto oman kansan kohtaloon että nähtävästi myös mieskohtaiset elämykset luovat pohjan todellisemmille tunteille, niinhyvin tummamieliselle murheelle kuin voimantunnon haltioittamalle riemulle. »Lapsi laulavainen» hän edelleenkin on, mutta laulu saa jo silloin tällöin herooisen, suuriin luonteenviivoihin nojautuvan ryhdin. Runoilija alkaa katsoa yli aaltojen, tuntea synteettisesti elämää: »Hautalaulu» ja »Laulu onnesta» (»Hiihtäjän virsissä») ovat vienompia alkusäveliä siitä komeasta sinfoniasta, jonka osia ovat »Virta venhettä vie» ja »Hymni tulelle» (»Pyhässä keväässä») sekä »Väinämöisen laulu», »Jumalien keinu», »La tricoteuse» (»Kangastuksissa».) Niissä on katse avartunut metafyysillisiin näkyihin, niissä on suurta kosmillista kaihomieltä ja mieskohtaista elämän intohimoa, jollaista Leinon runoudessa ei ennen tapaa. »Väinämöisen laulun» ja »Jumalien keinun» kaikuvat poljennot sekä korkeat, yksinkertaiset ääriviivat, joihin säkeiden äänteellinen yhdenmukaisuus hyvin sointuu; »La tricoteusen» tummasti hehkuva verenpalo; muodollisesti aivan keskeneräisenäkin suggestiivisen »Virta venhettä vie»-runon kaihomieliyys -- kaikki se on uutta. Näiden runojen kautta Eino Leino ikäänkuin kirkastaa itsestään esiin uusia sielullisia arvoja, jotka hän vähän senjälkeen liittää uusiin, täysin omaperäisiin aineksiin muodostamaan »Helkavirsien» sankarirunoutta;

Että runoilijan mielen pohjalla pesiytyvät jo ankaramman laulun ennuslinnut, sitä todistavat myös seuraavat kalevalaiset säkeet:

Toista on soitella somasti kesken viinin viljelysten alla täyden päiväntähden. Toista laulella runoja, pystyttää pyhätulia, kesken kiljuvain kinosten, maassa hallan harmajassa. -- Tuuman jos sulatit täällä, vaaksan pakkanen pakasti.

Ja runoista »Lapin kesä» sekä »Tahtoisin nähdä mä Kartagon naisen» talven ja kangistumisen kauhu puhuu kauniina paatoksena.

Kiihkeä sisäinen liikunta alkaa vaatia yhä vapaampia ja samalla sisäisesti kiinteämpiä rytmejä. Runoilija alkaa myös yhä itsetietoisemmin tehostaa säkeitänsä kuvallisin ilmaisukeinoin. Tosin hän vieläkin vain erittäin onnellisina hetkinä saavuttaa kuvakielen loogillisen yhdenmukaisuuden, mutta runolla on kuitenkin selvä taipumus entistään täsmällisempiin ääriviivoihin, monumentaaliseen esineellisyyteen. Hänelle alkaa »kangastella» vallan uusia, syntymässä olevia kuvamaailmoita.

IV.

Huomattava enteellinen seikka »Kangastuksissa» on ballaadien runsaus. Useimmat, kuten laaja sikermä »Perman taru», ovat tosin köyhällä mielikuvituksella luodut sekä tyylillisesti perin väljiä. Mutta joukossa on muutamia runoja, jotka todistavat kuvakielen kasvavaa voimaa: paitsi »La Tricoteuseä», varsinkin kaksi plastillisella näkemyskyvyllä suoritettua runotarinaa: »Kimmon kosto» ja »Luojan leipä». Ne ovat jo verrattomasti itsetietoisempaa taidetta kuin Eino Leinon aikaisemmat taruaiheiset sepitelmät. Niitä hallitsevat lujat ääriviivat, jotka eivät salli mielikuvituksen leiskahdella satunnaisten sana-assosiatsioitten mukaan. »Kimmon kosto» on hiukan koristeellinen tyyliharjoitelma ja sellaisena, varsinkin draamallisen jäntevyytensä takia, sangen onnistunut. Sanonnaltaan yhtä täsmällinen, mutta sävyltään omintakeisempi sekä täydempi sisäistä elämää on »Luojan leipä»; siinä on samaa seesteistä legendan-hohdetta kuin Edelfeltin taulussa »Kristus ja Mataleena». -- »Kimmon kosto» on ikäänkuin siltana siihen eristettyyn maailmaan, johon jälkimäinen ballaadi täydellä oikeudella jo kuuluu: »Helkavirsien» legenda- ja tarumaailmaan.

Rohkeampaa yritystä ei yhdenkään suomalaisen lyyrikon mielikuvitus ole suorittanut kuin Eino Leinon hänen »Helkavirsissään» (1903). Luoda niin vegetatiivisen rehevän mielikuvamaailman kuin kalevalaisen naapuruuteen kerrassaan uusi, ennen olematon mikrokosmos; herättää edellisestä eloon nimettömiä henkilötyyppejä, selkeennyttää niitä sisäisesti ja tyylitellä ulkonaisesti sekä siirtää ne uuteen ilmapiiriin, korkeamman ja kuulaamman taivaan alle -- siinä teko, joka edellytti sellaista kalevalaisten laulajien nykyaikaista jälkeläistä kuin Eino Leino on. Niinkuin nuorallatanssijan täytyy korkealla teräslangallaan vakauttaa mieleensä värähtämätön tyyneys, jotta ei suistu turmioonsa, niin tuntuu Eino Leinokin suorittaneen tämän tekonsa yhtenäisellä ja tyynellä luomistahdon jännityksellä. Ero hänen ja nuorallatanssijan teon välillä on vain se, että runoilija teki sen kylläisellä sydämellä eikä näyttääkseen taituruuttaan jumalien leikissä.

Vaarallisin teko houkuttaa voimakasta väkevimmin. Nämä oudot, syvältä rotumme mystillisimmästä menneisyydestä kumpuilevat näyt avasivat parhaaseen voimaansa ehtineelle runoilijalle maailman, jonka valloittamiseen hänen kannatti koota koko henkinen mahtinsa, ei ainoastaan synnynnäinen alkusuomalainen mielikuvituksensa vaan myös runsas, elämysten ja runoilijaintuitsion kautta voitettu elämänviisautensa. Siinä hänelle tarjoutui riemu, joka ei tule monen runoilijan osaksi: koettaa oman rodun ja omien mieskohtaisten elämysten läpi avata perspektiivi koko yleisinhimilliseen elämään sekä noita elämyksiä selvittämään kehittää perinnäisrunouden pohjalta kuvakieli, joka on sekä omintakeinen että nykyaikaisen taiteellisen viljelyksen tasalla.

Ja runoilija suoriutui erittäin onnellisesti suuresta yrityksestään. »Helkavirret» ovat pätevin todiste siihen, että aivan kotoisista aineksista ja kotona viljeltyihin muotoihin voidaan luoda ei ainoastaan omintakeisinta, vaan myös persoonallisesti kehittyneintä runoutta. »Helkavirret» ovat homogeenisimmin suomalaista lyriikkaa, ja samalla niiden kantavuus nykyaikaiseen henkiseen elämään on voimakkaampi kuin minkään muun suomalaisen runokokoelman. »Helkavirsillä» on klassillisuuden tuntomerkit.

* * * * *

Eino Leinon ei tarvinnut huolia ajan ja paikan määrittelemisestä, saadakseen runokertoelmiinsa varman muinaisajan tunnun. Kaksi luotettavaa opasta teki sen hänelle mahdolliseksi: hänen mielikuvituksensa alkuperäinen suomalaisuus, joka oli vuosi vuodelta vahventunut, sekä hänen historiallinen vaistonsa. »Helkavirret» eivät ole nimenomaan historiallista runoutta, mutta niillä on vuosisatain henkisen viljelyksen sävy ja niiden sisällyksenä ovat vuosisatain elämykset, ikäänkuin atavistisesti runoilijallemme periytyneinä. Niiden takana seisovat menneitten sukupolvien taajat rivit. Harvoin lienee koko maailman runoudessa niin individualistinen runoilija niin täydellä antaumuksella joutunut tulkitsemaan kokonaisen rodun kohtaloita.

»Helkavirsissä» Eino Leino -- tai hänen henkilönsä -- eivät nim. puhu vain omasta puolestaan: heillä on epäilemättä harmaasta muinaisuudesta nykypäiviin saakka ollut lukemattomia veljiä ja siskoja, joiden kohtalot, onni ja murhe ovat olleet samat kuin heidän.