Part 1

EI SITÄ VOI KOSKAAN TIETÄÄ

Kirj.

Bernard Shaw

Suom. Helmi Setälä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1909.

I NÄYTÖS

Hammaslääkärin työhuoneessa kauniina elokuun aamuna 1896. Se ei ole mikään tavallinen pieni lontoolainen huoneenpahainen, vaan hieno kalustettu huone, näköala merelle, suositulla kylpypaikalla. Operatsionituoli, jonka vieressä on kaasupumppu ja siihen kuuluva sylinteri, on huoneen keskustan ja nurkan välillä. Jos katsoo sisään huoneeseen yhdestä ikkunasta, joka on vastapäätä tuolia, niin näkyy tulisija keskellä vastakkaista seinää, sekä vasemmalla ovi. Uunin reunalla on kehyksessä lääkäridiploomi, uunin edessä lepotuoli, joka on päällystetty mustalla nahalla. Oikeassa nurkassa pieni tuoli ja pöytä, jolla on ruuvipihdit, työkaluja ja huhmari. Tämän pöydän lähellä on kapea kone, joka näyttää telineeseen kiinnitetyltä piiskalta, ja siinä on pedaali ja hyvin suuri pyörä. Samassa kun katselija huomaa sen olevankin hammasporan, käännähtää hän väristen vasemmalle ja näkee siellä vielä toisenkin ikkunan, jonka edessä seisoo kirjoituspöytä, sillä kirjoituspöytä-almanakka ja pöydän edessä tuoli. Kirjoituspöydän vieressä oven puolella seisoo nahalla päällystetty sohva. Vastakkaisen, oikeanpuolisen seinän täyttää melkein kokonaan pitkä kirjahylly. Operatsionituoli on aivan edessä, työkalukaappi vieressä. Saattaa huomata, että ammattiin kuuluva osa sisustusta on aivan uusi. Samalla pistää myös silmään, että tapetit ja niiden maljakko- ja kukkakiehkuramallit, jotka todistavat hautajaisurakoitsijan makua, matto ja sen säännölliset, kaalinpääntapaiset kukkakimput, lasikruunu ja lasiprismat, siniset, keltareunaiset kynttiläjalat uuninreunalla, niiden välissä pöytäkello lasikuvun alla, (sen tarpeettomuutta todistaa halpa amerikkalainen kello sen vieressä, osoittaen kahtatoista) ja musta marmorinen uuni, joka näyttää ikäänkuin perhehaudalta, että kaikki nuo yhdessä viittaavat siihen kauppahenkiseen arvokkaisuuteen, joka oli ominainen kuningatar Viktorian hallitusajan alku-ajalle, rahavallan uskoon, raamatun fetishipalvelukseen, helvetinpelkoon, joka on alituisessa taistelussa köyhyydenpelon kanssa, vaistomaiseen inhoon, jonka taiteen, rakkauden ja roomalaiskatolisen uskonnon intohimoinen luonne on omiaan herättämään, ja yleensä rahavallan ensimäisiin hedelmiin teollisuusvallankumouksen ensi asteilla.

Ei pienintäkään jälkeä näistä traditsioneista näy niissä kahdessa henkilössä, jotka sattumalta ovat huoneessa. Toinen heistä, hyvin kaunis pieni nainen, puettuna aistikkaaseen, ihastuttavaan pukuun, on nuorempaa sukupolvea, sillä hän näyttää tuskin kahdeksantoista-vuotiaalta. Tuo suloinen pikku olento ei suinkaan kuulu tähän huoneeseen, ei edes tähän maahan, sillä hänen hipiänsä, niin hieno kuin se onkin, on ruskettunut lämpimämmässä auringonpaahteessa kuin mitä Englannissa on; ja kuitenkin tarkka silmä voi huomata yhdyssiteen heidän välillään. Sillä naisella on vesilasi kädessä ja nopeasti katoava spartalaisen itsepäisyyden piirre pienen lujan suunsa ja lystillisesti rypistyneiden kulmakarvojensa ympärillä. Jos voisi huomata edes hiukan omaatuntoa hänen kulmakarvojensa välissä, niin uskovainen voisi toivoa hänen olevan lampaan sudenvaatteissa -- sillä hänen pukunsa on häikäilemättömän kaunis -- mutta heti kun tuo ilme katoaa, loistaa hänen otsansa yhtä puhtaana ja kirkkaana synnistä, kuin kissanpoikasen.

_Hammaslääkäri_, joka katselee häntä onnistuneen leikkauksen suorittajan tyytyväisyydellä, on noin 30-vuotias mies. Hän ei näytä työntekijältä: hänellä ei ole sitä virallista käytöstapaa, joka on ominainen nuorelle, potilaita odottavalle hammaslääkärille, vaan on hänessä ajattelematonta leikillisyyttä, joka palauttaa mieleen nuoren, huikentelevan, iloisia seikkailuja tavoittelevan herran. Hänen käytöksensä ei ole vailla arvokkaisuutta ja vakavuutta, mutta hänen liikkuvat sieramensa ilmaisevat, että se on humoristin vakavuutta. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja virkeät. Hänellä on kaunis otsa, jonka takana on runsaasti tilaa, hänen nenänsä ja leukansa ovat kauniit. Yleensä hän on miellyttävä aloittelija, joka herättää huomiota ja hänen tulevaisuutensa liikemiehenä voi näyttää varsin lupaavalta.

_Nuori nainen_ (ojentaa hänelle lasin). Kiitos. (Huolimatta ruskettuneesta ihostaan ei hän puhu lainkaan vieraalla sävelkorolla.)

_Hammaslääkäri_ (laskee sen työkalukaapin reunalle). Tämä oli minun ensimäinen hampaani.

_Nuori nainen_ (hämmästyneenä). Ensimäinenkö? Tarkoitatteko, että te vasta aloitatte minulla?

_Hammaslääkäri_ Jokaisen hammaslääkärin täytyy kerran aloittaa.

_Nuori nainen_. Niin: jossakussa sairaalassa, mutta ei maksavilla potilailla.

_Hammaslääkäri_ (nauraen). Ah, sairaalaa en ota lukuun. Minä tarkoitin vain ensimäistä hammastani yksityispraktiikassani. Miksi ette sallinut minun huumata teitä?

_Nuori nainen_. Siksi että sanoitte sen maksavan viisi shillingiä enemmän.

_Hammaslääkäri_ (loukkaantuneena). Ah, älkää sanoko sitä. Minusta tuntuu ikäänkuin olisin tuottanut teille kipua viiden shillingin edestä.

_Nuori nainen_ (kopeasti). No, niin te olettekin. (Nousee). Ja miksikä ette olisi? Sehän kuuluu teidän ammattiinne, että teette pahaa ihmisille. (Tämä puhetapa huvittaa suuresti lääkäriä. Hän naureskelee itsekseen puhdistaessaan ja järjestäessään työkalujansa. Nainen silittää pukuansa, katselee uteliaasti ympärilleen ja astuu ikkunan luo.). Teillä on kaunis näköala merelle asunnostanne! Onko se kallis?

_Hammaslääkäri_ On.

_Nuori nainen_. Eihän teillä ole koko taloa hallussanne?

_Hammaslääkäri_. Ei.

_Nuori nainen_ (tarttuu kiinni tuoliin, joka seisoo kirjoituspöydän edessä ja katselee sitä arvostelevasti pyörittäen sitä ympäri yhden jalan varassa). Teidän huonekalunne eivät taida olla aivan uusinta kuosia?

_Hammaslääkäri_. Ne ovat minun isäntäni.

_Nuori nainen_. Onko tuo soma, mukava pyörätuolikin hänen omansa? (Viittaa operatsionituoliin.)

_Hammaslääkäri_. Ei: minä suoritan siitä maksun vähissä erin.

_Nuori nainen_ (halveksivasti). Arvasinhan sen. (Katselee ympärilleen tehdäkseen uusia johtopäätöksiä.) Te ette suinkaan ole ollut täällä kauan?

_Hammaslääkäri_ Kuusi viikkoa. Tahdotteko vielä jotain muutakin tietää?

_Nuori nainen_ (ymmärtämättä pistelyä). Onko teillä perhettä?

_Hammaslääkäri_ Minä en ole naimisissa.

_Nuori nainen_. Tietysti ette: kuka hyvänsä voi sen nähdä. Mutta minä tarkoitin sisaria ja äitiä ja muuta senkaltaista.

_Hammaslääkäri_ Ei täällä.

_Nuori nainen_. Hm! Jos te olette ollut täällä kuusi viikkoa, ja minun hampaani on teidän ensimäisenne, niin eipä praktiikka voi olla kovin kehuttava, vai mitä?

_Hammaslääkäri_ Ei vielä. (Sulkee kaapin, asetettuaan kaikki paikoilleen.)

_Nuori nainen_. No, onneksi olkoon! (Ottaa kukkaronsa esille.) Viisi shillingiä, niinhän te sanoitte?

_Hammaslääkäri_ Viisi shillingiä.

_Nuori nainen_ (ottaa esille kruunun rahan). Määräättekö te viisi shillingiä kaikesta?

_Hammaslääkäri_ Kyllä.

_Nuori nainen_. Minkä vuoksi?

_Hammaslääkäri_. Se on minun taksani. Minä olen niin sanottu viiden shillingin hammaslääkäri.

_Nuori nainen_. Kuinka koomillista! Kas tässä! (Ojentaa rahan). Aivan uusi ja kirkas kruunu! Ensimäinen palkkionne! Kaivertakaa siihen reikä tuolla, millä te poraatte ihmisten hampaita; ja ripustakaa se kellonvitjoihinne.

_Hammaslääkäri_. Kiitos.

_Sisäkkö_ (ilmestyy ovelle). Nuoren neiden veli, herra.

Pieni kaunis herra, silminnähtävästi nuoren naisen kaksoisveli, tulee kiireesti sisään. Hän on puettuna hienoon, terrakottaväriseen pukuun, joka on vuorattu ruskealla silkillä, kädessä on korkea ruskea hattu ja nahanväriset hansikkaat, jotka soveltuvat pukuun. Hänellä on sama hieno, tumma hipiä kuin sisarellakin, ja on samoinkuin hänkin pienikasvuinen. Mutta hän on joustava ja jäntevä, varma liikkeissään ja hänen äänensä on hämmästyttävän syvä ja täysinäinen. Käytökseltään ja personalliselta olennoltaan hän on niin täydellinen, että paljoa vanhempikin mies voisi kadehtia häntä. Kohteliaisuus ja itsensähillitseminen on hänen kunnia-asiansa ja vaikka se itsessään onkin vain uudenaikaista poikamaista itsetuntoa, niin se vaikuttaa sittenkin varsin hämmästyttävästi vanhempiin henkilöihin ja olisi inhottavaa vähemmän miellyttävälle nuorukaiselle. Hän on hyvin täsmällinen ja heti sisään astuessaan on hänellä kysymys huulillaan.

_Nuori herra_. Tulenko ajoissa?

_Nuori nainen_. Se on jo suoritettu.

_Nuori herra_. Huusitko sinä?

_Nuori nainen_. Aivan kauheasti. Mr Valentine: tämä on minun veljeni Phil. Phil: herra Valentine, uusi hammaslääkärimme. (Valentine ja Phil kumartavat toisilleen. Nainen jatkaa samassa hengenvedossa). Hän on ollut täällä ainoastaan kuusi viikkoa; ja hän on poikamies. Talo ei ole hänen omansa; huonekalut ovat isännän; mutta ammattiin kuuluvat kalut ovat vuokratut. Hän veti hyvin taitavasti yhdellä nykäyksellä hampaani pois ja meistä on tullut oikein hyvät ystävät.

_Philip_. Sinä olet tietysti ollut utelias ja kysynyt kaikkea?

_Nuori nainen_ (ikäänkuin hänen olisi aivan mahdotonta tehdä jotain senkaltaista). Ei, sitä minä en ole tehnyt.

_Philip_. Sepä hyvä. (Valentinelle). Te olette hyvin ystävällinen, kun ette pane meidän puheitamme pahaksenne, Mr Valentine. Asian laita on nimittäin se, ettemme ole ennen olleet Englannissa; ja äiti on sanonut, että ihmiset täällä eivät suorastaan voi tulla toimeen meidän kanssamme. Tulkaa meidän mukanamme aamiaiselle. (Valentine vetää henkeään hämmästyen tuttavuuden nopeata edistymistä; mutta hänellä ei ole tilaisuutta puhua, sillä kaksoiset jatkavat nopeasti jutteluaan.)

_Nuori nainen_. Oi, tehkää niin hyvin, Mr Valentine.

_Philip_. Meri-hotellissa kello puoli kaksi.

_Nuori nainen_. Me voimme kertoa äidille, että hieno englantilainen herra on luvannut syödä aamiaista meidän kanssamme.

_Philip_. Älkää sanoko enää mitään, Mr Valentine: te tulette tietysti.

_Valentine_. Vai enkö saa sanoa enää mitään! Enhän minä ole vielä sanonut yhtään sanaa. Saanko luvan kysyä, kenen kanssa minulla on ilo puhua? En tosiaankaan voi tulla aamiaiselle Meri-hotelliin kahden ventovieraan kanssa.

_Nuori nainen_ (kevyesti). Oooh, kaikkea vielä! Ensimäinen potilas kuuteen viikkoon! Mitä se teille merkitsee?

_Philip_ (arvokkaasti). Ei, Dolly: minulla on siksi paljon ihmistuntemusta, että tiedän Mr Valentinen olevan oikeassa. Sallikaa minun esittää teille: Miss Dorothy Clandon, tavallisesti häntä nimitetään Dollyksi. (Valentine kumartaa Dollylle. Dolly nyökkää päätään.) Minä olen Philip Clandon. Me olemme kotoisin Madeirasta, mutta perheemme on hyvin arvossa pidetty.

_Valentine_. Clandon! Oletteko te sukua --

_Dolly_ (huudahtaa äkkiarvaamatta, epätoivoisesti). Kyllä, kyllä me olemme.

_Valentine_ (hämmästyen). Anteeksi?

_Dolly_. Niin, me olemme, me olemme. Nyt on kaikki hukassa, Phil: kaikki tuntevat meidät Englannissa. (Valentinelle). Ah, te ette voi aavistaa, kuinka hirveätä on olla sukua kuuluisalle henkilölle, eikä koskaan saada tunnustusta oman itsensä vuoksi.

_Valentine_. Mutta suokaa anteeksi: se herra, jota minä ajattelin, ei ole kuuluisa.

_Dolly_ (tuijottaa häneen). Herra! (Phil näyttää myös hämmästyneeltä.)

_Valentine_. Niin. Minä aioin kysyä teiltä, oletteko mahdollisesti Mr Densmore Clandonin tytär Newbury Hallista?

_Dolly_ (hajamielisesti). En.

_Philip_. No mutta kuuleppas, Dolly, mistä sinä sen tiedät?

_Dolly_ (vilkkaammin). Ah, minä unohdin kokonaan. Tietysti. Voihan se olla.

_Valentine_. Ettekö te tiedä?

_Philip_. Emme lainkaan.

_Dolly_. Viisas lapsi --

_Philip_ (keskeyttää hänet). Sh! (Valentine hätkähtää hermostuneesti; sillä tuo suhahtava ääni, niin äkillinen kuin se onkin, kuuluu aivan silkkikankaan repimiseltä. Se on pitkän harjoituksen tulos koettaa hillitä Dollyn ajattelemattomuutta.) Asian laita on sellainen, että me olemme kuuluisan Mrs Lanfrey Clandonin, suuren kirjailijan lapsia -- Madeirasta. Ei mikään koti, josta hänen teoksensa puuttuvat, ole täydellinen. Me läksimme Englantiin päästäksemme irti niistä. Nimeltään ne ovat Kahdennenkymmenennen vuosisadan oppikirjat.

_Dolly_. Kahdennenkymmenennen vuosisadan ruuanlaitto.

_Philip_. Kahdennenkymmenennen vuosisadan usko.

_Dolly_. Kahdennenkymmenennen vuosisadan puku.

_Philip_. Kahdennenkymmenennen vuosisadan käytöstapa.

_Dolly_. Kahdennenkymmenennen vuosisadan lapset.

_Philip_. Kahdennenkymmenennen vuosisadan vanhemmat.

_Dolly_. Pehmeissä kloottikansissa, puoli dollaria.

_Philip_. Tai vahvoissa kangaskansissa jokapäiväistä käytäntöä varten, kaksi dollaria. Ne eivät saa puuttua ainoastakaan kodista. Lukekaa tekin, Mr Valentine, ja kehittäkää sieluanne.

_Dolly_. Mutta vasta sitten, kun me olemme lähteneet pois.

_Philip_. Aivan niin. Me pidämme enemmän ihmisistä, jotka eivät ole liian kehittyneitä. Meidän oma sielummekin on terve ja turmeltumaton.

_Valentine_ (epäillen). Hm!

_Dolly_ (matkii häntä kysyvästi). Hm? Phil: hän pitää enemmän kehittyneistä sieluista.

_Philip_. Siinä tapauksessa meidän tulee esittää hänet eräälle toiselle perheemme jäsenelle: Kahdennenkymmenennen vuosisadan naiselle: sisar Glorialle!

_Dolly_ (juhlallisesti). Luonnon mestariteokselle!

_Philip_. Viisauden tyttärelle!

_Dolly_. Madeiran ylpeydelle!

_Philip_. Kauneuden perikuvalle!

_Dolly_ (palaa kiireesti tavalliseen puhetapaansa). Äsh! Hänellä on huono iho!

_Valentine_ (epätoivoisesti). Saanko minäkin sanoa sanan?

_Philip_ (kohteliaasti). Anteeksi. Antakaa tulla.

_Dolly_ (sievästi). Oi, anteeksi.

_Valentine_ (koettaa puhua isällisesti). Minun täytyy tosiaankin antaa teille pieni neuvo, nuoret ystäväni --

_Dolly_ (innokkaasti). Kuulkaahan toki! Kuinka vanha te itse olette?

_Philip_. Neljännelläkymmenellä.

_Dolly_. Eipä olekkaan.

_Philip_ (vakuuttaen). Aivan varmaan.

_Dolly_ (alleviivaten). Kaksikymmentäseitsemän.

_Philip_ (järkkymältömästi). Kolmekymmentäkolme.

_Dolly_. Kaikkea vielä!

_Philip_ (Valentinelle). Minä vetoan teihin, Mr Valentine.

_Valentine_ (vastustellen). Niin nähkääs -- (alistuen). Kolmekymmentä yksi.

_Philip_ (Dollylle). Sinä olit väärässä.

_Dolly_. Sinäpä myös.

_Philip_ (muistaa äkkiä). Me käyttäydymme tyhmästi, Dolly.

_Dolly_ (katuvana). Se on aivan totta.

_Philip_ (anteeksi pyytäen). Me keskeytimme teidät, Mr Valentine.

_Dolly_. Te aioitte juuri kehittää meidän sieluamme, eikö totta?

_Valentine_. Asian laita on se, että te --

_Philip_ (keskeyttää hänet). Meidän käytöksemme?

_Dolly_. Meidän tapamme?

_Valentine_ (rukoillen). Sallikaa minun puhua.

_Dolly_. Vanha juttu. Me puhumme liian paljon.

_Philip_. Se on aivan totta. Ollaan nyt vaiti molemmat. (Hän käy istumaan operatsionituolin käsinojalle.)

_Dolly_. Sh! (Käy istumaan kirjoitustuoliin ja sulkee huulensa sormillaan.)

_Valentine_. Kiitos. (Nostaa tuolin työpöydän äärestä ja asettaa sen heidän väliinsä, näyttäen ankaralta. He tarkkaavat häntä hyvin vakavina. Hän kääntyy ensin Dollyn puoleen.) Sallikaa minun ensin kysyä, oletteko koskaan ennen ollut englantilaisessa kylpypaikassa? (Dolly pudistaa juhlallisesti päätään. Valentine kääntyy Philin puoleen, joka pudistaa päätään nopeasti ja kiihkeästi.) Sen arvasinkin. No niin, Mr Clandon, meidän tuttavuutemme on lyhytaikuinen; mutta varsin huvittava; ja minulla on ollut kyllin tilaisuutta huomatakseni, ettei kumpikaan teistä ymmärrä, mitä elämä englantilaisessa kylpylaitoksessa merkitsee. Uskokaa minua, ei siinä tule käytös eikä ulkomuoto kysymykseen. Siinä suhteessa meillä vallitsee vapaus, jota ei Madeirassa tunneta. (Dolly pudistaa kiihkeästi päätään.) Aivan varmaan, minä vakuutan teille. Lordi de Crescin sisar pyöräilee polvihousuissa. Ja pastorin rouva intoilee reformipuvun puolesta ja käyttää hygienisiä jalkineita. (Dolly katselee salaa omaa kenkäänsä, Valentine huomaa sen ja jatkaa nopeasti). Ei, tuollaisia kenkiä minä en tarkoita. (Dollyn kenkä katoaa.) Me emme välitä suuresti puvuista ja käytöstavasta Englannissa siksi, että me yleensä emme osaa hyvin pukeutua, emmekä osaa käyttäytyä. Mutta -- suotteko anteeksi suoruuteni? (He nyökkäävät.) Kiitos. No niin, tällaisessa kylpypaikassa eräs seikka on aivan välttämätön, jos tahdotte, että toiset liittyvät teidän seuraanne, nimittäin se, että teillä on isä, joko elävä tai kuollut. (Hän katsoo heihin merkitsevästi. He kohtaavat hänen katseensa kuin marttyyri.) Tuleeko minun ymmärtää teitä siten, että tuo välttämätön osa puuttuu teidän yhteiskunnallisesta varustuksestanne? (He nyökkäävät hänelle päätä murheellisesti.) Silloin minun surukseni täytyy sanoa teille, että jos te aiotte viipyä täällä pitemmän aikaa, niin minun on mahdoton ottaa vastaan aamiais-kutsuanne. (Hän nousee päättävästi ylös ja nostaa tuolin entiselle paikalleen.)

_Philip_ (nousee vakavan kohteliaana). Tule, Dolly. (Hän tarjoo hänelle käsivartensa.)

_Dolly_. Hyvästi. (He menevät yhdessä ovelle hyvin arvokkaina).

_Valentine_ (katuen). Ei, odottakaapa hiukan. (He pysähtyvät, käsitysten.) Te pidätte minua varmaan hirviönä.

_Dolly_. Se asia koskee vain teidän omaatuntoanne, eikä meidän.

_Valentine_ (varmasti, luopuen teennäisestä arvokkaisuudestaan). Minun omaatuntoani! Minun omatuntoni on ollut minun kadotukseni! Kuunnelkaa minua. Kahdesti ennen olen harjoittanut lääkärintointa eri osissa Englantia. Molemmilla kerroilla minä toimin omantuntoni mukaan, ja sanoin potilailleni totuuden peittelemättä, sen sijaan että olisin puhunut heille sitä, mitä he halusivat kuulla. Seurauksena siitä oli perikato. Nyt olen asettunut tänne hammaslääkäriksi, viiden shillingin hammaslääkäriksi, ja minä olen ikipäivikseni luopunut omastatunnostani. Tämä on viimeinen yritykseni. Kulutin ainoat rahani muuttokustannuksiin, enkä ole suorittanut vielä mitään vuokrastani. Minä syön ja juon velalla; isäntäni on rikas kuin juutalainen, ja yhtä kova kuin kivi; ja minä olen ansainnut viisi shillingiä kuudessa viikossa. Jos poikkean hiuskarvankaan vertaa ankaralta arvokkaisuuden tieltä, niin olen hukassa. Onko sellaisissa olosuhteissa sopiva kutsua minua aamiaiselle, kun ette tunne edes omaa isäännekään?

_Dolly_. Joka tapauksessa äitimme isä on Lincolnin tuomiokirkon kaniikki.

_Valentine_ (jonka kasvot kirkastuvat kuin haaksirikkoutuneen nähdessään purjeen taivaanrannassa). Mitä! Onko teillä isoisä?

_Dolly_. Ainoastaan yksi.

_Valentine_. Rakkaat nuoret ystäväni, miksi ihmeessä ette heti sitä minulle sanoneet? Lincolnin kaniikki! Sittenhän asia on aivan toinen. Suokaa anteeksi, minä käyn vain muuttamassa takkia. (Hän harppaa ovelle ja katoaa. Dolly ja Philip katsovat hänen jälkeensä ja silmäilevät sitten toisiinsa. Kun ei kukaan enää näe heitä, tulevat he äkkiä taas jokapäiväisiksi.)

_Philip_ (irroittautuu Dollyn käsivarresta ja astuu pahantuulisena operatsionituolin luo). Tuo kurja hammastenkaivertaja luulee tuottavansa meille kunnian sallimalla meidän kutsua hänet aamiaiselle -- luultavasti ensimäinen kunnon ateria, jonka hän on kuukausmääriin saanut. (Hän antaa töytäyksen tuolille, ikäänkuin se olisi Valentine.)

_Dolly_. Se on todellakin kauheaa. Minä en kestä sitä enää kauemmin, Phil. Täällä Englannissa jokainen kysyy kaikkein ensiksi, onko ihmisellä isä vai ei.

_Philip_. En minäkään sitä kestä. Äidin täytyy sanoa meille kuka hän oli.

_Dolly_. Tai kuka hän on. Voihan hän vielä olla elossa.

_Philip_. Toivottavasti ei. Minä en salli että kukaan rupeaa minun isäkseni.

_Dolly_. Mutta ehkäpä hänellä on paljon rahaa.

_Philip_. Sitä minä suuresti epäilen. Ihmistuntemukseni nojalla oletan, että jos hänellä olisi ollut paljon rahaa, niin hän ei niin helposti olisi päässyt irti rakkaasta perheestänsä. Mutta koettakaamme katsella asiaa valoisalta puolelta. Voit olla aivan huoleti siitä, että hän on kuollut. (Hän astuu uunin luo ja asettuu selin siihen. Sisäkkö tulee. Kaksoiset, heti kun he ovat huomionalaisina, osoittavat samaa vilkasta käytöstä kuin ennenkin.)

_Sisäkkö_. Täällä on kaksi naista, jotka kysyvät teitä, neiti. Luullakseni teidän äitinne ja sisarenne, neiti.

_Mrs Clandon_ ja _Gloria_ tulevat. Mrs Clandon on neljän- ja viidenkymmenen välillä, lihavahko ja varmaan ennen ollut varsin kaunis. Hän on erittäin hyvin säilynyt, vaikka hän onkin seurannut sitä vanhaa perinnäistä tapaa, ettei hän ole koettanutkaan naimisen jälkeen näyttää kauniilta, ja voisipa melkein epäillä, että hän kotona käy myssy päässä. Hän käyttäytyy hyvin, vaikka hiukan teennäisesti. Hänellä on vaaleanruskea tukka, joka näyttää harmentumisen taipumuksia. Se on käherretty ja kammattu jakaukselle sekä kierretty palmikoituna niskaan. Tästä voivat huomiokykyiset ja erityisessä iässä olevat henkilöt tehdä sen johtopäätöksen, että Mrs Clandonilla on ollut siksi paljon itsenäisyyttä ja aistia, ettei hän ole käyttänyt aikoinaan muodissa ollutta, mutta nykyään jo vanhentunutta chinjongia. Lyhyesti, hän on ikäänsä nähden hyvin vanhanmuotinen sekä käytökseltään että puvultaan. Mutta hän on oman aikansa (noin 1860-80 luvun). huomattavimpia henkilöitä. Hänen äänensä on lempeä ja käytöksensä ystävällinen ja pehmeä. Hän ottaa velvollisuudenmukaisesti vastaan ne hellyyden osoitukset, joilla hänen lapsensa ilmaisevat hänelle kunnioitustaan ja rakkauttaan, mutta sydämessään häntä kiusaa personallisten tunteiden ulkonainen ilmituominen. Hän rakastaa oikeastaan enemmän ihmiskuntaa kuin ihmistä. Yhteiskunnalliset kysymykset liikuttavat häntä syvästi, mutta ei ihmiset. Kuitenkin voi huomata, että se maltillisuus ja itsensä hillitseminen, joka tekee hänen suhteensa Gloriaan ja Philipiin samanlaiseksi kuin kenen muun naisen lapsiin hyvänsä, katoaa kokonaan, kun Dolly on kysymyksessä. Vaikka hän melkein joka sanalla, jonka hän kohdistaa häneen, moittiikin häntä jostakin sopimattomuudesta, niin voi sittenkin selvästi huomata hellyyttä hänen äänessään, ja siksipä ei ole ihmeellistäkään, että sellaiset nuhtelut monien vuosien kuluessa ovat aivan toivottomasti pilanneet Dollyn.

_Gloria_, joka on tuskin kolmannellakymmenellä, on paljoa huomattavampi henkilö kuin äiti. Päin vastoin kuin äiti on hän kiihkeäluontoinen ja taistelu hänen tunteellisuutensa ja itsepäisen ylpeytensä ja suuren arkuutensa välillä on tehnyt hänet käytöksellään kylmäksi. Rumassa naisessa tämä tekisi vastenmielisen vaikutuksen, mutta Gloria on hyvin miellyttävä. Hänen tummanruskea tukkansa, olivinvärinen hipiänsä, harmaat silmänsä, joita pitkät silmäripset varjostavat ja jotka usein säkenöivät kuin tähdet, hänen hienomuotoiset, täyteläiset huulensa ja luja, joustava ja verevä vartalonsa ilmaisevat luonteen ja mielikuvituksen arkailemattonmutta. Häntä voisi sanoa hyvin vaaralliseksi naiseksi, jollei kaunis otsa kohottaisi jalolla tavalla hänen siveellisiä taipumuksiansa. Hänen sileä safraninruskea verkapukunsa näyttää aivan tavalliselta selästä katsoen, mutta edestä nähden merenvihreä silkkipusero hävittää kerrassaan puvun sovinnaisen vaikutuksen ja saattaa hänet yhtä suuressa määrin kuin kaksoisetkin eroamaan tavallisesta hienosta kylpypaikka-yleisöstä.

_Mrs Clandon_ astuu askeleen huoneeseen nähdäkseen kuka siellä on. _Gloria_, joka tahallansa ei tahdo yllyttää kaksoisia osoittamalla heille liiallista huomiota, astuu ikkunan luo ja katsoo ulos ajatellen muita asioita. Sisäkkö sulkee oven, mutta ei mene ulos, vaan jää paikoilleen odottamaan.

_Mrs Clandon_. No, lapset! Miten on sinun hammassärkysi laita, Dolly?

_Dolly_. Kadonnut, jumalan kiitos. Se otettiin pois. (Istuu operatsionituolin astimelle. Mrs Clandon istahtaa kirjoitustuoliin.)

_Philip_ (astuu vakavana uunin luota). Ja hammaslääkäri, joka on hyvin taitava ja nauttii suurta luottamusta, on luvannut tulla meidän kanssamme aamiaiselle.

_Mrs Clandon_ (katselee levottomasti palvelijaa). Phil!

_Sisäkkö_. Suokaa anteeksi, rouva. Minä odotan Mr Valentinea. Minulla on hänelle asiaa.

_Dolly_. Keltä?

_Mrs Clandon_ (kauhistuen). Dolly! (Dolly sulkee suunsa sormenpäillään, ja hillitsee nauruaan.)

_Sisäkkö_. Vaan talon isännältä, rouva.

_Valentine_, sinisessä sheviottipuvussa, olkihattu kädessä, tulee sisään loistavan tuulisena ja hengästyneenä kovasta kiireestä. Gloria kääntyy ikkunan luota ja tarkastelee häntä jäädyttävällä tarkkuudella.