Part 5

Gwozdilin ei ollut tätä kysymystä juurikuin odottanutkaan. Hän oli ajatellut, että prokuraattori ilman muuta järjestään ottaa puheeksi tuon hirmuisen, vastikään päätetyn asian.

-- Minä... minä tulin tykönne... tuon... tuon jutun... Tulin ilmoittamaan, että poikani ei ole syyllinen. Hän ei ole tappanut... Ei ole ketään tappanut! pitkitti Gwozdilin korottaen vähitellen ääntään ilman että hän sitä itsekään huomasi. -- Hän on minulle itse sen sanonut... Ymmärrättekö?

Prokuraattori kohotti tuuheat kulmakarvansa, rypisti otsaansa ja katsoi Semjon Silytshiin aivan levollisesti, jopa hieman kuin säälien.

-- Teidän ylhäisyytenne, alotti hän lauhkeasti ja hiljaisella äänellä: -- oikeus ratkaisee kysymyksen syytteenalaisen syyllisyydestä tai syyttömyydestä oman sisimmän vakaumuksensa mukaan ja tarkastamalla yleisesti niitä asianhaaroja, mitkä rikosjutun käsittelyssä ovat tulleet ilmi; ja sentähden ei meillä teidän kanssanne voi olla puhettakaan...

-- Mutta oletteko te edes isä... Onko teillä lapsia? keskeytti hänet yhtäkkiä Gwozdilin.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, lausui prokuraattori vielä lauhkeammin: -- se on syrjäseikka, joka ei kuulu keskustelumme aineeseen. Paitsi sitä asia on jo kokonaan päättynyt... Minun osanottoni siihen samoin... Ja siitä syystä minä en voi mitään.

-- Herra prokuraattori! Minun täytyy pyytää teitä... Neuvokaa minulle... Kenenkä puoleen on käännyttävä... Mitenkä voisi viivyttää -- ehkäistä... ehkäistä päätöstä! Käsittäkäähän, minä olen vakuutettu hänen viattomuudestaan!

Prokuraattori hivutti otsaansa ja lausui verkkaan ja säntillisesti, juurikuin tahtoen syövyttää joka sanan kuulijansa muistiin:

-- Minä en voi neuvoa teille mitään!... Tässä... on asian kulkua mahdoton keskeyttää... Ainoa, mitä voi toivoa, on armahdus...

-- Eihän ole kysymys armahduksesta!... Kysymys on saada päätöksen toimeenpano viivytetyksi vuorokaudeksi tahi pariksi... Näistä kahdesta vuorokaudesta minä olen valmis antamaan puoli miljoonaa... Olen valmis antamaan kaikki... Käsittäkää!

Kauemmin ei pehmytluontoinen ja rauhallinen prokuraattori voinut pitäytyä. Hän kavahti seisoalleen ja lausui ilmeisellä mielenliikutuksella:

-- Anteeksi... anteeksi teidän ylhäisyytenne, -- enempää minulla ei ole oikeutta puhua teidän kanssanne.

Ja tehden kumarruksen hän peräytyi huoneensa ovelle päin.

Gwozdilin jäi yksin huoneeseen... Laskeuduttuaan sukkelasti portaita alas, hän jälleen istui ajopeleihin.

-- Sähkölennätin-asemalle! huusi hän Moishalle.

Ja taasen kiitivät ajopelit kivikatua myöten.

"Ei!" ajatteli Gwozdilin itsekseen, kadottamatta vieläkään rohkeuttaan: "se ei voi olla mahdollista! Jumala ei saata sallia sitä!... Ei, minä luovutan kaikki, -- mutta poika on pelastettava!... Minä suojelen häntä! Olkoot herran huomassa miljoonat!... Heti sähkötän kaikille suunnille... Ruhtinaalle, sekä ministerille -- mutta viattomalle on hankittava turvaa."

Kymmenisen minuutin kuluttua Gwozdilin jo oli asemalla ja, astuttuaan sisään, läheni pöytää, jonka ääressä näki sähkölennätin-virkamiehen istuvan, -- tukka pörröllään, yrmeänä, silmät unenpöpperössä; hän tarkasteli jotakin salamerkeillä kirjoitettua sähköilmoitusta, sillä välin kuin viereisessä huoneessa kaksi telegraafikonetta kilvan piti helskettään ja naputustaan.

-- Antakaa minulle blanketteja, tulee lähetettäväksi kolme kiireellistä sähkösanomaa! kääntyi Semjon Silytsh sähkölennätin-virkamiehen puoleen.

-- Myöhään! vastasi tämä, kääntämättä edes katsettaan häneen, ja jatkoi keskeytymättä työtään. -- Meillä on vastaanotto kello kahdeksaan asti!

-- Ottakaa sata ruplaa sähkösanomasta, kunhan saan ne heti paikalla lähetetyksi!

-- Tässä ei ole torikauppa! vastasi lennätinvirkamies purevasti. -- Te sata ruplaa, toinen tarjoaa tuhatta, -- ja teidän tähtenne pitäisi hallituksen sähkösanomien jäädä viikoksi virumaan. Tulkaa huomenaamulla!

Siinä vasta Gwozdilin näki olevansa aivan avuttomassa tilassa, aivan auttamattomassa pulassa. Miljoonansa eivät nähtävästi pystyneet hänen poikaansa pelastamaan! Viimeinen toivo raukesi!... Miten lie tullut asemahuoneen portaita alas, miten sieltä kotiutunut -- hän ei muistanut mitään. Dmitri Semjonowitsh säikähti, katsahtaessaan isän kasvoihin, kun tämä tuli huoneeseen.

-- Isä! -- Isä kulta! puheli hän, ottaen isää kädestä: -- älkää antautuko surun valtaan... Jumala on armollinen!

Semjon Silytsh seisoi keskellä huonetta, pää rintaan painuneena, ja hänen silmänsä liikkuivat niin eriskummaisesti, kun hän katseli huoneen pimentyneitä nurkkia.

-- Siinä se nyt on... _Jota ei saa rahallakaan_... Haa... Käsitän... Kaikki on mennyttä!

-- Ei kaikki vielä ole mennyttä, isä! sai Dmitri Semjonowitsh vaivoin lausutuksi, koettaen hillitä itkuaan, joka pyrki tukehuttamaan häntä. -- Olette unhottanut Jumalan: tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa, eikä meidän!

-- Jumalan? toisti Gwozdilin, ikäänkuin ei olisi täysin ymmärtänyt poikansa sanoja. -- Niin aina, Jumalan... Kiitos poikaseni... Rukoilkaamme todellakin _hänen_ puolestaan... rukoilkaamme Vanjan puolesta...

Ja he molemmat -- isä ja poika -- lankesivat polvilleen ikkunan eteen, kumarsivat syvään otsansa ja kuiskailivat itseksensä hiljaa hartaita rukouksen sanoja...

IX.

Huolimatta siitä, että Zasodimitshin väestö tavallisissa oloissa kävi hyvin aikaiseen makuulle, -- niin aikaisin, että kello yhdentoista aikaan iltasilla ei näkynyt kaduilla ainuttakaan olentoa, -- vallitsi tänä iltana vastoin tavallisuutta Zasodimitshin kaduilla vilkas liike ja humina aina puoleen yöhön asti. Melkein joka talon edustalla, lyhtyjen hämärässä valossa, näkyi tummissa ryhmissä juutalaisia perheitä, jotka ilmeisesti odottivat jotakin erinomaista. Kaikkialta kuului juutalaisväestön lakkaamatonta kurkkuäänistä puhelua, jossa tavantakaa toistuivat sanat: _prokuraattori -- sähkölennätinasema -- tutkimustuomari -- rykmentinpäällikkö -- Morduh Mlynar_. Erittäin paljon kansaa oli kokoontunut prokuraattorin talon ulkopuolelle sekä sähkölennätinaseman ja Moishan majatalon viereisten kartanojen läheisyyteen. Tämmöinen tavaton kiihtymys paikkakunnan juutalaisväestön keskuudessa oli saanut rykmentin päällikkökunnan ryhtymään vastaaviin toimenpiteisiin. Lähikylistä haettiin lisäksi kaksi eskadroonaa, ja puoliyön aikaan alkoi kaduilla liikkua patrulleja ratsain, ja sähkölennätinaseman sekä prokuraattorin paraatikäytävän luona lisättiin vahtimiehistöä. Kulkuvahdit ryhtyivät ajamaan väkijoukkoa hajalle, ja onnistuivat siinä niin hyvin, että jälestä puoliyön kadut olivat tyhjät; mutta kaupunki ei vaan nukkunut: kaikkialla paloi tulet ikkunoissa, kaikkialla pilkisteli suljettujen käymäporttien takaa uteliaita, ja vastapäätä asemaa, vastapäätä prokuraattorin asuntoa ja vastapäätä Moishan taloa jäi 5-6 vuorottelevaa tarkkaajaa, joiden sijaan joka neljännestunnin päästä tuli uudet; poistumisvuorossa olevat kertoivat näille huomiollepanonsa ja juoksivat toiseen paikkaan.

Näiltä valppailta tarkkaajilta ei jäänyt huomaamatta se itsessään aivan vähäpätöinen tapahtuma, että noin kello yhden aikaan yöllä kuriiri sähkölennätinasemalta, kahden rakuunan seuraamana, vei jonkin sähköilmoituksen rykmentinpäällikölle ja prokuraattorille ja palasi saman vartiojoukon saattamana takasin. Kohta sen jälkeen katselijajoukkueet katujen kulmissa ja risteyksissä rupesivat taajenemaan, ja kasarmien ääreen kertyi uusia parvia uteliaita, matkan päässä tähysteleviä ihmisiä.

Eivätkä he katselleet turhaan: kasarmeissa syntyi jonkinlaista liikettä... Kasarmipihan perimmässä nurkassa juosta puikkelehti ihmisiä lyhdyt käsissä, hevosten kaviot kauskivat tallin kivipermantoa vasten... hevosten ääressä hääräili harmaita viittoja. Vähän sen jälkeen puoliplutoonaa rakuunoita ajoi takaportista ulos ja lähti ratsastamaan aukeata ketoa kohden lähellä metsää, missä murha oli tapahtunut. Puoliplutoonan jälkiä ajoi hienoa hölkkäjuoksua kahdet kärryt: ensimäisissä istui aseettomaan komennuskuntaan kuuluvia miehiä, lapiot kourassa, jälkimäisissä kuljetettiin jotakin mustaa patsasta.

Eivätpä ajopelit ehtineet kasarmilta edetä vielä kahtakymmentäkään syltä, kun juutalainen muurahaispesä alkoi kuhista ja myllätä, -- ikäänkuin kerrassa elpyen. Koko asutus tulvahti ikäänkuin sovittua merkkiä myöten kadulle; kaikkialla hälistiin, huudettiin ja huiskittiin käsillä; kaikki oli kiivaassa hyörinässä ja liikkeessä, ja sekavana, sorisevana ja myllertävänä hyökytulvana koko tämä ihmispaljous vyöryi mainitulle kedolle päin. Ja kaikkien mieliä elähdytti ja kiihdytti nähtävästi sama ajatus, sama perusaihe, sama pyrkimys. Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun tuhatlukuinen joukko jo piiritti paikkaa joka puolelta ja tarkkaan seurasi, mitä kasarmista lähetetty sotamiesosasto siellä toimitti. Vasta hieman himartavassa aamuvalossa ei ollut vaikeata huomata, että puoliplutoona asettui ketjuun keskellä aukiota, ja ketjun sisäpuolella aseettomat ryhtyivät maahan pystyttämään mustaa patsasta ja patsaan taakse kiireenvilkkaa kaivamaan hautaa...

Muutamaksi hetkeksi kedolle kokoontuneet juutalaiset taukosivat hälisemästä, rupesivat tarkkaavaisiksi ja kuiskaamalla ilmoittivat toinen toiselleen huomiollepanonsa; mutta hetkestä hetkeen joukko yhä taajeni, puhe ja melu kasvoi yhä äänekkäämmäksi, ja tuossa puheen pauhinassa erottautuivat taaskin aivan selvästi ehtimiseen toistuvat sanat: _rykmentinpäällikkö -- prokuraattori -- Morduh Mlynar_. Ei kulunut puoltakaan tuntia siitä, kuin sotamiehet olivat alkaneet kaivaa hautaa, kun joukon keskellä taaskin ilmautui sama pitkäkasvuinen, synkännäköinen juutalainen, joka karvalakki päässä ja valkoinen esiliina vyöllä, edellisenä päivänä oli astunut Semjon Silytshin erityiseen huomioon. Kaikki hänen ympärillään olevat juutalaiset huusivat ja viittoilivat äkäisesti käsillään. Karvalakkinen juutalainen, pantuaan voimakkaat, lujajäntereiset käsivartensa ristiin rinnalleen ja vilkuillen hatun alta mustilla silmillään, katseli tarkkaavaisesti sotamiesten työskentelyä keskellä ketoa, -- hievahtamatta paikaltaan ja välittämättä hälinästä ja melskeestä yltympärillään. Mutta joukko, joka häntä piiritti, oli silmitönnä raivosta, huusi ja kiljui vimmaisesti, milloin riepottaen häntä hihasta, milloin sormillaan osottaen mustaa patsasta, milloin nyrkeillä uhaten häntä.

Ja niin tämä synkännäköinen olento kääntyi poispäin patsaasta ja, painettuaan pään rintaansa, lähti verkalleen astumaan kauppalaa kohti. Ilohuutoa, riemun rääkynää kuului joukosta, joka äkkiä, aivan kuin yhtenä miehenä, lähti liikkeelle, suunnaten kulkunsa Zasodimitshiin päin -- ja suoraan sen talon luo, jossa prokuraattori asui. Uutisenlevittäjät, suutapahkaa kiitäen joukon edellä, tekivät jo aikaa ennen sen saapumista kaikkialla tiettäväksi sanoman, että _itshe murhaja, Morduh Mlynar, menne herra prokuraatori tygö_. Eikä aikaakaan niin tämä joukko täytti jo kaikki kadut ja kujat, koko torin prokuraattorin portaitten äärellä -- ja arvoisan prokuraattorin herättivät mahtavat huudot:

-- Murhaja tuli! Morduh Mlynar murhaja -- itshe tuli!

Katsahdettuaan ikkunaan ja nähtyään, aamun hämärtävässä valossa, mitä kadulla oli tekeillä, prokuraattori ensin joutui ymmälle eikä tiennyt, mihin ryhtyä; mutta kohta palvelijansa auttoi hänet pulasta... Kalpeana ja säikähtyneenä astui hän prokuraattorin makuuhuoneeseen ja ilmoitti:

-- Teidän korkeavapaasukuisuutenne! Juutalaiset ovat tuoneet tänne saman Morduh myllärin, joka tappoi aliratsumestari Dwukrajewin.

-- Mahdotonta! Mitä se merkitsee?

-- Todentotta! Hän itse pyytää -- rukoilee, että suvaitsisitte ottaa hänet vastaan.

-- No, niin kutsu hänet tänne joutuun! huudahti prokuraattori hämillään, pukien kiireesti ylleen; häntä ehdottomasti värisytti ajatellessaan, että tuomion täytäntöönpanoon jäi vain pari kolme tuntia aikaa.

Hetkisen kuluttua astui makuusuojan viereiseen huoneeseen Morduh mylläri.

Prokuraattorin astuessa huoneeseen hän otti hatun päästään ja lausui jokseenkin virheettömällä venäjänkielellä hänelle.

-- Minä tapoin upseerin... Ei se tappanut, jota tahdotaan ampua... vaan minä, Morduh...

-- Miksikä hänet tapoit? kysyi prokuraattori, tarttuen nopeasti kynään ja merkiten paperille tuon odottamattoman itsesyytöksen.

-- Tapasin hänet tyttäreni kanssa -- metsässä väijyin heitä -- upseerin tapoin, ja tyttölutkan hukutin jokeen... Köytin kiven hänelle kaulaan, koiralle, ja paiskasin veteen...

-- Ja näytätkö paikankin missä hänet hukutit? kysyi prokuraattori, laskien tulisella kiireellä rivin toisensa jälkeen paperille.

-- Näytän! Siellä hän makaa nytkin pehon alla.

-- Miksi et tullut ennemmin? kysyi prokuraattori ihmeissään.

-- Jos sotamies olisi lähetetty pakkotyöhön, minä en olisi ensinkään tullut... Mutta sotamies määrättiin ammuttavaksi, niin minä tulin. Juutalaiset käskivät tulla -- heidän tuli kaikkien sääli hänen isäänsä.

Prokuraattori silmäili vielä enemmän ihmetellen myllärin synkkää olentoa, piirsi paperille pitkän kummallisen koukeron ja huusi palvelijaansa.

-- Juokse heti paikalla rykmentinpäällikön luo, anna hänelle tämä paperi, ja rykmentin päivystäjälle annat tämän kirjelipun.

Ja vasta sitten, kun palvelija suinpäin töytäsi ulos käskyä toimittamaan, prokuraattorin iskeytyi mieleen, että hän oli jäänyt silmitysten murhaajan kanssa, joka niin helposti oli suoriunut kahden uhrinsa kanssa ja niin levollisesti siitä haastoi... Mutta kun prokuraattori, astuessaan lattiata pitkin, syrjäkulmin katsahti Morduhin puoleen, niin hän näki tämän suuren, jättiläismäisen miehen istua kyyröttävän tuolilla ovensuussa ja, kasvot mahdottomien käsiensä peitossa, itkeä nyyhkyttävän kuin pieni lapsi.

Prokuraattori katsoi häneen ja, istuttuaan pöydän ääreen, rupesi laatimaan sähköilmoitusta piirikunnan päällikölle, antaen tiedoksi, että sotamies Iwan Gwozdilinin tuomio sen ja sen pykälän nojalla kumotaan.

Päätettyään sähkösanoman prokuraattori hengähti täydestä rinnasta: oli kuin vuori olisi kirvonnut hänen hartioiltaan...

Mutta Morduh istui lyyhistyneenä tuolilla ovensuussa ja itki ja nyyhkytti kuten ennenkin.

JÄLKILAUSE.

Sai kuluneeksi enempi kuin puoli vuotta tästä kauheasta hetkestä. Moskovan kaduilla henkivät kevään tuulahdukset... Puistot ovat vehreinä, ja omenapuut ovat alkaneet verhoutua nupuistaan aukeneviin valkoisiin kukkiin. Ikkunat Semjon Silytshin kabinetissa, hänen talossaan Moskovassa, ovat avatut selkiselälleen, ja yhden ikkunan ääressä istuu hän, lämpimällä peitteellä suojattuna, pitkässä leposohvassa. Hänen vieressään, matalalla rahilla, istui Iwan Semjonowitsh ja katseli miettiväisenä ikkunaan, ihaillen puiston vehreitä kasveja ja kuunnellen lintujen iloista sirkutusta sekä taivaan alla kirmailevien pääskyjen pakinaa.

Semjon Silytshin oli Zasodimitshin matkansa jälkeen kestettävänä pitkällinen ja ankara hermotauti, ja oli hyvin lähellä vaineeseen vaipumista... Mutta vahva luonto ja Ivan Semjonowitshin hellä hoito pelastivat ukon. Kauan aikaa häälyi hän siinä tuskallisessa tilassa, joka tekee ihmisen kykenemättömäksi hallitsemaan aistejaan, tekee hänet vieraaksi elämälle ja todellisuudelle, välinpitämättömäksi kaikelle sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pitkään aikaan ei hän tuntenut edes sitä nuorukaistakaan, joka ei askeltakaan poistunut hänen luotaan, vaan valvoi pitkinä unettomina öinä hänen päänaluksensa ääressä... Viimein koitti riemuinen päivä, jolloin hän tässä nuorukaisessa tunsi oman Wanjansa -- käsittämättömiä onnen-teitä pelastuneen kalliin poikansa. Ja siitä hetkestä alkoi hänen paranemisensa. Nyt hänen tautinsa kulki oikeata latua, ja hän nautti täysin määrin raitista kevään henkeä, joka tuoksui puistosta ja täytti huoneen hyvällä hajullaan.

Isä ja poika istuivat kauan ikkunan ääressä mitään puhumatta: -- heidän oli niin hyvä olla; heidän sydämensä oli täynnä riemuista auvontuntoa. Ja tämä tunto paisui vihdoin niin suureksi Semjon Silytshin povessa, ettei hän voinut pitäytyä sitä huojentamasta, vaan poikansa puoleen kääntyen sanoiksi virkkoi:

-- Vanja! Olipa se sittenkin oikeassa se Holstshow... Maailmassa on semmoista, mitä _ei saa rahallakaan_... Itse olet nähnyt, itse kokenut... Tee siis osallasi mitä vaan haluat: minä en rupea sinua vastustamaan!

Iwan Semjonowitsh suuteli kunnioittavaisesti isänsä kättä ja katsoi häntä silmiin syvällä, vilpittömällä kiitollisuudella.

-- Isä! sanoi hän: -- minäkin tulin kuoleman läheisyyttä ajatellessani kokeneeksi niin paljo, ja on mieleni siitä asti monessa suhteessa muuttunut! Opin siinä myöskin pitämään arvossa teidän sydäntänne ja teidän rauhaanne. Olkaa huoleti: minä en tee teidän tahtoanne vastaan...