Part 4

Ja siitä lähtein jos vain mitä syytä olisi tullut Gwozdilin paran päähän! Heti kun kersantti määräsi hänet työhön, joko lunta lapioimaan, tai viemään lantaa pellolle, niin oli Dwukrajewkin siinä, pani mullin mallin koko työvuorotuksen ja määräsi Gwozdilinin liialle päivystysvuorolle. Tahi saapui hän katsomaan ajoa kentällä tahi maneesiin, -- näki Gwozdilinin ja heti huusi:

-- Gwozdilin! Istut kuin jauhomatto!... Kersantti, ojenna häntä... Kersantti pane hänet liialle päivystysvuorolle!

Tuleepa hän sitte, tyytyväisenä omaan johdonmukaisuuteensa ja ankaruuteensa, klubiin ja siellä itse kertoo kaikille, miten hän "kovistelee", miten hän "pitää piukalla" Gwozdilinia.

-- Kyllä minä hänet pidän pihdissä, kehui Dwukrajew Podbelskille, ja Pyshkinille, ja Fliegelle. -- Minä pidän silmät auki hänen suhteensa... Ei hän minun kynsissäni tohdi pikahtaakaan.

-- Ettäpä hennotte! tuli Pyshkin jollakin tavoin huomauttaneeksi hänelle. -- Minä olen kuullut, että hän olisi tavattoman siivoluontoinen -- hiljainen kuin kananpoika... Ja te vaan yhtenään häntä piukkaatte ja kovistelette...

-- Kuka teille sitä on voinut sanoa, en tiedä! lausui Dwukrajew syvämietteisesti. -- Mutta sen sanon, että minun käsissäni hän on vaaraton...

Pyshkin kohotti olkapäitään ja ilmoitti hertalla ottavansa seitsemän tikkiä; hän tiesi, että Dwukrajevia oli mahdoton saada harhaluulostaan luopumaan, vaikka hänen menettelynsä sotamies Gwozdilinin suhteen jo oli tullut yleiseksi puheenparreksi, ja vanhempien upseerien kesken oli ollut puhetta siitäkin, että Gwozdilin olisi siirrettävä toiseen eskadroonaan.

Siten kului lähes vuosi. Leirikokousten päätyttyä, kun rykmentti oli palannut Zasodimitshiin ja harjoitukset lähenivät loppuaan, kutsui Dwukrajew eräänä iltana luokseen kersantin ja ilmoitti hänelle, että hän aikoo käydä tarkastuksilla eskadroonan kasarmissa ennen iltataptoa.

-- Ovatko miehet kaikki koolla?

-- Kyllä. Kuusi henkeä vain on lähetetty heinän hakuun.

-- Entä se? Mikä hän nimeltään onkaan?

-- Gwozdilin? muistutti kersantti.

-- Niin Gwozdilin, -- onko hän kasarmilla?

-- Kyllä.

Dwukrajew painoi tiiviisti hatun päähänsä, silitti poskipartaansa, otti parvikkohyllyltä ratsupiiskan, napitti kiinni takkinsa ja lähti kasarmeille.

Tervehdittyään komennuskuntaa, hän käski sotamiesten avata kirstunsa ja ilmoitti rupeavansa niitä tarkastamaan. Näön vuoksi penkoi hän paria kolmea arkkua, teki sivumennen pari kolme muistutusta, sitten astui Gwozdilinin kirstun luo.

-- Mitä sekasotkua tämä on? lausui hän julmistuneesti: -- Mitä rojua tänne on koottu? Mitä kirjoja sinulla on? Annas tänne!

Gwozdilin ojensi ääneti hänelle kirjat. Dwukrajew selaili muutamia pyhimysten elämäkertoja ja kansankirjasia ja pysähtyi yhtäkkiä tarkastelemaan Tolstoin "Pimeyden valtaa".

-- Mitä tämä on? Kuka on antanut sinulle luvan pitää kiellettyjä kirjoja? Kuinka uskallat!?

-- Herra alirat... tahtoi Gwozdilin ruveta selittämään.

-- Vaiti! karjasi Dwukrajew.-- Kersantti! Tämmöinenkö täällä on järjestys? Kirjat ovat otettavat pois... Hänet itsensä kahdeksi päiväksi arestikoppiin...

Kalman kalpeus peitti Gwozdilinin kasvot. Dwukrajew kääntyi pois, vilkasi vielä pariin kolmeen kirstuun, löylytti aika lailla aliupseeria joistakin laiminlyönneistä ja lähti kasarmista.

* * * * *

Kolme päivää sen jälkeen koko kaupunki joutui kovaan kiihtymykseen kauhean rikoksen johdosta, joka oli tapahtunut jokseenkin omituisissa, epäiltävissä oloissa. Aliratsumestari Dwukrajew oli löydetty läheisestä metsästä, vähän matkaa tien viereiseltä myllyltä; hän makasi verissään, ruhjotuin päin; mutta kello perineen sekä lompakko ja rahat olivat koskematta. Murha oli silminnähtävästi tehty koston tarkoituksessa...

Ensimäisen tiedon tästä hirveästä tapahtumasta toi Gwozdilin, joka samana päivänä varhain aamulla oli lähtenyt metsälle. Hän sanoi sattumalta joutuneensa rikospaikalle ja tavanneensa aliratsumestarissa vielä muutamia elonmerkkejä. Mutta hän oli niin hämmästynyt ja niin kiihtynyt, ja hänen vastauksensa tehtyihin kysymyksiin olivat niin sekavia, että päivystäjänä oleva upseeri heti ryhtyi toimiin sotamies Gwozdilinin vangitsemiseksi ja, komennettuaan sotamiesosaston vartioimaan Dwukrajewin ruumista, juoksi viemään raporttia päällikölle.

Puolen tunnin kuluttua kauhistava uutinen levisi kautta koko rykmentin, ja kaikki, jotka tiesivät, millaisiksi Dwukrajewin ja Gwozdilinin välit olivat muodostuneet, lausuivat yhteen ääneen, että aliratsumestarin ei ollut voinut tappaa kukaan muu kuin Gwozdilin. Näitten puheitten vaikutuksen alaisina ryhdyttiin heti pitämään tutkintoa.

VI.

Tyrmistys oli vallannut Semjon Silytshin hamasta siitä hetkestä, jona santarmiöversti oli sähkösanoman hänelle antanut. Hän oli yhtäkkiä lakannut tuntemasta sitä, mitä hänen ympärillään tapahtui ja mitä hänessä itsessään liikkui... Varustauduttuaan heti paikalla matkaan, Semjon Silytsh muisti vain sen, miten hän oli antanut viimeiset käskynsä ennen lähtöään ja miten hän oli lähettänyt poikansa Dmitrin tilaamaan ylimääräistä junaa. Mutta sitten olivat hänen tahtonsa ja voimansa yhtäkkiä loppuneet: hän antautui kuin pieni lapsi ihan kokonaan poikansa Dmitrin ohjattavaksi, ja Dmitri, joka isän käskystä oli lähtenyt mukaan saattajaksi, sai hoitaa häntä pitkin matkaa. Koneellisesti, täysin tajuamatta mitä teki, istui Semjon Silytsh vaunuun, tuijotti ikkunaan ja, istuen liikkumatta kuin kivipatsas, hautoi mielessään surullisia mietteitään.

"Häpäisi... Koko suvun ja heimon kunnian sorti!... Vaan ei, en usko että hän olisi murhaaja... Vai olisiko Jumala sen sallinut?"

Ja noihin mietteihin vajoutuneena, hän istui liikahtamatta, kunnes poika hänelle muistutti, että oli lähdettävä asemalle syömään päivällistä tai juomaan teetä. Ei hän edes muistanut milloin ja missä he tuhannen virstaa kiidettyään olivat muuttaneet toiseen junaan ja millä asemalla he olivat pysähtyneet, istuakseen kärryihin ja ajaakseen kyytihevosilla Zasodimitshiin.

Kyytirattaat tärskyivät epätasaisella tiellä, edessä neljä hyvin syötettyä hollihevosta, jotka laukkasivat minkä kavioiltaan jaksoivat, ja tämä huima meno yhdessä yöllisen raittiin ilman kanssa pakotti Semjon Silytshin jonkun verran hereille ja auttoi hänet virkoamaan turtumuksestaan, joka raskaana, lannistavana oli painanut häntä aina lähdöstään asti Moskovasta.

-- Montako virstaa? kysyi hän Dmitri Semjonowitshilta, -- ja tämä oli hänen ensimäinen kysymyksensä, jonka hän lausui pojalle puolitoista vuorokautta kestäneellä matkalla.

-- Seitsemänkymmentä, vastasi Dmitri Semjonowitsh. -- Aamuksi joudumme perille.

Ja taaskin vaipui Gwozdilin entiseen tylsyyteensä ja seurasi aivan välinpitämätönnä hevosten vinhaa juoksua, kuunteli ajurin viheltämistä ja katseli puiden häipymistä, jotka oli istutettu kahden puolen tietä. Hämärästi muisti hän vain sen, että jossakin matkalla oli muutettu hevosia, että taas oli lähdetty entistä hurjemmin kiitämään ja että hän aamuyöstä oli joutunut unen valtaan, joka kevyenä huntuna oli verhonnut kaikki aina siihen saakka, kunnes pyörät kolahtivat Zasodimitshin kurjaa katukivitystä vasten ja kaleskat pysähtyivät Moisha Mordkinin majatalon eteen.

Ensimäinen, mikä herätti Semjon Silytshin huomiota, oli tuhatmäärään nouseva juutalaisjoukko, joka oli kokoontunut majatalon ääreen ja suurella kärsimättömyydellä odotti moskovalaisen miljoonanomistajan saapumista. Itse Moisha, pitkäkasvuinen, laihanpuoleinen juutalainen, tukka harmaa ja parta harvahko, odotti vieraita portailla ja, kohteliaasti kumartaen, vei heidät kahteen heitä varten varattuun kammariin.

-- Aks suurikuuluisille herroille on kaks kammari vähän? kysähti Moisha arasti. -- Aks heill' on kolm kammari, nelj kammari tarvis? Moisha anta kolme ja anta neljä...

-- Ei mitään ole tarvis. Saat mennä! vastasi hänelle Dmitri Semjonytsh, nähdessään että isä kalpeana ja synkkänä istahti ensimäiselle tuolille, minkä sattui näkemään, ja painoi alas päänsä.

-- Anteksi... mee tietä, että suurikuuluisa herra suuri handeli ja miljooni geshefti käypi, ja me varsi suur reshpekti herra kohta pittä...

-- No, hyvä, hyvä. Mene nyt matkaasi!

Moisha kääntyi ovea päin, mutta palasi jälleen ja, houkuteltuaan salaperäisesti Dmitri Semjonowitshin syrjään, lisäsi kuiskaten:

-- Anteksi... Mee tietä mitä varte te tänne tulit... Mee kaikki tietä... ja minun pit teille sanno... ett tein murhaja ei ole murhaja! Juudalaiset kaikki tietä... Ja vaikk herrat tuomio heittä tänä päivän tuomitko... niin hän ei ole murhaja. Ja mee suur reshpekti tein pappan kohta tunnet...

-- Menetkö jo matkaasi! tiuskasi Dmitri Semjonowitsh kärsimättömästi ja työnsi Moishan oven ulkopuolelle. -- Ja hanki pian hevonen isää varten!

-- Kaikk valmina! huusi Moisha eteisestä ja juoksi valjastamaan hevosta rillojen eteen.

Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh jo ajoi komentajan talon paraatiportaiden eteen ja pyysi ilmoittamaan tulostaan komentajalle. Palvelija ja kaksi ordonanssia silmäilivät häntä kiireestä kantapäähän ja pyysivät häntä odottamaan vastaanottohuoneessa. Mutta minuutin kuluttua salin oven takana kuului kovaa puhelua ja kiireisiä askelia ja palvelija lensi kuin nuoli vastaanottohuoneeseen.

-- Olkaa niin hyvä... Översti pyytävät teitä kaikin mokomin!

Gwozdilin astui saliin ja tapasi siellä kohta rykmentinpäällikön, pitkävartaloisen laihanpuoleisen miehen, sortuutti päällä ja Wladimirin risti kaulassa.

-- Pyydän luokseni kabinettiin! sanoi hän joltisenkin kuivasti ja väkinäisesti, antamatta Gwozdilinille kättä.

Kun Gwozdilin oli astunut kabinettiin ja istunut nojatuoliin kirjoituspöydän ääreen, niin rykmentinpäällikkö kiersi avaimella oven lukkoon ja istui toiseen nojatuoliin vastapäätä Semjon Silytshiä.

-- Minä varsin hyvin käsitän... teidän... teidän asemanne... isänä, lausui päällikkö: -- mutta tapahtuma itsessään on niin kamala, niin merkillinen julmuuteen... ja rikoksen merkitykseen nähden... että minun täytyy peittelemättä ja ennakolta sanoa, että oikeus luultavasti tulee tuomitsemaan syylliseksi teidän poikanne...

Gwozdilin nojasi käsillään polviinsa ja loi överstin silmiin katseen, joka tätä ehdottomasti värisytti.

-- Herra översti, lausui Semjon Silytsh liikutuksesta vapisevalla, oudolla äänellä: -- minä en usko teidän oikeutenne päätökseen... Sillä poikani ei ole voinut tehdä murhaa -- minä tunnen hänet...

Päällikkö kohotti olkapäitään, ja rypistäen kulmakarvojaan, lausui: -- Tietysti, isän vakaumus... vanhempain itserakkauden sokaisemana... En rupea väittelemään! Mutta kaiketi uskotte, kun minä teille sanon, että kaikki todistavaiset seikat ja rykmentin yleinen mielipide ovat jyrkästi teidän poikaanne vastaan...

-- En tiedä... En voi sanoa mitään! virkkoi Gwozdilin vapisevalla äänellä: -- minä uskon vasta sitten, kun hän itse sanoo minulle, että hän... kelvoton... on syypää murhaan!

-- Toistan taaskin: vanhemman sydän... Minä käsitän... Mutta meitä ja oikeutta varten ovat olemassa rikoksen ilmeisyys ja sitä todistavat selvät merkit... Kaikki nämä merkit -- veripilkut vaatteissa ja kengissä, sekä veriset jäljet pyssyn perässä, aseessa, jota poikanne käytti metsästysretkellään, ja vihdoin hänen hämmästyksensä... hänen sekavat vastauksensa... Kaikki se todistaa hänet syylliseksi... Hän on nähtävästi tehnyt murhan koston tarkoituksessa, sillä... aliratsumestari Dwukrajew vainaja piti häntä kovalla... Mitä taas tulee siihen seikkaan, että hän ei tunnusta vaan kieltää koko rikostapahtuman, niin sillä... sen myöntänette tekin... ei oikeuden mielestä saata olla mitään merkitystä...

-- Olkoon teidän mielestänne niin, sanoi Gwozdilin: -- minä kuitenkin pyydän teiltä yhtä asiaa, herra översti; myöntäkää minulle lupa poikani tapaamiseen... Myöntäkää se heti! Sanokoon hän minulle, pitkitti Semjon Silytsh ääntään korottaen: -- sanokoon koko totuuden... Vastatkoon hän, minkätähden hän on häväissyt harmajat hiukseni, minkätähden kunniani polkenut jalkainsa alle... minkätähden...

Ja vanhus ei voinut pitäytyä, vaan ratkesi itkuun.

-- Rauhoittukaa, herra Gwozdilin, rauhoittukaa, virkkoi översti, nähtävästi heltyen: -- älkää turhaan kiihdyttäkö itseänne... Paitsi sitä ei minulla tätä nykyä ole oikeutta myöntää teille mitään... Minun on tuossa paikassa oltava läsnä oikeudessa ottaakseni osaa asiassa pidettävän oikeudellisen tutkinnon loppuväittelyihin... ja kun... oikeus on tuomion langettanut, silloin voidaan yleisellä perusteella, 1116 pykälän nojalla myöntää teille lupa poikanne tapaamiseen asianmukaisen valvonnan alla.

Mutta Gwozdilin ei kuunnellut häntä, vaan itki yhä, pyyhkien nyrkillä kyyneliä, jotka vastustamatta valuivat silmistä. Kaikesta siitä, mitä rykmentinpäällikkö puhui, ei hänen muistissaan säilynyt muuta kuin tuo hirvittävä sana _tuomio_, ja se soi hänen korvissaan kuin kuolemankellojen humina.

Hän nousi yhtäkkiä paikaltaan ja tarttui kovasti, kouristuksen tapaisesti överstin käteen.

-- Tuomio! Te sanotte _tuomio?_ Tänään jo tuomiokin... Mikä tuomio, sanokaa mikä?

Översti tempasi kätensä irti Gwozdilinin käsistä ja, rypistäen kulmakarvojaan, loittoni hänestä kunnioituksen vaatiman matkan päähän.

-- Pyydän teitä rauhoittumaan ja olemaan varovaisempi, sanoi hän kuivasti: -- Minä en ole tuomari enkä prokuraattori: he ovat, jotka säätävät tuomioita...

Sen jälkeen nousi hän, väänsi avainta lukossa ja osotti Gwozdilinille salin ovelle päin.

Pää alaspainettuna, ajatukset sekaisin, epätoivo sydämessä, Gwozdilin lähti päällikön talosta ja kuuli kuinka översti hänen selkänsä takana saneli jotakin ankarata käskyä palvelijalleen ja ordonansseille.

Istuessaan rilloihin paraatiportaitten luona, Semjon Silytsh tahtomattaan huomasi rillojen ääressä, keskellä taajaa juutalaisjoukkoa, joka turisi ja torisi kuten hätyytetty kimalaispesä, jonkin korkeakasvuisen, synkännäköisen miehen, karvalakki päässä ja valkoinen esiliina puettu rikkinäisen lyhytturkin ylle. Kun Gwozdilin oli istunut rilloihin, ja Moisha nykäisi ohjaksia ja maiskautti suullaan, tikittäen hevostaan, niin kaikki juutalaiset, kääntyen karvalakkisen miehen puoleen, yhtaikaa melskasivat jotakin omalla kielellään, osottaen sormillaan Gwozdiliniin, ja lähtivät juoksujalassa seuraamaan hänen ajopeliensä perästä.

VII.

Tultuaan Moishan majataloon takasin, Semjon Silytsh meni huoneeseensa, heittäytyi kovalle sohvalle ja vaipui jälleen entiseen tylsyyteensä, jonka kestäessä yhä samat mietteet kuin ennenkin pyörivät hänen päässään.

"Tappoi... Tuomitsevat... Tuomitsevat henkensä menettämään... Mahdotonta -- hän ei ole voinut murhata... Vanja ei ole voinut murhata!"

Ja taasen palautui sama kauhistava, sietämätön ajatus viattoman tuomitsemisesta ja siitä ansaitsemattomasta häpeästä, joka uhkasi hänen harmaata päätänsä, koko hänen perhettänsä.

Hän ei ollut itsekään tolkulla, kauanko hän sillä tavoin oli istunut... Hän ei edes nähnyt, kuinka palvelija, joka oli hänellä mukana matkalla, tavantakaa käväsi huoneessa, kuinka parisen kertaa, oven avattuaan, pilkisti huoneeseen itse Moisha... Hän ei liikkunut paikaltaan, istui hievahtamatta, hautoen kamalia, epätoivoisia mietteitään: epäilyksen kyy luikerteli lähellä hänen sydäntään ja hillitsemättömän surun ohdakkeet haavoittivat häntä piikeillään, -- eikä kukaan tohtinut häntä häiritä.

Vihdoin palasi Dmitri Semjonowitsh ja astui suoraan isän luo.

-- Isä, sanoi hän.

-- Häh? Mitä? Onko tuomio langetettu? virkkoi yhtäkkiä Semjon Silytsh ja kavahti ylös sohvalta. -- Kai sinä oikeudessa olit? Kuulitko -- näitkö häntä?

-- Ei -- sitä en voinut! Luontoni ei salli sitä, vastasi Dmitri Semjonowitsh, pää rintaan painuneena. -- Mutta ajutantin luona sekä sotaoikeuden tutkimustuomarin luona minä kävin...

-- No, ja mitä? Mitä he sanoivat? kysyi isä hätäisesti.

-- Sanoivat että toiveita ei ole... hänen syyttömäksi julistamisestaan. Vaikka hän ei tunnustakaan... ovat kaikki vakuutetut hänen syyllisyydestään... Tuomio heidän kumminkin on lähetettävä vahvistettavaksi... ja voipi olla...

Semjon Silytsh painoi alas päänsä ja laskeutui jälleen sohvalle.

-- Ajutantti tahtoi tulla tänne ilmoittamaan, että teille on annettu lupa tavata Iwania... Sanoi kohta päästettävän.

-- Niin, niin! Tuomion julistettua. Tiedän, tiedän!

Ja hän vaipui jälleen entiseen puolitoreeseen, puolitainnoksiin. Ja taasen kesti tukalaa, pelonalaista odotusta pitkät, loppumattoman pitkät tunnit.

Vihdoin viimein, noin kello kuuden ajoissa iltasilla, kun jo alkoi hämärtää, kuului askelia porstuvasta, ja huoneeseen astui Fliege, jalkaa raapaisten ja pyytäen anteeksi, että häiritsi.

Gwozdilin kavahti' nopeasti ylös sohvalta ja astahti häntä vastaan.

-- Joko on langetettu? kysyi hän melkein levollisesti ja luonnottoman välinpitämätön väre äänessä.

-- E... en voi sanoa! Minä en oikeudessa ollut... selitti Fliege hämmästyneenä. -- Minut rykmentinpäällikkö lähetti teille sanomaan, että teille on annettu lupa... tavata poikaanne...

-- Ah, niin! On annettu... No, mitäpäs, suuri kiitos siitäkin. Lähdetään sitte joutuummin!

Ja Semjon Silytsh alkoi kiireimmiten hommaamaan lähtöä majatalosta.

Fliege käytti hyväkseen tätä hetkeä ja kuiskasi tuskin kuultavasti Dmitri Semjonowitshille:

-- Tuomittu ammuttavaksi!

Dmitri Semjonowitsh ponnahti erille Fliegestä ja, salatakseen hämmästystään, riensi ojentamaan isälle hattua.

Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh ja Fliege, päästen vaivalla kulkemaan sankkain juutalaisparvien läpi, jotka tuhatlukuisina joukkoina täyttivät kaikki kadut majatalon ympärillä, saapuivat Moishan rilloissa avaran kasarmipihan nurkassa sijaitsevan yksinäisen rakennuksen luo. Rakennusta vartioitiin ankarasti. Kuullessaan ajopelien ratinan, hyppäsi nurkan takaa esille aliupseeri, nosti käden hatunrajaan ja läheni Fliegeä; saatuaan tältä käskyn, vei hän Semjon Silytshin kapeata käytävää myöten, johon pääsi vain niukalti valoa kahdesta pienestä ikkunasta, jonkin oven luo, jonka ääressä seisoi kaksi vartiomiestä asennossa, paljastetut miekat kohotettuina. Aliupseeri käänsi avainta lukossa, aukaisi salvan ja, avaten kirisevän oven, lausui puoliääneen, kääntyen Semjon Silytshiin:

-- Tehkää hyvin, teidän vapaasukuisuutenne!

Mutta hänen täytyi toistaa tämä kahdesti siksi että voimat yhtäkkiä pettivät Gwozdilinin, ja hän tunsi jalkojensa raukeavan. Lopulta sai hän miten kuten hillityksi mielenliikutuksensa ja astui, aliupseeriin nojaten, karsserin kynnyksen yli. Ovi sulkeutui hiljaa heidän jälkeensä. Fliege jäi hienotuntoisuudesta oven ulkopuolelle.

Hämärän läpi, penkillä ristikkoikkunan luona, josta himmeätä valoa vielä tulvi karsseriin, Gwozdilin näki sotamiesviittaan puetun olennon, joka vitkaan ja koneenomaisesti kohousi paikaltaan.

-- Va... Vanja... Va-njushka! kuiskasi isä tuskin kuultavasti.

Noihin sanoihin sisältyi kaikki, mitä isä tahtoi saada hänelle sanotuksi. Ne sisälsivät kysymyksen syyllisyydestä, sekä vinhaa, polttavaa, hirmuista surua että sydämen haikeata pidättämätöntä valitusta...

Iwan Semjonowitsh seisoi isän edessä kalpeana, nääntyneenä viettämistään unettomista öistä ja raskaista, huolten täyttämistä päivistä; mutta hänen katseensa oli suoraan tähdättynä isän silmiin.

-- Isä, minä en ole murhaaja! Jumala sen näkee.

-- Ah! Jumala on armahtanut, huudahti Semjon Silytsh iloisesti ja karkasi poikansa kaulaan.

Ja molemmat itkivät ja syleilivät toisiaan ja vuodattivat uudestaan kuumia auvon kyyneliä, unhottaen paikan, missä he toisensa tapasivat, sekä senkin, että "kirves jo oli pantu viikunapuun juurelle."

Viimein Iwan Semjonowitsh vei isänsä istumaan penkille, istui itse hänen viereensä ja lausui lyhyesti ja koruttomasti:

-- Minut on tuomittu kuolemaan -- kai sinä sen jo tiedät?... Mutta luotan Jumalan armoon... Syyllinen en ole!... Kuka murhaaja on -- en tiedä. Minä löysin hänet metsässä, pää rikottuna ja verissään; tahdoin auttaa häntä -- itse juoksin päivystävälle upseerille ilmoittamaan... Minua sitten syytettiinkin!... Hän teki väärin minulle, olipa julmakin minua kohtaan, vaan minä annoin hänelle kaikki anteeksi -- kaikki kuitenkin nyt varmasti uskovat, että minä kostin hänelle pahan pahalla... Kaikki! Mutta, olkoot Herran huomassa...! Nyt olen nähnyt sinut -- olen kertonut sinulle kaikki... Sinä siis tiedät!

Samassa narahti ovi, ja Fliege pisti päänsä sisään.

-- Herra Gwozdilin! sanoi hän hiljaisella äänellä: -- minun täytyy pyytää teitä poistumaan... Kauemmin teidän ei ole luvallista täällä viipyä.

Semjon Silytsh nousi sukkelasti penkiltä. Hän tunsi itsensä vahvistuneeksi, tunsi näkönsä ikäänkuin kirkastuneeksi... Hänen mielestänsä ei ollut enää mitään epäilemistä, kaikki oli muka selvillä, tarvitsi vain selittää heille kaikille, noille sokeille -- prokuraattoreille, tuomareille ja tutkijoille, ja ketä kaikkia niitä lienee ollut -- että hänen Vanjansa on syytön, että hän ei ole murhaaja... Selittää sillä vakaumuksella, mikä hänellä itsellään oli, ja kaikki heti häntä ymmärtävät...

-- Isä, siunatkaa minua, kuuli hän äkkiä vieressään poikansa kuiskaavan: -- ja antakaa anteeksi... tahalliset ja heikkoussynnit...

Gwozdilinia hytkähytti, ja hän rupesi kiireesti ristimään poikaa vapisevin käsin, suuteli häntä otsaan, silmille ja poskille ja puristi hänen jääkylmiä käsiään.

"Pelastamaan häntä! Pikemmin pelastamaan häntä, niinkauan kuin vielä aikaa on", välähti Gwozdilinin päässä, ja hän suisti heti pois ja hyökkäsi vankityrmän uloskäytävää kohden.

-- Hyvästi... ja antakaa anteeksi! kuului hänen takanaan huokaus, tai oikeammin kuiske, joka raskaan oven naristessa saranoillaan ja ruostuneen salvan kirahtaen siirtyessä paikoilleen haipui melkein kuulumattomiin.

-- Kaikki on lopussa -- kaikki! ajatteli hän, voimatonna vaipuen penkille.

VIII.

Semjon Silytsh astui nopein, pitkin askelin pimeän käytävän läpi, huomaamatta Fliegeä, joka kääntyi hänen puoleensa jotakin kysyen, syöksyi melkein juoksujalassa ajopelien luo, hyppäsi niihin juurikuin kymmenen vuotta nuorentuneena ja huusi Moishalle, joka istui ajoistuimella:

-- Anna mennä! Kiireesti rykmentinpäällikön luo!

Moisha, pahoin säikähtäen Semjon Silytshin äänen sointua ja hänen äkkinäisiä liikkeitään, löi hevostansa selkään ja ajoi täyttä laukkaa kasarmipihan poikki rykmentinpäällikön talolle.

Gwozdilin hyppäsi alas kärryistä ja oli jo astua jalallaan alimmalle porraslaudalle, kun yhtäkkiä kaksi vahtisotamiestä sulki häneltä tien.

-- Mihinkä tunget?... Ei saa!

-- Kuinka ei saa? Minun täytyy tavata överstiä...

-- Sanotaan, ettei saa. On kielletty päästämästä ketään!

Ja vartiomiehet kalahuttivat hyvin uhkaavaisesti pyssyjään, laskien ne ristikkäin.

Semjon Silytsh tarttui molemmin käsin päähänsä ja töytäsi päistikkaa takasin kärryjen luo.

-- Prokuraattoriin -- pikemmin! huusi hän Moishalle.

Ja ajopelit kiitivät jälleen Zasodimitshin kapeita, pimeitä katuja, kääntyivät solakadulle, porhaltivat ulos kauppatorille ja pysähtyivät erään kaksikerroksisen kivitalon eteen.

Joukko juutalaisia tungeksi jalkakäytävällä ja paraatiportaitten ääressä.

-- Herra prokuraattori teillä on tarvis! Tässä -- olka niin hyvä! mongersivat juutalaiset, osottaen toiseen kerrokseen vieviä portaita ja ympäröivät Moishan ajopeleineen.

Semjon Silytsh nousi portaita ylös ja soittaa kilahutti.

Pitkäkasvuinen viiksekäs sotamies-palvelija aukaisi hiukan raolleen oven.

-- Ei ole lupa päästää, virkkoi hän puoliääneen.

-- Sano, hyvä mies, että on matkustavainen Moskovasta! Kovin tärkeässä asiassa. Anna samalla korttiinkin!

Ja yhdessä kortin kanssa pisti hän kymmenruplaisen palvelijan käteen.

Sotamies kaappi niskaansa ja lähti ilmoittamaan. Hetken kuluttua hän tuli takasin ja päästi Gwozdilinin vähäiseen kammariin, joka ei ollut sali eikä oikein kabinettikaan.

Kärsimättömänä rupesi hän siellä astelemaan eestaas, ja asteli siksi, kunnes viereisestä kammarista tuli hänen luoksensa pienenläntä, pyöreähkö mies, univormutakki yllä ja harmaita läikeviä sileäksi kammatussa tukassa. Pehmeästi astuen ja hieroen valkoisia käsiään, tulija kohteliaasti kumarsi Gwozdilinille, osotti ikkunan ääressä olevaa tuolia ja kysyi sitten:

-- Millä voin olla avuksi teidän ylhäisyydellenne?