Part 3
Troopillisilla kasveilla somistettujen ja sähkölampun kirkkaasti valaisemien marmooriportaitten yläpäässä seisoi isännän kaksi poikaa, Dmitri ja Mihail, pitkäkasvuisia, rotevia, pulskeita nuoriamiehiä, -- ottaen vastaan vieraita. Kullekin naiselle annettiin kukkavihko, kullekin kavaljeerille kultainen jetooni. Salin ovella ottivat vieraita vastaan Gwozdilinin miniät, runsaasti koristettuina briljanteilla, ja Gwozdilin itse, frakkipuvussa ja valkoinen kravatti kaulassa, odotti vieraita keskellä avaraa salia, puristaen jokaisen kättä ja koettaen jokaiselle lausua jotakin miellyttävää...
Täsmälleen kello yksitoista päättyi vierasten tulo, samassa kaksi mainiota orkesteria kajahutti puistoon antautuvalta, kasvien peittämältä terassilta hurmaavia säveleitään, -- ja tanssit alkoivat. Tanssivat parit kirmailivat ja kiehtoivat valssin pyörteessä, milloin olukset ja kultakaulukset välkkyen, milloin kalliit puvut heleine väreineen silmiä häikäisten, milloin kallisarvoiset kivet kaarenväristen kypenin kimmeltäen. Ne taas, jotka eivät tanssineet eivätkä pelanneet, jakautuivat ryhmiin, asettuen salin nurkkiin tai kasvien keskeen terassille, jonka vilpoisiin luoliin oli sovitettu komeita hedelmäpöytiä samppanjoineen, vilvotusjuomineen ja makeisineen.
-- No, _mon cher!_ lausui muudan arvokkaan näköinen virkamies, Annan tähti kaulassa, kääntyen huiman keikarin puoleen, joka oli puettu punaiseen hännystakkiin ja kullalla kirjaeltuun paitaan, silmälasi yhteenpuristetussa oikeassa silmässä: -- en luullut, että tämä muistojuhla muodostuisi joksikin yleisvenäläiseksi juhlallisuudeksi! Ajatteles: kolme piispaa, ja muita pappeja epälukuinen joukko... Isä Porfyrius puhui mainiosti: vertasi Semjon Gwozdilinia laupeaaseen samarialaiseen! _Excusez du peu!_ Entä sitten kun lähetystöjä alkoi saapua kaikkien laitosten ja hyväntekeväisyysseurojen nimessä, niin oikein pyrki naurattamaan... Eläinsuojelus-yhdistyksenkin puolesta! Pahus tietää niin mitä se oikein on!
-- Niin, niin! Naura sinä vaan! Hän on kumminkin päässyt tarkoituksensa perille. -- Korotettu todellisen valtioneuvoksen arvooni -- se on nyt "hänen ylhäisyytensä".
-- Malta, malta! Hänen kukkaronsa se on korotettu, vaan ei hän! Ollapa meilläkin semmoinen, niin me jo aikaa sitten...
Loitompana oli toinen, etupäässä kauppiaista kokoonpantu ryhmä, jossa keskustelunaine oli toista laatua.
-- Tämä nykynen juhla, hyvät herrat, puhui paksu ja harmaahiuksinen kauppias, kaksi mitalia kaulassa: -- on niin sanoakseni meidän yhteinen juhla... Sillä hallituksen aikomuksena on tiettävästi kehoittaa meitä Semjon Silytshin esimerkin kautta hyödylliseen toimintaan ei ainoastaan yleisvenäläisen kaupan, vaan yleisvenäläisen hyväntekeväisyydenkin hyväksi...
-- Sen sinä nyt sanoa pölähytit jokseenkin hämärästi, Ilja Petrowitsh! keskeytti hänet naapuri, paksu partasuu äijä. -- Semmoista äytäriä, kuin Semjon Silytsh on, ei missään syrjäytetä, minne hyvänsä hän kääntyykin!... Sillä järjen voima on hänellä tavaton... Siksi kannattaa meidän hänen terveydekseen hiukan samppanjeerata! Palvelija, tuo meille valvottavia!
-- Se on nyt sillä tavalla, hyvät herrat, yhtyi kauppiasten keskusteluun pieni, kellertävä ukko, tummat silmälasit nenällä, kaulassa korkea kravatti lävistettynä hohtokivi-neulalla; -- järjen voima on meidän Gwozdilinilla tavaton, ja tahto, voipi sanoa, on hänellä rautainen -- mutta eipäs vaan saanut poikaansa pidetyksi aisoissa... se mitä tahtoo, sen tekee.
-- Sinä puhut Iwan Semjonowitshista? kysyi paksu, harmaahiuksinen kauppias: -- mahdotonta on nykyään saada mitään aikaan, sillä nuoriso on kovin kurittomaksi kasvanut!
-- Käsittämätöntä! pitkitti kellahtava ukko: -- ajatelkaas, siitä asti, sanovat, kun lähti rykmenttiin, ei ole isälle sanaakaan kirjoittanut, eikä ota rahaakaan häneltä, elää kasarmissa sotamiesten parissa... Sanokaapas, miltä sen pitää vanhemman sydämestä tuntua!
-- Mitäs? Luultavasti ei isäkään liene liiaksi tuhlaavainen enemmän rahojen kuin hellyytensäkään suhteen... Mitäs niille nykyään mahtaa?
-- Mutta Ilja Petrowitshin poika se on tykkänään toista maata! virkahti partasuu nauraen. -- Se ei isäukkoa hevin unhota: joka kuun ensimäisenä päivänä lähettää vekselin -- puolenkymmentä tuhatta ruplaa kuitti! Eikö niin, naapuri?
Ilja Petrowitsh kääntyi hänestä pois ja viittoi käsillään...
-- Mutta sittenkin, hyvät herrat, huomautti tummarillinen ukko mielevästi: -- olen valmis tälle tuhlarille ja hurjastelijalle antamaan etusijan Iwan Gwozdilinin rinnalla. Sillä taholla on näet huomattavana jonkinlaista ylpeyttä, ynseyttä, hyvät herrat.
Hiukan loitompana, erityisen pienen pöydän ääressä, kaksi hirveästi hengästynyttä tanssijaa koetti mitä kiireimmin hotmasta suuhunsa heille tarjottua jäätelöannosta, joutuakseen sitte uudelleen tanssiin.
-- Ei, Mitja, sinä et katsonut oikein tarkkaan! Hänen silmänsä ihankuin polttavat, tunkevat olentosi läpi... Ihmeen kaunis! Mutta mahtaa hän olla aika huimapää myöskin... En tahtoisi olla hänen miehensä sijassa...
-- Onpa sinulla huolta mokomasta! Minä ajattelin toista, ystäväni, ja surulla ajattelinkin... Kohta tullaan kutsumaan illalliselle -- ja illallinen on luultavasti oleva erinomainen! Itse Oliwjé on laittajana! Tahtoo loistaa vieraitten edessä Napoleonin aikuisella pöytäkalustolla! -- Mutta ajatteles, kuinka paljon tyhmyyksiä kaikki nuo paksukukkaroiset leveäotsat tulevat illallispöydässä latelemaan.
Toveri oli aikeessa jotakin vastata, mutta samassa helähtivät masurkan sävelet, ja molemmat tanssijat syöksyivät päistikkaa hakemaan daamejaan.
Sillä välin, kun masurkka oli mitä paraimmassa vauhdissa ja tanssijaparit jyskäen ja kannuksilla kilahuttaen liitelivät parkettia myöten salin päästä toiseen, ja puutarhaan pystytetyssä suunnattomassa teltassa kasveilla ja kukilla kaunistetut pöydät hohtivat hopeoineen ja korkeissa, upeissa kandelaabreissa tuikkavine satoine kynttilöineen... saapui Gwozdilinin riemujuhlaan vielä eräs myöhästynyt vieras.
Tämä vieras ei tullut vaunuissa ajaen, ei juoksijoilla karahuttaen, vaan aivan yksinkertaisesti issikalla... Maksettuaan kyytimiehelle pystyaidan rautaristikon luona, hän lähti astumaan kirkkaasti valaistuja paraatiportaita kohti, kuunnellen kaukaa heläjäviä musiikin säveleitä ja Semjon Silytshin vilpastuneiden vieraiden innostunutta puhetta. Mutta tämä Gwozdilinin uusi, myöhästynyt vieras ei ollut pyhätamineihinkaan puettu -- päässä punareunuksinen sotilaslakki, yllä viitta, heitettynä olkalapuilla varustetun sortuutin päälle... Ja hitaista oli hänen astuntansakin, ikäänkuin hän ei olisi mennyt juhlalle vaan asialle. Kun hän paraatiovella heitti viittansa ovenvartijan käsiin, niin tämä hieman kierosti, vieläpä jonkinlaisella ihmetyksellä katseli häneen.
-- Ketä te haette? kysyi ovenvartija, silmäillen kiireestä kantapäähän sotilaan tukevata vartaloa, sillä välin kun tulija huolellisesti peilin edessä silitteli taskuharjalla tukkaansa.
-- Semjon Silytsh Gwozdilinia! vastasi sotilas.
-- Heitä ei nyt mitenkään voi tavata! vastasi ovenvartija päättävästi.
-- Ilmoita hetikohta, että santarmiöversti haluaa tavata heitä erittäin tärkeän asian johdosta.
-- Olkaa hyvä ja käykää vastaanottohuoneeseen, vastasi huolestunut ovenvartija. -- Minä ilmoitan tulostanne isännän pojalle, se on sitte heidän asiansa miten he...
Ja saatettuaan överstin vastaanottohuoneeseen, hän haki käsille Dmitri Semjonowitshin ja pyysi häntä tulemaan överstin puheille.
-- Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? kysyi översti, läheten Dmitri Semjonowitshiä, joka hämillään silmäillen kutsumatonta vierasta kiiruhti esittämään itseään hänelle.
-- Te olette siis Semjon Silytshin poika?
-- Niin, vanhin poika, toisti Dmitri Semjonowitsh.
-- Ilmoittakaa siis isällenne, että minun on välttämättömästi saatava puhutella häntä, ja lisäksi aivan kohta.
-- Kyllä, kyllä! Mutta minä en todellakaan tiedä... Minä pelkään häiritä isää... Sen lisäksi on vieraita, isän riemujuhla... käsitättehän...
-- Kaikki käsitän; mutta minun on tarkalleen suoritettava toimekseni jätetty asia, ja lisäksi viivyttelemättä? Uskokaa, se on minusta hyvin vastenmielistä, mutta isänne oma paras vaatii sitä...
-- Enkö minä voisi toimittaa sitä hänelle?
-- Valitettavasti minulla ei ole oikeutta uskoa teille sitä, mikä minun on personallisesti saatettava Semjon Silytshille itselleen tiedoksi.
-- Ei sitte auta! Minä kutsun heti isän... Ja Dmitri Semjonowitsh poistui kiirein askelin, hämillään ja huolestuneena. Noin kymmenen minuutin kuluttua tultiin överstiä kutsumaan ylös, ja hän nousi vähäisiä kiertoportaita myöten pieneen sohvahuoneeseen, joka oli kabinetin kanssa vieretysten.
Minuutin kuluttua tuli samaan huoneeseen Semjon Silytsh, puettuna frakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan, Wladimirin risti kaulassa. Hän kulki otsa kohotettuna ja astui jykevästi; hänen kasvoillaan ei näkynyt levottomuutta, vaan pikemmin ihmettelyä.
Hän läheni överstiä, ojensi hänelle kätensä ja osotti sohvaan, lähelle itseään.
-- Olen varsin pahoillani, että minun juhlapäivänänne on ilmoitettava teille eräs... poikaanne koskeva ikävä sanoma...
Översti vaikeni ja sekamustui, sillä hänestä oli näköjään vaikeata tuoda asia esille.
Semjon Silytsh vavahti ja kysäsi kiivaasti:
-- Onko hän kuollut, vai? Sanokaa suoraan...
-- Ei, ei juuri sitä... Mutta ehkä suvaitsette itse lukea... Minua on käsketty näyttämään teille tämä kahdenkeskinen sähköilmoitus.
Ja hän ojensi Semjon Silytshille sinisen paperilehden, josta tämä koneenomaisesti, syventymättä itse sanojen kamalaan sisältöön, luki seuraavaa:
"Sotamies N:n rakuunarykmentissä, Iwan Gwozdilin, on viime viikon lopulla jätetty sotaoikeuden tuomittavaksi syytettynä aliratsumestari Dwukrajewin murhasta. Isän läsnäolo välttämätön."
Sähkösanoma putosi Gwozdilinin käsistä lattialle. Hän ei mitään käsittänyt, ei uskonut itseään, vaan kiinnitti kysyväisen katseensa överstiin. Hän huomasi tämän kasvoissa kuvastuvan sääliä.
-- Voin antaa teille ainoastaan yhden neuvon, sanoi översti: -- ottakaa ylimääräinen juna ja lähtekää heti paikalla... Asia on kovin vakavalaatuinen.
V.
Rakuunarykmentti, jossa Iwan Semjonowitsh suoritti sotapalvelustaan, oli sijoitettu Zasodimitshi nimiseen kauppalaan, N:n lääniä, yhteen niitä Jumalan unhoittamia juutalaiskauppaloita, jotka armeijaratsuväellemme ovat niin tuttuja. Koko kauppalan muodosti likainen kauppatori, jossa lakkaamatta kuhisi räyhääviä juutalaisia maalaisten heinä-, kaura-, tali- ja muiden kuormien keskellä. Torin ympärillä oli rikkaitten paikkakunnan juutalaisten rakennuttamia jos minkinnäköisiä muodottomia, huonosti valkaistuja kivitaloja, joitten omistajien käsissä oli kaikki kauppaliike 40:n virstan laajalta ympäri Zasodimitshin kauppalan. Noiden talojen takana ulottui sitten pitkin ahdetta joelle asti hämärä, harmaa, yhtenäinen joukko juutalaishökkelejä, joissa surkean lian ja löyhkän keskellä viiteen tuhanteen nouseva juutalaisväestö piti olentoa. Tästä hökkelijoukosta erottautui kaupungin äärimäisellä laidalla vielä yksi kivinen talo pihan yli ulottuvine kallelleen painuneine katoksineen ja porttineen. Tämä rakennus, tuttu jokaiselle, kenen kohtalo oli tuonut Zasodimitshiin, oli majatalo, isäntänä kauppias Moisha Mordkin, yleinen toimitsija ja asioitsija, hankkija ja välittäjä. Juutalaishökkeleistä aivan erillään, pienen Hwistsh-joen rannalla, kuultelivat valkoseinäisinä vasta hiljakkoin asuttavaan kuntoon saadut tallit ja kasarmit, joihin oli sijoitettu kolme eskadroonaa N:n rakuunarykmenttiä. Kasarmit ja tallit olivat vielä keskeneräiset, ja sentähden olivat rykmentin toiset kolme eskadroonaa saaneet jo kuudetta vuotta perätysten _väliaikaisesti_ majailla ympärisseudun kylissä.
Rykmentti oli niitä, joita sotilasten kesken on tullut tavaksi nimittää vaatimattomiksi. Upseerien joukossa ei ollut erittäin rikkaita tai erittäin taipuvaisia tuhlaamiseen. Ei ollut suuria rahapelejä, ei liian meluavia, tolkuttomia juominkeja; paitsi sitä oli rykmentinpäällikkö, esikuntaan kuuluva mies, suuri pedantti, vaativainen virkaan nähden ja upseereja alituiseen taktillisten tehtävien touhussa pitävä. Sattui tosin, että upseeriseura jälkeen illallisen upseeriklubissa joutui istumaan aamupuoleen yötä, tyhjentäen tusinan verran pulloja, tahi että joku luutnantti poloinen riivautui viattoman ruuvipelin sijasta pelaamaan kiellettyä faaraota ja sai sitten pistää parisataa ruplaa panokseen; mutta semmoiset tapaukset olivat harvinaisia, ja puhuttiin niistä upseeripiireissä pari kolme päivää yhtämittaa sen jäiseen.
Valtavimpana aineksena rykmentin elämässä oli kauhea ikävä ja lamautus semmoinen, jotta oli kovin vaikeata sen kourissa pysyä maltillisena, olla hairahtumatta johonkin äärellisyyteen tai intohimoon sekä säilyttää itsenäinen katsantokantansa. Virkatehtäviensä ulkopuolella upseerit viettivät aikaansa sillä, että alituisesti kävivät toinen toisensa luona, keskustelivat sadannetta kertaa elämänsä loppuun lorutuista teemoista tahi ratkaisivat uudestaan jo ennen ratkaistuja asioita saadakseen uudelleen niistä väitellä ja joutua kiihkoon. Mutta useimmiten oli pelastuksena ikävästä enemmistöön nähden metsästys, jota toiset harjoittivat intohimoisesti, hakien siitä huvia, jännittäviä seikkailuja tai vain jotakin tekosyytä viettääkseen muutaman hetken ulkopuolella sitä lumottua piiriä, jonka muodostivat kasarmi, maneesi, päivystäjätoimi, klubi ja kunkin yksityisen kammio välttämättömine sotamies-palvelijoineen ja samovaareineen.
Tietysti tämmöisen yksitoikkoisen elämän vallitessa jokainen uusi tapaus: jonkun päällikkökuntaan kuuluvan henkilön saapuminen, tai jonkun mies- tai naissukulaisen tulo tuon tai tämän naineen upseerin perheeseen -- kaikki nämä olivat sellaisia tapahtumia, jotka koko upseerikunnassa herättivät huomiota, mieltenkiihkoa, huhuja, juoruja ja puheita. Siitä sen arvaa, millainen hälinä rykmentin keskessä nousi, kun vuosi takaperin levisi tieto, että moskovalaisen miljoonamiehen Gwozdilinin poika saapuu rekryyttien joukossa rykmenttiin. Uutinen otaksuttiin alussa paljaastaan loruksi; mutta siitä huolimatta asiata monen päivän mittaan eri puolilta tyystin ja huolellisesti pohdittiin upseeripiirissä -- klubissa ja yksityisissä seuroissa.
-- Miten hyvänsä -- se on käsittämätöntä! Miksi pitää hänen palvella juuri alhaisena sotamiehenä? Nimenomaan alhaisena -- huomatkaa! puheli ratsumestari Podbelski.
-- Sanovat, että hänen isänsä on sika, joka ei anna mitään hänen ylläpidokseen, niin on hän isän kiusalla mennyt alhaiseksi sotamieheksi, sanoi joku upseereista.
-- Mitäs hän sillä hyötyy? Isän takia ottaisi sellaisen ristin kaulaansa! huudahtivat useat yhtaikaa.
-- Olisi antanut isälle viisi, mennyt vapaaehtoisena palvelukseen, niin ainahan se olisi ollut parempi, huomautti vanhin esiupseeri Pyshkin, tavattoman ruumiikas mies.
-- Kai se on semmoinen tukkipää, semmoinen kauppiaan-poika, joka ei ole voinut vapaaehtoisilta vaadittua tutkintoakaan suorittaa.
-- En muista, keltä minä kuulin, että hän olisi patajuoppo, huomautti ylen tosissaan luutnantti Fliege, rykmentin ajutantti, joka oli tunnettu siitä, että hänellä aina oli mitä luotettavimmat tiedot. -- Sanovatpa isän vielä tahallaan niin laittaneenkin, että pojasta tehtiin alhainen sotamies...
-- Oh, siinä ei nyt suinkaan ole perää, Fliege! vastasi Pyshkin nauraen: -- eihän enää ole ne ajat, jolloin sai antaa sotamieheksi... Tyhjää puhetta!
-- Ei, herrat, kuulkaapa, minusta asia ei ole niin päinkään! puuttui puheeseen aliratsumestari Dwukrajew, joka oli tunnettu syvämietteisyydestään sekä arvostelujensa ja johtopäätöstensä erinomaisesta tarkkuudesta. -- Minun ajatukseni on se, että tämä miljoneerin poika, tämä Gwozdilin, on _vaarallinen_ henkilö...
-- Tahtoo sanoa, mitenkä? Kuinka niin? kuului taaskin.
_Agitaattori!_ lausui Dwukrajew juhlallisesti, väänteli viiksiään ja silmäili salamielisesti ympärilleen.
Johtopäätös oli niin äkkiarvaamaton, että se ällistytti kaikkia -- vieläpä siinä määrässä, ettei kenenkään mieleen johtunut väittää sitä vastaan; ja ennen kuin kukaan ennätti mitään sanoa, niin syvämietteinen Dwukrajew jo vahvisti johtopäätöstään "epäämättömillä", niinkuin hän lausui, todistuksilla.
-- Miljoonamiehen ei olisi ollut mikään vaikea asia käydä vaikka junkkariopiston läpi, mutta hän, suvaitkaapas nähdä, menee ja nostaa arvan! Miljoonamiehen -- olkoon hän tuhma kuin vasemman jalan saapas -- olisi ollut helppo päästä johonkin ratsuväen rykmenttiin Moskovassa ja elää siellä herroiksi, mutta tämä joutuu meidän luoksemme Zasodimitshiin. Ei, sanokaa mitä tahdotte, tässä piilee jotakin _erinäistä_...
Ja Dwukrajew nosti paljo-merkitsevästi etusormensa ylös.
Vielä suurempi oli hämminki upseerien leirissä, kun vähää ennen rekryyttien saapumista Zasodimitshiin rykmentin päällikölle tuli kauppaneuvos Semjon Silytsh Gwozdilinilta kirje, jossa isä pyysi lupaa saada lähettää pojalle rykmentin kanslian kautta 250 ruplaa kuukaudessa, kuin myöskin, että hän päällikölle itselleen saisi jättää 5,000 ruplaa äskettäin valmistuneen rykmentin kirkon kaunistamiseksi.
-- Näkyy siis, ettei hän ole isän kanssa riidassa! päättivät upseerit. -- Eikä isäkään siis ollenkaan ole semmoinen sika, kuin hänestä on puhuttu. Mutta mitä se sitten on? Kuinka se on ymmärrettävä? Tämähän on ensimäinen tapaus koko meidän rykmentin historiassa!
-- Olkoon kuinka tahansa, herrat! puhui paljon-merkitsevästi kuten ennenkin Dwukrajew: -- minä pidän sittenkin kiinni entisestä mielipiteestäni...
-- Mitä te sitte arvelette? Olisi hauska tietää? sanoa äsähti Fliege, käyden tarkkaavaiseksi ja katsoen aliratsumestaria silmiin.
-- _Agitaattori_, lausui Dwukrajew juhlallisesti: -- vieläpä hyvin vaarallinen... Mutta joutukoonpas hän minun eskadroonaani -- niin minä hänet heti otan isällisiin kouriin!
Kukaan ei sanonut Dwukrajewille vastaan, ja niin muodostui mielipide sotamies Iwan Gwozdilinista ylimalkain sanoen jokseenkin kieroksi ja nurjaksi.
Kun sitten kaikkien näitten juttujen jälkeen Iwan Semjonowitsh muiden rekryyttien joukossa saapui rykmenttiin, niin ei upseeristo pariin päivään voinut rauhoittua. Kaikki upseerit kävivät vuorostaan kuka minkin tekosyyn nojalla siinä kasarmissa, minne rekryytit oli sijoitettu, katsellakseen miljoneeri-sotamiestä. He näkivät edessään jokseenkin laihan keskikokoisen valkoverisen nuorukaisen, silmät siniset ja hiukan miettiväiset, viikset tuskin orastavat. Hän ei juuri minkään puolesta eronnut eikä tahtonutkaan erota muista rekryyteistä; turkistakkinsa vain keveltyi paremmin hänen ruumiilleen kuin muilla, ja saappaat olivat jalan mukaiset.
Upseereista ennätti muudan, Jumala tiesi mitä tietä, saada joitakin yksityistietoja hankituksi Iwan Semjonowitshin entisestä elämästä. Tuli tiedoksi, että hän oli päättänyt lyseon oppikurssin, oli sen jälkeen toiminut kyläkoulun opettajana, ja kersantin kysymykseen, miksi hän oli astunut palvelukseen arvan nojalla, käyttämättä hyväkseen oikeuksiaan, hän vastasi:
-- Minun tekee mieli palvella sotamiehenä...
Kaiken tämän jälkeen ei kukaan halunnut ottaa Gwozdilinia edesvastuulleen; vieläpä kaikki olivat iloisetkin, kun hän aivan sattumalta joutui juuri Dwukrajewin eskadroonaan, ja Dwukrajew ryhtyi suurimmalla innolla harjoittamaan tätä kummallista rekryyttiä ryhtiin.
Arvoisa aliratsumestari kuului niihin lyhytjärkisiin ihmisiin, joita syystä nimitetään "visapäiksi". Ollen perin rehellinen, täsmällinen ja toimekas sekä rintamapalveluksen kaikkiin yksityisseikkoihin tarkoin perehtynyt -- oli hän verraton etevänä upseerina. Hänen ainoa heikkoutensa, jonka kaikki tiesivät, oli hänen mieltymyksensä kauniimpaan sukupuoleen, josta Dwukrajew oli tottunut saamaan helppoja ja nopeita voittoja... Mutta paitsi tätä heikkoutta oli Dwukrajewissa vielä toinenkin hyvin arveluttava vika. Jos hän näet, paitsi sitä mihin palveluksessa esiintyvät muodollisuudet ja sotalain pykälät velvottivat, omin miettein johtui johonkin vakaumukseen tai omisti jonkun näkökohdan, jota hän nimitti "prinssiipiksi", niin oli aivan mahdotonta saada häntä millään keinoin tästä "prinssiipistään" luopumaan. Sitä hän alkoi kaikille saarnata ja tyrkyttää, kiusasi sillä kaikkia aivan viime mahdollisuuteen saakka ja saavutti vihdoin sen, ettei kukaan viitsinyt väittää hänen "prinssiippiään" vastaan eikä riidellä hänen kanssaan. Ja silloin Dwukrajew oli riemastuksissaan: hän oli nimittäin vahvasti vakuutettu, ettei ainoastaan hänen "prinssiippinsä" ollut vastustamatonta totuutta, vaan että hän kukistamattoman logiikkansa ja hienon dialektiikkansa avulla oli pakottanut kaikkia sen pätevyyttä tunnustamaan.
Iwan Semjonowitsh, joka jo ennen saapumistaan oli tuntunut Dwukrajewista "epäiltävältä", kiihdytti eskadroonaan jouduttuaan yhä suuremmaksi aliratsumestarin vihan itseään kohtaan. Hän näytti Dwukrajewista sekä jurolta että ynseältä. Dwukrajewin oli sekä outoa että kiusallista nähdä, ettei Gwozdilin koskaan mitään pyytänyt, ei kertaakaan ollut saattanut hänelle puuhia vapautus- tai helpotus- anomuksillaan, ja näitä tämmöisiä puuhia Dwukrajew häneltä juuri odottikin, olipa päättänyt olla häntä kohtaan jalomielinenkin... Ja päästettyään näin aiheettomasti vihansa valloilleen Gwozdilinia kohtaan, Dwukrajew päätti ruveta pitämään häntä tarkasti silmällä, ja toisti järjestelmällisesti joka päivä kersantille aina samat kysymykset:
-- Mitenkä Gwozdilin käyttäytyy?
-- Hyvin, herra aliratsumestari.
-- Saako hän paljon kirjeitä?
-- Ei. Hän ei ole vielä saanut yhtään.
-- Entä tuleeko hänelle paketteja postissa?
-- Ei tule. Tähän saakka ei ainoatakaan.
-- Hm! Katso että pidät häntä tarkemmalla. Muuten tulet itse vastaamaan.
-- Kuten käskette, herra aliratsumestari.
Mutta huolimatta näistä ankarista käskyistä, ei kersantilla ollut muuta ilmoitettavana aliratsumestarille, kuin että Gwozdilin kaikin puolin käyttäytyy hyvin, ei kieltäydy mitään tekemästä, vaan täyttää kaikki mitä käsketään.
-- Käykö hän ulkona kasarmista?
-- Pari kertaa on hän pyytänyt päästä metsästämään, herra aliratsumestari.
-- Ilman minun luvattani et saa päästää.
-- Kuten käskette, herra aliratsumestari.
-- Lukeeko hän kirjoja kasarmissa?
-- Lukee. Enimmästään uskonnollisia.
-- Pidä vaaria hänestä. Hm! Ettei jotakin tapahtuisi... Muuten vastaat...
-- Kuten käskette, herra aliratsumestari.
Aika kului, vaan Gwozdilinin käytös oli aina moitteeton kersantin ilmoituksen mukaan. Dwukrajewin juohtui viimein päähän se ajatus, että Gwozdilin antaa lahjuksia kersantille, juottaa sotamiehiä, ja että sotamiehet sen takia tekevät kaikki työt hänen edestään, ja kersantti aina vaan ilmoittaa hänestä samaa.
"Hyvinkin mahdollista, hänhän veitikka saa 250 ruplaa kuukaudessa käsirahoja. Tiesi mitä kaikkea hän niillä voi saada aikaan!" tuumi Dwukrajew ja huusi samassa:
-- Hei! Kutsukaa kersantti tänne!
Kersantti ilmestyi paikalla ikäänkuin maasta yleten.
-- Sinä et pidä lukua mistään... Et tiedä mitä nenäsi edessä tapahtuu!
Kersantti oli vaiti ja seisoi asennossa, odottaen mitä tuleva oli.
-- Gwozdilin juopottelee sotamiesten kera... Juottaa sotamiehiä! Häh? Sano suoraan -- älä mutkittele yhtään!
-- Ei, herra aliratsumestari. Gwozdilin ei nauti mitään, ja sotamiehille ei hän pane tippaakaan.
-- No tuota, paljonko sinä saat kuukaudessa siitä, että peität hänen vikojaan?
-- Sitä ei ole tapahtunut, herra aliratsumestari. Minä en ole ottanut häneltä mitään; eikä hän itsekään pidä rahoja käsillä. Rahoistaan on hän viiden kuukauden ajalla kaikkiaan ottanut minulta 30 ruplaa, vaikka niitä on minun tallessani enemmän kuin tuhatta.
"Mahdotonta!" välähti Dwukrajewin päässä. Hän väänteli viiksiään, asteli kammarissaan kädet selän takana, ja seisahtui kersantin eteen.
-- Määräätkö häntä useinkin työhön?
-- Kyllä. Vuoron jälkeen...
-- Ilmoita joka kerta minulle, milloin hänet määräät.
-- Niinkuin käskette, herra aliratsumestari.