Part 2

-- Kiitos, veliseni, sanoi Holstshow tyynesti: -- Huomaan, ettet sinä miljoonamiehistä, kultasäkeistä, ole huonompi muita... Et yhtään huonompi! Kuinkasta: vanhan ystäväsi miten otit vastaan! Miten herttaisesti kohtelit! Suojiisi kutsut asumaan -- ja tointa olet valmis antamaan, ja lämpimän nurkan lupaat varata... Kiitos, vanha ystävä ja veli, kiitos! Suokoon Jumala sinulle terveyttä! Mutta minä en apuasi tarvitse, Luojan kiitos! Minä, veliseni, olen onnellisempi sinua!...

-- No tuota, millä tavoin -- onnellisempi? kysyi Gwozdilin hieman epäluuloisesti, huulilla hämmästynyt hymy. -- Vai oletko rikkaampi minua, oletko tehnyt vielä parempia asioita, vielä laajemman apajan virittänyt kuin minä?

-- Ho-hoo, veli! Sinä olet kynsin hampain kiinni miljooneissa, huoneesi ja aittasi olet läjännyt uppotäyteen ja luulet, että raha on kaikki kaikessa, että se vain on valoakin, mikä ikkunasta tulee! Mutta siinä olen minä onnellisempi sinua, että minulla ei ole minkäänlaisia asioita, ei kammareita eikä kartanoita! Kaikki olen jättänyt -- luovuttanut lapsille -- ja nyt kuten näet, olen vapaa kuin taivaan lintu...

Gwozdilin katsoi ihmeissään, jopa ankarastikin Holstshowiin.

-- Mitä kummia, veli? Mikä sinä oikein olet miehiäsi? Sinullahan oli liike, sanoivat, eikä pienen pieni ollutkaan -- ja olet jättänyt sen... Ja itse nyt toimetonna maleksit...

-- Kas niin, siinä juuri puhuivat miljoonat sinusta! Semmoinen oli äänikin mahtava! _Mikä sinä, muka, olet miehiäsi?_ Etköhän vaan, muka, pyri meidän verraksemme?... Ei! Nyt et osannut naulan kantaan, ystäväni! Sanon sinulle suoraan: maailman huolet alkavat rasittaa, aina rahoja, aina syntiä, ja oikeudenkäyntiä, ja riitaa, ja eripuraisuutta, -- et jouda edes kirkkoon, et ristinmerkkiä rintaasi tekemään... Lakkaamatta vain hyörit, ja hääräät, ja vehkeilet lähimäistäsi vastaan, ja pyrit hänen vahingostaan hyötymään... Thyi! Mutta sielusi autuutta ei ole aikaa ajatella!... Ja sielussa on tuska, se kaipaa Jumalan valkeutta ja Jumalan sanaa... Tämmöinen himo on syttynyt sieluuni...

Holstshow pysähtyi hetkeksi ikäänkuin huoahtaakseen, sitten lisäsi lyhyesti:

-- Kaikki vekselit ja kaikki asiapaperit kokosin ja työnsin uuniin! Kauppaliikkeen luovutin pojille... Itse otin sauvan käteen ja lähdin maailmalle...

-- Mitä, etkö pitäne mieltä luostariin hakemaan pelastusta? kysyi ivallisesti hymyillen Gwozdilin, jonka povessa väkisten oli herännyt jokin vihamielinen tunne.

-- En minä luostariin! Maailman turhuus elää yhtäläisesti luostarin muurienkin sisäpuolella, sanoi Holstshow tyynesti. -- Minä matkustin kotikylääni Twerin läheisyydessä, ostin sieltä puolen tesettiä maata ja tupahökkelin -- kyllä se minut elättää (jos lapset jotakin lähettävät, niin kiitos heille siitä!...) Niin minä nyt elän... On vapaata ja vilpoista!...

Gwozdilin kavahti yhtäkkiä seisoalleen ja rupesi suurin askelin mittelemään huoneen lattiata edestakasin.

-- Juuri semmoiset... anna Jumala anteeksi... kuin sinä... Juuri semmoiset ovat minunkin poikani saattaneet pois tolaltaan! Jumalan pelossa häntä kasvatin, niin hän tiesi mistä lienee ajanut päähänsä kaikellaista hullutusta! Yhtäläinen viraton kuojus on... kuin sinäkin! Minä haastan hänelle asiata, niin hän minulle vain sielusta horisee!... Hornan tuuttiin joutaisitte kaikki uskonnollisine arveluinenne ja pelkoinenne!... Eivät osaa käsittää, että onhan se meissäkin sielu, eikä vain paljasta höyryä; että pidämmehän mekin Jumalan mielessämme... Ja onhan kaikella sitä paitsi oma aikansa, Terjosha ystävä! Aikansa on tehtävillä niinkuin Jumala-ajatuksillakin... Käsitähän sinä!...

-- Olen minä, veli, tuota virttä monasti ennen kuullut. Enkä vain kuullut, olen itsekin vetänyt! sanoi Holstshow surulloisesti hymyillen. -- Mutta sepä se juuri onkin, että tuo virsi ei ole muuta kuin petosta. Kun oikein hautaudut rahoihin ja vaivut asioihin, niin saat ehkä hätimiten Jumalalle kynttilän pannuksi tai kaikessa kiireessä ristinmerkin tehdyksi rintaasi -- niinkuin suorittaisit välttämättömän tullimaksun -- ja lähde sitte taas juoksemaan voittojen perään... Ja sillä tavoin yhä enemmän saastut, hengen turtumus tulee niin suureksi, että ajattelet: no, rahalla saan kaikki, ostan kaikki... Mutta sepä se temppu onkin, veliseni, että maailmassa on semmoistakin, mitä et saa ostetuksi edes _rahallakaan_.

Gwozdilin polkasi harmistuneena jalkaansa ja asteli vielä kiivaammin huoneessa. Holstshowin sanoista kuuli hän poikansa Iwanin äänen; keskustelu ystävän kanssa muistutti hänelle Iwanin kanssa tapahtuneita loppumattomia väittelyjä, jotka olivat päättyneet riitaan ja eripuraisuuteen.

-- _Ei rahallakaan! Ei rahallakaan!_ sanoi Gwozdilin melkein tiuskaten ja asteli kabinetin päästä toiseen ja pysähtyi aika-ajoin Holstshowin eteen. -- Oletpa nyt keksinyt sanat lohduksesi! Mutta silmäilepä ympärillesi: kaikki on myytävänä, kaikki on ostettavissa, kaikki ovat villissä rahan perään! Rahatta ei päästä askeltakaan! Ja siksi toiseksi: saavatko rahat yksistään pahaa aikaan? Rahoillahan ruokimme kerjäläisiä, ja holhoomme orpoja, ja rakennamme kirkkoja -- emmehän yksinomaan vain belsebubia palvele sillä, että kartutamme kopekoita...

-- No, veliseni, sinun puheesi mukaan ei ihminen saane rahatta sieluaankaan pelastetuksi! keskeytti Holstshow hänet tyynesti.

-- Mutta kuule mitä minä sanon! jatkoi Gwozdilin mahtavasti ja tuimasti. -- Laiskureita on tätä nykyä kosolta olemassa, kaikki he tuomitsevat ja laittavat, mutta kukaan ei tahdo työtä tehdä. Pitävät suurta porua sielusta, mutta itse kiipeävät uunin päälle loikomaan... He-hee, veli! Antaisitte toisten olla rauhassa sieluinenne! Tässä saat ahkeroida ja puuhata sen minkä voimat sietävät, koetat liikettä kehittää suurempaan laajuuteen ja kukoistukseen, eikä sitte ole ketään, kelle sen jättäisit, kun poikasi kuuntelee tuommoisia omaa etuansa katsomattomia! Joutaisitte olla maan raossa!

Holstshow nousi paikaltaan ja ojensi hymyillen Gwozdilinille kätensä.

-- Siinäpä se! Ja vielä pyysit taloosi asumaan! Tiesinhän minä, ettei meistä ole saman katon alla olijoiksi... Hyvästi, ystäväiseni!

-- Kuule, kuule! Mihin sinä aiot? hätämystyi Semjon Silytsh, huomattuaan liikoja puhuneensa. -- Enhän minä ollenkaan sinua tarkoittanut... Jää tänne, veli!

-- Ei, ystävä hyvä! Älä koeta pidättää, et minua hempeillä sanoilla voita semminkään! Kiitos kestiystävällisyydestä! Jo tästä nyt pitää kömpiä omaan nurkkaan... Siellä on minulla niin mukava! Pistäyhän katsomassa!

-- Kuinka, etkö aio enää talossakaan käydä? Otat jäähyväiset...

-- Kunpa tietäisi! Ehkä vielä tulen käymään! Minähän olen vapaa lintunen... Tuumailin vähän lähteä pyhiinvaellukselle Solowein luostariin... Mutta nyt tahtovat lähettää minua rahankeräykselle kirkkoa varten...

--- Kuinka? Ja sinä... sinä, rikas kauppias, maan-asujain, lähdet likaa sorkkimaan, kerjäämään kopekoita kirkkoa varten... Mitä ajattelet, Terjosha, oletko löyhkäpäiseksi tulemassa! Jää tänne! Minä maksan sinulle kerrassa koko keräyssumman, vuodeksi eteenpäin maksan!

-- Älähän kiirehdi, miljoonamies! Älä tuppaa itseäsi minne ei kysytä... Lesken ropo on kalliimpi sinun ruplaasi Jumalan edessä! Ja keräystäni, ja tahtoani, et niitäkään, veli, rahalla osta.

Ja ääneti puristaen Gwozdilinin kättä lähti hän huoneesta.

Semjon Silytsh katsoi hänen jälkeensä ja lausui vihoissaan:

-- Pyhimys! Ihan hiuskarvalleen sama kuin minun poika nappulani -- Iwan Semjonowitsh! Sopisi sitoa samaan nuoraan, ja...

Hän ei lopettanut lausetta; painoi sähkökellon nappulaa ja käski ajaa vaunut esiin.

III.

Nuorin ja enimmin rakastettu Gwozdilinin pojista oli Iwan Semjonowitsh, mutta huolimatta siitä oli hän viime kuluneina kolmena neljänä vuotena joutunut isän kanssa varsin kummallisiin, melkeinpä vihamielisiin väleihin.

Viikko Iwan Semjonowitshin syntymisen jälkeen kuoli Semjon Silytshin vaimo lapsivuodekuumeeseen, ja isän oli pakko hoitaa ja kasvattaa poikaa ilman äitiä. Kenties nuorin poika juuri siksi tulikin isälle niin rakkaaksi, ettei hän säälinyt mitään Vanjushan kasvattamiseksi ja kehittämiseksi. Kaikista huolista ja hellästä hoidosta huolimatta lapsesta kumminkin tuli heikko ja kivulias, kalpea ja rumamuotoinen, ja useinkin isä, pelko sydämessä, sai varoa hänen henkensä ja terveytensä puolesta... Myöhään alotti hän koulunkäynnin, mutta oppi uutterasti, tajuten helposti opittavansa, istuen yökaudet kirjojen ääressä ja unhottaen lukiessaan kaikki. Isä ei voinut kyllin ihailla Vanjaansa. Niinä vuosina, jolloin kahta vanhempaa veljeä melkein väkipakolla täytyi saattaa oppimaan, ei Vanjan halu ollut muuhun kuin lukemiseen; hän ei jättänyt opettajia rauhaan kysymyksiltään ja hämmästytti heitä erinomaisella muistillaan ja ahkeruudellaan... Ikäänkuin leikkiä tehden valmistausi hän klassillisen lyseon viidenteen luokkaan, yhtä helposti suoritti hän siinä täydellisen oppijakson, ilman että hänen kertaakaan kuultiin valittavan vanhojen kielien oppimisen vaikeutta.

Myöskään isä ei voinut kyllin iloita Vanjan puolesta vielä siitäkin syystä, että lyseon kahdessa viimeisessä luokassa vanhemmat veljet jo viftailivat, lainasivat syrjästä rahoja ja kirjoittivat vekselien alle; mutta Vanja se ei koskaan liikkunut jalallaan ulkona, taskurahojaankaan ei tiennyt edes minne panna... "Siitä se minulle kasvaa vanhojen päivien ilo! Tulee säästeliäs isäntä!" tuumaili Gwozdilin, hykertäen itsetyytyväisesti kämmeniään.

Yksi seikka ei vain miellyttänyt isää: pojasta tuli synkkäluontoinen, yksitotinen, lemmetön -- melkeinpä juro. Yksin hän tavallisesti kuljeksi puutarhassa, omia mietteitään hautoen. Mutta isä koetti selittää tätä omalla tavallaan:

-- Se on niin totinen se meidän Iwan Semjonytsh! oli hänellä tapana puhua ystävilleen. -- Vanhin ja keskimäinen vakaantuivat vasta myöhään; mutta tälle lähti äsken seitsemästoista vuosi, ja hän on jo sekä oppinut että toimeen pystyvä. Tästä minä oikein saan apumiehen!

Ja siltä näytti, niinkuin Semjon Silytshin otaksumisien olisi ollut määrä hyvinkin pian toteutua, sillä lopetettuaan tutkinnot lyseossa ja saatuaan päästötodistuksen, Iwan Semjonytsh tuli isän luo ja ilmoitti, että hän ei aio mennä yliopistoon, vaan tahtoo nyt jo antautua toimeen.

-- Toimeen? Voi sua kyyhkyläispoikaa... Katsos mimmoinen! Toimeen tahtoo antautua? puheli isä iloisena. -- Sen sijaan, että muut tuolla iällä saavat päähänsä kaikellaista joutavaa -- ryypyt ja liepeet -- niin sinua haluttaa toimeen! Aika poika; kunnia sinulle!

Mutta poika silmäsi isäänsä hieman eriskummaisesti ja epämääräisesti, ikäänkuin olisi hämmästellyt sanoa sitä, mitä ajatteli.

-- Mutta, isä... minä en huolisi sinun toimeesi ruveta, vaan antautuisin _omalle_ alalleni... Olen sen jo ajatellut itselleni valmiiksi.

-- Omalle! Ha-ha-ha! Taaskin aika poika! Nuori mutta ennen ikäänsä kypsynyt... Mitäs, jos lienet joutavaakin ajatellut, kunhan on jotakin uutta -- niin ehkä se menee... Meikäläisen varoilla on kaikki mahdollista...

-- Ei siihen varojakaan tarvita... Kysytään vain hyvää tahtoa...

-- Kuinka? Ei tarvita varoja? kysyi isä jo vakavana. -- Toimi, johon ei varoja kysytä?... Jo, jo poikaseni, tämä on jotakin eriskummaista.

Vanja joutui hämille, vaikeni, ja yhtäkkiä, ikäänkuin kooten kaikki voimansa, virkkoi nopeasti:

-- Minun tekee mieli vankilan palvelukseen -- hoitamaan kovaosaisia.

Semjon Silytsh katsoi poikaan silmät suurina ja kysyi viimein:

-- Oletko vallan terve, poika?

Vanja katsoi vaieten alaspäin.

-- Minä kysyn, poika, oletko ihan terve? Puhut kuin pökkelön päästä. Thyi! Tuleehan sinun ymmärtää, että isäsi on miljoonanomistaja! Kaupungissa tahi pörssissä, -- joka paikassa on minulla arvoa! Ja sinä, minun poikani, menisit häpäisemään minua antautumalla vankilan palvelukseen... Mitä sinulla on siellä tekemistä! Etkö ole pakkotyöläisiä nähnyt? Ei ensinkään, niin kauan kuin minä elän, ei siitä tule mitään!

Vanja ei puhunut sanaakaan, ei vastustanut isäänsä, vaan vetäytyi omaan kammioonsa. Sinne hän sulkeutui ja lueskeli yhtä mittaa joitakin kirjoitettuja vihkoja... Isä tuosta tuumailemaan: -- jopa leppyi poika, vanhaa, vahvaa polkua lähtee hänkin käymään...

Mutta vaikka ulkona oli helle, näki isä Vanjan istuvan pöytänsä yli kumartuneena ja kirjoittavan jotakin aina tuonne myöhään yöhön... Semjon Silytsh ei enää malttanut, vaan astui hänen luokseen kammariin.

-- Mitä sinä täällä puuhaat, poika, mitä sinä yhtämittaa kirjoitat? Ilma on herttainen, hevoset kuluttavat suotten kauraa tallissa, kuskit ovat lihavuuteen pakahtua, -- vaikka lähtisit Sokolnikiin ajelemaan, hankkimaan itsellesi huvia!

-- Ei, isä kulta, minä en rakasta juoksijoillanne ajaa, istun mieluummin kotona.

-- Mutta jos matkustaisit jonnekin! Ettet aina istuisi sisässä... Vai onko Matti kukkarossa.

-- Ei, minulla on vielä viime kuukaudelta tähteenä... Ja sitä paitsi onhan minun hauska kirjojenkin ääressä. Minnekä minun pitäisi matkustaa?

Isä viittaa kädellään ja lähtee pois.

Aikansa lueskeltuaan kirjoja, Vanja yhtäkkiä rupesi joka päivä käymään Gwozdilinin sairashuoneessa.

"Mitä kummia?" ajatteli isä. "Senkö tekeminen hänellä on sairashuoneessa joka päivä? Eikö vain liene yhtynyt johonkin hienohelmaan?... Siellä niitä tapaa olla huimapäitä... Mutta asia on vasta alullaan -- ei tee mitään!"

Mutta kummoinenpa oli isän hämmästys, kun Iwan Semjonytsh alulla elokuuta tuli isän luo ja pyysi:

-- Saisinko minä, isä, ottaa osaa välskärikursseihin? Minä olen valmistautunut tutkintoon.

-- Mitä uutta se taas on? Pelkäähän sinä Jumalaa, Vanitshka! Mikä tarve sinut pakottaa tuohon komppaniaan yhtymään?

-- Minä niin mielelläni tahtoisin vaalia sairaita... Tahtoisin olla heille hyödyksi.

-- Niin lue itsesi tohtoriksi! Mikäs sen parempaa? Semmoisella todistuksella kuin sinun, on tie kaikkialla avoinna edessäsi... Muutenhan katsoisivat kaikki jo kummaksi --- sinä, meikäläisen varoissa ja -- välskärinä. Johan joutuisin siitä ystävieni pilkan alaiseksi.

Wanitshka koetti jos jollakin tavalla saada isä taivutetuksi; mutta Semjon Silytsh pysyi järkähtymättä päätöksessään, eikä luvannut.

Entistä synkemmäksi kävi Iwan Semjonytshin mieli, ja hän sulkeutui taas kammioonsa: penkoi yhä kirjojaan ja kirjoitteli. Miten lienee sitten kerran ollut, ettei isä voinut enää pitäytyä, vaan pojan poissa ollessa astui hänen kammariinsa ja katsahti vihkoon, joka oli pöydällä. Päiväkirjan avatulta sivulta luki hän seuraavaa:

"Vihaan rikkautta... Vihaan komeutta ja loistoa... Miksikä tämä suunnattomien pääomien kasautuminen yksiin käsiin? Miksikä kaikki tämä, mikä synnyttää pahennusta köyhissä, herättää heissä vihaa ja kateutta ja pakottaa heidät nöyryytyksiin rikkaiden edessä?... Miksikä minulle nämä rahat, kun minä en niitä tarvitse, en välitä niistä, kun itsekin voin ansaita kaikki mitä tarvitsen? Ollapa minulla valta..."

Samassa kuului käytävässä askelia, ja pantuaan kiireesti vihkon kiinni, Semjon Silytsh kiiruhti ulos kammarista.

"Vai semmoista se onkin hänen päänsä täynnä!" ajatteli hän sittemmin useasti ja päätti, että Vanja on pikemmin saatava kiintymään johonkin tositoimeen; muuten on tietymätöntä mitä tyhmyyksiä hän ikävissään vielä saattaa ruveta ajattelemaan.

Noin pari kuukautta tämän jälkeen Iwan Semjonytsh tuli isänsä tykö ja ilmoitti, että hän haluaa antautua kyläkoulun opettajaksi ja aikoo perustaa sellaisen koulun Neljubowo-kylään, noin viisikymmentä virstaa Moskovasta.

Tällä kertaa ei Semjon Silytsh asettunut vastahankaan -- vaan, tukahuttaen mielipahansa, antoi suostumuksensa! Minkä sille mahtoi! Pitihän jollakin tavoin kokea varjella poikaa... Ja ilo välähti Iwan Semjonowitshin kasvoille: hän syleili ja suuteli isäänsä ja hän aivankuin elpyi. Jo toisena päivänä rupesi hommaamaan koululle lupaa. Sen saatuaan pyysi isältä rahoja, osti kirjoja ja koulutarpeita ja matkusti Moskovasta maan sydämeen talvisesongin ja talvihuvitusten vilkkaimmillaan ollessa.

Siitä asti oleskeli Iwan Semjonowitsh kaksi vuotta melkein yhtä mittaa Neljubowossa ja mieltyi suuresti maaseutuun ja kansaan. Asuntona oli hänellä talonpoikaistupa, mutta koulun oli hän varustanut komeaksi ja mukavaksi, ja seurakunnan kirkon kaunistamiseksi oli hän uhrannut paljo. Itse hän opetti, ja itse hän paransi kaikkia, jotka tulivat hänen luokseen apua pyytämään, ja rahansa hän jakoi niin tarkoin, että hänen ensi kertaa täytyi pyytää isältään palkanlisäystä, rupesipa palkkaansa ottamaan jo etukäteenkin.

Toisen vuoden lopussa, tullessaan isänsä luo käymään, Iwan Semjonowitsh isän mielestä oli terveemmän ja iloisemman näköinen, ja hän kertoi halusta itse, miten oli lapsia opettanut, miten oli lukuhaluisille maalaisukoille kirjoja jaellut, miten oli pannut leikkejä toimeen maalaispoikien kanssa, miten oli opetellut heille köörilaulua.

Tällä käynnillään poika sai nimipäivälahjaksi Gwozdiliniltä vastaanottaa sotapalveluksesta vapauttavan rekryyttitodistuksen, jota antaessaan isä lausui:

-- Poikani, sinun on tulevana vuotena mentävä arvannostoon... Niin tästä saat todistuksen, samallaisen kuin vanhemmat veljesikin ovat saaneet. Jatka edelleen tointasi, koska se sinua miellyttää.

Iwan Semjonowitsh ei puhunut sanaakaan; kiitti isäänsä, otti todistuksen ja kätki sen lompakkoonsa. Kohta sen jälkeen matkusti hän maaseudulle takasin ja hoiti opettajantointa uutterasti vielä yhden vuoden.

"Kas niin", tuumi Semjon Silytsh, "nyt on aika ottaa Wanitshkan kohtalo päätettäväksi... Nuorukaisella on jo kahdeskymmenes vuosi täyttymässä... Leikkiminen koulun kanssa on jo kyllin kauan kestänyt... Nyt se saa piisata!"

Ja todellakin. Päätettyään jättää pojan hoitoon osan Moskovan asioistaan, Gwozdilin rupesi yksin ajoin katsomaan hänelle morsianta, kiinnittääkseen hänet lopullisesti Moskovaan. Heti kun Iwan Semjonowitsh oli saapunut kesälomalle Neljubowosta, isä ryhtyi tuumaansa käsiksi:

-- Et kai sinä nyt enää mene jatkamaan sitä koulunpitoasi? tuumi hän.

-- En. Niin minä olen itsekin ajatellut, etten mene, vastasi Iwan Semjonowitsh. -- Olen jo onnistunut saamaan sinne sopivan opettajan.

-- Tuommoinen huomaavaisuus on minulle mieleen! virkkoi Semjon Silytsh itsetyytyväisesti pojalle. Olet tullut käsittämään, että sellaisista leikeistä on jo aika luopua ja että on koetettava perehtyä isän asioihin. Eikä isäsikään tällä välin ole tiedotonna torkkunut: olen katsonut sinulle morsiamen.

Iwan Semjonowitshin muoto meni yhtäkkiä synkäksi.

-- Turhaan kiitätte huomaavaisuuttani... Minä en ymmärrä _teitä_, ettekä te ymmärtäneet _minua_.

-- Kuinka en ymmärtänyt? Vai luuletko, että isäsi alkaa käydä vanhuuttaan höperöksi?... Ymmärrän hyvinkin, että koulutyö on alkanut sinua ikävystyttää ja että olet ajatellut luopua siitä!

-- Ei, isä, ei ensinkään niin! Nämä kolme vuotta, jotka olin opettajan toimessa, ovat minusta elämäni onnellisimmat vuodet... Enkä olisi kouluani jättänyt ollenkaan, ellei olisi asevelvollisuus suoritettavana. Minun on tänä vuonna mentävä sotapalvelukseen.

-- Mitenkä sotapalvelukseen? kysyi Gwozdilin harmistuneesti. -- Mitä sinä loriset? Vai oletko unhottanut kuitin?

-- En ole unhottanut; mutta asia on niin, että sitä kuittia ei minulla ole ollut enää kaukaan aikaan.

-- Ku...uinka? Eikö ole? Missä se sitten on?... Hävinnytkö?... Varastettu!... Vai oletko myynyt?

-- En. Annoin sen ilmaiseksi eräälle talonpoikaisystävälleni. Hänen poikansa...

-- Mitä sanot? Kuinka sinä uskalsit?... Kenenkä luvalla sinä!? Talonpojan moukalle antoi todistuksen! Tiedäthän että se maksoi viisituhatta ruplaa...

-- Mistä sinä olet vihoissasi, isä? lausui Iwan Semjonowitsh tyynesti. -- Sinähän lahjoitit sen minulle... Se oli minun _omani_ -- olihan minulla valta tehdä sen kanssa mitä halusin. Talonpoika tarvitsi sitä enemmän, hänen poikansahan oli työmies!

Semjon Silytsh vaipui nojatuolille ja, tukahduttaen vihaansa, lausui hampaitten välitse:

-- Ei! Sekamölö sinä olet! Siitä ei päästä mihinkään -- sekamölö!

Iwan Semjonowitsh ei vastannut halaistua sanaa.

-- Mutta oli miten oli! Mikä kuormasta putoo, se on mennyttä! Minä hankin toisen todistuksen -- maksan vaikka kymmenen tuhatta... Mutta palvelemaan en päästä sinua! Tarvitaan sinua täälläkin.

-- Kyllä minä menen sentään palvelemaan, jos vain satun nostamaan arvan! lausui Iwan Semjonowitsh päättävästi. -- Koska toiset suorittavat asevelvollisuuttaan, niin tahdon minäkin suorittaa.

Semjon Silytsh kavahti ylös, polki jalkojaan, vapisi, kävi vaaleaksi, huusi, pauhasi, pyysi ja uhkasi -- jopa rukoilikin. Mutta viimein hän näki, ettei millään saanut pojan itsepintaisuutta murretuksi.

Kolme kuukautta peräkanaa Gwozdilin harva se päivä kinasteli Iwan Semjonowitshin kanssa, osotti hänelle, että palvelukseen meneminen on heidän varoissaan olevan miehen puolelta sulaa hulluutta, järjettömyyttä. Että palvelusta suorittamattakin voi tuottaa hyötyä "sellaisen kapitaalin omistajana". "Jos haluat, niin rakenna vaivaistaloja ja sairashuoneita! Kerää ympärillesi köyhiä ja kodittomia minkä mielit... Annan sinulle täyden vapauden!" Mutta kauhukseen kuuli hän pojalta saman, minkä ennen salavihkaa oli lukenut hänen päiväkirjastaan:

-- Rikkaus minua vain rasittaa! Mitä minä sillä? Antakaa osuuteni vaikka huomispäivänä veljilleni, minä en virka sanaakaan... Sallikaa minun vain pitää vapauteni: kyllä minä itsekin osaan valita sydämeni halun mukaisen tehtävän.

Kovasti loukkaantuneena pojan itsepintaisuudesta Gwozdilin viimein heitti Herran hamaan kaikki; mutta hänessä kyti yhä se ajatus, että Iwan Semjonowitsh vielä luopuu päätöksensä toimeenpanosta. Mutta pahaksi onneksi hänen otaksumisensa eivät toteutuneet: poika tuli kaupungin kutsuntatoimistoon, nosti arvan, havaittiin sotapalvelukseen kelpaavaksi ja määrättiin kohta sen jälkeen alhaisena sotamiehenä astumaan N:n rakuunarykmenttiin.

Tämän kuultuaan isä kääntyi sairaaksi, ei tullut kolmeen päivään kabinetistaan ulos eikä päästänyt ketään puheilleen. Parisen viikon kuluttua hän jätti kylmästi jäähyväiset pojalleen, eikä edes mennyt asemalle häntä saattamaan.

IV.

Seuraavana päivänä Holstshowin käynnin jälkeen, -- Gwozdilinin hyväntekeväisyystoiminnan 25-vuotisena muistopäivänä, hänen rakentamansa turvakodin ja sairashuoneen salissa tapahtuneitten juhlatervehdysten ja vastaanottojen jälkeen, ja sittenkun oli syöty hyvinkin kolmen kelpo päivällisen veroinen aamiainen, juotu maljoja loppumattomiin sekä kuultu puheita, vieläpä juhlarunojakin, -- niin alkoi illansuussa vieraita tulvata taloon, noudattaen isännän kutsua tanssiaisiin ja illalliselle. Koko umpikatu oli juhlatulilla valaistu ja päästä päähän lipuilla kaunistettu, ja sen täyttivät tölmäilevät ihmisjoukot, jotka tungeksivat ei ainoastaan jalkakäytävillä, ei ainoastaan Gwozdilinin taloa ympäröivän ristikkoaidan luona, vaan keskellä katuakin. Väkijoukon ohi kiiti tavantakaa komeita vaunuja ja kaleskoita, gummiset pyöränkiskot pehmeästi poukuttaen, ja kylläisten, puhdasrotuisten juoksijain kaviot vonkeasti kauskaen.

-- Pois tieltä! kuului ehtimiseen korkeilta ajoistuimilta parrakasten kuskien jyleä huuto.

-- Onhan sanottu, ettei saa tuppautua keskelle katua! huusi sadannetta kertaa kaupunginosan poliisipäällikkö. -- Santarmi, sysää yleisö jalkakäytävälle... jolleivät lempeätä sanaa tottele.

-- No nähdä pitäisi vaikka toisella silmällä! viisastelee joukosta joku ryysymekko. -- Kerran on meidänkin kadulla juhla tämmöinen, sopii sanoa, yksinäinen laatuaan... Niin ei annettaisi vielä katsella!

-- Katsoppas! Katso! Kolmissa vaunuissa paljaita kenraaleja, tähtilöissä ja olkalipuissa niin että välkkää, -- sehän on vasta Gwozdilin!

-- Entäs tuossa, kun meni komeasti puettu rouva, päässä ihka elävä lintu -- ilmanen ihme!

-- Entäs tuota sitten! Karahutti ohi kaksi niin paksun pulskaa rouvasihmistä, luultenkin kauppiassäätyä, -- hohtokivet ne vaan loistivat. Taitaa se vaan pitää komeat paalit tän'iltana!

-- No eipä! Tuollaisia vieraita kun yhtyy, niin pitää ne olla paalitkin oikeata viisiä... Ei semmoista joukkoa paljaalle puurolle ja kaalikeitolle kutsuta!... He-he!

Ja paalit olivat todellakin "oikeata viisiä".