Part 1

EI RAHALLAKAAN

Kirj.

P. N. Polevoi

Suom.

Emil Mannstén

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.

I.

Erään Moskova-joelle antavan umpikadun varrella, lähellä vanhanaikuista kirkkoa heleän-vihreine kupoolineen ja avoimine, valkoisine kivitapulineen, oli sijansa saanut uhkea, avara ja korealaitteinen kauppiaantalo. Ylhäältä alas asti öljyvärillä maalattuna tähtää se kokonaisine peiliruutuineen umpikadulle, tiheiden sireeni-, orjanruusu- ja kuusamapensasten takaa, ympäröitynä vahvalla harkkorautaisella ristikkoaidalla. Uusimman koulun nerokas arkkitehti, joka ei ollut kaihtanut keinoja taloa rakentaessaan, oli suunnitelmansa toimeenpanossa turvautunut jos jommoisiinkin mielijohteisiin: katon maalannut ruudukkaiseksi valkoisella ja punaisella värillä, ja kahteen kohti asettanut jonkinlaisia yliskamareita tahi vahtitornin tapaisia, joissa oli terävähuippuiset katot ja koristelippuja, ja talon ympäri kulkevan karniisin tehnyt silatuista kaakeleista, ja lakkakaton paraatiportaitten päällä taivuttanut tynnyrin kuosiin, ja ulkoparvekkeet kyhännyt vahtitornien rintakäytävien tapaan -- sanalla sanoen, koettanut tarkasti noudattaa vallalla olevaa venäläistä rakennustapaa... Mutta sopii sanoa, että kaikki hänen puuhansa olivat melkein kuin hukkaan heitettyä työtä. Avara kaksikerroksinen talo häipyi kokonaan, hupeni aivan mitättömäksi ja huomaamattomaksi niitten äärettömien kolmikerroksisten aittojen ja varastohuoneiden, makasiinien ja kellariholvien rinnalla, jotka kolmittaisena kivivarustuksena ympäröivät sitä kolmelta taholta ja ikäänkuin painoivat sitä mahdottomalla suuruudellaan ja jykevällä rakenteellaan. Jo ensi silmäyksellä noihin korkeihin, jyrkästi viettäviin kattoihin, noihin tanakkoihin rautaoviin puudanpainavine lukkoineen, noihin paksuihin ikkunaristikkoihin, -- jokainen heti saattoi kuvailla mielessään, että noissa varastohuoneissa oli useammankin miljoonan ruplan arvosta tavaroita kasattuna; ja sitä arvelua vahvisti täydellisesti ainainen liike, joka varhaisesta aamusta iltaan asti vallitsi varastohuoneiden lähettyvillä. Kymmenittäin kuorma-ajureita ajoi lakkaamatta solakadulta kujanpuoleisesta portista varastopihaan, milloin ottaen, milloin purkaen makasiinien edustalla tynnyreitä, mattoja, laatikkoja, säkkejä ja pakkoja, ja pitkin päivää jyristen raskailla pyörillä umpikadun kivitystä vasten. Satojen äänien sorina ei koko päivänä hetkeksikään tauvonnut varastohuoneitten välissä, ja tuon sorinan keskeltä erottautuivat muita selvemmin kauppapalvelijain äänet, jotka ehtimiseen kiitivät makasiineista konttoriin ja takasin, milloin avaimia, milloin kuormakirjoja, milloin itse isännän suullisia käskyjä lennättäen. Mainitsimme isännän. -- Semjon Silytsh Gwozdilin oli kuuluisa moskovalainen kauppias ja arvoltaan kauppaneuvos.

Mutta huolimatta yhtämittaisesta tungoksesta, hyörinästä ja kiireestä, joka vallitsi makasiinien vaiheilla, huolimatta ainaisesta vilinästä, jossa kaiken kaltaiset ihmiset tungeksivat portailla Gwozdilinin konttorin ovella, missä puolen sataa kirjuria, konttoristia, palvelijaa, kassööriä ja kirjanpitäjää oli toimessa -- koko tässä äärettömässä taloudessa ja suuremmoisessa liikkeessä oli nähtävänä ankara järjestys ja säännöllisyys, oli tunnettavana jonkun ainoa väkevä, johtava käsi, oli kuultavana jonkun ainoa painava sana, jota paitsi kukaan ei rohjennut askeltakaan tehdä, ei rohjennut avainta lukossa vääntää. "Semjon Silytsh käski", sanoo konttoristi -- eikä kukaan uskaltanut vastustaa. "Semjon Silytsh ei suvainnut sen suhteen mitään käskeä" -- ja kaikki kärsivällisesti odottivat korkeinta määräystä.

Ja tämä Semjon Silytsh ei ole mikään bulvaani, ei mikään nukki, jonka kanssa kaupanhoitajat ja konttoristit menettelevät mielensä mukaan, -- Semjon Silytsh on elävä voima, jonka kanssa jokaisen on oltava tekemisissä. Hänen halunsa on ottaa selvä kaikesta, tarkastaa kaikkea, vakautua kaikesta omin silmin; ja kun "isännän" pitkä, ryhdikäs vartalo näyttäytyy konttorin portailla, lentävät yhtaikaa hatut kaikkien päästä, ja kaikille pihoille, aina uloimmille varastohuoneille saakka, leviää tuokiossa tieto siitä, että "_hän itse_" on tulossa ja että kaikkien on oltava varuillaan, sillä "_hän itse_" on kaikista asioista perillä, kaikki hän oivaltaa, ulottuupa hänen katseensa "väärältä syleltä maan sisäänkin". Semmoinen on _hän itse!_

Mutta nyt on jo viikon verran vierähtänyt, jona aikana _hän itse_ ei ole kertaakaan näyttäytynyt konttorin portailla. Hoetaan hänen valmistavan talossaan juhlia; puolet Moskovaa kuuluu vieraiksi kutsuvan ja yhä puuhailee ja koristelee, uusii ja maaluuttaa. Saliin on nikkareita ja verhoilijoita haettanut; puistikkoon vieville portaille rakennuttaa laajaa kammaria, jotta olisi "välkkiämpi" tila karkeloida -- ja kaikessa hän on itse ohjaajana, kaikessa itse valvojana... Ja niin on puuhissa kiinni, niin kiinni, ettei tänään, lauvantaipäivänä, jouda edes kerjäläistenkään luo mennä, jommoista poikkeusta ei kukaan muista tapahtuneen kahteenkymmeneen vuoteen.

Tuonne niitä on valkoiselle pihalle kokoontunut suunnaton joukko: koko pihan ovat anastaneet... Ja ketä kaikkia siinä onkaan tuossa kirjavassa pimeässä laumassa! Siinä vanha vakituinen kerjäläinen, joka kaiken ikänsä on mierolla kulkenut ja armopaloilla itsensä elättänyt; siinä satunnainen köyhä, joka kohtalon kovan iskun tähden on kerjäläiseksi joutunut; siinä juoppolalli, entinen mestari ja kelpo työmies, joka vähävähältä on mennyt alaspäin ja viimein yökodin vieraaksi päätynyt; siinä pääsemätön virkamiehen leski, joka on kuluttanut kaikkien virastojen ja kaikkien hyväntekeväisyystoimikuntien kynnyksiä, siksi että kohtalo on niin määrännyt, että hänen on tultava toimeen sillä kahden ruplan eläkkeellä, jonka hän kuukaudessa saa; siinä siivonnäköisiä, siististi puettuja eukkoja, mustat hilkut päässä, kantaen armottomia käsityölaukkuja, jotka kerjäämisellä ovat koonneet sievosia pääomia itselleen; siinä kalpeita, nääntyviä nuoria naisia, rintalapset käsivarsilla...

Ja kaikki seisovat ja odottavat, milloin Semjon Silytsh ilmestyy konttorin portaille, kahden kauppapalvelijan saattamana, ja alkaa säveän arvokkaasti jakelemaan almuja jokaiselle omasta kädestään, tarkasti silmäten eteentulevaa kerjäläisveljeä, ettei kenellekään vääryyttä tekisi tai jollekin toiselle kahdesti antaisi.

Häntä odottaessa kuuluu vilkasta, puoliääneen pidettyä puheen lopinaa hänestä kerjäläisten ja avunpyytäjäin joukosta.

-- Isämme ja hyväntekijämme! huokaa muudan äijä, yllään liasta kiiltävä mekko. -- Ken hyvänsä lauvantaisin tulee hänen pihaansa, niin palaa hän kylläisenä takasin... Omasta auliudestaan syöttää meitä!

-- Syöttää! kyllä vaan! ärisee ukon vieressä jokin synkännäköinen retaleviitta, kenkärajat jalassa. -- Työntää kasurikan leipää ja viiskopekkaisen käteesi -- ja sillä hyvä... Ei siitä ole edes ryypyksikään panna!

-- Oikein suvaitsette puhua, pistelee retaleviitan rinnalla huononlainen, keltainen, kuihtunut olio, silmät kauheasti pöhöttyneet: -- parempi olisi, jos leipäkasurikan sijasta Semjon Silytsh toisi meille shkaalikan [shkaalik = 1/3 litraa (viinaa)] jokaiselle... Voipi sanoa, että silloin sitä kiitollisuudella ryypättäisiin heidän terveydekseen!

-- Onpa se itse osannut ahmia... Miljoonia hyötynyt... Luulee jotakin olevansa, kun viisin kopekoin meikäläiselle lauvantaisin viskaa... taivaaseen meinaa hänkin pääsevänsä...

-- Täällä on ihmisiä pettänyt, niin luulee yhtä helposti Jumalaltakin silmät sokaisevansa! lisää myrkyllisesti joku joukosta.

-- Kyllä olette tekin! Kerjuulla kulette ja tuommoisia puheita laskette! tokaisee harmistuneena eron saanut puujalka-sotamies. Teidän pitäisi saada häneltä vielä enemmän kiskoa! Thyi!

-- Vaiti, sotasorkka! Mihin ei kysytä, älä sinne työnnä nokkaasi, muuten voi sattua sinulle vasten pläsiä!

-- He, veikkonen, vaikket uhkailis -- ei tässä kumminkaan pelätä! Dargon luona oltiin, Shamyl voitettiin -- ei sinua pelätä, mutta tosi on aina tosi! Semjon Silytsh suopi meille hyvää, ja siitä hänelle kiitos. Hän on rehti ja tunnollinen kauppias. Liikoja ei sinulle anna, mutta ei sinultakaan omaasi ota pois!

-- Voi, hertta-kultaset! kuuluu kuiske ämmien puolelta. -- Mikä hän on ellei hyväntekijä! Miksikä häntä voi muuksi sanoa kuin kristityksi! Jumalan huoneita kaunistaa, papistolle runsaita lahjoja antaa, kotikyläänsä vaskisen kirkonkellon lähetti -- tuhatta puutaa oli painoa! Vähänkös se on!

-- Niin, vähänkö hän tekee hyvää!

-- Köyhiä taasen syöttää, juottaa ja vaatettaa! Ja entäs sitä työkansan joukkoa, joka hänen luonaan saa ruokansa ja lämpimänsä -- oikein ihmettelemään panee! Ilmanko häntä herratkin arvossa pitävät, ja suuret kenraalitkin käyvät niinkuin ei mitään hänen talossaan...

-- Niin vainenkin! Kummakos se?

-- Nyt hänen kunniakseen aiotaan panna _jupileita_ toimeen... Sanotaan hänestä itsestään siviilikenraali tehtävän... Orvoille rakentamiensa turvakotien ja sairashuoneiden tähden... Mikäs muu hän on kuin hyväntekijä!

-- Mutta onko totta, äitiseni, työnnäksen juttusille kaikkitietävän virkamiehen lesken kanssa muudan likaisiin ryysyihin puettu harmaapäinen, paksu kerjäläismuija, -- onko totta mitä sanovat -- en sitä kielitelläkseni kysy -- että hyväntekijämme lapsiensa puolesta ei olisi oikein onnellinen?

-- Noo, se nyt on paljasta panettelua! paljasta vihapuhetta, ei muuta! laverti virkamiehen leski liukkaasti. -- Lapset ovat hänellä ihan erinomaisia, kaikki yhtäläisiä, niinkuin omenat oksalla. Vanhin palvelee senaatissa ja on jo korkeassa virassa. Keskimäinen on tehtaassa Jaroslawlissa... Kuuluukin olevan oikein toimen mies -- ihan isäkseen! Ja molemmat ovat rikkaissa naimisissa... Kolmas vain, nuorin veljeksistä, ei ole vielä missäkään toimessa, -- alhaisena sotamiehenä palvelee, suorittaa asevelvollisuuttaan...

-- Kuinkas se niin on? Miljoonanomistajan poika ja palvelee alhaisena sotamiehenä?! kysyivät useat äänet yhtaikaa. -- Onpa se vähän outoa! Taisi olla laiska oppimaan... Tuossa on Nikola kirkonpalvelijan poika, sekin palvellessaan pääsi kohoomaan aliupseeriksi...

-- Joo! Se on niinkuin vähän epatto se hyväntekijämme kolmas poika! lisäsi salamyhkäisellä puolikuiskeella virkamiehen vaimo. -- Tämän pojan takia ovat Semjon Silytshin muutkin lapset joutuneet huonoon huutoon...

-- Mikä hän sitte on? Juomari? Korttipelari? Vai muutoinko hän vain hurjastelee?

-- Ts-s-s! Ei ollenkaan! Hiljainen ja säyseä hän on kuin neitonen morsiustuolissa! Mutta epatto; kuinka sen teille sanoisin? On vähän niinkuin uskonnon houreihin takertunut...

-- Jo tulee! Itse tulee! Pusseja kannetaan! kuului joukosta ääniä.

Mutta portaille ei tullut _hän itse_, vaan vanhin kaupanhoitaja -- harmaahapsinen kaunismuotoinen vanhus, pitkäliepeinen sortuutti yllä. Kaksi rotevaa puotipalvelijaa kantoi hänen jälestään vaskikolikoilla täytettyjä suunnattomia rahamasseja.

-- Oikeauskoiset! kääntyi kaupanhoitaja pehmoisella, laulavalla äänellä kerjäläisjoukon puoleen: -- Semjon Silytsh ei tänään voi itse tulla; käski minun jakaa teille... Tulkaa kukin vuoroonne!

Ja koko lauma lähti nopeasti liikkeelle, matkalla tungeksien ja sysien ja hiljakseen mukiloiden nyrkeillä ja haukkuen, vyöryessään kaikilta suunnilta portaiden luo, jossa jokainen ahnaasti kurotti kätensä ja kiiruhti vastaanottamaan almua.

II.

Semjon Silytshin ei todellakaan soveltunut tulla kerjäläisten luo: hänen vastaanotto-huoneensa oli täynnä avunpyytäjiä ja niitä, "jotka odottivat veden liikuttamista". Ja kaikki odottivat kärsimättömästi Gwozdilinin tuloa, sillä jo tunti sitte oli hän sulkeutunut kabinettiinsa jonkin korkea-arvoisen herran kanssa, joka oli saapunut hänen luokseen asialle.

Semjon Silytshin työhuone oli avara, komea sekä rikkaasti ja kauniisti sisustettu. Minne katsoikin, kaikkialla näki vain mustaa tammea, sahviaania ja täysi-pronssisia teoksia, kaikki harvinaisia, jykeviä ja lujatekoisia. Yhdessä työhuoneen viihdykkäässä nurkassa istui pehmoisella sohvalla itse Semjon Silytsh -- korkea, ryhdikäs ja vahva 60-vuotias ukko. Hänen parrassaan ja venäläiseen tapaan kerityssä tuuheassa tukassaan väikkyy harmaita karvoja, mutta hänen kasvonsa ovat vielä verevät ja punakat, ja suurissa harmaissa silmissä, jotka ovat terävät ja läpitunkevat, kuvastuu järkeä ja ilmenee tahdonlujuutta. Nojaten kättään pieneen pyöreään pöytään, Semjon Silytsh tarkkaavasti ja nähtävällä mielihyvällä kuuntelee, mitä puhekumppaninsa hänelle puhuu. Tämä on kaunismuotoinen, tanakkaruumiinen mies, suunnaton Wladimirin ritarimerkki kaulassa ja kaksi tähteä rinnassa, jotka vaatimattomasti vilkkavat takin käänteen alta.

-- Teidän pitkäaikainen hyödyllinen toimintanne yhteiskunnallisella alalla, kunnioitettava Semjon Silytsh, puheli ylhäinen virkamies mielistellen ja sulavasti: -- ja erittäinkin teidän hyväntekeväinen toimintanne perustamiinne turvakotiin ja sairashuoneeseen katsoen on jo aikaa sitte vetänyt suosiollista huomiota puoleensa... Ymmärrättehän?... Ja ruhtinas on ottanut mieluisaksi velvollisuudekseen esittää hra ministerille, että teille suotaisiin todellisen valtioneuvoksen arvonimi...

-- Olen suuresti kiitollinen hänen jaloisuudelleen. En ole ansainnut sellaista huomiota. Palvelemista pidän ilonani enkä minäkään rasituksena! vastasi Semjon Silytsh. -- Siitä ei olisi palkinnon pitänyt tulla kysymykseenkään, teidän ylhäisyytenne! Mutta niinpä se on, että ei armot aina tule ansiosta!

-- Oi, mitä puhutte, Semjon Silytsh! Te itse arvostelette ansioitanne liian vähäisiksi! Kuinka on mahdollista! Mehän luimme, ulkomuistilta luimme, ja saimme tulokseksi, että lahjoituksenne puutteenalaisten hyväksi tekevät jo yli puoli miljoonaa!...

-- Mitä se sitte on? Annammehan yltäkylläisyydestämme vain hiukan: ei sillä tavoin että itseltämme jotakin riistäisimme, vaan enemmän siksi, että pidämme sielumme pelastamisesta huolta... Mutta tämä on jo semmoinen armonosotus... semmoinen...

-- Olen varsin iloinen, Semjon Silytsh, että olen ennakollisella ilmoituksellani voinut tuottaa teille iloa... Yhtä voin sanoa, me aivan äsken puhuimme siitä ruhtinaan kanssa: harvoin sattuu, että ylhäinen suosio lankeaisi ihmisten osaksi, jotka siinä määrässä ansaitsisivat sen, kuin te...

-- Kumarran syvimmästi, teidän ylhäisyytenne. Pyydän nöyrästi teitä huomenna tulemaan juhlaamme! Ja heidän jaloisuudelleen pyydän sanomaan, että olen altis vastakin palvelemaan...

Virkamies nousi ja ojensi Semjon Silytshille kätensä:

-- Minä ilmoitan sen hänen jaloisuudelleen, sanoi hän: -- ja vahvistan häntä toiveissaan teihin...

Ja hän kääntyi vastaanottohuoneen ovelle päin, isännän seuraamana, joka saattoi ylhäisen virkamiehen kynnykselle asti ja astui sitten takasin pöytänsä luo, itsetyytyväisesti hymyillen:

"Sinähän vasta olet Semjon Silytsh!" ajatteli hän painaen sähkökellon nappulaa. "Ylhäisyydellisiä olemme jo huomispäivästä alkaen... He? Ajatteles mikä merkitys on rahalla? Se se on voima!"

-- Suvaitsitteko soittaa? kysyi Gwozdilinilta palvelija, joka samassa astui sisään.

-- Niin, niin. Käske valjastamaan vaunujen eteen... Ja sihteeriltä kysy, ketä siellä odottaa vastaanottohuoneessa... Ellei ole tärkeätä asiaa, niin tulkoot seuraavalla kertaa... Jos on kirjeitä ja anomuskirjoja kellä, niin ottakoon pois: Katsotaan... Ja että, muka, pyydän anteeksi...

Semjon Silytsh pengasteli pöydällään, otti hopeaiselta tarjottimelta Moskovan pörssin kurssiluettelon ja ennätti häthätään silmätä muutamia rivejä, kun kabinettiin astui hänen kotisihteerinsä, pitkäkasvuinen ja solakkavartinen, miellyttävän näköinen nuori mies, kultaiset silmälasit nenällä, puku viimeistä muotia. Hän jäi kunnioittavaisesti ovensuuhun seisomaan, paperitukku kainalossa ja nimikortti kädessä, odottaen milloin Gwozdilin lopettaa lukemisen.

-- Antakaa tänne paperit, herra Pokrowski! kääntyi Semjon Silytsh sihteerin puoleen. -- Joko toimititte pois kaikki?... Tänään ei ole aikaa heidän kanssaan... Pitää joutua pörssiin.

-- Toimitin, niinkuin suvaitsitte käskeä, vastasi sihteeri. -- Pyytäjät sain kaikki tiehensä; anomuskirjat ja paperit korjasin pois. Yksi eronsaaneita kenraaleja ei vaan ollut ensinkään tyytyväinen; sanoi, että juoksutatte suotta-aikojaan...

-- No, ei hän mikään niin suuri herra ole! Kohta itsekin päästään "ylhäisyydellisten" joukkoon! Joutaa hän käydä liian kerran, jos on rahan tarpeessa...

-- Ja sitte vielä jäi yksi herrasmies, pyysi jättämään korttinsa teille...

-- Mikä herrasmies! puhkui Gwozdilin kiukustuneena. -- Pahus hänet vieköön! Sanoinhan minä teille, etten ota vastaan ainoatakaan pyytäjää enää -- pörssiin on lähdettävä!... Ja te siinä korttinenne!...

Sihteeriä hytkähytti.

-- Te erehdytte! Ei hän ole pyytäjiä ollenkaan... Niin käski sanoakin teille. Sanoi: maanmies ja isäntänne vanha ystävä olen...

Ja sihteeri ojensi kortin Gwozdilinille, joka tyytymättömästi katsahti siihen -- mutta sitten yhtäkkiä kohotti hämmästyneenä kulmakarvansa:

-- Terenti Holstshow! Ei kuuna päivänä!... Se samako se olisi? Kuolleistako hän olisi noussut vai mitenkä? Terjosha... Kutsukaa hänet tänne, olkaa hyvä... Kutsukaa pikemmin.

Ja Gwozdilin, ilosta liikutetuin mielin, kokonaan elpyneenä, loistavana, astui kiireesti sihteerin jälestä kabinetin ovelle.

Hetkisen kuluttua kabinetin ovi aukeni ja kynnyksellä näyttäytyi harmaapäinen vanhus -- laiha ja pitkäpartainen. Hänen vaatteensa olivat hyvin kuluneet ja istuivatkin hyvin huonosti ja kömpelösti. Hänen laihoilla, kalpeilla kasvoillaan väikkyi leveä, riemuinen hymy, ja ihmeelliset sinisilmänsä hohtivat lämpöä ja ystävällisyyttä.

-- Terjosha! Holstshow piru! huudahti Gwozdilin, käyden häntä vastaan ja levittäen kätensä.

-- Senjka Gwozd! [lyhennys Gwozdilinin nimestä, merkitsee "naula". Suom. muist.] virkkoi hiljaisella äänellä Holstshow. Ystävykset syleilivät toisiaan ja seisoivat hetkisen sylityksin. Kuultiin vain voimakkaita suuteloita ja syviä huokauksia; jopa sitten lähti huudahduksiakin.

-- Oi, hyvänen aika!... Sallipa Luoja vielä nähdä... No, Jumalan kiitos!... Ja mistä sinä yhtäkkiä ilmestyit...

-- Siperiasta ystäväiseni... Senja, Senjushka!... Kolmeenkymmeneen vuoteen emme ole tavanneet. Koko pitkä aika, vai mitä sanot?

Suudeltuaan sitten kyllikseen, mutta hellittämättä vieläkään toisiaan käsistä, ystävät alkoivat tarkasti tähystellä toinen toistaan.

Holstshow mittaili silmillään Gwozdilinin ryhdikästä ja tanakkaa, reipasta ja hyvin hoidettua vartaloa, hänen kalliita vaatteitaan, jotka olivat Moskovan paraimpien räätälien tekemät, sekä lumivalkoisia, hienoja liina-vaatteitaan... Ei häneltä jäänyt huomaamatta hohtokiviset rintanapit, ei kantasormus järeine rubiinineen, ei täysikultainen kääty kelluttimineen, ei Wladimirin risti ystävänsä, miljoonanomistajan kaulassa.

Ja Gwozdilinkin katsoi syrjinkarin ystäväänsä, eikä hänenkään tarkkaavilta silmiltään jäänyt huomaamatta, että Holstshowilla oli vanhat, huonot vaatteet, kuluneet, risaiset housut sekä juhtinahkaiset saappaat...

-- Vanhoiksi olemme tulleet, ystävä hyvä! sanoi hän, pakottaen suutansa hymyyn ja ystävällisesti taputtaen Holstshowia olalle.

-- Hee! sinulla on kettu korvan takana, ystävä! vastasi hymyillen viisas Holstshow: -- et sinä ollenkaan ajattele sitä, toiset tuumat sinulla pyörivät mielessä...

-- Kyllä sinä keksit! Mistä sen päätät?...

-- Vai ei! Näenhän minä: sinä katsoit ja ajattelit: "penni on arvoa tuollakin!"

-- Lakkaa jo, nurkupussi! Olen päinvastoin suuresti iloinen! Näethän siitäkin, -- olin juuri aikeessa lähteä pörssiin, vaan jätin sen, saadakseni tunnin-toisen jutella ja haastaa sinun kanssasi.

-- Uskon, että ilostuit, ja näenhän minä... Mutta sittenkin olette te, miljoonamiehet, tottuneet tavarata arvostelemaan kankaan näytepäästä -- arvaamaan miestä hattuun... No, ja hattu samoinkuin muutkin pukimet ovat jo nukkakuluja... se on tosi...

-- Mutta heitähän jo, Terjosha! Jätä ne!... Hoi, kuka siellä? Denis Iwanowitsh! kääntyi Gwozdilin sisään astuvan sihteerin puoleen: -- Sanokaa Starikowille, että hän lähtee minun sijastani pörssiin, ja että ottaa Koslowin papereita niin paljon kuin on tarjolla -- sekä itämaisia noin kolmenkymmenen tuhannen arvosta. Ja tänne meille käskekää tuoda jotakin kylmää ruokaa... Istu, istu, ystävä! Kas noin -- lähemmäksi!... Haastellaanhan...

-- Miljoneeri, tuhat soikoon! jatkoi hyväntahtoisesti hymyillen Holstshow katsoen Gwozdilinia silmiin. -- Omituista! Pörssissä tekee kauppoja satoihin tuhansiin rupliin! Lähättelee ihmisiä kuin pelinappuloita -- se on voima, pahus vieköön!... No, mutta tunnustapa, kun sinulle sanottiin, että siellä on yksi, josta ei pääse eräksi, haluaa nähdä sinua, -- niin kai sinä jo varustit uuniluudan minun varalleni?

-- Mitä sinä oikein turiset, veli, kuvailet minua joksikin pedoksi! Tuo käy jo sapelle! vastasi Gwozdilin. -- Sano sinä ennemmin: missä hotellissa pidät asuntoa? Minä lähetän heti vaunut, käsken ottaa sieltä kapineesi ja tuoda viipymättä tänne. On minulla vanhalle ystävälle tarjota muutakin kuin uuniluuta: täällä on sinulla rauhaista, saat kaikkea passausta mitä tarvitset...

-- En minä hotellissa asukaan, veliseni... Miksikä antaisin itseni ryövättäväksi?... Minä asun kauppahallien takana -- vuokrasin sieltä pienen kammaripöksän itselleni pariksi viikoksi... mutta tänne, sinun kultaiseen häkkiisi, minä en pistä päätäni! Minun on paljoa mukavampi asua pienessä kammarissani...

-- Otus olet! Kauppahallien takana, likaisessa kammaripöksässä on hänellä mukavampi, kuin minun kattoni alla! Aina vaan näyt olevan samallainen kuin ennenkin...

-- Samallainen, veliseni! sanoi Holstshow tyynesti ja päättävästi. -- Ja samallaisena menen hautaan -- kultaista vasikkaa en rupea palvelemaan...

-- Mutta lakkaahan jo minua rikkauden tähden soimaamasta, Terjosha! Kerro ennemmin itsestäsi... Mistä tulet? Kuinka kauaksi, ja oletko asioilla, vai ilmanko vain tulit Moskovata katsomaan... itseäsi näyttämään...

-- Kah, kah, ystäväni! Vielä tässä on aikaa itsestänikin jutella -- minun elämäkertomukseni ei ole pitkä eikä mutkikas... Kerro sinä ennemmin minulle, miten Jumala auttoi sinua pääsemään puolestasadasta tuhannesta miljoonanomistajaksi...

Gwozdilin siristi itsetyytyväisesti silmiään ja valmistautui vastaamaan; mutta samassa tulivat frakkipukuiset lakeijat, valkoiset hansikkaat käsissä, ja asettivat isännän eteen pöydän ruokineen ja juomatavaroineen, ja jäivät sitten odottamaan käskyjä.

-- Ei ketään saa ottaa vastaan eikä kukaan tänne tulla, ennenkuin kutsuttaessa!

Lakeijat poistuivat ja sulkivat mennessään tiiviisti oven.

Gwozdilin kaatoi itselleen ja Holstshowille ryypyn viinaa; ystävät ryyppäsivät, söivät, ja sen jälkeen Gwozdilin teki hyvin järkevästi ja taitavasti muutamin sanoin selkoa ystävälle, miten hän ennenmuinoin oli pitänyt maustavarain kauppaa, miten hän oli nainut rikkaan kauppiaanlesken, miten häntä oli kaupanpidossa onnestanut, miten hän maustavarain kaupasta luovuttuaan oli ruvennut urakoitsijaksi, päässyt osakkaaksi erääseen teollisuuslaitokseen ja voittanut miljooneja...

-- No, ja nyt minä, veliseni, olen voima! päätti Gwozdilin itsetyytyväisesti kertomuksensa. -- Vieläkös muuta! Kahdesti tahtoivat jo valita kaupungin pääksi (valtuuston puheenjohtajaksi) -- itse kieltäysin! He-he-he! Olisi se ollut suuri kunnia, mutta siitä on niin paljon huolta ja puuhaa, hiisi vieköön! Ja mitä minä lähden sitä hakemaan? Ilmankin olen näet kauppaneuvos, Wladimiria kannan kaulassa, ja huomisesta päivästä, kun Jumala auttaa, tulee meistä "ylhäisyydellisiä"! Ha-ha-ha! Niin, Terjosha, semmoinen on Semjon Gwozdilin!

Holstshow kiinnitti miettiväisnä katseensa ystäväänsä eikä puhunut sanaakaan.

-- Älä sinä, Terjosha, sentään luule, että minä ylvästelisin tahi tahtoisin kerskata rikkaudellani! En ollenkaan, ystäväni! Olen valmis sinua ja ketä hyvänsä kaikella tapaa auttamaan... Kuka mitä tarvitsee -- puhukoon! Rahaa annan ja työtä annan... Duumassa (kaupungin valtuustossa), ja pankeissa, ja pörssikomiteassa minun ääneni tulee kuuluviin, jos vaan sanan sinun puolestasi lausun...