Part 5
Tervehdimme sinua, vieraamme, vapauden hengen nimessä — sinun kädessäsi on osa pelastuksestamme. Ken taistelee taukoamatta, ken murhaa arkailematta, ken uskoo voittoon päivin ja öin, se vihdoin voittaa.
(Menevät ohi.)
FILOSOFIEN KUORO.
Me olemme kohottaneet ihmissuvun lapsuudestaan. Me olemme temmanneet totuuden pimeyden povesta kirkkauteen. Taistele sen puolesta, murhaa ja kaadu.
(Menevät ohi.)
FILOSOFIN POIKA.
Toveri ja veli, muinaisen pyhimyksen vadista juon sinun maljasi. Näkemiin.
(Heittää vadin menemään.)
TYTTÖ (tanssien).
Murhaa minulle ruhtinas Juhana.
TOINEN.
Minulle kreivi Henrik.
LAPSET.
Me pyydämme kiltisti ylimyksen päätä.
TOISET.
Onnea ja menestystä tikarillesi.
TAITEILIJAIN KUORO.
Tähän goottilaisen temppelin raunioille me rakennamme uuden temppelin. Siinä ei saa olla kuvia eikä kuvapatsaita — holvit pitkistä tikareista, pylväät kahdeksasta ihmisen päästä, ja kunkin pylvään huippu kuin hiukset, joista veri tihkuu. Alttari yksin olkoon valkea ja vain yksi merkki sen päällä: vapauden lakki — hurraa!
TOISET.
Eteenpäin, eteenpäin, aamu jo sarastaa.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Hirttävät meidät heti. Missä on hirsipuu?
MIES.
Vaiti, juutalainen. He lentävät jo Leonardin jälestä eivätkä enää katsele meitä. — Luon viimeisen silmäyksen, kokoan vielä kerran ajatuksiini tuon kaaoksen, joka nousee ajan syvyyksistä, pimeyden helmasta minua ja kaikkia veljiäni tuhoamaan. Mielettömyyden ajamat, epätoivon repimät ajatukseni kiertävät koko voimallaan.
Jumalani, anna minulle voimaa, jota et ole koskaan minulta kieltänyt, ja minä suljen yhteen sanaan tämän uuden, äärettömän maailman, joka ei itse ymmärrä itseään. Mutta se sanani on tuleva koko tulevaisuuden runoudeksi.
ÄÄNI ILMASTA.
Sinä sepität draamaa.
MIES.
Kiitos neuvostasi. — Kostoa isieni häväistystä tomusta, kirous uusille sukupolville. Niiden pyörre ympäröi minut, vaan ei vie mukaansa. — Kotka, kotka, pidä lupauksesi. — Mutta nyt seuraa minua laaksoon pyhän Ignatiuksen linnahautaan.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Päivä on jo lähellä. En lähde enää kauemmas.
MIES.
Näytä minulle tie, minä päästän sinut sitten.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Minne kuletat minua keskellä sumua ja raunioita, ohdakkeita ja tuhkaa? Armahda minua, armahda.
MIES.
Eteenpäin, eteenpäin ja alas minun kanssani. Joukkojen viimeiset laulut vaikenevat takanamme. Siellä täällä enää liekehtii tulisoihtu. Näetkö noiden kalpeiden usvahöyryjen, noiden kosteiden puiden välissä menneisyyden varjoja, kuuletko noita valittavia ääniä?
KASTETTU JUUTALAINEN.
Usva peittää kaikki. Me kiidämme yhä alemmas.
HENKIEN KUORO METSÄSTÄ.
Itkekäämme Kristuksen tähden, poisajetun ja piinatun Kristuksen tähden. Missä on jumalamme, missä on hänen kirkkonsa?
MIES.
Pian, pian miekan kahvaan ja taisteluun. Minä annan Hänet teille takaisin. Tuhansiin risteihin ristiinnaulitsen Hänen vihollisensa.
HENKIEN KUORO.
Me vartioitsimme alttareja ja pyhiä muistomerkkejä, kellojen kaiun kannoimme siivillämme uskoville, urkujen sävelissä soivat meidän äänemme, tuomiokirkon ikkunalasien väikkeessä, sen pilarien varjoissa, pyhän pikarin loisteessa, Herran Ruumiin siunaamisessa oli elämämme. Minne me nyt painamme päämme.
MIES.
Päivä kirkastuu kirkastumistaan. Heidän haamunsa haihtuvat aamuruskon säteissä.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Tuonne menee tiesi, siellä alkaa linnahauta.
MIES.
Hoi! — Jesus ja sapelini.
(Ottaen lakkinsa ja pistäen rahaa siihen.)
Ota muistoksi tämä ja tunnussana samalla kertaa.
KASTETTU JUUTALAINEN.
Olethan, jalosukuinen herra, sanallasi taannut turvallisuuden sille, joka tänään puoliyön aikaan...
MIES.
Vanha aatelismies ei toista sanaansa kahta kertaa. — Jesus ja sapelini.
ÄÄNI PENSAIKOSTA.
Maria ja sapelimme. — Eläköön herramme.
MIES.
Usko, tule minuun! — Hyvästi, kansalainen.
Usko, tule minuun! —Jesus ja Maria.
* * * * *
Yö. Pensaikko. Puita.
PANKRATIUS (väelleen).
Asettukaa kasvot nurmea vasten, maatkaa ääneti, tulta ei saa raapaista, ei edes piippuun. Ja heti ensimäisestä laukauksesta rientäkää minulle avuksi. Jollei laukausta kuulu, älkää liikahtako ennen selvää päivää.
LEONARD.
Kansalainen, vannotan sinua vielä kerran.
PANKRATIUS.
Pysy tuossa petäjässä kiinni ja ajattele siinä.
LEONARD.
Ota ainakin minut mukaasi. Hän on herra, hän on aristokratti ja petturi.
PANKRATIUS (käskien kädellään hänen jäämään).
Vanhat aatelismiehet pitävät joskus sanansa.
* * * * *
Pitkähkö huone. Vallasnaisten ja ritarien kuvia siellä täällä seinillä. Perällä pilari, jolla riippuu vaakuna kilpi. Mies istuu pienen marmoripöydän ääressä, jolla on lamppu, pari pistolia, ratsusapeli ja kello. Vastapäätä toinen pieni pöytä, hopeisia kannuja ja pikareja.
MIES.
Muinoin tähän samaan vuorokauden aikaan keskellä uhkaavia vaaroja ja samallaisia ajatuksia ilmestyi Brutukselle Cesarin henki.
Ja minäkin odotan nyt samallaista näkyä. Hetken kuluttua seisoo edessäni mies ilman nimeä, ilman esi-isiä, ilman suojelusenkeliä, mies, joka on noussut tyhjyydestä ja alkaa kenties uuden aikakauden, jollen minä syökse häntä nurinniskoin takaisin olemattomuuteen.
Esi-isäni, sytyttäkää minuun se henki, joka on tehnyt teidät maailman valtiaiksi, kaikki leijonasydämenne antakaa minun rintaani, ohimoittenne uljuus vuotakoon otsalleni. Usko Kristukseen ja Hänen kirkkoonsa, sokea, taipumaton, palava usko, teidän tekojenne innostaja maan päällä, kuolemattoman kunnian toivo taivaassa, laskeutukoon minun päälleni ja minä olen murhaava ja polttava viholliseni, minä sadan sukupolven poika, teidän ajatustenne ja toimienne, teidän hyveittenne ja paheittenne viimeinen perijä.
(Kello lyö kaksitoista.)
Nyt olen valmis.
(Nousee.)
ASEPUKUINEN PALVELIJA (astuu sisään).
Jalosukuinen herra, mies jonka piti tulla, on saapunut ja odottaa.
MIES.
Tulkoon sisään.
(Palvelija poistuu.)
PANKRATIUS (käyden sisään).
Tervehdin teitä, kreivi Henrik. — Sana kreivi kaikuu niin kummalliselta kurkussani. (Istuutuu, heittää pois viittansa ja vapauden-lakkinsa ja luo katseensa pylvääseen, jossa riippuu vaakuna.)
MIES.
Kiitos, että olet osoittanut luottamusta kodilleni. Vanhan tavan mukaan juon maljasi.
(Ottaa pikarin, juo ja antaa Pankratiukselle.) Vieraani, ota vastaan.
PANKRATIUS.
Jollen erehdy niin noita punaisia ja sinisiä merkkejä nimitetään vaakunoiksi kuolleitten kielellä. Ne vähenevät vähenemistään maan pinnalta.
(Juo.)
MIES.
Jumalan avulla saat niitä pian nähdä tuhansittain.
PANKRATIUS (ottaen pikarin huuliltaan).
Sellainen se on vanha aateli: aina varma itsestään, ylpeä, itsepintainen, toivon elähyttämä, vaikkei ole enää äyriäkään rahaa, ei aseita eikä sotamiehiä. Uhkaileva kuin sadun kuollut kuskilleen hautausmaan portilla, Jumalaan uskova tai ainakin sitä teeskentelevä — sillä omaan itseensä on vaikea uskoa. Mutta näyttäkää minulle salamat, jotka ovat teidän puolustukseksenne lähetetyt, ja enkelien legionat, jotka ovat taivaasta laskeutuneet.
(Juo.)
MIES.
Saat nauraa omille sanoillesi! Ateismi on vanha laulu — minä odotin sinulta jotain uutta.
PANKRATIUS.
Saat nauraa omille sanoillesi. Minun uskoni on vahvempi ja suurempi kuin sinun. Huokaus, joka on tunkeutunut epätoivon ja tuskan läpi tuhansista rinnoista, käsityöläisten nälkä, maamiehen kurjuus, heidän vaimojensa ja tyttäriensä häpeä, ennakkoluulon ja horjunnan ja eläimellisen tottumuksen ikeeseen kytketyn ihmiskunnan alennus — kas siinä on uskoni ja Jumalani tällä hetkellä, siinä ajatukseni, siinä voimani, joka antaa heille leipää ja kunniaa ikuisiksi ajoiksi.
(Juo ja heittää pikarin.)
MIES.
Minä olen pannut turvani Jumalaan, joilta isäni ovat saaneet valtansa.
PANKRATIUS.
Ja koko elämäsi olet ollut paholaisen leikkikaluna.
Muuten jätän tämän asian teologien selvitettäväksi, jos ainoatakaan sen ammatin myyrää on vielä elossa koko seudulla. — Asiaan.
MIES.
Mitä sitten haluat minulta, sinä kansojen pelastaja, sinä kansalais-jumala?
PANKRATIUS.
Olen tullut tänne saadakseni tutustua sinuun — toiseksi, pelastaakseni sinut.
MIES.
Edellisestä olen kiitollinen, toisen voit jättää sapelini toimeksi.
PANKRATIUS.
Sapelisi samoin kuin Jumalasi on houretta. Tuhansien äänet ovat sinut tuominneet, tuhansien käsivarret ovat sinut kietoneet, maata on teille jäänyt muutama karpionala, joka tuskin riittää haudoiksenne. Kahtakymmentä päivää ette voi puolustautua. Missä ovat tykkinne, panssarinne, muonavaranne, ja lopuksi, missä on miehuus?...
Jos olisin sinun sijassasi, niin tietäisin mitä tekisin.
MIES.
Minä kuuntelen — näethän miten olen kärsivällinen.
PANKRATIUS.
Niin näetkös, kreivi Henrik, näin sanoisin minä Pankratiukselle: Hyvä, minä lasken hajalleen joukkoni, ainoan joukkoni, en mene pyhän Kolminaisuuden linnan avuksi, vaan säilytän sen sijaan nimeni ja omaisuuteni, joiden koskemattomuuden takaat minulle sanallasi.
Kuinka vanha olet, kreivi?
MIES.
Kolmekymmentäkuusi, kansalainen.
PANKRATIUS.
Vielä korkeintaan viisitoista vuotta, sillä tuommoiset ihmiset eivät elä kauan — poikasi on lähempänä hautaa kuin nuoruutta — yksi poikkeus joukosta ei haittaa. Ole sinä sitten viimeinen kreivi näillä tasangoilla, hallitse kuolemaasi asti esi-isiesi talossa, käske maalauttamaan isiesi kuvia ja kaivertamaan vaakunoita. — Ja noita kurjia älä ajattele enää. Täyttyköön kansan tuomio mokomien kelvottomain yli.
(Kaataa itselleen toisen pikarin.) Terveydeksesi, viimeinen kreivi.
MIES.
Sinä loukkaat minua joka sanallasi. Näyttää kuin koettelisit, voitko tehdä minut orjaksesi riemujuhlasi päiväksi. Lakkaa, sillä minä en voi palkita hyvyyttäsi. Minun sanani suojelus turvaa sinut.
PANKRATIUS.
Pyhä kunnia, ritarillinen kunnia on astunut näyttämölle, tuo lakastunut rääsy ihmiskunnan lipussa. Oh, minä tunnen sinut, käsitän sinut perinpohjin. Sinä olet elämää täynnä, mutta liityt kuoleviin, sillä tahdot vielä uskoa kasteihin, mummon mummojen luihin, sanoihin _isänmaa_ ja sensemmoisiin. Mutta sielusi sisimmässä tiedät itse, että veljiäsi kohtaa rangaistus ja rangaistuksen jälkeen unhotus.
MIES.
Ja sinuako ja joukkoasi taas jokin muu?
PANKRATIUS.
Voitto ja elämä. Tunnen vain yhden oikeuden ja sen edessä taivutan niskani, sillä oikeuden voimalla maailma kiitää yhä korkeammille radoille. Se oikeus on teidän turmionne ja huutaa nyt minun huulteni kautta:
»Koukkuselät, madon syömät, juoman ja ruuan täyttämät, antakaa tietä nuorille, nälkää nähneille ja voimakkaille.»
Mutta sinut tahdon minä pelastaa, sinut yksin.
MIES.
Turma sinut periköön tuon säälisi vuoksi. Minä myös tunnen sinun maailmasi ja sinut. Yön varjojen seasta olen katsellut ilakoivaa roskajoukkoa, jonka hartioilta sinä kurottaudut ylös. Olen nähnyt kaikki maailman vanhat rikokset uusiin pukuihin verhottuina, uutta tanssia pyörien — mutta heidän loppunsa on sama kuin tuhat vuotta sitten: tapainturmelus, paheet ja veri. Vaan sinä et ollut mukana, et suvainnut astua lastesi pariin, sillä sielusi syvimmässä sinä heitä halveksit. Muutama hetki enää, ja jollei järki sinusta pakene, niin sinä olet halveksiva omaa itseäsi.
Älä kiusaa minua kauempaa.
(Istuutuu vaakunansa alle.)
PANKRATIUS.
Minun maailmani ei ole vielä tuleentunut pellollaan, sen myönnän. Se ei ole vielä kasvanut jättiläiseksi, se himoitsee vielä leipää ja mukavuutta, — mutta tulee aika —
(Nousee, menee miehen luo ja nojautuu vaakunapylvääseen.)
Mutta tulee aika, jolloin se ymmärtää itsensä ja sanoo itsestään: »Minä olen», eikä ole oleva muuta ääntä maan päällä, joka voisi samoin vastata: »Minä olen.»
MIES.
Entä sitten?
PANKRATIUS.
Sukupolvesta, jota minä hallitsen, syntyy tahtoni voimasta heimo, viimeinen, korkein, tarmokkain. Maa ei ole vielä nähnyt sellaisia miehiä. He ovat vapaita ihmisiä, maan herroja äärestä ääreen. Koko maa tulee olemaan yhtenä kukoistavana kaupunkina, yhtenä onnellisena kotina, yhtenä ainoana rikkauksien ja teollisuuden työpajana.
MIES.
Sanasi valhettelevat, mutta kasvosi ovat liikkumattomat, kalpeat, ne eivät jaksa näytellä innostusta.
PANKRATIUS.
Älä keskeytä, sillä on ihmisiä, jotka ovat polvillaan pyytäneet minulta näitä sanoja, mutta minä en ole heille niitä lausunut.
Siellä lepää Jumala, jonka ei enää kuoleman pidä, Jumala, joka aikain työllä ja tuskalla on temmaistu verhoistaan. Hänet ovat valloittaneet taivaasta hänen omat lapsensa, jotka hän kerran heitti hajalleen maan päälle vaan jotka nyt ovat löytäneet ja ottaneet vastaan totuuden. Ihmiskunnan Jumala on ilmennyt heille.
MIES.
Vaan meille vuosisatoja sitten. Hänen kauttaan on ihmiskunta jo lunastettu.
PANKRATIUS.
Iloitkoon ihmiskunta, jos voi, sellaisesta lunastuksesta — kurjuudesta, jota on kestänyt kaksituhatta vuotta, aina Hänen kuolemastaan ristillä.
MIES.
Olen nähnyt, pilkkaaja, sen ristin vanhassa Roomassa. Hänen jaloissaan makasivat sinua väkevämmät voimat tomuna, sata sinun kaltaistasi jumalaa lojui tomussa uskaltamatta nostaa vaivaista päätään Hänen puoleensa, ja Hän seisoi korkealla, pyhät kädet ojennettuina itään ja länteen, pyhä otsa auringon kullassa sädehtien. Kaikki todisti Hänet maailman Herraksi.
PANKRATIUS.
Vanha loru, ontto kuin vaakunasi kalahdus.
(Lyö kilpeen.)
Mutta minä olen jo kauan sitten lukenut ajatuksesi. Jos sinä osaat käsittää äärettömyyden, jos rakastat totuutta ja olet sitä vilpittömästi etsinyt, jos olet ihmiskunnan ihanteen mies etkä lellilaulujen kiehtoma lapsi, kuule, älä hylkää tätä pelastuksen hetkeä; verestä, jota tänään kumpikin vuodatamme, ei ole huomenna enää jälkeäkään, — viimeisen kerran sanon sinulle: jos olet se, mikä näytit olevasi ennen, nouse, jätä kotisi ja seuraa minua.
MIES.
Sinä olet perkeleen nuorempi veli.
(Nousee ja kulkee edestakaisin huonetta pitkin.)
Turhia haaveita — kuka ne täyttää? Adam kuoli erämaassa, me emme palaa paratiisiin.
PANKRATIUS (syrjään).
Olen taivuttanut sormeni vasten hänen sydäntään ja löytänyt runouden hermon.
MIES.
Edistys, ihmiskunnan onni — olen minäkin siihen kerran uskonut: tässä olen, ottakaa pääni, kun vaan... Mutta ei enää. Sata vuotta, kaksisataa vuotta sitten onnellinen sovinto saattoi vielä... mutta nyt, olen siitä varma, nyt täytyy meidän murhata toisiamme, sillä nyt on kysymys heillä vain sukukunnan vaihtumisesta.
PANKRATIUS.
Voi voitettuja. Älä epäröi, sano vain kerran »voi!» ja voita meidän kansamme.
MIES.
Oletko tutkinut kaikki Kaitselmuksen tiet? Onko se näkyvässä muodossa asettunut yöllä telttasi ovelle ja jättiläiskädellään siunannut sinut, tai oletko kuullut Sen äänen sydänpäivällä, jolloin kaikki ovat nukkuneet helteessä ja sinä yksin olet mietiskellyt, kun niin varmana uhkailet minua voitolla, sinä maan tomusta tehty ihminen kuten minäkin, ensimäisen oivan luodin, ensimäisen kelpo iskun vanki.
PANKRATIUS.
Älä anna turhan toivon itseäsi pettää, sillä ei lyijy minuun satu eikä rauta koske niinkauan kuin yksikään teistä vastustaa minun asiatani. Ja mitä myöhemmin tulee, se ei kuulu teihin.
(Kello lyö.)
Aika pitää pilanaan meitä kumpaakin. Jos olet elämään uupunut, niin säästä ainakin oma poikasi.
MIES.
Hänen puhdas sielunsa on jo taivaaseen pelastettu, maan päällä odottaa häntä isänsä kohtalo.
(Pusertaa käsillään päätään ja nousee.)
PANKRATiUS.
Olet siis hylännyt?
(Hetken äänettömyys.)
Sinä olet vaiti, mietit. Hyvä, miettiköön se, joka seisoo haudan partaalla.
MIES.
Olet kaukana salaisuuksista, jotka sinun ajatustesi äärien takaa saapuvat nyt sieluni syvyyteen. Ruumiin maailma kuuluu sinulle, lihota sitä ruualla, huuhtele verellä ja viinillä, mutta kauemmas älä mene, ja pois, pois minun luotani.
PANKRATIUS.
Pelkän ajatuksen ja sen muotojen palvelija, pikkutarkka ritari, häpeä sinulle — katso minuun. Ajatukset ja muodot ovat vahaa minun käsissäni.
MIES.
Hyödytöntä, sinä et ymmärrä minua koskaan, sillä jokikinen esi-isistäsi on haudattu yhteen läjään roskaväen kanssa kuolleena esineenä eikä ihmisenä, jolla on oma voimansa ja sielunsa.
(Ojentaa kätensä muotokuvia kohti.)
Katsahda noihin kuviin. Isänmaan, kodin, syntymäseudun ajatus, tuo sinun vihaamasi ajatus on uurtein piirretty heidän otsalleen, ja mikä heissä on elänyt ja ollut, elää nyt minussa. Mutta sano sinä, mies, minulle missä on maasi. Illalla levität telttasi vieraan talon raunioille, aamulla varhain panet sen kokoon ja vaellat eteenpäin. Tähän saakka et ole löytänyt itsellesi kotiliettä etkä ole löytävä ennenkuin sadat ihmiset alkavat toistaa minun jälestäni: »kunniaa isillemme».
PANKRATIUS.
Niin, kunnia esi-isillesi niin maan päällä kuin taivaassa — niitä kannattaa todellakin ajatella.
Tuo ukko ampui noita-akkoja puista ja kärvensi juutalaisia elävältä. — Tuo, jolla on sinetti kädessä ja jonka allekirjoituksena on _kansleri_, väärensi asiakirjoja, poltti arkistoja, lahjoi tuomareja, myrkyllä joudutti perinnönsaantia — siitä ovat kotoisin kyläsi, tulosi, mahtisi. — Tuo mustaverinen, jolla on palava katse, on harrastanut salavuoteutta ystäviensä kodeissa. Tuo kultataljainen, yllään italialainen rautapaita, palveli tietenkin ulkomailla, ja tuo kalpea tummakutrinen rouva turmeli itsensä huonepoikansa kanssa. Tuo nainen tuossa lukee rakastettunsa kirjettä ja hymyilee, sillä yö on lähellä. Tuo tuossa, koira hienossa sylissään, oli kuningasten jalkavaimo. Sieltä ne lähtevät teidän keskeymättömät ja tahrattomat sukuluettelonne. — Pidän tuosta, jolla on vihreä viitta. Hän joi ja metsästeli aatelisveljiensä kanssa ja lähetti koiransa talonpoikien mukana ajamaan hirveä. Koko maakunnan villitys ja onnettomuus. Siinä on teidän järkenne ja voimanne. — Mutta tuomion päivä on lähellä, ja sinä päivänä lupaan teille muistavani jok'ikistä teistä, jok'ikistä esi-isäänne, jok'ikistä kerskaustanne.
MIES.
Erehdyt, porvarin poika. Et sinä eikä kukaan väestäsi eläisi, jollei sitä olisi elättänyt isieni armo ja suojellut heidän valtansa. He antoivat teille hädän hetkellä viljaa, ruton aikana järjestivät sairashuoneita, ja kun te villeistä elukoista vartuitte lapsiksi, pystyttivät he teille temppelejä ja kouluja — sodan aikana vaan jättivät kotiin, tietäen, ettei teistä ole sotatantereelle.
Sanasi särkyvät heidän kunniaansa vasten kuten muinoin pakanain nuolet heidän pyhiin panssareihinsa. Ne eivät koske edes heidän tomuaan, ne häviävät kuin vimmaisen koiran ulvonta, kun se suu vaahdossa juoksee kunnes kuolee jonnekin tielle. — Vaan nyt on sinun jo aika lähteä talostani. Vieras, päästän sinut vapaasti menemään.
PANKRATIUS.
Näkemiin Pyhän Kolminaisuuden valleilla. Ja kun teiltä loppuvat luodit ja ruuti...
MIES.
Niin lähenemme toisiamme sapelin ylettyville. Näkemiin.
PANKRATIUS.
Me olemme kuin kaksi kotkaa — mutta sinun pesäsi on salaman lävistämä.
(Ottaa viitan ja vapauden-lakin.)
Astuessani tämän kynnyksen yli jätän sille kirouksen, jonka se on vuosiensa tähden ansainnut. Ja sinut ynnä poikasi pyhitän häviölle.
MIES.
Hoi, Jakob!
(Jakob tulee.)
Opasta tämä mies minun viimeisiin vartioihini saakka mäelle.
JAKOB.
Siihen Herra minua auttakoon.
(Menee.)
IV
Pyhän Kolminaisuuden torneista kaikille mäkien kukkuloille, oikealle, vasemmalle, taakse ja eteen leviää luminen, kalpea, liikkumaton, äänetön usva, haamu valtameren, jolla kerran on ollut rantansa siellä missä nuo mustat, terävät, rosoiset huiput kohoavat, ja syvyytensä siellä missä on laakso, jota ei näy, ja aurinko, joka ei vielä ole noussut näkyviin.
Autiolta granittisaarelta nousevat linnan tornit, jotka ovat kallioon isketyt muinaisten ihmisten työllä ja kallioon kiinnikasvettuneet kuin ihmisenrinta kentaurin selkärankaan. Niiden yllä liehuu sotalippu, ypö yksin yli kaiken muun, harmahtavan sinen keskellä.
Uinuvat kentät alkavat vähitellen herätä. Ylhäällä kuuluu tuulten huminaa, alhaalla näkyy pilkistävä säde, ja musta pilvilauma kiitää tätä höyrymerta pitkin.
Toisia ääniä, ihmisääniä sekoittuu silloin tuohon katoavaan myrskyyn ja sumuröykkiöiden kiidättäminä häipyy linnan valleihin.
Näkyy rotko lohjenneitten sumukenttäin alta.
Mustaa on sen syvyydessä, ihmispäistä mustaa. Koko laakso on niiden peittämä kuin meren pohja kivien.
Aurinko nousee vuorten takaa kallioille, kullassa kiitävät pois, kultaan sulavat pilvet, ja mitä enemmän niitä katoaa, sitä selvemmin kuuluvat huudot, sitä paremmin näkyvät alhaalta tulvivat joukot.
Vuorilta ovat sumut jo kohonneet ja haihtuvat nyt taivaan siniseen tyhjyyteen. Pyhän Kolminaisuuden rotko on täynnä välkkyväin aseitten valoa, ja väki rientää kaikkialta sinne kuin viimeisen tuomion kentälle.
Tuomiokirkko Pyhän Kolminaisuuden linnassa. Herroja, senattoreja, neuvosherroja istuu molemmin puolin, kukin jonkin kuninkaan tai ritarin kuvapatsaan juuressa. Kuvapatsaiden takana joukottain aatelistoa. Perällä suuren alttarin edessä arkkipiispa kullatulla istuimellaan, miekka polvilla. Alttarin ääressä pappien kuoro. Mies seisoo kynnyksellä hetkisen, lähtee sitten hitaasti kulkemaan arkkipiispaa kohti lippu kädessä.
PAPPIEN KUORO.
Me sinun viimeiset palvelijasi, Sinun Poikasi viimeisessä kirkossa rukoilemme Sinua isäimme kunnian tähden: vihollisistamme pelasta meidät, Herra!
ENSIMÄINEN KREIVI.
Katso miten ylpeästi hän katselee kaikkiin.
TOINEN KREIVI.
Luulee maailman mullistaneensa.
KOLMAS KREIVI.
Ja hän vasta viime yönä pääsi tunkeutumaan moukkien leirin läpi.
ENSIMÄINEN KREIVI.
Sata kaatoi, vaan omiaan kaksisataa menetti.
TOINEN KREIVI.
Älkäämme antako hänen päästä päälliköksi.
MIES (polvistuu arkkipiispan eteen).
Sinun jalkaisi juureen lasken minä saaliini.
ARKKIPIISPA.
Pane vyöllesi tämä miekka, jonka pyhän Florianuksen käsi on siunannut.
ÄÄNIÄ.
Eläköön kreivi Henrik, eläköön!
ARKKIPIISPA.
Ja ota pyhän Ristin merkin kautta päällikkyys tässä linnassa, meidän viimeisessä valtakunnassamme. Kaikkien tahdosta nimitän sinut johtajaksi.
ÄÄNIÄ.
Eläköön, eläköön!
ERÄS ÄÄNI.
En hyväksy!
TOISIA ÄÄNIÄ.
Pois, pois, ulos ovesta! — Eläköön Henrik!
MIES.
Jos kenellä on jotain minua vastaan muistuttamista, astukoon esiin älköönkä piiloittautuko väkijoukkoon.
(Hetken äänettömyys.)
Isä, minä otan vastaan tämän miekan, ja antakoon Jumala minulle pikaisen, ennenaikaisen lopun, jollen sillä kykene teitä suojelemaan.
PAPPIEN KUORO.
Anna hänelle voimaa, anna hänelle Pyhä Henkesi, Herra. Vihollisistamme pelasta meidät, Herra!
MIES.
Nyt vannokaa kaikki, että tahdotte puolustaa esi-isienne uskoa ja kunniaa, että nälkä ja jano saavat näännyttää teidät kuolemaan, vaan ei häpeään, ei antautumiseen, ei ainoankaan teidän Jumalallenne tai teille kuuluvan oikeuden luovuttamiseen.
ÄÄNIÄ.
Vannomme.
(Arkkipiispa polvistuu ja kohottaa ristiä. Kaikki polvistuvat.)
KUORO.
Valanrikkojan ylitse tulkoon Sinun vihasi. Pelkurin ylitse tulkoon Sinun vihasi. Kavaltajan ylitse tulkoon Sinun vihasi.
ÄÄNIÄ.
Vannomme.
MIES (ottaa miekan).
Nyt lupaan teille kunnian — voittoa pyytäkää Jumalalta.
(Poistuu joukon ympäröimänä.)
Pyhän Kolminaisuuden linnan piha. Mies. Kreivejä. Paroneja. Ruhtinaita. Pappeja. Aatelistoa.
KREIVI (vie miehen syrjään).
Kuinka, onko kaikki hukassa?
MIES.
Ei kaikki, jollei vaan miehuutenne lopu ennen aikojaan.
KREIVI.
Ennen mitä?
MIES.
Ennen kuolemaa.
PARONI (vie hänet syrjään toisaannepäin).
Kreivi, kerrotaan että sinä olet nähnyt sen julman ihmisen. Onko hänellä pisaraakaan sääliä kohtaamme, kun joudumme hänen käsiinsä?
MIES.
Totisesti sanon sinulle, ettei yksikään isistäsi ole kuullut sellaisesta säälistä: sitä nimitetään hirsipuuksi.
PARONI.
Pitää puolustautua minkä voi.
MIES.
Mitä ruhtinas sanoo?
RUHTINAS.
Pari sanaa kahden kesken.
(Menevät syrjään.)
Se on kaikki paikallaan laumaa varten, mutta — meidän kesken — onhan päivänselvää, ettemme kykene puolustautumaan.
MIES.
Mitä on siis tehtävä?
RUHTINAS.
Sinut on valittu johtajaksi ja siksi on sinun ryhdyttävä sovitteluihin.
MIES.
Hiljaa, hiljaa!
RUHTINAS.
Miksi?
MIES.
Siksi, että sinä korkea-arvoisa ruhtinas olet jo kuolemaan vikapää.
(Kääntyy joukon puoleen.)
Ken hiiskahtaakaan antautumisesta, hänet rangaistaan kuolemalla.
KAIKKI.
Kuolemalla, kuolemalla. — Eläköön!
(Menevät.)
* * * * *
Pylväskäytävä linnassa. Mies. Jakob.
MIES.
Missä on poikani?
JAKOB.