Part 1

Produced by Tapio Riikonen

EGMONT

Viisinäytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

J. W. von Goethe

Suom. Antti Räihä

Kuopio 1896. O. W. Backman'in kirjapainossa ja kustannuksella.

HENKILÖT:

MARGAREETA PARMALATAR, Kaarle Viidennen tytär. KREIVI EGMONT, Gauren prinssi. VILHELM ORANIALAINEN. HERTTUA ALBA. FERDINAND, tämän äpäräpoika. MACHIAVELLI, hallitsijattaren palveluksessa. RICHARD, Egmontin kotikirjuri. SILVA, | Alban palveluksessa. GOMEZ, | KLAARA, Egmontin rakastettu. KLAARAN ÄITI. BRACKENBURG, porvarinpoika. SOEST, rihkamoitsija, | JETTER, räätäli | Brysselin porvareita. RAKENNUSMESTARI, | SAIPPUANKEITTÄJÄ, | BUYCK, sotamies, Egmontin käskyissä. RUYSUM, raajarikko sotavanhus ja kuuro. VANSEN, kirjuri. Kansaa, seuruetta, vartijoita y.m.

Näytelmän paikka Brysselissä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Jousi-ammunta.

Sotamiehiä. Porvareita jousineen. Jetter, eräs Brysselin porvareita, räätäli, astuu esiin sekä jännittää jousta. Soest, eräs Brysselin porvareita, rihkamoitsija.

SOEST. No ampukaa pois, että se päättyy! Kumminkaan ette voita minua! Kolmanteen piiriin, siihen te ette ole ikinä ampunut! Ja niinpä lienen minä tään vuoden mestari.

JETTER. Niin, mestari ynnä kuningas päällisiksi. Ja kukapa sitä kadehtisi? Tehän saatte sen vuoksi maksaa juominkiin kahta vertaa enemmän kuin me muut: te saatte taidostanne maksaa oikeutta myöten.

Buyck, hollantilainen sotamies, Egmontin käskyissä.

BUYCK. Jetter, tään vuoron lunastan minä teiltä, jaetaan voitto, ja minä maksan kekkerit: min' olen ollut jo kauvan täällä ja olen paljon velkaa auliista kohtelustanne. Jos menee väärään, niin se on sama kuin jos te olisitte ampunut.

SOEST. Minun sietäisi tinkiä vastaan, sillä oikeastaan minä siinä menetän. Mut välipä tällä, Buyck, ann' lauveta vaan!

BUYCK (ampuu). Kas nyt, pilkkakirves siellä, kumarrus kunniaksi! Yks! Kaks! Kolme! Neljä!

SOEST. Neljänteen? Olkoon menneeksi!

KAIKKI. Eläköön kuningas! Eläköön, eläköön!

BUYCK. Suuri kiitos, hyvät herrat! Olisi mestarissa jo liikaa. Kiitän kunniasta!

JETTER. Siitä saatte itseänne kiittää.

Ruysum, friislantilainen, raajarikko sotavanhus ja kuuro.

RUYSUM. Sen minä sanon teille.

SOEST. Mitä niin, taatto?

RUYSUM. Sen minä sanon teille, hän ampuu niin kuin hänen herransakin, hän ampuu kuin Egmont.

BUYCK. Hänen rinnallaan min' en ole muuta kuin joutava kolkkamies. Pyssyllä osaamaan hän vasta onkin verraton.

Älkääkä luulko, että hän osaa miten kuten onnen ohjaamana tai sitä myöten millä päällä hän on -- ei! hän kun tähtää vaan, niin sattuu kuin naulan nenään. Häneltä olen minä oppinut. Se olisikin pätö uro, joka häntä palvellen ei mitään oppisi. Vaan eipä unhoteta, hyvät herrat! Kuningashan elättää väkensä. Tänne viiniä siis kuninkaan maksuun!

JETTER. Meidänpä kesken on semmoinen suostumus, että itse kukin --

BUYCK. Min' olen vieras ja kuningas, enkä siis huoli teidän säännöistänne ja pitämyksistänne.

JETTER. Olethan sinä pahempi kuin hispanialainen; hän se on saanut niiden antaa olla alallaan, ainakin näihin asti.

RUYSUM. Mitä se on?

SOEST (kovasti). Hän tahtoo meille tarjota. Hän ei suostu siihen, että me keskenämme kerätään, ja kuningas vaan maksaa kahta vertaa enemmän kuin me muut.

RUYSUM. No joutaapa hän tällä kertaa tehdä tahtonsa! Kun siitä vaan ei vastaiseksi koitune vino esikuva. Niin hänen herransakin on laatujaan aulis ja antaa ropojen ravista mihin sattuu. (Tuovat viiniä.)

KAIKKI. Teidän maljanne, kuninkaallinen majesteetti! Eläköön!

JETTER (Ruyckille). Kuninkaallinen majesteetti, niinpä tietenkin!

BUYCK. Kiitän kaikesta sydämestäni, koska niin pitää olla.

SOEST. Ihan niin! Sillä meidän hispanialaisen majesteettimme maljaa ei hevillä juo alankomaalainen sydämestään.

RUYSUM. Kuka, mitä?

SOEST (kovasti). Näet, Fiilippi Toisen, Hispanian kuninkaan.

RUYSUM. Kaiken armollisin kuningas ja herra! Jumala suokoon hänen kauvan elää!

SOEST. Ettenkös pitänyt enemmän hänen herra-isästään, Kaarle Viidennestä?

RUYSUM. Olkoon hän Jumalan rauhassa! Se oli herra! Hänellä oli käsi yli koko maa-emän, ja hän oli kaikki kaikessa; ja jos hän kohtasi ketä, niin tervehti hän kuin naapuri naapuria, ja jos oltiin peljästyneitä, älysi hän menetellä niin vienolla tavalla -- Niin, ymmärtäkää minut oikein -- Hän kävi kävelemässä, kävi ratsastamassa, miten hälle mieleen juohtui, ihan vähin seuroin. Itkimmehän joka kynsi, kun hän täällä jätti hallituksen pojalleen -- jotta vielä sanon, ymmärtäkää minut oikein -- tämä on jo toista, täm' on vallankin majesteetillisempi.

JETTER. Hän ei näyttäynyt täällä ollessaan, muuten kuin oikein loistossa ja kuninkaallisessa komeudessaan. Hän on vähäpuheinen, niin olen kuullut hoettavan.

SOEST. Se ei ole mikään sopiva herra meille alankomaalaisille. Meidän ruhtinastemme tulee olla vapaita ja iloisia, niin kuin mekin olemme, elää ja sallia muiden elää. Me emme kestä ylenkatsetta ja sorrantaa, niin hyväsävyisiä vättöjä kuin ollaankin.

JETTER. Kuningas, luulen ma, olisi kyllä laupias herra, jos hänellä vaan olisi neuvonantajat parempia.

SOEST. Ei, ei! Hänell' ei ole mitään tunnetta meitä alankomaalaisia kohtaan, hänen sydämensä on ynseä kansalle, hän ei rakasta meitä; mitenkä mekään voimme rakastaa häntä? Minkä tähden koko maailma on niin ihastunut kreivi Egmontiin? Miksi me kaikki olisimme valmiit häntä käsillämme kantamaan? Siksi, kun hänestä nähdään, että hän tarkoittaa meidän parastamme, kun iloinen hilpeys, vapaa elämä, hyvä tahto hänen silmistänsä loistaa, kun hänell' ei ole sitä omaa, mitä hän ei tarvitsevaisen kanssa tasaa, jopa semmoisenkin kanssa, jok'ei tarvitse. Toivottakaamme onnea kreivi Egmontille! Buyck, teidän asianne on esittää ensi malja. Nostakaa eläköönhuuto herrallenne!

BUYCK. Kaikesta sydämestäni: eläköön kreivi Egmont!

RUYSUM. S:t Kventinin voiton voittanut!

BUYCK. Gravelingenin sankari!

KAIKKI. Eläköön!

RUYSUM. S:t Kventin oli mulla viimeinen tappelu. Minä vaivoin jaksoin käydä enää, vaivoin sitä raskasta pyssyä hinata enää. Mut sain minä kerran vielä franskalaisen turkkia kärventää, ja itse sain jäähyvästiksi siellä ruhjevamman oikeaan sääreeni.

BUYCK. Gravelingen, hyvät ystävät! Siellä se oli leiske! Yksistään meidän on voitto. Eivätkö polttaneet ja hävittäneet nuo ulkomaan koirat kautta koko Flanderin? Vaan mepä taisimme tavata ne, luullakseni! Heidän vanhat, kovakouraiset ukkonsa tekivät kauvan tenää, ja me ryntäsimme ja ammuimme ja hakkasimme, niin että heitä pahasti irvistytti ja heidän rivinsä horjahtelivat. Silloin tuli Egmontin alta hevonen ammutuksi, ja me ottelimme kauvan, ees-taas, mies miestä, hevonen hevosta vastaan, joukko joukon kanssa, sillä lakealla hietikolla pitkin merenrantaa. Yks kaks pamahti satamaan, kuin pilvistä pudoten, virran suulta päin: pam, pam! -- tykin laukaus laukauksen perästä franskalaisia kohti. Siell' oli englantilaisia, jotka Dynkirchenistä tullessaan sattumalta purjehtivat ohitse amiraali Malinin johdolla. Tosin eivät he paljon meitä avittaneet; he pääsivät tienoille ainoastaan pienimmillä aluksillaan, eivätkä niilläkään edes kyllin lähelle; ampuivatpa aivan meidänkin sekaan välisti, -- vaan hyvää se teki! Se mursi franskalaiset ja vahvisti meidän miehuuttamme. Mut silloin se kävi yhtenä: piks, paks! Mullin-mallin! Kuolijaksi lyötynä, veteen syöstynä joka ikinen kynsi! Ja nuot uroot upposivat, kun saivat vettä maistaa. Ja kaikki mikä meitä hollantilaisia oli, kynttä-kantta perästä! Me jotka eletään sekä vedessä että maalla, olimmekin vedessä vasta oikein mannullamme kuin sammakot. Mitä muuta nyt kuin järjestänsä hakattiin viholliset virrassa ja ammuttiin sukupuuttoon kuin sorsia olis' ammuttu. Joka siinä pakoon pääsi, sen löivät talonpoikais-akat, kuokin, taikoin läimivät kuolijaksi, -- niin! Sittenpä oli hänen franskalaisen majesteettinsa paras tarjota lapavelkaa ja rauha tehdä. Ja rauhasta on teidän meitä kiittäminen, suurta Egmontia kiittäminen.

KAIKKI. Eläköön! Suuri Egmont, eläköön, eläköön, eläköön!

JETTER. Kunpa meidän olis' suotu saada hänet hallitsijaksi tämän Margareeta Parmalattaren sijaan!

SOEST. Elä sano niin! Totuus ennen kaikkea! Min' en kärsi Margareetaa moitittavan. Nyt on minun vuoroni. Eläköön armollinen rouva!

KAIKKI. Eläköön!

SOEST. ihan totta! Erinomaisia naisia on siinä suvussa. Eläköön hallitsijatar!

JETTER. Viisas on hän, sekä maltillinen kaikessa, mitä hän tekee. Jos hän ei vetäisi niin sitkeästi yhtä köyttä niiden mustanuttuisten kanssa! Hän myös on osapää siihen, että on saatu neljätoista uutta piispanhippaa tähän maahan. Mitä varten ne sitten ovat? Eiköhän sitä, että muukalaisia voidaan sukelluttaa niihin parhaimpiin paikkoihin, joihin ennen valittiin apotteja tuomiokapituleista? Ja meidän pitää muka uskoa, että tuota temppua kaipaa uskonto. Johan uskottiin! Piispaa kolminen oli meille ihan kylliksi. Silloin kävikin asia rehellistä ja säällistä tietä. Nyt täytyy jokaisen olla olevinaan välttämätön. Ja siitä juontuu joka silmänräpäys rettelötä ja riitaa. Ja kuta enemmän tätä juttua puohdetaan ja seulotaan, sen kehnommaks' se äityy.

(He ryyppäävät.)

SOEST. Kuninkaan tahto siinä tapahtui, tiedän mä. Hallitsijatar ei voi siinä ottaa, ei antaa.

JETTER. Niinpä tästä puoleen emme saa, kuulen ma, laulaa niitä uusia virsiä; niissä tosiaan on hyvin somasti sovitettu loppusointu ja erinomaisen ylentävä nuotti. Niitä näet emme saa laulaa; vaan rumia lauluja niin paljon kuin tahdomme. Ja miksi? Uusissa mukamas on kerettiläisyyttä, sanotaan, ja mitä kaikkea, ties Jumala. Mut olen minä sentään niitäkin laulanut; se on nyt jotain uuden uutta, enkä minä ole keksinyt niissä niin hölyn-pölyä.

BUYCK. Minä huolisin häneltä kysyä! Meillä, tässä maakunnassa lauletaan mitä tahdotaan siitä syin, että kreivi Egmont on meillä maaherrana; hän ei moisista välitä. Gentissä, Ypernissä, kautta koko Flanderin laulaa niitä, ken haluaa. (Kovasti.) Eihän mikään liene juuri viattomampaa kuin hengellisen virren veisuu? Vai mitä, taatto?

RUYSUM. Hyväinen aika! Sehän on jumalanpalvelusta, sielunylennystä.

JETTER. Vaan ne sanovat, että se ei ole oikean tavan, ei heidän tapansa mukaista. Ja vaarallista niiden veisuu on ainakin, niinp' annetaan hyvällä jäädä sen sikseen. Inkvisitsion palvelijat hiipivät ympärillä väijymässä; moni kunniallinen mies on joutunut jo onnettomaksi. Puuttui vielä omantunnon orjuutta! Kun min' en tehdä saa, mitä huolin, tokihan voisivat edes antaa minun ajatella ja laulaa mitä tahdon.

SOEST. Tuo inkvisitsio, ei se ota noustakseen täällä. Meill' ei ole hispanialaisten luomus, jotta annettaisiin omiatuntojamme orjuuttaa. Ja aatelisto saakin jo ajoissa tuon turman siipiä supistaa.

JETTER. Se on kyllä siivoa. Jos niiden miekkosien päähän pistää rynnätä minun huoneeseeni, kun minä askare ääressä istun ja hyräilen parhaallaan jotakin franskalaista virttä, ajattelematta siinä tuon kummempaa, hyvää tai pahaa; nyreksin ilman aikojaan, kun se korvassa tuntuu säveltyvän, -- niin tuota pikaa olen kerettiläinen sekä niitä nimiäni saan ryömiä putkaan. Tai lähden käymään vähän maalla ja herkeän siellä jonkun väkijoukon luo seisomaan, joka on kuuntelemassa uutta saarnaajaa, erästä niitä Saksanmaalta tulleita, -- niin kohta tuossa paikassa olen nimittäin kapinoitsija, sekä pääkopilla on vaara tarjona. Olettenko milloin kuullut jonkun heistä saarnaavan?

SOEST. Kelpo väkeä! Nykyisin kuulin minä erään taivasalla puhuvan tuhansille ihmisille. Se oli ytimelleen eri evästä kuin mitä meikäläiset saarnastuolista paasaavat ja paasaavat ja ihmisiä latinan pätkiin juututtavat. Tämä puhui suunsa puhtaaksi; hän sanoi, mitenkä he meitä tähän saakka ovat nenästä vetäneet, pitäneet meitä vaan pimeyteemme pinttymässä, ja mitenkä me sietäisimme enemmän valistusta. -- Ja puhuissansa hän todisti joka ainoan nopan raamatusta käsin, jos uskoa tahdotte.

JETTER. Silloinpa siinä toki on jotain. Tuotahan min' olen itse aina sanonut ja senpä tähden olen pohjustanut asiaa. Min' olen kauvan sitä pitkin päätäni pitänyt.

BUYCK. Niiden jäljessä juokseekin kaikki kansa.

SOEST. Sen minä uskon, kun saadaan jotakin hyvää kuulla ynnä jotakin uutta.

JETTER. Ja entäpä sitten? Voihan antaa itse kunkin saarnata tavallaan.

BUYCK. Kippis, hyvät herrat! Tarinassa unhotatte viinin ja Oranialaisen.

JETTER. Hän ei jouda unhottumaan meiltä. Se on kerrassa oikea muuri; jo kun häntä ajattelee vaan, kohta tuntuu, että hänen takanaan voisi piillä, eikä pirukaan saisi sieltä ilmi. Eläköön Vilhelm Oranialainen, eläköön!

KAIKKI. Eläköön, eläköön!

SOEST. No, vanhus hyvä, esitä sinäkin nyt joku malja!

RUYSUM. Vanhat sotilaat! Kaikki sotilaat! Eläköön sota!

BUYCK. Oiva eläköön-huuto, vanhus! Kaikki sotilaat! Eläköön sota!

JETTER. Sota, sota! Tiedättenkö myös, mitä te huudatte? Että tuo on kepeä teidän suustanne luiskahtamaan, on kyllä luonnollista; vaan kuinka viheliäisellä tuulella joku meikäläinen on sen jaloissa, en voi niin sanalla sanoa. Kuulla vuosikausi läpeensä rummutusta; ei mitään muuta kuin kuulla mitenkä joukkokunta tulla uhmaa siellä, toinen täällä, mitenkä ne menivät muutaman kummun yli ja seisahtivat erään myllyn luona, mitenkä monta niit' on kaatunut siellä, mitenkä monta täällä, mitenkä ne ottelevat, ja toinen voittaa, toinen menettää, -- tuota kuulla, tulematta virttä viisaammaksi siitä, kuka mitä voittaa tahi menettää, -- kuulla, mitenkä joku kaupunki valloitetaan, kuinka sen porvarit tapetaan, ja kuinka siinä käyp' onnettomille vaimoille, viattomille lapsille. Se on hätää ja tuskaa, saa ajatella joka silmänräpäys: "Nyt ne tulevat! Nyt käypi meille samoin ikään".

SOEST. Senpä tähden pitää porvarin aina olla aseisiin harjautunut.

JETTER. Niin, harjautukoon, kell' on vaimo ja lapsia! Ja kuitenkin minust' on sotamies parempi kuulumassa kuin näkymässä.

BUYCK. Tuosta sietäisi minun ottaa itseeni.

JETTER. En minä sillä tarkoittanut teitä, hyvä maanmiehemme. Niin pian kuin Hispanian varustusväestä irti suorisimme, saimme taas huokaista.

SOEST. Elähän mitään! Ne taisivat sinua enimmin rasittaa?

JETTER. Pilkka kävi omaan nilkkaan!

SOEST. Ne, kuulen ma, ovat olleet tuiki ankaraa majaväkeä sinun loisinasi.

JETTER. Suus' kiinni!

SOEST. Ne olivat tämän ajaneet ulos kyökistä, kellarista, tuvasta -- sängystä.

(He nauravat.)

JETTER. Tyhmyri!

BUYCK. Rauhaa, hyvät herrat! Pitääkö tässä sotamiehen ruveta rauhaa huutamaan? No niin, kun ette meistä tahdo mitään kuulla, esittäkää sitten teikäläinen malja, joku oikein porvarillinen malja.

JETTER. Siihen olemme valmiit! Turva ja rauha!

SOEST. Järjestys ja vapaus!

BUYCK. Hyvä! Siihen mekin olemme tyytyväiset.

(He kilistävät maljoja iloisina, kertoen näitä sanoja, kuitenkin niin, että jokainen vuorollaan lausuu eri sanan kuin edellinen, jotenka syntyy jonkinlainen jonolausunto. Vanhus kuuntelee ja vihdoin yhtyy hänkin.)

KAIKKI. Turva ja rauha! Järjestys ja vapaus!

Hallitsijattaren palatsi.

Margareeta Parmalatar, metsästyspuvussa. Hoviväkeä. Pageja. Palvelijoita.

HALLITSIJATAR. Peruuttakaa metsälle-meno; min' en lähde ratsastamaan tänä päivänä. Sanokaa Machiavellille että hänen tulee saapua minun tyköni!

(Kaikki lähtevät.)

Noita kauheita tapauksia ajattelemasta en pääse hetkeksikään rauhaan. Ei ole mitään, mikä minua voi viehättää, ei mitään, mikä mielestäni voi haihduttaa näitä; alinomaa pyörivät nämä kuvat, nämä huolet edessäni. Nyt kuningas on sanova, että tämä on seuraus minun hyvyydestäni, minun suopeudestani; ja kuitenkin sanoo mulle omatuntoni joka hetki, ett' olen tehnyt, mikä kulloinkin on ollut osavinta, mikä parasta. Vai olisiko minun pitänyt vihan myrskyllä kiihdyttää ja levittää tätä vahingon-valkeata? Minä toivoin, että voin sen lannistaa, tukauttaa omaan tuhkaansa. Niin, mitä minä itselleni saatan sanoa, minkä hyvin tiedän, se puhdistaa minut oman itseni edessä. Vaan miltä kannalta sen veljeni on ottava? Sillä, voidaanko sitä tyhjäksi tehdä? Vierasten opettajain röyhkeys on päivä päivältä paisunut, he ovat meidän kirkkomme häväisseet, vimmanneet rahvaan tylsän mielen, velhonneet raivohengen joukkoon. Saastaisia henkiä on hiipinyt kapinan nostajain sekaan, ja kamalia tuhotekoja on tapahtunut, joit' on jo hirveä ajatellakin, ja jotka mun nyt täytyy yksitellen kertoa hoviin, kiireesti ja yksitellen, ett' ei tuo yleinen huhu ehtis' ennen minua, jott' ei kuningas joutuisi siihen luuloon, että niit' on vielä enempi tuhoja, joita tahdotaan pitää salassa. Min' en keksi mitään keinoa, en ankaraa, en lauhkeaa, millä tuota turmaa vallita. O, mitä me ylhäiset olemme ihmiskunnan aallokolla! Me uskomme sitä hallitsevamme, ja se heitteleekin meitä ylös ja alas, sinne ja tänne.

Machiavelli ustuu sisään.

HALLITSIJATAR. Joko kirjeet kuninkaalle on kirjoitettu?

MACHIAVELLI. Yhdessä tunnissa ne ovat teidän allekirjoitustanne vailla.

HALLITSIJATAR. Olettenko kertomuksen tehnyt kyllin lavean?

MACHIAVELLI. Lavean ja juurtajaksavan, niinpä juuri semmoisen kuin kuningas tahtoo. Minä kerron, mitenkä ensin S:t Omerin tienoossa kuvienraasto-vimma ilmaiseksen -- mitenkä muudan raivoisa väkijoukko, olalla seipäitä, kirveitä, nuijia, tikapuita, köysiä, muassa vaan muutamia sota-asussa, mitenkä ne ensin rynnistävät kappeleihin, kirkkoihin ja luostareihin, ajavat ulos uskovaiset hartautta harjoittamasta, murtavat suljetut portit rikki, kääntävät kaikki tyynni ylös-alasin, raastavat alttarit kumoon, murskaavat pyhimysten kuvat, turmelevat kaikki maalaukset, kaiken mitä pyhää ja juhlallista ne tapaavat, pirstaksi ruhtovat, raastavat, tallaavat -- mitenkä joukko tiellä karttuu, Ypernissä avaa asukkaat näille porttinsa -- mitenkä arvaamattoman äkkiä ne ryöstävät tuomiokirkon tyhjäksi, polttavat piispan kirjaston poroksi -- mitenkä suuri paljous kansaa, saman hurjuuden riivaamana, yli Meninin, Gominesin, Vervichin, Lillen levitäksen, kohtaamatta missään vastarintaa, ja mitenkä tuo suunnaton kapinaliitto yhdessä silmänräpäyksessä julkaisekse ja on jalalle saatu lähes kautta koko Flanderin.

HALLITSIJATAR. Ah, kuinka minut uudelleen valtaa tuska sinun tätä toistaessasi! Ja siihen liittyy se pelko, että tuo turmio vaan yltyy yltymistään. Sanokaa mulle ajatuksenne, Machiavelli!

MACHIAVELLI. Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minun ajatukseni näyttävät enimmiten tyhjiltä aaveilta; ja vaikkakin te aina olette minun virkatoimeeni ollut tyytyväinen, te harvoin olette kumminkaan suvainnut seurata minun neuvoani. Te olette usein sanonut leikillä: "Sinä olet kovin kaukosilmä, Machiavelli! Sinun sietäisi ruveta historian-kirjoittajaksi. Ken on toimimassa, hänen täytyy pitää silmällä sitä, mik' on lähinnä." Ja kuitenkin, enkö min' ole ennakolta ennustanut kaikkia näitä tapauksia? Enkö min' ole edeltäpäin arvannut tätä kaikkea?

HALLITSIJATAR. Arvaan minäkin paljon asioita edeltäpäin, kykenemättä niiden menoa muuttamaan.

MACHIAVELLI. Sanalla sanoen: tukauttaneeksi sitä uutta oppia te ette saa. Antaa heidän olla, erottakaa heidät oikea-uskoisista, suokaa heille kirkkoja, ottakaa heidät oikein yhteiskunta-lain suojaan, osottakaa heille vissit rajat; ja sillä tavoin saatte kerralla kapinoitsijat rauhoittumaan. Kaikki muut keinot ovat turhia, ja te vaan hävitätte maata.

HALLITSIJATAR. Oletko sinä unhottanut, millä inholla veljeni hylkäsi pelkän sen kysymyksenkin, tokko tuota uutta oppia voitaisiin suvaita? Etkö tiedä, kuinka hän jokaisessa kirjeessään mitä kiihkeimmin käskee minun varjella oikeaa uskoa, ja ett'ei hän siedä sanaakaan rauhan ja sovun palauttamisesta uskonnon kustannuksella? Eikö hän itse pidä maakunnissa urkkijoita, joit' emme tunne, saadakseen selville, kuka noihin uusiin mielipiteisiin kallistuu? Eikö ole totta, että hän, meidän ihmeeksemme, on nimituten maininnut yhden ja toisen, joka aivan meitä lähellä on salavihkaa keretin vikaan joutunut? Eikö hän teroita armottominta ankaruutta? Jako minä olisin laupias, minä hälle esittämään, että hän ei olisi millänsäkään, antaisi asian käydä omaa käyntiään? Etkö jaksa arvata, että silloinpa hän kokonaan herkeäisi minua uskomasta, kokonaan herkeäisi minuun luottamasta?

MACHIAVELLI. Tiedän hyvin; kuningas käskee, hän antaa teidän tietää aikeitansa. Teidän pitää lepo ja rauha palauttaa keinolla, joka katkeroittaa mieliä yhä enemmän, joka välttämättä puhaltaa sodan joka taholla ilmituleen. Ajatelkaa mitä teette! Suurimmat kauppamiehet on turmelus tahrannut, aateliston, kansan, sotamiehet. Mitä auttaa omaan ajatukseensa kovautuminen, koska kaikki tyynni meidän ympärillämme muuttuu? Jos toki joku hyvä haltija-henki juohduttaisi Fiilipin mieleen sen, että paremmin kuninkaan arvon mukaista on hallita eri-uskoisia kansalaisia, kuin heitä vastakkain hangata hengettömiin.

HALLITSIJATAR. Elä kuuna päivänä vasta virka moisia sanoja minun kuullen! Minä tiedän varsin hyvin, että valtioviisaudessa voidaan harvoin pitää lupausta ja luottamusta, että siinä avomielisyys, hyväntahtoisuus, myöntyväisyys potkaistaan pois meidän sydämestämme. Maallisiin asioihin nähden tämä, paha kyllä, on liijan totta; vaan tuleeko meidän Jumalaakin peijata, mokomin kuin toisiamme? Tuleeko meidän olla välinpitämättömiä taatun oppimme suhteen jonka eteen niin moni on uhrannut henkensä? Tämäkö meidän tulisi heittää hukkaan muutamain epävarmojen, ristiriitaisten juoksujuorujen edessä?

MACHIAVELLI. Elkää toki sentään ajatelko minusta pahaa!

HALLITSIJATAR. Minä tunnen sinut ja sinun uskollisuutesi, ja tiedän, että monikin saattaa siltä olla rehellinen ja ymmärtäväinen mies, vaikka hän on hairahtanut lähimmältä, parhaalta sielunsa autuuden tieltä. Niit' on muitakin, Machiavelli, miehiä semmoisia, joita minun samalla täytyy pitää arvossa ja moittia.

MACHIAVELLI. Ketä tarkoitatte?

HALLITSIJATAR. Minä saatan tunnustaa, että Egmont loukkasi minua oikein sisällisen syvälti tänään.

MACHIAVELLI. Millä käytöksellään?

HALLITSIJATAR. Hänen tavallisellaan, penseydellä ja kevytmielisyydellä. Minä sain tuon julman sanoman, juuri kun minä hänen ja monen muun seurassa kirkosta tulin. En voinut tuskaani hillitä, minä valitin ääneen ja kääntyen hänen puoleensa kivahdin: "Kas, mitä teidän maakunnassanne tapahtuu! Tuota voitte kärsiä, te, kreivi, jolta kuningas on toivonut itselleen kaikkea?"

MACHIAVELLI. Ja mitä hän vastasi?

HALLITSIJATAR. Niin kuin se ei olis' ollut mitään, niin kuin se olis' ollut mikä sivuseikka, vastasi hän. "Jos Alankomaan valtiosääntö vaan sais' olla rauhassa hyökkäyksiltä! Tuo muu sitten antautuis' ihan itsestään."

MACHIAVELLI. Kuka ties hän onkin lausunut suoraa totta, mitään järkeilemättä ja kursailematta. Mitenkä saattaa luottamus syntyä ja säilyä, jos alankomaalainen näkee, että tarkempaa huolta pidetään hänen tavaroistaan ja tiluksistaan, kuin hänen onnestaan, kuin hänen sielunsa autuudesta? Vai ovatko sitten nuo uudet piispat pelastaneet sieluja enemmän, kuin lihavia kirkon-saatavia korjailleet mässätäkseen? Ja eivätkö he ole enimmäkseen muukalaisia? Vielä pannaan kyllä kaikkiin maaherran-virkoihin alankomaalaisia; vaan eikö hispanialaiset anna kovin selvään näkyä, että heill' on mitä suurin, vallan vastustamaton himo näihin paikkoihin? Eikö kansa aina tahdo oman tapansa mukaan olla omamaalaisten hallittavana mieluummin kuin muukalaisten, jotka kerran maassa jalansijan saatuaan koettavat itselleen hankkia rikkautta kaikkien kustannuksella, jotka tullessaan tuovat muukalaisen mittapuun ja valtaansa käyttävät kylmäkiskoisesti ja tunnottomasti.

HALLITSIJATAR. Sinähän asetut vastustajain puolelle.

MACHIAVELLI. Sydämeeni nähden, en suinkaan; ja tahtoisin, että minä myös, järkeeni nähden, voisin olla kokonaan tällä meidän puolella.

HALLITSIJATAR. Jos sinun tahtosi olisi määräämässä, niin minunhan sietäisi luovuttaa vallanpito heille; sillä Egmont ja Oranialainen suurella toivolla odottivat itselleen tätä paikkaa. He siihen aikaan olivat toistensa vastustajat; tätä nykyä he ovat yhdessä tuumin liittäytyneet minua vastaan ja ovat ystävykset, eriämättömät ystävykset.

MACHIAVELLI. Hyvin vaarallinen pari.