Part 6

_Rouva Hatting_. Silloin hän ja Rönnowin rouva tietysti olivat hyvin paljon yhdessä? -- Kuinkahan vanha Knudsen lienee?

_Margrete_. Kuinka vanhako?

_Rouva Hatting_. Niin, minä tarkoitan: oliko hän silloin jo aika mies?

_Margrete_. Kyllä kai hän silloin oli jo kolmenkolmatta -- hän ja rouva ovat yhden ikäiset.

_Rouva Hatting_. Niin, yhdenikäiset, ne aina hakevat toistensa seuraa...

_Margrete_. Rouva!

_Rouva Hatting_. Kuulittehan itsekin, mitä rouva Rönnow tunnusti. Ja se näyttää todellakin arveluttavalta, että Knudsen juuri kymmenen vuotta sitten oleskeli heidän kodissaan.

_Margrete_. Älkää uskoko mitään pahaa rouva Rönnowista. Hän on puhtain ja parhain ihminen maailmassa.

_Rouva Hatting_. Epäilemättä hän nyt on hyvinkin hyvä, mutta silloin hän oli vielä aivan nuori. Tehän itse sanoitte, että Knudsen rakasti häntä.

_Margrete_. Mutta se ei ollut sellaista rakkautta. Knudsen ihaili häntä kuten korkeampaa olentoa. Rouva oli hyvin hyvä Knudsenille.

_Rouva Hatting_. Niin!

_Margrete_. Se oli aivan toisenlaista, kuin te tarkoitatte, se oli äidillistä hyvyyttä.

_Rouva Hatting_. Hän oli kolmenkolmatta!

_Margrete_. Sitä ihmistä ei löydy, joka saisi minun uskomaan mitään pahaa rouva Rönnowista.

_Rouva Hatting_. Tietysti minäkin tahdon luulla, että se oli tuulesta temmattu sana. Mutta onhan tavallisesti kuitenkin niin, että sitä suu puhuu, mitä sydän kätkee. Ja onhan se kummallinen yhteensattumus, että Knudsen juuri kymmenen vuotta sitten tuli heidän kotiinsa, ja että hän, kuten te itse sanoitte, siitä asti on rakastanut häntä.

_Margrete_. Ei se ollut sellaista rakkautta.

_Rouva Hatting_. Hm! Uskokaa mitä uskotte. Miesten rakkaus on monen laista.

(Menee puutarhaan.)

Viides kohtaus.

Rönnow. Margrete. (Kohtauksen keskipaikoilla ilmestyvät rouva Hatting ja Knudsen verannalle, jossa keskustelevat.)

_Margrete_ (erikseen). Olisiko se mahdollista? Olisiko Knudsen todellakin rakastanut häntä?

_Rönnow_. Mitä te puhuitte rouva Hattingin kanssa? Ettekö puhuneet vaimostani?

_Margrete_. Puhuimme.

_Rönnow_. Minä kuulin hänen mainitsevan jotain Knudsenistakin. Mitä hän hänestä sanoi?

_Margrete_. Hän kysyi, koska rouva oli tutustunut Knudseniin.

_Rönnow_. Kuulkaa, Margrete! Tehän pidätte Eevasta -- vaimostani?

_Margrete_. Koko sydämmestäni.

_Rönnow_. Luottakaa häneen. Hän sen ansaitsee. Älkää kallistako korvaanne rouva Hattingin juoruille.

_Margrete_. Minä en ikinä usko pahaa rouvasta.

_Rönnow_. Tehän olette kihloissa Knudsenin kanssa. Hän on kunnon mies ja on aina ollut. Luottakaa häneenkin!

_Margrete_. En minä tiedä...

_Rönnow_. Ettekö tiedä?

_Margrete:_ Voiko mieheen luottaa.

(Menee eteiseen.)

Kuudes kohtaus.

Rönnow. Sitten Hatting.

_Rönnow_. Niin, Eeva ei ole voinut luottaa minuun... minä olen kavaltanut hänet vieraille. -- Oi, kuinka paljon minä tahtoisin sanoa hänelle! Voi, mitä minä teen?

_Hatting_ (tulee). Kuulkaa, minä olen keksinyt keinon, joka tepsii. Te menette puutarhaan, asetutte hänen ikkunansa alle ja huudatte Haraldia -- oikein kovaa. Ja sitten te sanotte Haraldille, että nyt hänen tulee sukkelaan panna päällensä joutuakseen meidän kanssamme kaupunkiin. -- Tehkää se heti, niin näette, että rouva lähtee lukon takaa.

_Rönnow_. Sitä en tee.

_Hatting_. Ettekö luule hänen tulevan?

_Rönnow_. Luulen kyllä, mutta sitä keinoa minä en käytä.

_Hatting_. Sitten ei mikään auta. Sillä kun te seisotte oven edessä ja rukoilette häntä tulemaan puheillenne, niin hänen itsepäisyytensä yhä yltyy ja hän ei uhallakaan tule ulos.

_Rönnow_. Kävi miten kävi, mutta nyt ei Haraldia lähetetä kaupunkiin.

_Hatting_. Silloin teidän asianne on hukassa. Ei poika siis pääse huomenna tutkintoonkaan.

_Rönnow_. Ei, häntä ei vielä pannakaan kouluun.

_Hatting_. Vai niin? Entäs teidän valtiopäivämiesvaalinne -- se kai myöskin heitetään sikseen?

_Rönnow_. Se saa jäädä tällä kertaa.

_Hatting_. Se on kieltämättä johdonmukaista. Oma asianne. Minulle se on yhden tekevää.

Seitsemäs kohtaus.

Rönnow. Hatting. Knudsen.

_Knudsen_. Herra Rönnow!

_Rönnow_. Knudsen, tekö täällä?

_Knudsen_. Minä läksin teitä hakemaan, sillä minä huomasin, että teitä tarvittiin kotona. Matkalla minulle kerrottiin, että teidän oli nähty käyvän jalkaisin kotiin päin. Minä heti käännyin takaisin. Nyt kertoi rouva Hatting, mitä täällä on tapahtunut, ja minä vakavasti pyytäisin teitä puhumaan asiasta rouvanne kanssa. Se on aivan välttämätöntä.

_Rönnow_. Minä olen kyllä koettanut päästä hänen puheilleen, mutta hän ei tule ulos.

_Knudsen_. Teidän täytyy vaatia häntä tulemaan, nyt ei auta enää viivytellä. Onhan miehellä oikeus puhutella vaimoaan, silloin kuin hän tahtoo. Käyttäkää oikeuttanne! Sanokaa, että hänen täytyy tulla!

_Hatting_. Mitä? Tahdotteko te sitä?

_Knudsen_. Elämässä on hetkiä, jolloin miehellä ja vaimolla täytyy olla oikeus sanoa toisilleen: sinun täytyy!

_Hatting_. Ohoh, vai pitäisi vaimollakin olla se oikeus? Ei kiitoksia, siihen satimeen en minä mene! -- Herra Rönnow, vaikka te ette tahtoisikaan minun neuvoani seurata, niin minä sanon kuitenkin teille, että tämä on kaikista hulluin keino. Sanokaahan vaan: "sinun täytyy", "sinun pitää", niin saatte nähdä, että hän ennemmin kuolee nälkään, kuin tottelee teidän käskyjänne.

_Rönnow_. Ei, Knudsen on oikeassa. -- Tehkää hyvin ja poistukaa hetkeksi!

(Hatting ja Knudsen menevät puutarhaan, Rönnow sulkee oven heidän jälkeensä.)

Kahdeksas kohtaus.

Rönnow. Sitten Eeva.

_Rönnow_ (asettuu Eevan oven eteen ja sanoo pontevasti). Eeva, minä, sinun miehesi, tahdon puhutella sinua. Minä en voi odotella kauemmin -- sinun täytyy päästää minut sisälle tahi tulla itse minun puheilleni!

_Eeva_ (astuu ulos ovesta).

_Rönnow_. Eeva! Rakkahin!

_Eeva_. Anna anteeksi, etten vastannut ennen, kun sinä minua kutsuit! Minä en voinut.

_Rönnow_. Tule tänne!

_Eeva_. Minun täytyy ensin puhua suuni puhtaaksi! Minulla on niin paljon sanottavaa.

_Rönnow_. Eihän siinä ollut perää, mitä sinä sanoit Haraldista? Minä en usko sitä, minä en uskoisi, vaikka sinä itse vakuuttaisit, mutta sano kuitenkin, ettei se ole totta!

_Eeva_. Ei se ole totta, mutta se oli synti.

_Rönnow_. Niin, sinua itseäsi kohtaan.

_Eeva_. Ei, sinua kohtaan, se oli kapinaa. Minä en käsittänyt asemaani, en ole koskaan sitä käsittänyt. Miksi sinä sen minulta salasit? Kuinka hennoit antaa minun olla siinä väärässä luulossa, että me olimme tasa-arvoiset?

_Rönnow_. Eeva, kuule minua. Me olemme tasa-arvoiset.

_Eeva_. Niin, Jumalan edessä... sen minä kyllä tiedän, sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa. Mutta täällä -- maailmassa -- minä olen sinun palvelijasi.

_Rönnow_. Et ole.

_Eeva_. Olen kyllä. Jos olisit sanonut sen ennen, niin kenties en olisi siksi tullutkaan.

_Rönnow_. Eeva, minä en siedä kuulla sellaista. Sinun käsityksesi on aivan väärä.

_Eeva_. Anna minun puhua, se on sinun velvollisuutesi. Jos sinä olisit puhunut, niin en minä olisi viettänyt yhtätoista vuotta elämästäni onnen huumauksessa. On niin katkerata herätä, ja kaksinkerroin katkerampaa, kun herääminen tapahtuu näin myöhään. Minä en mitään aavistanut, minä luulin olevani vapaa kuin taivaan lintu, ja kun sinä sitten yhtäkkiä tempasit verhon silmiltäni ja näytit nuo rautahäkkini kovat kanget...

_Rönnow_. Eeva!

_Eeva_. Niin minä tahdoin, mistä hinnasta tahansa, päästä ulos Jumalan vapaaseen ilmaan, jossa saisin sydämmeni kutsumusta kuullen olla lapseni äitinä. Mutta sekin oli unelma... minä en voinut.

_Rönnow_. Anna minun nyt puhua!

_Eeva_. Ei, minä tahdon puhua ensin... vielä yhden ainoan kerran, sitten minä vaikenen. Minä en voi lähteä vapauteen, en Haraldin vuoksi, enkä sinunkaan tähtesi. Minä olen koko elämäkseni kahlehdittu, enkä voi saada takaisin vapauttani. -- Anna anteeksi, että olen loukannut sinun oikeuksiasi! Minä olen ollut sinua kohtaan äärettömän rohkea, aivan kuin olisin ollut sinun vertaisesi... anna minulle se anteeksi!

_Rönnow_. Sinäkö pyydät minulta anteeksi?

_Eeva_. Ja älä kadota kärsivällisyyttäsi, jos minä en yht'äkkiä oppisikaan kaikkia, mitä minun tulee oppia. Ja nyt minulla on vielä yksi rukous, yksi ainoa rukous, älä kiellä, mitä minä pyydän. Minä kerjään sitä sinulta polvillani, kunnes sinä myönnyt. Kun nyt Harald lähetetään kouluun kaupunkiin tahi vielä kauemmas, niin anna minun mennä mukaan. Vuokraa meille huone, jotta Harald saa asua äitinsä kanssa ja tulla joka päivä koulusta kotiin minun luokseni. Usko minua, ei ole ketään ihmistä, joka tahtoisi antaa hänelle sitä, mitä minä tahdon, eikä kukaan muu sitä voisikaan. Ja minä pyytäisin, että minä tällä tavoin saisin häntä vaalia, kunnes tulee aika, jolloin minä itse rohkenen uskoa hänet vierasten haltuun.

_Rönnow_. Eeva, saanko minä nyt puhua?

_Eeva_. Vastaa ensin pyyntööni.

_Rönnow_. Ei, ensin sinun täytyy kuulla, mitä minulla on sanomista. Se minkä sinä sanot oppineesi tänään, on väärää oppia, kerrassaan väärää.

_Eeva_. Ei.

_Rönnow_. On se väärää. Miehen ja vaimon keskinäinen suhde ei ole kuten isännän ja palvelijan; heillä on samat oikeudet, ja kaikki, mitä heillä on, se on yhteistä.

_Eeva_. Älä luule voivasi uskotella minulle enää valheita.

_Rönnow_. Minä en ole milloinkaan uskotellut sinulle valheita. Sinun alkuperäinen käsityksesi oli oikea.

_Eeva_. Eikö sinulla lain mukaan ole oikeus tehdä minkä sinä teit, päättää yksin Haraldista ja ottaa hänet pois minulta?

_Rönnow_. On!

_Eeva_. Ja kuitenkin sinä sanot...

_Rönnow_. Kuule minua, tämä laki ei koske meitä, sinua ja minua, se on laadittu onnettomia avioliittoja varten.

_Eeva_. Onko nainen aina syypää siihen, että avioliitto on onneton?

_Rönnow_. Sitä minä en tahdo väittää. Mutta sinua ja minua ei tämä laki koske. Sen on tehnyt tyhjäksi rakkaus.

_Eeva_. Näinkö puhut sinä?

_Rönnow_. Näin puhun minä sinulle, rakastettu vaimoni, sillä sinä olit oikeassa ja minä tein sinulle verisen vääryyden. Anna minulle nyt anteeksi suuri rikokseni sinua kohtaan. Se rikokseni minua aivan kauhistaa.

_Eeva_. Rönnow!

_Rönnow_. Oli aivan kuin minuun olisi mennyt paha henki, niin että minä unohdin, että me kaksi olemme yhtä. Minun teki mieleni päästä valtiopäiville. Ei se ollut ainoastaan turhamaisuutta, minä luulin, että minulla oli kykyä siihen ja arvelin voivani saada aikaan siellä jotain hyvää. Mutta sitten minusta tuntui, kuin sinä olisit vastustanut minun vaaliani.

_Eeva_. Minä en ole ikinä vastustanut sinun vaaliasi. Kuinka sinä saatoit sellaista luulla?

_Rönnow_. Asianhaarat saivat minut sellaiseen harhaluuloon... minä olin ikäänkuin sokaistu. Ja sitte tuli muuan seikka vielä lisäksi, minua harmitti se, että muut luulivat, että sinä minua vallitsisit ja ettei minulla muka olisi vastustusvoimaa. Heidän piti nähdä, että minä olin herra.

_Eeva_. Sano minulle peittelemättä: oletko varma siitä, että minun mielipiteeni Haraldin kasvatuksesta oli väärä.

_Rönnow_. Minä pelkäsin, että niin oli. Sanoivathan kaikki, että hänet pitäisi panna kouluun. Mutta varma minä en ollut siitä; Se oli vaan mukava keino...

_Eeva_. Oman lapsesi sinä otit keinoksi! Se oli suurin vääryys, johon sinä teit itsesi syypääksi. Sitä en minä milloinkaan olisi tehnyt.

_Rönnow_. Oi, minä käsitän, että se oli kamalaa! Se selveni minulle heti, kun olin lähettänyt tuon onnettoman kirjeen. Kun Hattingin vaunut olivat vierineet ravintolan pihalta, niin minä riensin juoksujalassa kotia kohden, ja minä tunsin, että olin onnettomana hetkenä loukannut kaikkein pyhintä, minut valtasi kuolettava tuska ja pelko, että olin rikkonut suhteen, mikä ei enään milloinkaan voisi muuttua eheäksi.

_Eeva_. Rönnow parka! Ei se ole ijäksi rikottu... älä usko.

_Rönnow_. Voipiko välimme vielä muuttua eheäksi? oikein eheäksi, aivan niinkuin se oli ennen?

_Eeva_. Voipi kyllä, oma rakastettu ystäväni! Mutta älä koskaan enää yritä taivuttaa minua pahalla, sillä silloin minäkin muutun pahaksi. Ja meidänhän toki pitäisi auttaa toisiamme tulemaan hyviksi.

_Rönnow_. Voi, mitä sinä mahdoit kärsiäkään tänä iltana, pikku Eeva parkani! Sinultahan kerrassaan hävisi luottamuksesi minuun!

_Eeva_. Se oli minun rikokseni sinua kohtaan. Kun sinä vaadit ehdotonta kuuliaisuutta ja minä kuulin, että sinulla oli oikeus siihen, silloin minusta tuntui, kuin minun tähän astinen onneni olisi ollut valhetta ja minä nyt vasta olisin nähnyt sinut oikeassa valossa. Mutta nyt se joutukoon kaikki unholaan. Ei kuitenkaan kaikki... minä olen oppinut sellaistakin, jota en unhota.

_Rönnow_. Oi, unhota toki!

_Eeva_. Ei, sitä en unhota, että olen saanut tietää, mitä oikeuksia aviomiehellä on. Se opettaa minua ymmärtämään, että minulla on hyvä mies, joka ei tahdo käyttää oikeuksiaan (hyväilee häntä), joka unohtaa, että hän on luomakunnan herra, eikä välitä kuningasvallastaan, vaan tahtoo jakaa sen alhaisemman olennon kanssa, vaimo raukan kanssa, jolla ei ole oikeuksia.

_Rönnow_. Ja sitten Harald jää kotiin, kuten me yhdessä ennen olimme päättäneet. Tahdommehan antaa hänelle parhainta, mitä voimme.

_Eeva_. Niin, Rönnow, sen teemme. Ja sitten on vielä muuan salaisuus, joka tuotti minulle suurta surua, mutta joka nyt on taas muuttunut iloksi.

(Nojaa Rönnowiin ja kuiskaa hänen korvaansa).

_Rönnow_ (syleilee häntä). Sinä armahin, rakastettu!

Yhdeksäs kohtaus.

Rönnow. Eeva. Margrete. Haraldin kanssa (eteisestä).

_Eeva_. Harald, oma pikku poikani! Nyt sinä taas olet äidin oma lapsi (hyväilee Haraldia). Sanoppas nyt hyvää iltaa isälle ja suutele isää, sillä sen isä ansaitsee... Margrete, uskollinen ystävä, nyt on kaikki asiat taas hyvin.

_Margrete_. Eikö varatuomari ollutkaan oikeassa?

_Rönnow_. Oli kyllä, mutta siitä me emme välitä. Me emme käytä enää varatuomaria.

_Eeva_. Emme, me noudatamme omaa lakiamme, joka on aina ollut meidän ohjeenamme. Nyt se on kestänyt koetuksensa.

_Margrete_ (epäillen). Kunpahan olisi!

_Eeva_. Sinä epäuskoinen, paha tyttö! Kuinka saatat epäillä nähtyäsi kaiken sen, mitä tänäin on tapahtunut!

_Margrete_. Rouva kulta, täytyyhän minun uskoa teitä, vaikka en tahtoisikaan.

_Eeva_. Katsokaa, he seisovat kaikki ulkopuolella ovea. Rönnow, he varmaankin jännityksellä odottavat, kuinka asiamme päättyy.

_Rönnow_. Kutsukaamme heidät sisälle. (Avaa oven.) Tehkää hyvin, herra varatuomari... tulkaa vaan sisälle!... Knudsen, Tokslund, tulkaa sisälle kaikkityyni!

Kymmenes kohtaus.

Edelliset. Hatting. Rouva Hatting. Knudsen. Tokslund. (Laskevan auringon viime säteet kultaavat koko puutarhan.)

_Rönnow_. Te varmaankin tahdotte jo kuulla meistä sanasen, ja minä tuskin tiedän, kuinka saan sen sanotuksi. Minä huomaan nyt vasta, että päivä on mennyt mailleen. Kesä-illan aurinko kultaa kaikki puut, ja minusta tuntuu, kuin olisi minun hääiltani... älkää naurako minua! -- on kuin meidän kultahää-päivämme olisi päättynyt, ja me kaksi, Eeva ja minä, olisimme kestäneet kaikki elämän taistelut ja nyt istuisimme nauttien illanrauhaa. Enhän minä toivo, että niin olisi; minä iloitsen siitä, että me olemme nuoria, ja toivon, että vielä kauan saisimme vaeltaa yhdessä; mutta jos meidän kerran suodaan viettää näin ihanaa elon iltaa yhdessä, niin minä tiedän, että tahdon silloin sanoa samaa, kuin sanon tänä iltana: parempaa vaimoa ei ole yhdelläkään miehellä, kuin minulla. Luullakseni ei ole monta miestä, jolle hän olisi tullut siksi, mikä hän on minulle, mutta minä en olisi voinut saada parempaa. Minä olen hänelle suuremmassa kiitollisuuden velassa, kuin kenellekään muulle. Ja jos sitten kysyttäisiin, kuinka hän teki minut niin onnelliseksi, niin minä tahtoisin vastata: en tunne toista ihmistä, jota, niinkuin häntä, rakkaus ohjasi elämänsä joka askeleella. Vielä tahtoisin sanoa hänestä, joka nyt piilottaa päänsä selkäni taa kuin nuori, punehtuva impi: hän oli uskollinen, aina luotettava, aina minulle uskollinen, itselleen uskollinen, totuudelle uskollinen. Kerran nuoruutensa päivinä hän sanoi minulle, että minä en ollut hänen lapsensa isä, mutta silloinkin hän puhui totta, sillä minä en sillä kertaa ollut poikani oikea isä, kun tahdoin väkivallalla riistää hänet äidiltä. Ja sitten minä toivon, että voisin sanoa: se olikin ainoa kerta; sen jälkeen en antanut hänelle syytä sanoa enää sellaista.

(Rouva Hatting pyhkii silmiään.)

_Tokslund_. Kuulkaa, herra Rönnow, te olette miesten mies, sitä minä olen aina sanonut. Ja teillä on rouva, jota joka miehen sopii teiltä kadehtia. Mutta kyllä te hänet ansaitsettekin... sen minä takaan.

_Rönnow_ (nauraen,). Teillähän ei ole oikein luottamusta minuun.

_Tokslund_. On kun onkin, siitä olkaa varma. Ja jollen minä olisi lähettänyt sitä kirjoitusta Knudsenille, niin totta tosiaan te saisitte minun ääneni, ja minä voisin hankkia teille monen muunkin äänet, sillä minulla on hiukan verran vaikutusvaltaa tällä paikkakunnalla.

_Rönnow_. Sitä ei nyt tarvita, sillä minä olen päättänyt siirtyä syrjään tällä kertaa.

_Tokslund_. Siitäkö syystä, ett'ette saa minun ääntäni?

_Rönnow_. En, minä siirryn syrjään siitä syystä, että minun täytyy vielä saada moni seikka selville. Eeva oli oikeassa sanoessaan, että minulta puuttui vakaumusta. Minun aikani ei ole vielä tullut, mutta se on luullakseni kerran tuleva; minä tunnen, että nyt olen saanut tehtävän. -- Knudsen, minä tiedän teidät järkeväksi mieheksi, ja siksi siirryn mielelläni teidän tieltänne.

_Knudsen_. Koetan tehdä tehtäväni niin, ettei teidän tarvitse sitä katua.

(Puristaa Rönnowin ja Eevan kättä.)

_Hatting_. Te ette siis enää tarvitse lakimiestä. Parasta on, että sanomme hyvästi.

_Eeva_. Mutta tulettehan taas pian meitä tervehtimään? Teidän pitäisi nähdä Sallinggaard tyynellä ilmalla, silloin täällä on kauneinta.

_Hatting_. Sen uskon, hyvä rouva. Ja älkää pelätkö, että minä täst'edes yritän opettaa teille lakitiedettä. Teillä ei, suoraan puhuen, ole siihen vähääkään taipumusta.

_Eeva_. Samaa minäkin pelkään. -- Ja rouva Hatting, tulettehan pian taas meille?

_Rouva Hatting_. Rouva Rönnow, minä olen tehnyt teille vääryyttä.

_Eeva_ (tarttuen hänen käteensä). Niin olen minäkin tehnyt teille. Mutta nyt on meidän aika sovittaa kaikki vääryydet. Tulkaa pian Sallinggaardiin. -- Tehän pidätte paljon Haraldista.

_Rouva Hatting_. Kiitos, minä tulen mielelläni -- sekä teidän että hänen tähtensä. (Erikseen Hattingille.) Hänessä on sittenkin naisellisuutta.

_Margrete_ (erikseen Knudsenille). Knudsen, koska me vietämme häitä?

_Knudsen_. Tahdotko, onko se varma?

_Margrete_. Nyt se on varma. Olipa hyvä, että sinä toimitit minut tänne, minä olen oppinut niin paljon tänäin.

_Knudsen_. Että avioliitto voipi olla oikein onnellinen, niinkö?

_Margrete_. Niin -- ja vielä lisäksi... että on eräs seikka, jota en voi sietää.

_Knudsen_. Mitä tarkoitat?

_Margrete_. Että sinä rakastaisit ketään muuta.

_Rönnow_. Se mitä me olemme tänäin kokeneet, voi näyttää vähäpätöiseltä suuressa maailmassa, mutta meidän onnemme oli, ettei siitä tullut suurempaa. Ja se nuori pari, joka tänäin on surrut ja iloinnut kanssamme, saapi tästä sen opin, että mitä hellempi on miehen ja vaimon keskinäinen suhde, sitä hellävaraisemmin tulee kumpaisenkin sitä suojella, sitä vähemmin se sietää.

_Eeva_. Ei, Rönnow, sitä enemmän se sietää, jos vaan on rakkautta.