Part 5

_Hatting_, Myöntää tietysti. Laki myöntää äidille hyvinkin paljon oikeutta, ja jos hän on naimisissa, niin tulee miehen lain mukaan neuvotella vaimonsa kanssa kaikesta mikä koskee lapsia.

_Knudsen_. Eikö siis aviomies saa lähettää lasta kotoa ilman äidin suostumusta?

_Hatting_. Ehei, herra Knudsen! Jos tahdotte olla lainsäätäjä, niin älkää tehkö sellaisia johtopäätöksiä. Laki myöntää naidulle vaimolle paljon oikeutta, mutta ei mitään kohtuuttomia oikeuksia. Laki käskee miestä neuvottelemaan vaimon kanssa, mutta se ei pakota häntä noudattamaan vaimon neuvoa.

_Knudsen_. Sitä ei tässä tarvita. Minä tahtoisin vaan tietää, onko äidin mielipiteellä mitään merkitystä lapsista päätettäessä.

_Hatting_. Ei, sitä ei sillä ole ennenkuin te tulette ministeriksi. Mies on kuningas kodissaan. Se on koko yhteiskuntajärjestyksen kulmakivi. Naiduilla vaimoilla on sen verran päätösvaltaa, kuin heidän miehensä heille myöntää tai minkä he naisellisen viekkautensa avulla itselleen hankkivat -- ja sitä he kyllä osaavatkin hyväksensä käyttää. Hyvästi, herra Knudsen!

(Menee puutarhaan.)

Kymmenes kohtaus.

Knudsen. Eeva. Margrete.

_Eeva_ (avaa hiljaa oven ja katsoo sisälle). Knudsen!

(Eeva ja Margrete tulevat sisälle.)

_Knudsen_. Rouva Rönnow!

_Eeva_. Mitä hän sanoi?

_Knudsen_. Ikävä kyllä, hän ei suostu jättämään asiaa huomiseksi. Luulin toki, että hän siihen suostuisi, minä koetin ihan viimeistä keinoa.

_Eeva_. Ettekö puhunut hänen kanssaan tuosta oikeuskysymyksestä?

_Knudsen_. Kyllä me puhuimme siitä vähän, mutta...

_Eeva_. Minulla siis ei ole mitään oikeutta.

(Istuen tuolille painaa päänsä käsiinsä.)

_Margrete_. Ei, nyt sinä et enää meitä petkuta. Kurja se nainen, joka menee naimisiin!

_Knudsen_. Hiljaa, Margrete! -- Hyvä rouva Rönnow, antakaa vaan varatuomarin tänäin tehdä, mitä hän on saanut päähänsä, huomenna erehdys kyllä korjataan. Kunhan vaan itse saatte puhutella miestänne, niin minä olen varma siitä, että hän muuttaa päätöksensä. Kuule, Margrete, (kuiskaten) missä Rönnow on?

_Margrete_ (kuiskaten). Holmin luona Ylikartanossa.

_Knudsen_ (kuiskaten). Minä otan heti hevosen ja lähden häntä hakemaan. Minä olen varma siitä, että hän tulee kotiin. Koeta sinä sillä aikaa rauhoittaa rouvaa -- älä kiihota hänen mieltään!

_Margrete_ (tylysti). Minä en toivo suuria sinun puuhistasi. Minä en osaa valehdella, en voi tuutia häntä uneen, kun hänen silmänsä kerran ovat avautuneet.

_Knudsen_ (entiseen tapaansa). Margrete kulta! Kaikki kääntyy vielä parhain päin.

_Margrete_. Ei milloinkaan niillä keinoin, joihin sinä turvaat. Minä niin katkerasti kadun sitä, mitä sinulle myönsin. Minä olin hetkisen sokeana, mutta nyt minä en milloinkaan mene naimisiin.

_Knudsen_ (lähenee Eevaa). Minä poistun hetkeksi. Mutta ennen lähtöäni pyytäisin, ettette loisi aivan suurta huomiota siihen, mitä Margrete sanoo, sillä hänen sydämmessään on tuo sairas kohta.

_Eeva_. Ei, hän on ainoa meidän joukossamme, joka on terve. Hän oli valveilla silloin, kuin minä vielä näin unta.

_Knudsen_. Menkää huoneeseenne, hyvä rouva, ja lukekaa hetkinen jotain kirjaa, tahi pankaa vähäksi aikaa lepäämään. Minä saavun heti, ja minä lupaan että...

_Eeva_. Kiitoksia paljon, Knudsen, hyväntahtoisuudestanne! Mutta minulla ei enään ole mitään toivottavaa. (Knudsen menee ulos eteisen ovesta.) Minä puhuttelen vielä kerran varatuomaria. Margrete, tahdotko pitää vähän silmällä Haraldia?

(Margrete menee puutarhaan.)

Yhdestoista kohtaus,

Eeva. Hatting.

_Eeva_ (ovella). Herra varatuomari!

_Hatting_ (tulee). Millä saatan teitä palvella, arvoisa rouva?

_Eeva_ (koettaa puhua tyynesti). Isällä on siis oikeus ottaa lapset kotoa ja panna heidät...

_Hatting_. Ja panna heidät kouluun, -- o-on, kyllä asia on niin.

_Eeva_. Ja panna heidät vierasten ihmisten luokse asumaan, äidin vastalauseesta huolimatta?

_Hatting_. On kyllä, laki on siinä selvää selvempi.

_Eeva_. Mistä ijästä alkaen hänellä on se oikeus?

_Hatting_. Mitä tarkotatte?

_Eeva_. Kuinka vanha lapsen tulee olla silloin, kuin isä saa sen oikeuden? Ei suinkaan hän saa ottaa rintalasta äidin sylistä ja sitoa sitä vieraan vaimon rinnoille, joka on peninkulmien päässä?

_Hatting_. Sellaista ei kukaan isä tietysti yritäkään, jos lapsi kerran saapi hyvän hoidon hänen omassa kodissaan.

_Eeva_. Mutta jos isä tahtoo, jos sellainen oikku juolahtaa hänen mieleensä, eikö äiti saa sitä estää?

_Hatting_. Kuinka se olisi mahdollista?

_Eeva_. Ja te ette pidä sitä vääränä?

_Hatting_. Tässä maailmassa tapahtuu niin paljon vääryyttä, jota laki ei voi estää eikä rangaista. Jos esim. vaimo kiusaa miehensä kuoliaaksi...

_Eeva_. Niinkuin ei muka mies voisi kiduttaa vaimoansa kuoliaaksi! Mutta eihän laki tunnusta vaimoa edes ihmiseksikään.

_Hatting_. Te erehdytte, hyvä rouva, laki asettaa vaimon hyvin korkealle. Se luottaa hänen sanaansa niinkuin Jumalan sanaan. -- Onhan helppo tietää, kuka on lapsen äiti, mutta isästä ei yksikään ihminen saa selkoa, ellei äiti sitä ilmoita. Laki luottaa hänen sanaansa. Isän oikeus riippuu kokonaan äidin sanasta.

_Eeva_. Orjan sanasta.

_Hatting_. Hän ei ole mikään orja, hän on alamainen. Siksi hän on omasta vapaasta tahdostaan antautunut. Kuka käski hänen mennä avioliittoon?

_Eeva_. Miksi ette ole milloinkaan sanoneet meille sanaakaan siitä? Miksi olette korein sanoin viekotelleet meitä luopumaan ihmisoikeudestamme? (kiivaasti). Vastatkaa! miksi olette sen tehneet!

_Hatting_. Teidän oma syynne on, jos ette ole sitä tietänyt. Sellainen on avioliitto ollut maailman alusta, ja sellaisena sen täytyy pysyä, ja se teille kyllä sanottiin silloin, kuin te siihen liittoon menitte.

_Eeva_. Minulleko? Ei milloinkaan!

_Hatting_. Eikö pappi teille hääpäivänänne sanonut, että teidän "tahtonne pitää miehenne ala annettu oleman?"

_Eeva_. Minä olen ollut hänelle alamainen, alamainen rakkaudessa, sillä siitä tässä on kysymys, ei muusta. Minä olen uskonut hänelle elämäni, enkä ole tahtonut pitää mitään itselläni. Minä en ole milloinkaan tahtonut hallita, aina minä olen palvellut häntä ja lastani kaikesta voimastani. Ellei se ole ollut kylläksi, niin minä kumminkin tiedän, että minulla on ollut vilpitön tahto tukea häntä kaikessa. -- Olen tahtonut olla hänen uskollinen auttajansa.

_Hatting_. Se on kyllä kaunista, mutta kun vihkimäluvussa sanotaan, että vaimon tahto pitää "miehen ala annettu oleman", niin se ei merkitse, että vaimon tulee olla miehensä "auttaja" -- hänen tulee olla "alamainen".

_Eeva_ (jäykästi). Kiitoksia hyvästä opetuksesta! Se riittää jo.

_Hatting_. Olen käytettävänänne, milloin vaan tahdotte, arvoisa rouva.

(Menee.)

Kahdestoista kohtaus.

Eeva. Margrete.

_Eeva_ (seisoo hetken mietteissään. Margrete tulee). Minä olen orja!

(Heittäytyy hänen syliinsä).

_Margrete_. Rouva kulta, rakas rouva, älkää itkekö noin. Älkää olko noin toivoton! Knudsen on luvannut auttaa. Hän lähti herra Rönnowin luokse.

_Eeva_. Ei siitä ole apua.

_Margrete_. Onhan toki, jos hän peräyttää aikeensa.

_Eeva_. Ei siitä ole apua. Ei mikään auta silloin, kuin ihminen on turvattomana toisen käsissä... Harald ei ole ainoa, jonka minä kadotan ainiaaksi... Jos minulle nyt syntyisi toinen...

_Margrete_. Lapsi! Niinkö, rouva? -- Luuletteko...

_Eeva_. Minä tiedän sen... olen nyt tullut varmuuteen siitä ja olisin juuri tänäin tahtonut ilmoittaa sen miehelleni. Lapsi raukkani, sinut riistetään äidin sylistä!

(Itkee, pää Margreten olalla).

_Margrete_. Kyllä kaikki kääntyy taas hyväksi.

_Eeva_. Ei koskaan, ei tässä elämässä. -- Et usko, kuinka iloiseksi minä tulin siitä mitä havaitsin. Meillä oli ennen Harald poikaamme kaksi pienokaista. Ne otti meiltä Hän, joka riistää meiltä rakkahimpamme sulasta rakkaudesta... ja minä ikävöitsin Rönnowia niin hartaasti saadakseni ilmoittaa hänelle uutisen. Meidän välillämme oli ollut hiukan erimielisyyttä, mutta se ei ollut vaarallista, sillä tiesihän mieheni, että minä tarkoitin hänen parastaan. Mutta sillaikaa kuin minä kaihomielin häntä odottaisin, vehkeili hän minua vastaan ja lähetti tämän pyövelin...

_Margrete_. Rouva, lähettäväthän monet hellät vanhemmat lapsensa kaupunkiin kouluun.

_Eeva_. Niin kyllä, silloin kuin se on heidän mielestään eduksi lapselle tai kun he eivät muulla tavoin voi hankkia hänelle opetusta. Mutta me olemme varakkaita, ja minä tiedän, että Harald on liian pieni joutuakseen pois kotoa. Minä tiedän, että tässä tehdään lapselle vääryyttä. Eikö ole kauheaa, ettei äidillä, joka sen käsittää, ole oikeutettu suojella lastansa?

_Margrete_. Ehkä herra Rönnow tahtoo...

_Eeva_. Jos minä puhuin liian rohkeasti, niin Rönnow itse on siihen syypää. Hän itse on nämät yksitoista vuotta opettanut minua pitämään itseäni hänen vertaisenaan. Mutta se oli väärin -- se oli verinen vääryys minua kohtaan. Naimisiin mennessämme minä olin nuori ja hento, silloin hän varmaankin olisi voinut taivuttaa minut alamaisekseen, mutta hän on antanut minun vapaudessa kasvaa ihmiseksi -- ja nyt minusta tahdotaan yht'äkkiä tehdä Griseldis... Ei, minä en voi!

_Margrete_. Ei -- se ei saa tapahtua!

_Eeva_. Nyt hän ottaa minun ainoan lapseni, ja kun tuo toinen syntyy, silloin täytyy minun taas sanoa: minä ja minun lapseni, me olemme sinun omiasi, tee meille mitäs tahdot.

_Margrete_. Ei, rouva, sitä te ette tule sanomaan.

_Eeva_. Minä en voi sanoa niin... minä en saata sitä koskaan oppia. Hän on itse tehnyt sen minulle mahdottomaksi. Sano, Margrete, olenko minä elinijäkseni myöty? Enkö voi koskaan päästä vapaaksi? Mitä sinä tekisit minun sijassani?

_Margrete_. Mitä minä tekisin, se on eri asia. Sitä te ette voi.

_Eeva_. Voin kyllä! Minä voin mitä tahansa. -- Sano mitä sinä tekisit.

_Margrete_. Minä luulen... minä tiedän, etten voisi olla täällä päivääkään tämän jälkeen. Minä pakenisin!

_Eeva_. Pakenisit?

_Margrete_. Pakenisin lapseni kanssa -- rientäisin kauas pois, etsisin rauhaisan paikan. Siihen minä asettuisin lapsineni, eläisin siinä ja tekisin työtä lapseni hyväksi.

_Eeva_. Työtä -- ah, se on parasta.

_Margrete_. Jos te lähdette, niin minä tulen mukaan. Me pitäisimme yhdessä huolen Haraldista -- ja siitä toisesta -- ja siihen me kyllä pystymme, sillä minä olen taitava ompelija ja minulla on hyvä ompelukone. Ja minä olen tottunut monenlaiseen työhön, ja olen tehnyt kovaa työtä. Onpa minulla vähän rahaakin säästössä.

_Eeva_. Kiitos, Margrete, -- sinä olet minun ainoa ystäväni! Me mietimme asiaa huomiseksi.

_Margrete_. Silloin se on myöhäistä.

_Eeva_. Myöhäistäkö?

_Margrete_. Kun minä kävin puutarhassa Haraldia etsimässä, niin minä kuulin hänen juttelevan rouva Hattingin kanssa. Rouva Hatting kysyi minulta, joko olimme panneet hänen vaatteensa matkalaukkuun.

_Eeva_. Kenenkä vaatteet?

_Margrete_. Haraldin. Hän sanoi, että Haraldin oli määrä lähteä heidän kanssaan kaupunkiin.

_Eeva_. Tänä iltanako?

_Margrete_. Niin, jotta hän ennättäisi hyvissä ajoin aamulla tutkintoon. Niin oli herra Rönnow määrännyt. Kyllä kai se on kirjeessä.

_Eeva_. Kirjeessä -- ei! -- Mutta lienenkö minä edes lukenut kirjeen loppuun? (ottaa kirjeen esille.) "Oma rakas" -- valhettelija!... "Minä olen pannut hänet täyshoitoon Hattingille; siellä hänen on hyvä olla. Hän saa seurata tänä iltana Hattingin herrasväkeä kaupunkiin ennättääkseen hyvissä ajoin huomisaamuna kouluun. Sinun" -- Margrete, kutsu Harald sisään, meidän täytyy heti rientää pois.

_Margrete_. Hän on juuri portaitten edessä. Harald!

Kolmastoista kohtaus.

Eeva. Margrete. Harald (puutarhasta).

_Harald_ (ovessa). Äiti kulta!

_Eeva_. Oma pikku poikani, tule äidin luo (syleilee lasta). Onko sinun takkisi eteisessä?

_Harald_. On, äiti, minä olin juuri menossa sitä hakemaan. Minähän pääsen tänäin kaupunkiin.

_Eeva_. Mistä sinä sen tiedät?

_Harald_. Rouva tuolla ulkona sanoi, että isä lähettää minut hänen kotiinsa jo tänä iltana.

_Eeva_. Sanoiko hän?

_Harald_. Sanoi. Se on oikein kiltti rouva. Äiti, minä juoksen hakemaan takkini.

_Eeva_. Tahdotko mennä pois äidin luota?

_Harald_. Minä tulen takaisin huomenna, kun tutkinto on ohitse. Mutta sitten minä taas menen hänen luokseen ensi viikolla, kun koulu alkaa. Ja hän sanoo, että siellä on niin hauskaa, siellä on paljon iloisia poikia, ja me leikimme aina välitunnilla. Ja minä saan asua hänen luonaan, ja minulla on oikein oma huone, ja siellä on pöytä ja tuoli ja uuni. Ja siellä on puutarhakin ja paljon omenapuita ja päärynöitä, ja iso koira, jonka nimi on Hektor.

_Eeva_. Mutta Harald, hennotko sinä todellakin jättää oman äidin?

_Harald_. En, äiti kulta! Minä en jätä sinua, minä tulen kotiin joka sunnuntai. Mutta se on niin hyvä rouva, hän kertoi minulle hauskoja satuja ja sanoi, että minä saan kutsua häntä tädiksi, ja hän sanoo olevansa minulle aivan niinkuin äiti.

_Eeva_. Etkö sinä sanonut, että sinulla on äiti?

_Harald_. Sen hän kyllä ilmankin tietää. Mutta hän sanoi, että siellä on niin hauskaa, hän leikkii minun kanssani aina, kun minä pääsen koulusta, ja sitten me menemme rantaan ja purjehdimme veneellä kauas ja saamme nähdä kaikki suuret laivat. Ja vuoden päästä minä pääsen Köpenhaminaan. -- Mutta, äiti, sinun on paha mielesi.

_Eeva_. Oma pikku poikani, sinä et saa lähteä äidin luota. Äiti ei jaksa sitä kestää -- äidillä ei ole ketään muita kuin sinä, äidin pikku poika. Me lähdemme yhdessä.

_Harald_. Yhdessäkö? Enkö minä sitten pääsekään kaupunkiin ja veneeseen purjehtimaan?

_Eeva_. Eipä tiedä, vaikka vielä saisit purjehtia isossa laivassa. Mutta nyt Margrete pukee yllesi, sillä me lähdemme heti.

_Harald_. Hetikö? Sitten minun täytyy mennä sille rouvalle sanomaan. Nekin tahtovat lähteä heti.

_Eeva_. Ei sinun tarvitse mennä. Margrete, mene sisälle Haraldin kanssa ja pistä joutuun vähän vaatteita mukaan. Minä tulen heti perässä.

(Margrete ja Harald menevät Eevan huoneeseen.)

Neljästoista kohtaus.

Eeva. Hetkisen perästä Rönnow. Sitten rouva Hatting ja Margrete.

_Eeva_. Ei, minä en voi -- en voi! He varastavat lapsen sydämmen minulta. -- Ja mitä tästä sitten tulee? -- Kuinka saattaa elää vankina? -- Ei, minun täytyy päästä pois!

_Rönnow_ (astuu sisälle). Pois?

_Eeva_ (säpsähtää). Niin, pois! pois täältä! Ulos orjuudesta! Minä en voi sitä kestää.

_Rönnow_. Oma rakas...

_Eeva_. Sinä valhettelet -- se aika on ohitse. Nyt kysytään vaan, kenellä on oikeus.

_Rönnow_. Kuulehan...

_Eeva_. Sinä olet laki kädessä riistänyt minulta kaikki, mitä minulla oli...

_Rönnow_. Kuule, mitä minä sanon...

_Eeva_. Sinä olet odottanut yksitoista vuotta... sinä olet ollut kärsivällinen... mutta nyt kärsivällisyys on loppunut... kaikella on loppunsa...

_Rönnow_ (koettaa turhaan saada suunvuoroa). Eeva, sinä et saa...

_Eeva_. Mutta oletko myöskin ajatellut, että sinun oikeutesi riippuu minun sanastani; jos minä otan sanani takaisin, niin sinun oikeutesi on maahan tallattuna.

_Rönnow_ (kiivaasti). Anna minun toki puhua...

_Eeva_. Mitäs teet, jos minä kiedon käteni Haraldin kaulaan ja sanon: Älä kajoo häneen! hän on minun... minä olen hänen äitinsä, mutta... sinä... sinä et ole hänen isänsä.

(Viimeisen kohtauksen lopussa on rouva Hatting tullut sisälle ja Margrete ilmestyy Eevan kamarin ovesta. Viimeiset sanat sanottuaan menee Eeva Margreten ohitse huoneeseensa ja lukitsee oven.)

_Rönnow_ (rientää hänen perässään). Eeva!

Neljäs näytös.

Ruokasali.

Ensimmäinen kohtaus.

Margrete. Sitten Tokslund.

_Margrete_ (lähenee Eevan ovea). Rouva, rouva kulta, avatkaa! Se on Margrete... Ei, hän ei tahdo puhua kenenkään kanssa.

_Tokslund_ (raottaa ruokasalin ovea). Margrete, kuulkaa!

_Margrete_. Tokslund, mitä tahdotte?

_Tokslund_. Mikä rouvan on? Minä olin mäellä, josta saatoin nähdä hänen huoneeseensa. Hän istui pöydän ääressä -- pää pöydällä, aivan käsien peitossa -- tuolla lailla noin (osoittaa). Se minusta näytti niin oudolta, että minun täytyi tulla sisälle häntä puhuttelemaan.

_Margrete_. Hän ei tahdo tavata ketään. Hän on lukinnut ovensa.

_Tokslund_. Hyvä Jumala, mitä ne ovat hänelle tehneet? Jos ne ovat tehneet rouvalle pahaa, niin minä sanon, että se on kelvoton teko. Sanokaa minulle, kuinka asia on, minä tahdon tehdä mitä hyvänsä hänen puolestaan!

_Margrete_. Minä en saata sanoa. Oletteko nähnyt Knudsenia?

_Tokslund_. Olen kyllä. Hän kävi meillä ja pyysi minulta hevosta hakeaksensa herra Rönnowia kotiin. Mutta minun hevoseni eivät olleet kotona. Sitten hän meni hankkimaan hevosta muualta.

_Margrete_. Eikö hän siis tuonutkaan herraa kotiin?

_Tokslund_. Ei, herra Rönnow tuli yksinään heti sen jälkeen, kuin Knudsen oli lähtenyt meiltä. Hän tuli jalkaisin, ja oli läpi hiestynyt ja tomuinen ja niin kiiruissaan, ettei huomannut minua, vaikka tuli tiellä vastaani. Knudsen on varmaankin mennyt Ylikartanoon. Enkö minä voi millään tavoin auttaa?

_Margrete_. Tässä ei tiedä mitä tekisi.

_Tokslund_. Mutta jos jotain voisi tehdä, niin teidän täytyy sanoa minulle. Sillä rouvan puolesta minä tahdon tehdä vaikka mitä. Minä olen vaan talonpoikainen mies, mutta minulla on vaikutusvaltaa tällä paikkakunnalla. Tietäkää se!

_Margrete_. Hyvä Tokslund. Paljon kiitoksia hyvästä tahdostanne. Mutta nyt meidän täytyy lähteä täältä, varatuomarin herrasväki tulee sisälle.

(Margrete ja Tokslund poistuvat eteisen ovesta.)

Toinen kohtaus.

Hatting. Rouva Hatting.

_Hatting_. Hän on mennyt kamariinsa ja lukinnut ovensa. Rönnow on useita kertoja käynyt oven takana ja pyytänyt ja rukoillut, että rouva päästäisi hänet sisälle, että hän edes antaisi hänen sanoa muutaman sanan, mutta rouva ei vastaa.

_Rouva Hatting_. Onko hän aivan yksin kamarissaan?

_Hatting_. Aivan yksin. Ei edes Harald ole mukana. -- Poika juoksentelee iloisena puutarhassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Minun mielestäni meidän sopisi ilman muitta mutkitta ottaa poika mukaamme, mutta Rönnow ei siihen suostu.

_Rouva Hatting_. Mitähän se Rönnowin rouva aikoo?

_Hatting_. Sitä hän ei suinkaan itsekään tiedä. Sellaisia te naiset olette.

_Rouva Hatting_. Häntäkö sinä sanot naiseksi?

_Hatting_. Tietysti. Eikö hänen käytöksensä sitä todista?

_Rouva Hatting_. Luuletko sinä, että todellinen nainen voisi käyttäytyä tuolla lailla?

_Hatting_. Uskotko sinä sitä juttua Haraldista, jolla hän aikoi pelottaa Rönnowia?

_Rouva Hatting_. Kuka voisi sitä epäilläkään? Olisihan aivan mahdotonta, että kukaan nainen julkeisi sanoa itsestään noin hirveätä, noin häpeällistä, ellei se olisi tosi.

_Hatting_. Mutta sinähän vast'ikään sanoit, ettei hän edes ole nainen.

_Rouva Hatting_. Ah!

_Hatting_. Minä sanon sinulle, Lili, että sinä et ymmärrä naisellisuutta.

_Rouva Hatting_ (syvästi loukattuna, kiihkeästi). Mitä? Minäkö en ymmärtäisi naisellisuutta?

_Hatting_. Et, sinä et ymmärrä naisellisuutta luonnon tilassa, siksi sinä olet liian hienostunut, mutta sinä ymmärrät erinomaisen hyvin, mitä naisellisuus vaatii seuraelämässä, mikä sopii naiselle ja tekee hänet miellyttäväksi.

_Rouva Hatting_. Eikö se juuri olekin tosi naisellisuutta?

_Hatting_. Tietysti! Tuota toista lajia ei tavata muualla kuin aarniometsissä tai paradiisissa. Ellei sitä pidetä kurissa, niin se tuhoaa koko yhteiskunnan.

_Rouva Hatting_. Mutta mikä ihme olisi saanut hänet sanomaan tuollaista itsestään, ellei siinä olisi perää?

_Hatting_. Sula itsepäisyys, ei mikään muu. Tuollainen kesytön vaimoihminen, jonka tahtoa ei kukaan ole taivuttanut, ei se hevillä hellitä. Ennen hän antaisi kiduttaa itsensä kuoliaaksi, ennenkuin hän väistyisi tuuman verrankaan puolustus-asemastaan. Hän ei ole ennen huomannut, että Rönnowillakin on hiukan sananvaltaa, kun hänen omasta pojastaan päätetään, ja kun hän nyt saa sen tietää eikä tahdo sitä myöntää, niin hän keksii mukavan koukun: väittää ettei Rönnow muka ole Haraldin isä. Sillä hän luulee riistävänsä Rönnowilta kaiken oikeuden poikaan. Se tietysti on hurja valhe, josta hänelle ei ole vähääkään apua, mutta sen hän nyt on keksinyt muka pelastuksekseen, sillä hänellä ei ole aavistustakaan laista ja oikeudesta.

_Rouva Hatting_. Sitä minä vaan en usko. -- Mutta mitäs hänen miesparkansa sanoo?

_Hatting_. Hän on ihan suunniltaan. Jos hänellä vaan olisi puoletkin siitä luonteen voimasta, mikä hänen rouvallaan on, niin kaikki olisi pian taas oikealla tolallaan. Mutta nyt hän vetää sitä virttä, että minä muka en ole kyllin hienotunteisesti kohdellut hänen rouvaansa, vaikka minä olen ollut perin kohtelias ja olen lauhkeana kuunnellut noita loppumattomia loruja, joilla hän ja hänen ystävänsä Knudsen ovat koetelleet minun kärsivällisyyttäni.

_Rouva Hatting_. Knudsen! Valtiopäivämieskö?

_Hatting_. Niin, se, joka siksi pyrkii.

_Rouva Hatting_. Niin -- hän on paljon oleskellut heidän perheessään entiseen aikaan. Ja rouva Rönnow puhui hänestä erinomaisella lämmöllä päivällispöydässä.

_Hatting_. Niin, kyllä he näkyvät olevan hyvissä väleissä.

_Rouva Hatting_. Hatting! mitä jos se olisi hän?

_Hatting_. Kylläpä sinulla on vilkas mielikuvitus. -- Pitänee tästä jo pian lähteä kotia päin.

_Rouva Hatting_. Odotetaan toki edes puolen tuntia! Täytyyhän meidän ensin saada vähän selkoa asiasta.

_Hatting_. Olkoon menneeksi! Ehkäpä minä Rönnowin kamarista löydän sikarin suuhuni ja sanomalehden käteeni.

(Menee Rönnowin huoneeseen.)

Kolmas kohtaus.

Rouva Hatting. Rönnow.

_Rouva Hatting_. Kunpahan saisi käsiinsä jonkun vanhan palvelijan, joka tietäisi jotain. -- Mutta täällä ei näy ketään. (Rönnow tulee eteisestä.) Herra Rönnow! Ettekö vielä ole saanut puhutella häntä?

_Rönnow_. En, minä koetin päästä sisälle toista tietä. Mutta hän on lukinnut molemmat ovet, eikä vastaa, vaikka minä huudan häntä.

_Rouva Hatting_. Voi, kuinka minä säälin teitä. Enkö voi millään tavalla auttaa?

_Rönnow_. Tässä ei auta mikään. Minä olen käyttäytynyt kurjasti häntä kohtaan.

_Rouva Hatting_. Tekö?

_Rönnow_. Minun olisi pitänyt itse sanoa se hänelle, -- jos koko tuo tuumani nyt on oikea, niin... jos se on oikea...! Minä en voinut mennä Holmin luokse. Minä riensin vaunujen jälessä kotiin, mutta tulin liian myöhään.

_Rouva Hatting_. Te tiedätte, että minä satuin tulemaan sisälle juuri silloin, kuin teidän rouvanne sanoi nuo viimeiset onnettomat sanat.

_Rönnow_. Ne olivat vääryyttä kärsineen vaimon sanat.

_Rouva Hatting_. Älkää pahastuko, herra Rönnow, mutta minun mielestäni te ette millään tavoin ole tehnyt hänelle vääryyttä. Te olette ainoastaan tehnyt sen, mikä on miehen oikeus ja velvollisuus.

_Rönnow_. Sitä te ette pysty arvostelemaan.

_Rouva Hatting_. Pois se minusta, että minä ketään tuomitsisin, mutta jos luomme huomiota siihen, mitä teidän rouvanne sanoi, niin silloinhan te olette sorrettu ja hän syyllinen.

_Rönnow_. Rouva Hatting! Eeva on itse totuus ja uskollisuus. Hän ei ole milloinkaan valhetellut minulle.

_Rouva Hatting_. Sitä enemmän on syytä käsittää todeksi se, mitä hän tänäin sanoi.

_Rönnow_. Minä sanon teille, että teidän halpa epäluulonne ei saavuta minun vaimoani.

(Menee puutarhaan.)

_Rouva Hatting_. En minä tahdo ketään epäillä -- enhän toki! -- Voi, kyllä ne aviomiehet ovat sokeita!

Neljäs kohtaus.

Rouva Hatting. Margrete. Rönnow (seisoo ovessa ja katselee ulos).

_Rouva Hatting_ (itsekseen). Tuo on varmaankin hänen uskottunsa (lähenee Margreteä). Oletteko kuullut mitään rouvasta?

_Margrete_. En.

_Rouva Hatting_. Kunpa nyt tietäisi, mitä olisi tehtävä! Mitä jos haettaisiin Knudsen!

_Margrete_. Knudsen!

_Rouva Hatting_. Niin, rouva Rönnow näkyy suuresti luottavan häneen.

_Margrete_. Niin tosiaan. Mutta minä en tiedä, missä Knudsen on.

_Rouva Hatting_. Sepä ikävää. Kyllä kai Knudsenkin puolestaan pitää rouva Rönnowia suuressa arvossa.

_Margrete_. Ei ole ketään ihmistä, jota hän pitäisi niin suuressa arvossa, kuin rouva Rönnowia. Hän on kunnioittanut ja rakastanut häntä nuoruudestaan asti.

_Rouva Hatting_. Niin, nehän ovat jo monta vuotta olleet hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa. -- Kyllä kai siitä jo on kymmenkunta vuotta, kun he tutustuivat.

_Margrete_. Niin, siitä on juuri kymmenen vuotta; Harald ei silloin vielä ollut syntynyt.

_Rouva Hatting_. Se on selvää; Harald on nyt yhdeksänvuotias.

_Margrete_. Knudsen oli siihen aikaan puutarhurina, hän järjesti heidän puutarhansa Sjellannissa.