Part 2

_Rönnow_. Rouva Hatting, ettekö tahdo tulla minun viinamäkeäni katsomaan?

_Rouva Hatting_. Ei, kiitoksia, ei tällä kertaa! Nyt minä mielelläni puhelen vähän teidän rouvanne kanssa.

(Hatting ja Rönnow menevät puutarhaan.)

Kymmenes kohtaus.

Eeva. Rouva Hatting.

_Rouva Hatting_. Paljon terveisiä pappilan herrasväeltä. Minusta rouva Hjembäck on erittäin suloinen nainen. Te, kuulemma, käytte heillä hyvin harvoin.

_Eeva_. Meistä on sietämätöntä kuunnella pastori Hjembäckin puheita. Hän on peräti huono saarnamies.

_Rouva Hatting_. Hän on -- suoraan sanoen -- oikea lörppä. Mutta sitä ei hänen rouvansa lainkaan huomaa. Hän ihailee miestään ja pitää häntä suurena nerona. Kyllä sillä pastorilla vaan on syytä kiittää Jumalaa sellaisesta vaimosta. Eikö ole?

_Eeva_. Minusta rouva Hjembäck tekisi viisaimmin sanoessaan miehelleen, ettei hänen pitäisi olla pappina.

_Rouva Hatting_. Niinkö? Minusta se olisi liian kovaa. Kun hän nyt on kerran joutunut sellaiseen asemaan, johon hän ei sovi...

_Eeva_. Niin hänen pitäisi pyrkiä siitä pois.

_Rouva Hatting_. Siitä pitäisi rovastin huomauttaa häntä, tahi piispan, mutta ettehän toki vaatine, että hänen oma vaimonsa...

_Eeva_. Minun mielestäni vaimo on läheisin auttamaan miestään.

_Rouva Hatting_. Mutta eikö hän auta sitten miestään? Hän lohduttaa pastoria siitä, ettei kukaan tahdo kuulla hänen saarnojaan. Hän rahjustaa kirkkoon joka pyhä, oli ilma millainen hyvänsä... Niin tekin menettelisitte hänen sijassaan.

_Eeva_. En, sitä en tekisi.

_Rouva Hatting_. Ettekö? Minusta se on niin naisellista. -- Mutta asiasta toiseen. Minä olen saanut uuden tuttavan tässä talossa.

_Eeva_. Vai niin? Kenenkä?

_Rouva Hatting_. Teidän pikku Haraldinne. Se on herttainen poika. Minä pidän niin paljon lapsista... meillä ei ole yhtään.

_Eeva_ (osanottavasti.) Eikö yhtään?

_Rouva Hatting_. Se lieneekin parasta, sillä minä varmaankin hemmottelisin niitä liiaksi. Hatting on kovin ankara lapsille, niitten täytyy totella kuin sotilaat, ja sellaiseen komentoon en minä osaisi totuttaa lapsiani. Mutta nyt me kaiketi piakkoin saamme Haraldin luoksemme.

_Eeva_. Teillekö?

_Rouva Hatting_. Niin, kaupunkiin. Tottamar hän kouluun pannaan.

_Eeva_. Ei vielä muutamiin vuosiin.

_Rouva Hatting_. Onko se teistä oikein? Poikien pitäisi varahin joutua vierasten komentoon. Hatting aina sanoo, että "nuorena on vitsa väännettävä".

_Eeva_. Minä en tahdo, että poikani väännetään vitsaksi. Tahdon kasvattaa hänet korkeampaa tarkoitusta varten.

_Rouva Hatting_. Kyllä ymmärrän teitä. Teillä ei ole sydäntä luopua hänestä. Sellaisia me naiset olemme.

_Eeva_. Se ei ole syynä, mutta meidän mielestämme... (kolkutetaan). Joku pyrkii sisälle.

(Menee ovelle).

Yhdestoista kohtaus.

Eeva. Rouva Hatting. Lavs Hjort ja Per Wollesen.

_Lavs Hjort_. Päivää! Onko Rönnoowi kotoo?

_Eeva_. On kyllä. Käykää istumaan!

_Lavs Hjort_. Suur' kiitost', paljon kiitoksii! Olettenkos työ matammi -- rouva pit' sanomain?

_Eeva_. Yhden tekevää -- matami tai rouva. Minä olen Rönnowin vaimo.

_Lavs Hjort_. No, entäs tää toinen? Taitaa olla teitin sisarenne. Johan sen näöstäkin huomaa?

_Rouva Hatting_. Te erehdytte, me emme ole edes sukuakaan. Minä olen varatuomari Hattingin vaimo.

_Lavs Hjort_. Vai Hattingin! Kyll' mie sen tunnen... Pekka, se on Hattingin rouva. (Per Wollesen nyökäyttää päätään.). Myö, tota noin, tultih' puhumah' Rönnoowille siit' rautatiest', että jos se niinkun pitäis' sit' puolta, että se laitettas' Virumin kylän kautta. -- Eikös rouva -- tota noin -- puhuis' meitin puolestamme Rönnoowille?

_Eeva_, Sitä en uskalla luvata, sillä minä en ollenkaan ymmärrä sitä asiaa.

_Lavs Hjort_. Niin, se on tietty. Mistäs rouva sen ymmärtäis', mut sentäh'...

_Eeva_. Siitä ei olisi apua, sillä minä tiedän, että Rönnow jyrkästi vastustaa rautatien rakentamista Virumiin.

_Lavs Hjort_. Vai vastustaa? Vai niin? Sitten ei muuta kun mennäh' Matti Nuutsenin puheille.

_Per Wollesen_. Johan myö juteltih' sen kanssa.

_Lavs Hjort_ (iskee silmää). Suu poikki! -- Minull' olis' tuoll' porstuass' rouvalle vähän tuomisiin. Meirän muija lährätti... jos ei rouva ylönkattos'...

_Eeva_. Ei kiitoksia, minä en tahdo mitään.

_Lavs Hjort_. Olkoh' sitte -- hyväst' nyt! (Rouva Hattingille.) Entä jos työ puhuisitte sille teirän herralle siit' meirän kylän rautatiest'? Kyll' mie sitte muistan, kun tulen kaupunkih'.

_Rouva Hatting_. Ei, kiitoksia!

_Lavs Hjort_. Enkös mie sit' arvannu!

Kahdestoista kohtaus.

Edelliset. Rönnow ja Hatting.

_Hatting_. Hyvää päivää, Lars Hjort ja Per Olsen! (Rönnowille) Siinä on kaksi miestä Virumista.

_Rönnow_. Vai Virumista? Sinnehän minun on määrä lähteä huomenna.

_Lavs Hjort_. Niin oikein! Mie ja Pekka lährettih' jo ennakolt' tierustamah' mitä Rönnoowi meinaa siit' meirän kylän rautatiestä.

_Rönnow_. Virumiinko aijotusta rautatiestä? Sen sanon teille heti. Minun mielestäni koko suunnitelma on mahdoton.

_Lavs Hjort_. Taitaa kyll' olla niinkih, mut myö tahrotah se sentäh sinne. Ja jos työ lupaatten puhua sen asian puolest' herranpäivill', niin työ saatten kaikk' äänet Virumist' ja Mellerupist'.

_Rönnow_. Sitä en voi. Koko suunnitelma on järjetön.

_Lavs Hjort_. Sitte ei muuta kun mennäh' Matti Nuutsenin puheille.

_Rönnow_. Siitä ei lähde apua. Knudsen sanoi itse kokouksessa, että hän ei tahdo rautatietä rakennettavaksi Virumiin.

_Per Wollesen_. Sen saman se sano meitillekih.

_Lavs Hjort_ (iskee hänelle silmää). Ol' vait'... Mut' jos kerta Nuutsen vastustaa, niin täytyyhän Rönnoowin puolustaa. Niinhän sen olla pitää..

_Hatting_ (Rönnowille). Siinä sen nyt kuulitte. Sellainen on kansan käsitys. Teidän täytyy joka asiassa vastustaa toisianne.

_Rönnow_ (Lavs Hjortille). Minä en saata puolustaa tuota suunnitelmaa, mutta huomenna saatte kuulla, että on paljon tärkeämpiä kysymyksiä, joitten hyväksi minä tahdon työskennellä, jos te annatte minulle äänenne.

_Lavs Hjort_. Ei. Myö tahrotah' vaan rautatie Virumih'. Ei myö muista asioist' huolita. Valitah' myö Matti Nuutsen. Se on tuttu mies.

_Hatting_. Oletteko te täällä Virumin kylän asiamiehinä?

_Lavs Hjort_. Ollah, Virumin ja Mellerupin puolest'.

_Per Wollesen_. Ei sentäh' kaikkien puolest'. Toista meininkii olivat Raani ja Raski ja...

_Lavs Hjort_ (iskee hänelle silmää). Suus' kii!

_Hatting_ (Rönnowille). Älkää kieltäkö jyrkästi. Meillä ei ole varaa kadottaa niitä ääniä.

_Rönnow_ (Hattingille). Enhän minä voi puolustaa mokomaa mieletöntä tuumaa.

_Hatting_ (Rönnowille). Koko asia ei pääse esille valtiopäivillä. Sanokaa, että te tahdotte ajatella asiaa, jos siitä tehdään esitys.

_Rönnow_ (talonpojille). Koska te pidätte tuota asiaa niin perin tärkeänä, niin minä tahdon ajatella sitä.

_Eeva_ (puoliääneen). Rönnow!

_Rönnow_. Teillä lie asian puolustukseksi syitä, joita minä en tunne. Sopiihan asiasta lähemmin puhua huomenna, kun minä tulen teidän kylään.

_Lavs Hjort_. Mikäs vastaus myö nyt saarah' vierä Virumin miehille?

_Rönnow_. Sanokaa heille, että minä, jos minä kerran tulen paikkakunnan edustajaksi, tahdon tehdä kaikki mitä voin täyttääkseni valitsijoitteni kohtuullisia toivomuksia. -- Lähemmin puhumme asiasta huomenna.

_Lavs Hjort_. No, onhan se aina paremp' kun ei mitäh. Mitäs sie sanot, Pekka?

_Per Wollesen_. Onhan se aina jotah'.

_Lavs Hjort_. Nyt on asia toimitettu. Hyväst' jääkäi!

_Rönnow_. Mutta teidän pitäisi ensin saada jotain suun avausta.

_Lavs Hjort_. Paljon kiitoksia vaan! Jo myö syötih' kotoo. Hyväst' nyt vaan! Hyväst' Rönnow! Hyväst' Hatting! (Hiljaa Eevalle). Entä jos rouva sentäh' tahtos' ottaa meirän muorin tuliaiset?

_Eeva_. Ei kiitoksia!

_Lavs Hjort_. Eikös rouva eres tahro tulla kattomah'?

_Eeva_. En, minä en tahdo mitään.

_Lavs Hjort_. Enkös mie sit' arvannu? Hyväst' jääkäi!

Kolmastoista kohtaus.

Eeva. Rönnow. Hatting. Rouva Hatting.

_Rouva Hatting_. Haha! "Onhan se aina paremp' kun ei mitäh". Eivätpä he saaneet paljoa.

_Eeva_. He saivat paljon, liiankin paljon, sillä he saivat toivon.

_Rönnow_. Kuule, rakas! Minunhan täytyi. Muuten he tuskin olisivat tulleet huomiseen kokoukseenkaan. Mutta nyt he edes saapuvat kuulemaan minun puhettani, niin että minä saan tilaisuutta selvittää heille kantani. Enhän minä ole mennyt mihinkään sitoumuksiin.

_Hatting_. Ei, herra Rönnow suoriutui erinomaisesti. Ei hitusen vertaakaan myöntämistä eikä poikkeusta totuudesta.

_Eeva_. Ellei se ollut valhetta, niin minä en tiedä, mikä on totuus.

_Rouva Hatting_. Ettehän toki tahtone sanoa, että teidän miehenne on valehdellut?

_Eeva_. Koska te kysytte sitä minulta, niin olen pakotettu sanomaan sen. Eikö hän pettänyt noita miehiä? Eivätkö he saaneet aihetta toivoa, että he voivat voittaa hänet asiansa puolelle?

_Rönnow_. Saattaa niin käydäkin, kun minä saan tilaisuutta tutustua heidän ajatuskantaansa.

_Eeva_ (kiivaasti). Älä valhettele itsellesi! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sinä olet heitä pettänyt.

_Rouva Hatting_. Noin en minä vaan uskaltaisi puhua minun miehelleni.

_Eeva_. Sen kyllä uskon. Minä kyllä tiedän, kuinka tavallista on, että aviopuolisot valhettelevat toisilleen, mutta niin me emme ole tehneet. Me olemme kohdelleet toisiamme vapaina ihmisinä ja olemme aina puhuneet selvää kieltä toisillemme.

_Rönnow_. Niin olemme tehneet ja niin tahdomme vastakin tehdä; mutta sinä aina liioittelet.

_Rouva Hatting_ (kiihkeästi). Kun te sanotte, että me valehtelemme miehillemme...

_Hatting_. Niin siinä on kieltämättä hiukan totta.

_Rouva Hatting_. Hatting!

_Hatting_. On kun onkin, Lili! Siinä on hiukan verran totta, mutta se totuus on liioiteltu -- ja liioiteltu totuus sisältää aina hiukan valhetta. -- Niin, hyvä rouva, perin vaikea on asettaa tarkkaa rajaa totuuden ja valheen välille. Se raja ei meidän silmissämme tahdo pysyä paikallaan.

_Eeva_. Minun silmissäni se aina pysyy paikallaan.

(Aviopuolisot puhuvat keskenään seisoen, Hattingit toisella, Rönnowit toisella puolella näyttämöä).

_Rönnow_. Eeva, miksi sinä noin tahdot häväistä minua?

_Eeva_. Häväistä sinua? Itsehän sinä sen teet?

(He jatkavat keskustelua kiihkeästi).

_Rouva Hatting_. Oletko ennen nähnyt mokomaa vaimoa? Hänhän on ihan epänaisellinen?

_Hatting_. Olisipa hän minun vaimoni, kyllä minä hänet kesyttäisin.

_Rouva Hatting_ (suuttuneena). Ah, olisi hän sinun vaimosi!

_Hatting_. Tahtoisitko vaihtaa?

_Rouva Hatting_. Ei olisi haitaksi.

_Hatting_. Ei se vaihtokauppa olisi liioin sinulle terveellistä, sillä silloin sinussa pääsisi valtaan yhtä vaarallinen kapinan henki kuin hänessäkin. Kuskin on syy, kun hevonen vikuroi.

_Rönnow_ (Eevalle). Ei, minä vakaasti pyydän, että sinä et tästä lähin pyrkisi mukaan kokouksiin.

_Eeva_. Sinähän lupasit viedä minut mukaasi.

_Rönnow_. Mutta se ei käy laatuun. Minun uskallukseni lannistuu, kun näen sinun siellä kriitillisenä panevan joka sanan mieleesi.

_Eeva_. Rönnow, onko se oikein?

_Rönnow_. Luota minuun. Minä en puhu mitään, mistä en voi vastata. Elä nyt ole suuttunut.

Neljästoista kohtaus.

Edelliset. Harald (ruokasalista).

_Harald_. Äiti kulta!

_Rouva Hatting_. Harald, tule tänne! (koettaa ottaa häntä kiinni, pujahtaa hänen käsistään ja juoksee Eevan luo).

_Rönnow_. No, siin' on Harald. Se tietää, että ruoka on pöydällä.

_Eeva_. Tehkää hyvin ja käykää ruualle.

_Hatting_ (näyttää Haraldia). Niin, hän ei valehtele niinkuin muut miehen ilkiöt.

Toinen näytös.

Rönnowin ruokasali.

Ensimmäinen kohtaus.

Eeva. Meijerin vuokraaja Tokslund.

_Tokslund_. Minä tahdon sanoa, että minulla on aina ollut hyvin suuri luottamus Knudseniin, Tietysti minulla on myöskin suuri luottamus herra Rönnowiin, sillä hän on koulun käynyt mies; minulla on ylettömän suuri luottamus häneen; mutta Knudseniin minulla on oikein uskollinen luottamus, valtiollisissa asioissa. Minun täytyy se tunnustaa. Eihän rouva sitä pahaksi pane?

_Eeva_. En suinkaan, minulla on itsellänikin erinomaisen hyvät ajatukset Knudsenista.

_Tokslund_. Siinäpä se. Ja minä olen itse pannut nimeni sen kirjoituksen alle, jossa pyydettiin häntä asettumaan tänne ehdokkaaksi, ja minä olen oikeastaan koko asian alkuunpanija, sillä minulla on tuo valtiollinen luottamus Knudsenia kohtaan, ja talonpojilla, niillä on samallainen valtiollinen luottamus minuun -- katsokaas. Minä en tosin itse ole mikään talonpoika, mutta minä olen kuitenkin talonpoika.

_Eeva_. Siksipä talonpojat pitävät teitä omaan piiriinsä kuuluvana ja luottavat teihin.

_Tokslund_. Niin aivan -- juuri sillä lailla. Ja silloin minä en vielä tietänytkään, että herra Rönnow aikoi ehdokkaaksi. Meillä on kyllä suuri luottamus herra Rönnowiin, hän ymmärtää hyvin monet asiat, se täytyy tunnustaa, ja hän kohtelee hyvin kansaa, puhuttelee talonpoikaa niinkuin vertaistaan, mutta minä en luule, että hän soveltuu valtiopäivämieheksi yhtä hyvin kuin Knudsen -- kyllä hän siltä voi olla yhtä hyvä. Emmehän me jokainen sovi valtiopäivämiehiksi, en minäkään siksi kelpaisi, mutta siltä minä saatan olla yhtä hyvä.

_Eeva_. Se on selvää. Te ette siis tahdo äänestää Rönnowia

_Tokslund_. Kyllähän minä tahtoisin, mutta minä tahdon mieluummin äänestää Knudsenia, sillä häntä kohtaan minulla on tuo valtiollinen luottamus, ja minä olen pannut nimeni sen kirjoituksen alle. Ja sitten tuota... herra Rönnow on joutunut tuon varatuomarin talutusnuoraan.

_Eeva_. Hattinginko?

_Tokslund_. Niin. Kyllähän Hatting on kelpo mies, hänkin, mutta hän ei ole semmoinen kuin herra Rönnow. Hän halveksii talonpoikaa. Minä olen monta kertaa kuullut hänen sanovan, että talonpoika on kansan voima, mutta hän tarkoittaa sillä, että talonpoika on kuin hevonen, joka on miestä voimakkaampi. Talonpojan täytyy vetää, mutta hän tahtoo itse istua ajamassa. Ei, Hatting ei ole kansanvaltainen, mutta minä olen kansanvaltainen. Minä tarkoitan, että kun me kerran olemme tasa-arvoisia, niin meidän todellakin tulee olla tasa-arvoisia.

_Eeva_. Mutta onhan aina kuitenkin suuri ero ihmisten välillä.

_Tokslund_. On tietysti, se on selvää. Luuletteko että minä tahtoisin kumota sitä, minkä Jumala on säätänyt. Kun hän on luonut teidät rouvaksi ja minun vaimoni matamiksi...

_Eeva_ (hymyillen). En minä usko, että Jumala on meitä luonut rouviksi tahi matameiksi.

_Tokslund_. Mutta asia on nyt kerran joutunut sille tolalle, ja minä en tahdo sitä muuttaa; se jääköön Luojan huoleksi. Minä vaan tarkoitan, että Jumalan ja lain edessä tulee meidän kaikkien olla tasa-arvoisia, suurten ja pienten miesten ja vaimoväen.

_Eeva_. Se on minunkin ajatukseni. Mutta te puhuitte valtiopäivämiehen vaalista.

_Tokslund_. Niin, rouvan olisi tietysti hyvä mieli, jos Rönnow valittaisiin.

_Eeva_. Se ei ole niinkään tiettyä.

_Tokslund_. Eikö se siis ole teidän toivonne?

_Eeva_. Ei, enhän minä edes tiedä soveltuisiko hän siksi.

_Tokslund_. Enkös minä sitä sanonut? No, hyvä, te siis ette soisikaan herra Rönnowin joutuvan valtiopäiville. Kas vaan!... Mutta herra Rönnow varmaankin luulee, että minä aijon äänestää häntä.

_Eeva_. Niin hän luuleekin. Minusta olisi parasta, että te edeltäkäsin sanoisitte hänelle, että velvollisuutenne vaatii teitä äänestämään Knudsenia.

_Tosklund_. Samaa minä itsekin olen ajatellut. En minä, näette, tahtoisi loukata herra Rönnowia.

_Eeva_. Puhukaa hänelle, mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta kuinka luulette vaalin päättyvän?

_Tosklund_. Kyllä meillä on vankka tuuma saada Knudsen valituksi, vaikka monet menevätkin Rönnowin puolelle. Hatting, se osaa kaikki keinot. Mutta nyt Lavs Hjort sanoi tietävänsä, että Virumin ja Mellerupin miehet aikovat äänestää herra Rönnowia, sillä hän on luvannut hommata rautatietä Virumiin.

_Eeva_. Lavs Hjort ymmärsi miestäni väärin. Niin hän ei sanonut.

_Tokslund_. Eikö hän sanonut? Se on eri asia. Johan minä sitä ajattelinkin! Herra Rönnow, hänkö nyt olisi ruvennut puuhaamaan rautatietä Virumiin!

_Eeva_. Hänen mielestään se on alusta alkain ollut järjetön tuuma, ja hän sanoi sen vielä hetki sitten.

_Tosklund_. Sen minä kyllä ymmärrän. Mutta nuo Virumin miehet, ne ovat niitä visapäitä. Ne vetävät aina vastahankaa. Kyllä minä arvasinkin, ettei herra Rönnow anna heidän ruveta vetämään itseään nenästä. -- Kunpa hän nyt vaan ei suuttuisi siitä, että minä en äänestä häntä!

_Eeva_. Älkää pelätkö! Rönnow kyllä käsittää, että teillä on aikaisempia velvollisuuksia.

_Tokslund_. Niin, eikö totta? -- Nyt minun täytyy mennä kyytimään Knudsenia kokoukseen Lyngerön ravintolaan. Joko herra Rönnow lähti?

_Eeva_. Hän lähti äsken Hattingin herrasväen kanssa.

_Tokslund_. Minä siis tapaan hänet kokouspaikassa. Hyvästi nyt, hyvä rouva, ja kiitoksia paljon!

(Kättelee Eevaa).

_Eeva_. Eihän teillä ole mitään kiittämistä.

_Tokslund_. On kyllä, minulla on aina kiittämistä, kun olen saanut puhutella teitä.

_Eeva_. En minä tiedä sanoneeni teille mitään hyvää tänä päivänä.

_Tokslund_. Ei se hyvyys riipu aina siitä mitä te sanotte, vaan millä tavalla te sanotte. Minä en oikein ymmärrä, mikä siihen on syynä, mutta kun minä puhun teidän kanssanne, niin minä aivan unohdan teidän kauniit vaatteenne, minä en olleenkaan muista, että te olette hieno rouva ja minä vaan tämmöinen tuhma talonpoika, sillä talonpoika minä sittenkin olen, oikea maan moukka -- minulta unohtuu koko teidän korkeutenne ja minusta tuntuu kuin puhuisin oman äitini kanssa.

_Eeva_ (hymyillen). Elkäähän toki, hyvä Tokslund. Enhän minä ole vielä edes neljääneljättä täyttänyt.

_Tokslund_. Senkin minä unohdan kuullessani teidän puhuvan. Te olette nuori ijältänne, mutta teillä on vanha sydän. Teidän sydämmemme on niin vanha, niin vanha, että te sen puolesta sopisitte vaikka minun isoäidikseni. Niin, hyvästi vaan ja paljon kiitoksia!

(Menee).

Toinen kohtaus.

Eeva. Sitten Margrete.

_Eeva_. Hauska mies! Kunhan ei vaan Rönnow häneen suuttuisi. Oi, miksi en saanut mennä mukaan? Kun hänellä on nuo ihmiset seurassaan, niin kukaan ei oikein näe hänen hyvää sydäntään. (Margrete tulee). Margrete, minä tahtoisin vähän puhella teidän kanssanne. Knudsen kertoi minulle teidän elämästänne.

_Margrete_. Sen minä kyllä arvasin.

_Eeva_. Te olette syntyneet Köpenhaminassa, ettekö ole?

_Margrete_. Niin olen.

_Eeva_. Knudsen sanoi, että teillä on surullisia muistoja lapsuudestanne.

_Margrete_. Surulliset ajat alkoivat vasta silloin, kuin minä olin täyttänyt kaksitoista vuotta. Siihen asti oli lapsuuteni koti onnellinen. Isäni oli puuseppä, hän teki ahkerasti työtä ja oli säännöllinen elämässään.

_Eeva_. Mikä sai aikaan muutoksen?

_Margrete_. Meitä oli viisi lasta, minä olin vanhin, mutta nuorimman lapsen syntyessä äitini sairastui -- hän sai rintataudin -- ja sitä ei isä voinut sietää. Hän oli tottunut iltaisin työstä päästyään tulemaan valoisaan kotiin, mutta nyt koti oli pimeä ja surullinen. Siitä isä suuttui.

_Eeva_. Menikö hän sitten kaupunkiin ryyppäämään?

_Margrete_. Jospa hän olisi mennytkin! Mutta ei, hän pysyi kotona ja oli tyly. Äiti ei olisi saanut sairastaa. Kun hän ryki, niin isä ärjyi hänelle. Hän poltti piippua niin että huone tuli täyteen tupakan savua ja paiskasi sitten ikkunat auki niin että äiti värisi vilusta. Äiti kärsi nurkumatta, mutta minä en voinut kärsiä. Isä suuttui minuun ja pieksi minua kepillään, kun minä olin kolmentoista vuoden ikäinen. Siitä asti me vihasimme toisiamme.

_Eeva_. Margrete!

_Margrete_. Äidin kuoltua meidän välimme tuli sentään hiukan paremmaksi. -- Kyllä isän kovuus koski kipeästi äitiinikin, sillä hänellä oli hyvin hellä luonne. Hän koetti taistella heikkoutta vastaan ja salaili kipujaan lepyttääkseen isääni, mutta siitä ei ollut apua. Äiti kertoi minulle kerta vanhan tarinan jostain suuresta herrasta -- herttua tai kreivi, mikä lieneekin ollut -- joka otti vaimokseen köyhän tytön, ja kun vaimo oli saanut ensimmäisen, lapsensa, otti mies sen pois häneltä, niin ettei hänen koskaan pitänyt saada nähdä lastansa, samalla tapaa hän teki toisen lapsen syntyessä, ja vaimo ei tehnyt vastarintaa eikä valittanut, sanoi vaan: "Minä ja lapseni olemme sinun omaisuuttasi, tee meille niin kuin hyväksi näet".

_Eeva_. No, mutta se oli Griseldis.

_Margrete_. Niin, se sen nimi oli. Mutta äiti parkani sanoi, että noin nöyrän tulee vaimon olla miehelleen, ei hänellä ole mitään oikeutta puolellaan. Mutta silloin minä tunsin, että minä en koskaan voisi mennä kenellekään vaimoksi.

_Eeva_. Se ei ole totta. Luuletteko, että minä olen mikään Griseldis? Ja minun ei ole milloinkaan tarvinnut puolustaa oikeuksiani.

_Margrete_ (terävästi). Rouva on nuori vielä. -- Oi, älkää suuttuko!

_Eeva_. En minä siitä suutu. Mutta minä olen ollut naimisissa yksitoista vuotta, ja meillä on ollut paljon suruja.

_Margrete_. Ne ovat olleet yhteisiä suruja.

_Eeva_. Yhteisiä ovat kaikki surut avioliitossa.

_Margrete_. Rouva, saanko sanoa, mitä ajattelen?

_Eeva_. Sanokaa vaan, puhukaa peittelemättä mitä mielessänne piilee. Sitä minä pyydänkin.

_Margrete_. Minä olen nähnyt monta onnetonta avioliittoa, mutta minä olen myöskin palvellut parissa perheessä, joissa vallitsi hyvä sopu. Vaikka ei miehen ja vainion suhde ollutkaan kaikin puolin niin eheä, kuin minä olisin toivonut, oli elämä kuitenkin ystävällistä ja rauhallista... Mutta minä ajattelin aina itsekseni: kuinkahan käy, jos vaimo sairastuu?

_Eeva_. Minä olen monta kertaa ollut sairaana.

_Margrete_. Se on ollut ohi menevää. Mutta jos vaimo tulee kivuloiseksi, kituu vuosikausia, koko elinaikansa -- kun koti muuttuu sairashuoneeksi... kestääkö silloin miehen kärsivällisyys?

_Eeva_. Kyllä se kestää, jos mies rakastaa vaimoaan.

_Margrete_. Entä jos vaimo muuttuu äreäksi -- tai jos mies ja vaimo ovat eri mieltä jossain tärkeässä asiassa?

_Eeva_. Me olemme olleet monessa asiassa eri mieltä, mutta silloin sitä puhutaan suut puhtaaksi ja kumpainenkin taistelee mielipiteensä puolesta.

_Margrete_. Kuinka kauan?

_Eeva_. Kunnes se voittaa, joka on oikeassa.

_Margrete_. Mutta jos se, joka on väärässä, tahtoo saada voiton, jos hän suuttuu vastustuksesta ja pakottaa toisen taipumaan?

_Eeva_. Sitä hän ei tahdo, jos hän huomaa toisessa rakkautta ja lujan vakaumuksen. Vaimo on usein itse syypää siihen että mies häntä sortaa -- hän ei ole itse tarpeeksi puolustanut oikeuttaan.

_Margrete_. Minun mieleni keventyy kuullessani teidän puhettanne, sillä te uskotte itse sitä, mitä te sanotte. Kunpa minä vaan saisin yhden asian selville!

_Eeva_. Mikä se on? Uskokaa se minulle?

_Margrete_. Minä tiedän, että on perheitä, joissa mies ja vaimo elävät sovinnossa. Sellaisia on paljon talonpojissakin täällä naapuristossa. He kantavat uskollisesti ilot ja surut yhdessä, ovat minun ymmärtääkseni hyviä ystäviä. Mutta kun ihmiset ovat ainoastaan ystäviä, niin eikö olisi parasta, että he eläisivätkin ystävinä menemättä avioliittoon?

_Eeva_. Knudsen parka! Te ette rakasta häntä.

_Margrete_. Samaa minä itsekin pelkään. Uskokaa minua, hyvä rouva, minä pidän Knudsenistä. Hän on kuin rakas veli. Minä tahtoisin niin mielelläni olla hänen luonaan ja puhella hänen kanssaan joka päivä.

_Eeva_. Mutta jos hän sairastuisi? Tulisi kivuloiseksi elinijäkseen?

_Margrete_. Olen minä sitäkin ajatellut. Sitten minä tahtoisin mennä hänen kanssansa naimisiin saadakseni hoitaa häntä.

_Eeva_. Jos hän väsyisi odotukseen ja menisi toisen kanssa naimisiin?

_Margrete_ (kiihkeästi). Se on mahdotonta! Luuletteko että hän saattaisi sen tehdä?

_Eeva_. En minä moittisi häntä siitä, jos hän tapaisi hyvän tytön, joka tahtoisi antaa hänelle enemmänkin, kuin vain ystävyyttä.

_Margrete_. Mutta minä en koskaan voisi tehdä niin. Eikö hän olisi uskoton, jos hän niin tekisi?

_Eeva_. Onko veli uskoton sisarelleen ottaessaan itselleen vaimon? Ettehän te millään tavoin olisi toistenne tiellä.

_Margrete_ (käsi otsalla). Minusta sittenkin tuntuu... mutta kenties... (keskeyttäen.) Kiitoksia, hyvä rouva siitä että te puhutte minulle sillä lailla. Minä olen aina kaivannut sellaista ihmistä, kuin te olette (tarttuu Eevan käteen.)

_Eeva_ (pitäen Margreten kättä omassaan). Toisten puhumme enemmän samasta asiasta.

_Margrete_. Oi, kuinka hyvä te olette, mutta minä olen paha, sen minä tiedän itsekin; minä olen epäluuloinen.