Part 9

Tällä kertaa lähetti hän vain päiväkirjan muodossa tehdyt muistiinpanonsa ilman minkäänlaista kirjeellistä omistusta heille, mutta nämä muistiinpanot tuntuivat monesti yksinomaan heitä varten kirjoitetuilta. Ensimmäisen kerran oli hän kirjoittanut iltaman jälkeisenä päivänä ja sanoo silloin:

-- Että yksi ainoa yö voi olla niin pitkä! Että yksi ainoa yö voi tehdä nuorukaisesta vanhuksen! Eilen minä olin nuori, se on: minä olin kuningas rajattomassa valtakunnassa. Minä omistin kaikki ne aarteet, mitkä konsaan ovat viehättäneet ihmislapsen silmää ja saaneet hänet uneksimaan onnesta. Valohon minä katselin, ihanuutta minä imehdin, se minut nosti tenhomaailmaansa ja minä liitelin yli inhan todellisuuden, loukkaamatta jalkaani sen teräviin harkkoihin.

Tänäin minä olen vanha, se on: minä en enään ole kuningas. Minun aarteeni ovat ryöstetyt, minun taivaani on samea, minua ahdistaa joka puolelta synkät seinät. En enään usko omaan voimaani.

Minkätähden pitää sen kuolla, joka on kaikkein kauneinta? Senkötähden ettei sen asunto ole tässä alhossa?

Mutta miksen minä nouse taistelemaan sen puolesta? Miksen minä luo taivasta sen asunnoksi? Miksen minä pelasta sitä kuolemasta?

Nuku pois sinä pieni sinisilmäinen lapsi, sinun asuntosi todellakaan ei ole tässä alhossa. Minä en itke sinun haudallasi, en itke enkä naura, en edes ivanaurua omalle itselleni. --

Viime yönä täytyi minun taistella painajaisen kanssa.

Se rietas rohkeni siis pyrkiä tähänkin pyhättöön.

Ensi kerran kävin minä siitä taistelusta voittajana. Mutta yksin minä en sitä voittanut, en yksin enkä omalla voimallani. Minun täytyi manata esiin kuva niin kirkas, että kaikki pimeyden vallat sitä vapisevat.

Sillä sinä olet kuitenkin olemassa. Hädän hetkenä seisoit sinä minun vierelläni, vaikka minä jo pidin sinua sairaan mielikuvitukseni harhakuvana.

Sinä olet ollut minua niin lähellä. Minä olen nähnyt vain sinut, kuullut vain sinun äänesi, puhutellut vain sinua. Minä olen ollut niin sulautuneena sinuun, että jos kaunis ajatus on välähtänyt mielessäni, en ole tietänyt onko se omani vaiko sinun.

Mutta eilen sinut temmattiin minusta niin kauvas, kauvas. Valtameren aallot nousivat pauhaamaan välillemme ja korkeat tunturit nostivat välillemme lumiset huippunsa -- eikö ajatuskin väsyneenä pysähtyisi niitten juurelle?

Ja minä tunsin että niin täytyy olla aina. Ja kuitenkin seisoit sinä minun vierelläni hädän hetkenä, vaikka sinä olet niin kaukana ja vaikka sinä aina tulet olemaan niin kaukana minusta. --

Äsken revin siekaleiksi muutamia harjotelmiani, joita ensin pidin onnistuneina. Siekaleet tallasin jalkaini alle, sillä ne ovat viheliäisintä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Luulenpa että näköni on tullut tarkemmaksi. Kenties olen myöskin saanut enemmän terästä jäntereihini.

Ei, minä en olekkaan vanhus -- mies minä olen! Mies, joka tietää mitä hän tahtoo ja tekee mitä hän tahtoo. Se pitkä yö on tehnyt nuorukaisesta miehen.

Mutta jos minä jotakin saisin aikaan elämässä, niin ansio ei olisi minun. Sinun se olisi, sinun, joka olet niin kaukana ja jota minä kuitenkaan en konsaan laske luotani.

Minä näen sinut aina, ja kuitenkaan en milloinkaan enään tahdo nähdä sinua näillä silmillä. Sillä minä olen nähnyt sinut ihanimmillasi ja sellaisena tahdon sinut aina muistaa. -- --

Kumartuen Eevan puoleen ja silmät kyynelissä kysyi Selma:

-- Kenestä luulet hänen puhuvan?

-- Sisko -- vastasi Eeva ääni värähdellen liikutuksesta -- minä luulen hänen puhuvan siitä korkeimmasta ihanteesta, sillä hairahdusta olisi kaikki muu.

-- Niin -- sanoi Selma -- siitä hän puhuu, siitä juuri, mutta hänelle se on pukeutunut ihmisen muotoon, ja, Eeva, minä tunnen sen ihmisen.

Kalpeana seisoi Eeva hänen edessään. Selma kuuli hänen äänensä, joka oli täynnä sääliä. Mutta Selman korvaan kuului se kovalta kuin teräksen kalke:

-- Sitä sen ei olisi pitänyt tehdä. -- --

He lukivat eteenpäin.

_Heinäkuun 7:tenä_ päivänä oli Väinö kirjoittanut: Älkää luulko että koko sisintäni uskon lentävälle paperiarkille. Se olisi liian kevytmielistä, ja jotakin sitä täytyy pitää yksinomaan itseänsäkin varten.

Te sanoitte muinoin, että valot ja varjot vaihettelivat minun otsallani -- mielessäni ne ainakin vaihettelevat, lyövät leikkiänsä kuin vallattomat lapset, ja minä katselen niiden leikkiä voimatta niitä hillitä. --

Minun on täällä hyvä olla. Minä en kaipaa ketään, enkä mitään. Ja te teette minulle suuren palveluksen, jos olette käymättä täällä. Minulla on omat syyni tähän pyyntöön.

Paitse vanhuksia, jotka muuttumatta aina ovat samat, on minulla täällä eräs ystävä, joka tekee minut onnelliseksi ja jonka uskollisuus ei konsaan tule pettämään, kun minä vain jaksan pysytellä sille uskollisena. Se on työ.

Olen pyytänyt mummoa herättämään itseäni joka aamu silloin, kun hän itsekkin nousee, ja uskollisesti on hänen vanha kätensä heläyttänyt ikkunaani. Ja vaikka jo olen antanut merkin heräämisestäni, olen nähnyt sen vielä viipyvän ruudulla vehreän varjostimen alla ikäänkuin siunaten.

Hänen runolliselle mielelleen lienee kumminkin se herättämistäpä ollut liian runoton, koska hän viime aikoina on vaihettanut sen toiseen. Nyt saan joka aamu herätä kanteleen soittoon, ja joka aamu on hänellä uusi ohjelma. Kun siihen on herännyt, pysyy kaiken päivää hyvällä tuulella ja työ käy kuin itsestään. --

Minkätähden pyytäisin minä mitään erikoisempaa elämänonnea? Eikö siinä ole kyllä, että saan tehdä työtä.

Olenhan täällä saanut katsella elämän todellisuutta silmiin? Eivätkö turhat haaveilut haihdu olemattomiin tämän pöydän ääressä, jolta aikoinaan on syöty petäjäistäkin. --

Tuolla he kävelevät yhdessä peltonsa paulaa. Auringon kullassa näyttää heidän halpa työasunsa kauneimmalta juhlapuvulta. He pysähtyvät katselemaan heilimöivää ruista, joka hiljaa aaltoilee illan tuulessa.

En malta mieltäni. Minun täytyy juosta sinne kolmanneksi.

_Heinäkuun 8 p_. Taaskin äitini! Hän ilmestyy minulle nykyään niin usein unissani. Se on aina juuri sama uni. Minä olen olevinani pieni lapsi ja lepään hänen helmassaan. Minä katselen hänen mustiin silmiinsä, jotka minä niin hyvin muistan, mutta hänen katseensa on käännettynä toisaalle. Hän ei huomaa minua ensinkään enkä minä uskalla muistuttaa häntä olemassaolostani. Se on tuskallinen uni.

Viime yönä muutti se muotoa. Hän katsoi minuun rajattoman hellästi eikä laskenutkaan minua luotaan.

_Heinäkuun 9 p_. Että kumminkin piti käymän niin! Hän on sitä kyllä aavistellut kaiken kesää, se viisas ukko, jonka silmä näyttää tunkeneen luonnon salaisuutten perille, ja joka vanhoista merkeistä edeltäpäin tietää laskea tuultenkin tiet. Päätänsä puistellen on hän katsellut kiirehtivää kesää ja suonsa ojalla olen kuullut hänen pakinoivan:

-- Paljon on sun povessasi vielä vihollista viljelyksen, jot'ei käsivartein taltutella jaksanunna. Sorru suomutiin inha irvihammas. Ahmi kitahasi sammalta ja jäkäliä. Sua varten suorittu ei viljamaita.

Heräsin aamun sarastaessa. Luulin kuulleeni liikettä. Aivan oikein, siellä he seisoivat peltonsa paulalla. Arvasin mitä oli tapahtunut ja kiiruhdin heidän luokseen. Olin aikonut lausua lohdutuksen sanan, mutta vaikenin, sillä he todellakaan eivät olleet sen tarpeessa.

Kun päivän säteet iloisesti leikittelivät jäätyneissä tähkäpäissä, nosti ukko hattukulua harmailta hapsiltaan, kohotti kättään sinilakea kohden ja sanoi:

-- Hän tuolla ylhäällä, Hän kyllä tietää mitä Hän tekee. -- --

* * * * *

Kesän toinen merkkitapaus oli vähäpätöisempää laatua, mutta ei ollut kuitenkaan jättämättä jälkiä nuoriin mieliin.

Selma ja Eeva olivat juuri kyhäämässä yhteistä kirjettä Väinölle Eevan kamarissa, kun tultiin sanomaan, että oli tullut vieraita. Samassa alkoikin salista kuulua tuttuja ääniä.

-- Hanna Heitman ja Armas! -- huudahti Eeva ja rientäessään tervehtimään heitä tarttui hän Selman käteen viedäkseen hänet mukanaan. Mutta Selma olikin muuttunut kivipatsaaksi ja mahdoton oli saada häntä hievahtamaan paikaltaan.

-- Älä sano että olen täällä -- pyysi hän niin nöyrä rukous äänessään, että Eeva ehdottomasti lupasi täyttää hänen pyyntönsä.

Kun Eeva hetken kuluttua tuli ottamaan nuottivihkojaan huoneestaan, oli Selma poissa. Olisiko hän piiloutunut? Eeva haki häntä huonekalujen takaa ja kurkisti vaatekaappiinkin. Poissa hän oli. Paennut ikkunasta.

Nyt hän oli varma siitä. Kuinka kummallista sentään! --

Armasta olisi tuskin tuntenut entisestään. Ennen hän aina oli istua nyhjöttänyt nurkassa hiiskumatta sanaakaan, nyt hän liikkui ja puheli vapaasti. Hänen olotavassaan oli sitä huoletonta, jota tulee niihin, jotka ovat oleskelleet suurissa maailmankaupungeissa. Hän kertoi paljon ylioppilaselämästä Berliinissä, varsinkin siellä opiskelevista muukalaisista, matkoistaan Saksan muissakin kaupungeissa, museoista ja taidekokoelmista, teaattereista ja konserteista. Ja hän onnitteli Eevaa sinne pääsön johdosta.

-- Sillä -- sanoi hän -- ulkomailla liikkuminen aukoo eteemme laajemmat näköalat, on kuin raittiit tuulahdukset siellä puhaltaisivat päällitsemme ja...

-- ja ennen kaikkea -- keskeytti Hanna Heittnan -- avaa se silmämme näkemään kuinka kallis meille on kotimaamme, eikö niin, Armas? Minä tiedän erään opiskelevan nuoren miehen, jonka kesken töitään ja kesken kaikkea kauneutta piti päästä edes käväsemään kotimaassaan, kun ei tullut muuten toimeen.

Eikä Hanna Heitman malttanut olla hyväilemättä poikansa päivänpaahtamaa poskea.

-- Juuri niin, äiti, -- naurahti Armas -- ja se nuori mies on tullut huomaamaan, ettei missään kuitenkaan ole niin hyvä kuin täällä ja että tämä on parhain maa auringon alla.

-- Armas on ollut pitkällä pyöräretkellä -- selitti Hanna Heitman -- kiertänyt Savot ja Karjalat ja sanoo olleensa kuin seitsemännessä taivaassa. Sentähden on hän näin päivänpaahtama ja sentähden vasta nyt olemme teilläkin, vaikka hän jo huomenna taas lähtee jatkamaan opinnoitaan.

Eeva oli koko ajalla tuskin kuullut, mistä oli puhe. Hän oli tuijottanut Armaaseen kysyvin katsein. Hänestä oli vain niin ihmeellistä. Oliko hänessä sitten mitään erikoisempaa? -- Ei hän ainakaan sitä keksinyt. Ei hän edes ollut erinomaisen kaunis, Väinö oli paljon kauniimpi. Jotain reipasta ja miellyttävää hänessä oli, mutta sitähän on kaikissa nuorissa ihmisissä.

Ja Selmassa hän oli saanut aikaan sellaisia ihmeitä!

-- Mennään puutarhaan -- ehdotti Alma Aarnio.

-- Niin todellakin sanoi Armas -- ilta onkin ihanimmillaan.

Ja he menivät kaikin Aarnion kauniiseen puutarhaan, jota Alma mielihyvällä näytteli vierailleen.

Alma otti heti Hannaa käsipuolesta ja vei hänet katsomaan kyökkipuutarhaansa, sillä se sentään oli hänen varsinainen ilonsa ja ylpeytensä.

Sepä vasta rehotti. Silmissä tuntui se työntävän vartta ja maa muhisi ja halkeili tehden tilaa paisuville juurille.

-- Lähetät varmaankin taas näyttelyyn -- sanoi Hanna.

-- Kenties, jos onnistuu myönteli Alma -- itse olen kylvänyt joka siemenen.

-- Se minun keväällinen pelkoni näkyy olleen perätön -- sanoi Alma, kun he tehtyään kierroksen puutarhan ympäri istuutuivat vehreään puusohvaan.

-- Sanoinhan sen -- vastasi Hanna -- muissa maailmoissa Eeva elää. Näyttää siltä kuin hän ei paljoa tietäisi siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Ja he siirtyivät puhumaan Eevan matkasta ja siitä, miten hän oikeastaan tulee selviämään oudoissa oloissa, hajamielinen kun on ja elää muissa maailmoissa. --

Jäätyään kahdenkesken Eevan kanssa näytti Armas menettäneen puhelahjansa ja maailmaa nähnyt gentlemanni muuttui yhtäkkiä ujoksi koulupojaksi. Hän yritti sanoa jotain, mutta sanat kuolivat huulille.

-- Ah ajatteli Eeva -- hän kaipaa Selmaa, hän yritti kysyä jotain hänestä, mutta ei saanut tehneeksi sitä, poika rukka.

He kulkivat juuri tohtorin rakennuksen ohitse. Sieltä ei kuulunut hiiskahdusta, ikkunat olivat suljetut eikä näkynyt ketään.

-- Että Selma kuitenkin saattaa olla niin kova häntä kohtaan!

Huilunsoittajan lehmusmajan luona pysähtyivät he. Vanhat niinipuut olivat juuri täydessä kukassa ja iltatuulen mukana levisi niistä vieno tuoksu yli koko seudun.

Eeva hyräili: "niinipuun kukkiessa, kesä on kaunoisin, armahin auringon loiste, suotuisin siimeskin."

-- "Niinipuun kukkiessa" olen kerran ennenkin seisonut niiden juurella -- alkoi Armas ja hänen äänensä tuntui tulevan kuin haudasta. -- Siitä on jo kauvan, olin silloin vasta pieni poika.

-- Näetkö, Eeva, tuota pientä reikää puutarhan aidassa? Siellä takana minä seisoin ja tuosta reiästä tirkistelin minä tänne sisään. Täällä leikki kolme minun ikäistäni lasta. He näyttivät onnellisilta yhdessä, mutta minä olin niin yksin aidan takana.

-- Näin pienen kultakutrisen tytön heittelevän lentosuudelmia leivoselle ilmaan ja taputtelevan vanhain niinipuitten runkoja kiitokseksi heidän hyvästä tuoksustaan. Siitä asti olen minä rakastanut näitä puita, sillä ne tuoksuivat silloin minullekin sinne aidan taakse. Näes Eeva, on olemassa tapahtumia ja asioita, joita ei milloinkaan voi unhottaa.

-- Niin se on -- minun osani elämässä on aidanraosta tirkistellä toisten onnea.

Hän oli katsonut Eevaan niin kauniisti ja niin surullisesti, että Eeva oli heltyä itkuun.

Mutta minkätähden hän ei puhunut mitään pienestä tummakutrisesta tytöstä?

Eeva ajatteli sitä koko illan ja jokin tunne hänessä kielsi häntä mainitsemasta tätä tapahtumaa Selmalle.

X.

Oli varhainen aamu. Ilma tuntui kolakalta ja oli vielä täynnä syysyön usvia. Siitä huolimatta näytti koko kaupunki jo olevan jalkeillaan, vaikka se muuten tavallisesti tähän aikaan vuorokaudesta vielä uinui herttaista yöuntaan.

Rantakatu vilisi alaspäin rientäviä ihmisiä ja laivasillalla niitä tungeskeli taajassa.

Matkustajalaiva puhki laiturin kyljessä, hetken päästä kääntääkseen keulansa ulapalle sankkaan usvaan.

Ihmispaljous laivasillalla oli saattojoukkoa, mutta saatettava ei ollut vielä saapunut. Unisimmat hieroivat pois unta silmistään, toiset kävelivät kiivaasti edestakaisin lämpimikseen, sillä kiireissään olivat he juosseet alas ohkaisissa kesäpukimissaan. Muutamilla oli käsissään kukkakimppuja, nähtävästi aiotut annettaviksi lähtevälle.

Ken se sitten oli?

Hän, joka ikäänkuin yhteisesti sinä aamuna oli laitettava maailmaan hankkimaan kunniaa ja maineen loistoa pienelle syntymäkaupungilleen, joka muuten kuului unhotettuihin tässä maailmassa, joka ikänsä kaiken -- eikä se enään ollut nuorimpia -- oli uinaillut sisäjärven rannalla kuunnellen sydänmaan metsäin huountaa, uskaltamatta kohottaa puurakennustensa kattoja varsin korkealle. Tuskinpa milloinkaan suuruuden tavoittelu oli kuulunut sen rehellisten porvarein ohjelmaan. Syrjäisestä asemastaan olivat he seuranneet suuren maailman tapahtumia ja menoa melkein kuin jotain pilventakaista, jonka laineet eivät milloinkaan voisi suoranaisesti saavuttaa heidän rauhallisia rantojaan.

Ja niukat olivat ne kukkaset, joita taiteen hengetär oli kylvänyt heidän sarkoihinsa. Heidän maaperänsä oli liian karu, heidän ilmastonsa liian kolakka niin hentojen tainten kukintapaikaksi.

Jos suuri maailma joskus oli laittanut jonkun taiteen edustajan, esimerkiksi laulajan -- eikä se kuitenkaan koskaan laittanut parhaimpiaan -- heidän kaupunkiinsa, oli sitä pidetty merkkitapauksena, vaikka tämä taiteilija poikkesikin heidän luokseen vain ohimennen suurempain kaupunkien väliä kulkeissaan.

Että tämä heidän oma pieni kylänsä itse milloinkaan voisi olla edustettuna siellä, missä loistotähdet levittävät valoaan, sellainen ajatus ei koskaan ollut juolahtanut heidän mieleensä.

Vaan nyt se oli tapahtumaisillaan.

Tämä ajatus kohotti kunkin heidän itsetuntoaan, kun he aamukylmässä värjöttivät laivasillalla hengittäen syysyön usvia ja odotellen matkaan lähtijän saapumista.

Matkustajalaivan vieressä keljotti Aarnion urhea hinaajalaiva. Se oli saapunut yöllä suuren vehnäjauholastin kanssa ja purkaustyö oli jo alkanut. Tavaramakasiinin ovet olivat selkosen selällään ja sieltä levisi tympeyttävä siirtomaantavaran haju sekaantuen sankkaan usvaan. Jauhosäkkien täyttämiä käsirattaita työntävät miehet tungeskelivat taajan ihmisjoukon lävitse.

-- Tuo on liian runotonta tällaisella hetkellä -- sanoi kauppias Leivo naapurilleen, raatimies Rimmelle -- se loukkaa minun kauneudenaistiani ja häiritsee sitäpaitse koko juhlatunteen. Se olisi kiellettävä.

-- Anna jyristä -- vastasi Rimpi -- ei nyt jouda Aarnion pajan palkeet jouten lytjöttämään, lietsoa pitää kiivaastikkin. Ei niitä tyhjällä tehdä tällaisia matkoja.

Leivolla oli kädessään kimppu tulipunaisia astereita, ja hän oli aikeessa pitää pienen jäähyväispuheen.

-- Eiköhän noita liene jo ennen lietsotuita -- vastasi Leivo tahtoen lopettaa keskustelun siihen saadakseen uudelleen vaipua runollisen jäähyväispuheensa valmisteluun.

-- Tokko noita liikoja liene -- arveli Rimpi -- leveä elämä vetää paljon.

Laivan kello oli jo kalkattanut ensimmäisen lähtösoittonsa eikä asianomainen vielä ollut rannassa.

-- Kenties hän ei tulekkaan -- sanoi pormestarinrouva vieressään seisovalle viskaalinrouvalle.

Edellinen oli sangen huonolla tuulella, hän oli jauhonnut uuden plyyssinuttunsa vehnäjauhosäkin kylkeen ja hän jatkoi äreällä äänellä:

-- Se olisi hyvin Eevan tapaista. Viime hetkellä olisi hän saanut sen päähänpiston, ettei hän lähdekkään ja sillä hyvä. Siinä ei kerrassaan auttaisi rukoukset eikä uhkaukset, sillä itsepäinen hän on ja on aina saanut seurata omia mielijohteitaan.

Saattojoukko alkoi käydä levottomaksi. Kaikkien silmät tähystivät rantakatua kohden, mutta siellä katkasi usvaseinä näköalan. Piti vain rauhoittua ja malttaa mielensä.

-- Siinä hän on -- kuului maanpuolella äärimmäisen odottajan ääni. Ja surina laivasillalla muuttui hiljaisuudeksi.

Hän tuli nojaten isänsä käsivarteen yksinkertaisessa mustassa puvussaan ja vaalea letti riippuen vyötäisille.

Rouva Aarnio kulki hiukan jälestä. Hänen kasvonsa ilmaisivat mielenliikutusta, mutta se oli pikemmin suuttumusta kuin surua. Hänen oli ollut mahdoton saada Eevaa pukeutumaan siihen upeaan matkapukuun, jonka helsinkiläinen ompelija varta vasten oli valmistanut.

Laivasillalle päästyä saarti saattojoukko heidät niin, etteivät he päässeet askeltakaan eteenpäin. Tutut ja tuntemattomat ojensivat hänelle kukkavihkojaan ja aivan outojenkin kädet sovittelivat niitä ystävällisesti hänen rintapieliinsä.

Tämä odottamaton ystävyyden osotus liikutti Eevaa kyyneliin asti. Millä oli hän sen ansainnut, hän joka aina oli pysytellyt niin erillään kaikista näistä, vieraana ja melkein välinpitämättömänä? Nyt eronhetkellä olisi hän tahtonut syleillä jokaista, sanoa jokaiselle ystävällisen sanan.

Miten herttaiselta hän siinä näytti kyynelissään ja kukissaan.

-- Minkä lapsen, minkä kokemattoman me laitamme sinne!

Mutta kun hän kolmannen soiton jälkeen yksin seisoi laivan kannella, oli lapsesta tullut nainen, joka tiesi, mitä hän tahtoi. Vakaa ilme hänen kasvoissaan sanoi selvemmin kuin sanat:

-- Kokonaan siihen, ei puolittain! -- yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhannen muualla. --

Viime hetkellä tunkihe kauppias Leivo esiin tulipunaisine astereineen ja alkoi juhlallisella äänellä:

-- Neiti Aarnio, nämä yksinkertaiset kukkaset tulkkinani toivotan teille kaikkein meidän puolesta onnea pitkälle matkallenne. Te olette meidän lapsiamme, sentähden tuntuukin eronhetken haikeus jokaisen mielessä. Kohotkaa loistoon, saavuttakaa mainetta! Me seuraamme teidän menestystänne, sillä se on meidänkin, koska te olette meidän omamme. Ja kun teidän purtenne keula taas kääntyy kotirantaa kohden kunnian käet mastopuissa kukkumassa, niin me olemme tässä teitä vastassa ylpeillen ja iloiten...

Liikutus valtasi hänet, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa.

Hämmästyneenä, miltei säikähtyneenä oli Eeva kuunnellut häntä.

-- Hänen lähtöään voi siis katsella siltäkin kannalta. Kuinka vähäpätöistä, kuinka surkuteltavan halpaa -- maineen ja kunnian tähden!

Hän tunsi pyhää harmia. Hänen teki mieli riuhtaista kukkakimput rintapielistään ja singahuttaa ne sinne alas, antaa ne takaisin niille, jotka eivät jaksaneet kohottaa katsettaan sen korkeammalle.

Mitä hän teki heidän kukkasillaan? Oliko hänellä mitään yhteistä heidän kanssaan!

Mutta kun hän taas, laivan köysiä jo päästeltäessä laiturista, katsahti sinne alas ja näki heidän viittovan hänelle jäähyväisiksi silmissään toivo, jota hän tuskin tulisi täyttämään, muuttui hänen harminsa syväksi sääliksi.

Minkä taisivat he sille, että unhotuksen huntu oli paneutunut heidän silmilleen ja kasvaneet epäilyksen kaihet.

Hänen sydäntään kouristi. -- Eikö siellä sitten ollut ketään, joka olisi voinut häntä ymmärtää?

Laiva eteni jo hiljalleen laiturista. Hän näki isänsä seisovan äärimmäisenä, hattu kädessään ja kasvoissaan syvä suru. Hän sen tiesi, minkätähden "pikku Eeva" nyt lähti matkaan.

Ja kun hän katsoi isäänsä, joka seisoi siellä niin surullisena, tunsi hän kalvavaa kipua sydämmessään ja taas välähti hänen mielessään hämärä aavistus jostain hetkestä, jona hänen sallittaisi tehdä hänen puolestaan jotain erinomaista.

Isänsä vieressä näki hän Hanna Heitmannin. Hän ei näyttänyt katsovan Eevaan niinkuin kaikki muut. Hänen katseensa näytti terävältä ja oli tähdättynä usvaseinään aivan kuin hän sen lävitse olisi tahtonut nähdä ne aavan takaiset rannat, joihin se onnenlapsi pääsi purjehtimaan.

-- Hänkin sen tietää -- ajatteli Eeva -- ja sitten on jälellä vain yksi, -- se solakka tyttönen, joka seisoi mustissaan laiturin kulmalla vähän erillään kaikista muista.

Eevan korvissa kaikui vielä hänen illalliset sanansa:

-- Nyt sen tiedän. Minuun hän silloin katsoi niin kauniisti vain sentähden, että olen _sinun_ ystäväsi. --

Laituri saattojoukkoineen oli jo katoamaisillaan usvaan.

Samassa alkoi vilvakka tuuli puhallella maan puolelta.

Se puhdisti äkkiä ilman siltä puolen ja jo välähti esiin aamuauringon armaat säteet. Laiva oli jo niin kaukana rannasta, ettei voinut eroittaa yksityisiä esineitä. Mutta hänellä oli edessään rauhallinen pikkukaupunki, joka oli hänet kasvattanut ja tuttu sisämaan maisema sen ympärillä. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa. Hän näki ne aamuhohteissaan. Aurinko kultasi rinteet ja huiput. Hän luuli kuulevansa metsän humun ja purojen kevätsolinan.

-- Noin, noilla paikoin... -- Ja hän nyökki sinnepäin, vaikkei kenkään nähnytkään hänen tervehdystään.

-- Kenties juuri tällä hetkellä värisevä käsi siunaten viipyy pienellä ikkunaruudulla vehreän varjostimen alla.

-- Kenties juuri tällä hetkellä kaksi käsivartta nousee kohden kukkuloita...

Ja hän riemuitsi siitä, että se tie, jota hän nyt oli kulkemassa, ei eroittaisi häntä niistä harvoista, jotka häntä ymmärsivät. Hänen ei tarvinnut kylmällä kädellä katkoa sydänten välisiä utuhienoja siteitä, sillä ne eivät paneutuneet esteinä hänen tielleen. Ne päinvastoin auttaisivat häntä pysymään uskollisena loppuun asti, sillä hän oli päättänyt antautua kokonaan. --

Aavemmalle ulapalle tultua oli laiva taas kokonaan usvan ympäröimänä. Se oli niin sankkaa, että tuskin voi nähdä eteensä kyynärää pitemmältä. Eeva katseli laivan keulaa kohden ja hän ajatteli, että usvaseinä hänen edessänsä oli kuin se verho, joka esti häntä näkemästä tulevia tapahtumia.

Ja taas nousi hänen mielessään kysymys:

-- Vieras maailma, sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta, jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin aarteeni. --

Ja hänen sisimpänsä ääni havahtui taas puhumaan hämärätä kieltään, jota hän ei voinut selvittää. --

Silloin rupesi kuulumaan askeleita, jotka lähenivät laivan keulasta perää kohden, ja usvasta astui hänen eteensä mies, jota hän ennen ei ollut nähnyt. Hän pysähtyi Eevan eteen ja Eeva katsoi häntä suoraan silmiin. Tuntemattoman miehen kasvot olivat lempeät ja hänen ihmeelliset silmänsä näyttivät voivan katsoa toista sielun pohjaan.

Eeva ei tiennyt kuinka kauvan he olivat seisoneet näin vastakkain, hän tiesi vain, että se oli ollut merkillinen hetki hänen elämässään.

Tuntematon mies oli sitten kääntynyt ja kadonnut usvaan, josta hän oli tullutkin eikä Eeva sen koommin nähnyt häntä koko matkalla.