Part 5

-- Koeta rauhoittua, hyvä ystävä -- sanoi hän tarttuen Almaa käteen -- minä uskon ihan varmaan, että pelkosi on kokonaan perusteeton. Sanoin äsken mielipiteenäni, että miehen ja naisen välillä millä ikäkaudella tahansa voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys, pelkkä ystävyys, mutta että se riippuu luonteista, kehityskannasta ja monesta muusta seikasta. Väinön luonnetta en niin tarkoilleen tunne, mutta Eevan luulen tuntevani juuri sellaiseksi ystävyys-luonteeksi. Sukkamielen, sulohaltijan, en luule vielä jalkaansa astuneen hänen kukkamaihinsa, hänen kuiskeilleen on hänen korvansa kuuro, ainakin vastaiseksi. Se on minun varma vakaumukseni, ja minua on aina pidetty ihmistuntijana. Pelkäät Väinön jo kenties saaneen hänet lumoihinsa. Ei, hyvä ystävä, niinpäin se ei konsaan käy. Sielutieteellinen tosiasia on, että voimakkaampi henki aina vie mukanaan heikomman, ja näistä kahdesta on Eeva epäilemättä voimakkain. Jos jompikumpi heistä on lumoihin joutunut, on se ollut poikarukka. Ja omista sanoistasi päättäen on niin jo käynyt -- hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan äänen. -- Sanoit siitä asiasta siis olemme selvillä. Sanoin: poikarukka, mutta sillä en suinkaan tarkoittanut, että hänen kohtalonsa tässä suhteessa olisi säälittävä, päinvastoin. Sillä se maailma, johon Eeva hänet vie mukanaan, on ihanteen kirkas maailma, ja jos Väinö jaksaisi seurata häntä sinne, kenties soisi siellä hänellekin sävel, joka nostaisi lamaisen mielen ja antaisi elämisen rohkeutta.

-- Mielikuvitusta, ystäväni -- sanoi Alma Aarnio surullisesti -- sinä elät mielikuvitusten maailmassa ja katselet olevia oloja haaveitten hunnun lävitse. Mutta jonkun verran perää voi puheessasi kuitenkin olla, varsinkin mitä lumoukseen tulee. Ja minun täytyy tunnustaa, että mieleni nyt on koko joukon rauhallisempi kuin alkaissani tätä keskustelua. Mutta jonkinlaisiin varokeinoihin minun kumminkin täytyy ryhtyä.

Vähitellen katosi levottomuus kokonaan hänen kasvoistaan, joihin sen sijaan tuli päättäväisyyttä ja rohkeutta. Hän oli niin tyytyväisen näköinen, että näytti siltä kuin hän jo olisi ollut aivan selvillä ohjelmastaan.

Nuoruudenystävät istuivat vastakkain, ääneti, kumpikin vaipuneena ajatusmaailmaansa. He istuivat lähekkäin, pieni pöytä vain oli välillä narcissikukkineen, ja kuitenkin olivat he kaukana toisistaan. Olivatko he oikeastaan milloinkaan ymmärtäneet toisiaan!

Läheisyydessä olevan vanhan kirkon kello löi yksitoista kumeata lyöntiä.

-- Hyvänen aika, yö on tulossa ja aamulla varhain he jo lähtivät.

Hanna Heitman nousi lähteäkseen. Kesäillan viileässä kulki hän hiljaista katua kotiaan kohti.

Mutta kun hän tuli sille nurkkaukselle, josta hänen olisi pitänyt kääntyä rantakadulle, jonka varrella hänen kotinsa oli, niin hän kääntyikin toisaalle. Ilta oli niin kaunis, että se vietteli hänet vielä lähtemään kävelylle. Ajattelematta minnepäin hän menisi, kulki hän kuin vaistomaisesti valtakatua pitkin tulliporttia kohden. Ei ollut enään juuri ketään liikkeessä. Siellä täällä porttikäytävissä seisoi palvelustyttöjä ja nuoria työmiehiä iloisesti keskustellen. Jostakusta avonaisesta ikkunasta kurkisti uteliaat kasvot myöhäistä vaeltajaa. Hän kulki kiireisin askelin aivan kuin hän olisi paennut jotakuta. Ketä sitten? itseäänkö ja omia ajatuksiaan?

Hän ajatteli miestään, joka kierteli maaseutua vaivaloisilla virkamatkoilla ja joka aina oli ollut hänelle hellä ja hyvä.

Sitten ajatteli hän poikaansa, ainoata lastaan, josta hänellä tähän asti oli ollut vain iloa. Hän seurasi häntä sinne kauvas Elben rannoille, jossa hän oli opintoja harjoittamassa. Hän oli vasta niin nuori, Väinön ijässä, yhdenkolmatta, ja hän oli jo ennättänyt niin kauvas opin tiellä. Mutta, oi kuinka kaukana hän oli kotimaastaan ja äidistään, yksin ventovieraissa. Hanna Heitmannin teki mieli istuutua tiepuoleen itkemään. -- Ja hänen oli ikävä siellä, hän tiesi sen, vaikka hän kirjeissään huolellisesti karttoikin sitä sanomasta. Surumielisyys puhui kumminkin rivien välistä, vaikka hän koettikin reippaasti kertoa opinnoistaan, jotka häntä huvittivat ja suuren kaupungin loistoelämästä, joka oli hänelle niin uutta.

Sitä paitse pelkäsi äiti, että hänen sydäntään kalvoi syvempikin suru kuin koti-ikävä. Minkätähden hän ei milloinkaan maininnut Eevan nimeä? Ei kirjeissäänkään koskaan sanallakaan kysynyt niinkuin muita vähemmänkin tuttuja kotipuolen ihmisiä. Ja Eevan seurassa oli hän viime vuosina ollut jäykkä ja äänetön. Eikä hänen tunteensa olleet tuulten ajeltavissa.

Hanna Heitman oli jo ennättänyt viertotielle. Oli jo melkein puolenyön aika. Heikosti vain punersi enään lännen ranta. Iltatuuli oli tyyntynyt, ei värähtänyt koivun vaalea lehvä, eikä huojunut oksa niinipuun. Kesäyön kirkkaus loi joka esineeseen tenhoisaa valoaan. Hanna Heitman pysähtyi, hän katseli alaspäin loivaa rinnettä ja yhä kapenevaa maantietä. Vieläkö hän jatkaisi kävelyään vai täytyisikö jo palata kaupunkiin? Mutta ennenkuin hän ennätti tehdä päätöksensä, näki hän kaukaa kolme ihmisolentoa, jotka olivat tulossa kaupunkiin päin. Hän tunsi heidät heti. Eikö hän ollutkin lähtenyt heitä vastaanottamaan? Oliko hänen nyt kääntyminen vai astuttava eteenpäin? Hän ei tahtonut häiritä heitä. Hän poikkesi tiepuoleen ja istuutui suuren niinipuun alle, joka tuuheilla, alasriippuvilla oksillaan kokonaan peitti hänet näkyvistä.

Ryhmä läheni hitaasti, ja yhä hitaammin jota lähemmäksi se tuli, aivan kuin he olisivat pelänneet, että matka loppuu liian pian. Eeva käveli keskessä, sen hän näki jo kaukaa. Nyt saattoi jo eroittaa heidän ulkomuotonsa yksityisseikkoihin asti. Siinä oli paljon kauneutta koolla kasvojen jalostuneissa piirteissä ja hentojen vartaloiden nuorteissa muodoissa.

Nyt kuului jo puhekkin. Se oli Eevan ääni:

-- -- mutta se on kuitenkin olemassa! me sen tiedämme, ja minä uskon että kaikki nuoret sen tietävät. Mutta sitten tulee elämä, arkielämä kiistoineen. On kuin paneutuisi unhotuksen huntu heidän silmilleen tai kasvaisi epäilyksen kaihit. Ja kun he eivät enään näe selvästi, eivät he enään jaksa uskoakkaan. Ani harvat, taiteilijat ja runoilijaluonteet sen säilyttävät läpi elämän. Niinpä ystävämme, vanhukset salomaan mökissä.

-- Rakas sisar ja veli, jos me todella päätämme uhrata elämämme korkeimman kauneuden palvelukseen, niin emme saa säikähtää suurimpiakaan vaikeuksia, meidän täytyy antaa itsemme kokonaan alttiiksi, niinkuin...

Enempää ei rouva Heitman voinut selvästi eroittaa. Hän näki heidän pysähtyvän lyömään kättä toistensa kanssa ikäänkuin lupauksen vahvikkeeksi ja pian he katosivat hänen näkyvistään.

III.

Seuraavana aamuna ani varhain istui kauppaneuvos Aarnio pulpettinsa ääressä työhuoneessaan. Hänellä oli vieressään korkea pinkka tilikirjoja, konttoristien tekemiä, jotka hänen oli katsottava lävitse, ja hän selaili parhaillaan sellaista laskien yhteen sivumääriä ikäviä numeroita, verraten summia toisiinsa ja seuraten tarkalleen kaksinkertaisen kirjanpidon mutkikasta kulkua. Tuon tuostakin veti hän aimo savun väkevästä sikarista ikäänkuin huumatakseen itseään ja saadakseen innostusta, jota häneltä toden teolla kokonaan näytti puuttuvan. Muuten hän ei nostanut katsettaan tilikirjasta, rivi riviltä, sivu sivulta yhä eteenpäin. Joskus vain vilkasi hän korkeata pinkkaa siinä vierellään, hän loi siihen toivottoman katseen -- tulisiko siitä loppua milloinkaan! Mahdotonta, sillä toisella puolen pihaa konttorihuoneessa kävi yhtämittainen rapina paperille aamusta iltaan, siellä syntyi yhä uusia pinkkoja, yhtä korkeita ja yhtä loppumattomia.

Telefooni soi. Hänen piti varmalla äänellä antaa määräyksiä, joiden pätevyydestä hän usein itse oli jotenkin epävarma. Hänen piti ratkaista tärkeitä asioita yhtäkkiä vain, ja siinä tehtävässä täytyi hänen usein turvautua vaimonsa vilkkaaseen ajatuksen juoksuun ja syntyperäiseen asioimisneroon.

Taas painausi hän tilikirjaan. Rivi riviltä, sivu sivulta! Eikö hänen hartiansa jo näyttäneet kumarilta kuin vanhuksen? Ja hän oli kuitenkin mies parhaassa ijässään. Hänen kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja samalla päättäväisyyttä. Niistä saattoi lukea: minä olen päättänyt täyttää sangen ikävän velvollisuuden.

Välillä huudettiin häntä makasiiniin. Oli tekeillä tärkeitä kauppasopimuksia, hänen piti itsensä olla mukana vertailemassa tavaroita, laskemassa arvioita.

Ja taas hän sukelsi numerojen valtamereen, saarettomaan, rannattomaan. Hän laski tarkkaan ja täsmällisesti joka numeron. Vetämättä helpotuksen henkäystä siirsi hän pois valmiin kirjan ja ojensi kätensä ottamaan uutta.

Silloin kuuli hän hiljaista sipsutusta tuolinsa takaa ja hennot kädet laskettiin hänen silmilleen.

-- Arvaa ken olen -- sanoi ääni, joka oli olevinaan karhea.

Tämä oli tavaksi tullut leikki, ja se lie ollut hauska pikku tytöstä, jonka oli täytynyt kiivetä tuolille yltääkseen painamaan somat, pehmeät kätensä isän silmille. Ja sitä leikkiä jatkettiin yhä vielä, vaikka jo tultiin toimeen tuolittakin. Tuolille kiipeejä tyttö oli päässyt istumaan isän polvelle, hän oli saanut selailla suuren tilikirjan lehtiä, ja kun hän oli luonut siniset silmänsä isään ja kummeksien kysynyt:

-- Minkätähden sinä aina lasket?

Isä oli suudellut häntä poskelle ja vastannut:

-- Pikku Eevan tähden.

Hänestä oli ollut hauskinta ajatella asiata siltä kannalta.

Se, joka jo tuli toimeen tuolinkin avutta, istuutui siihen vastapäätä toiselle puolen pulpettia. Hän ei enään tehnyt lapsuuden aikaista kysymystään, mutta hän loi numeroita laskevaan mieheen katseen pitkän ja tutkivan, joka samalla oli täynnä hellyyttä. -- Olikohan sielläkin jo kaihet kasvamassa? ja jos niin olisi, täytyisi niiden sulaa pois hänen rakkautensa loisteessa!

Sitten kietoi hän käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi hymyillen:

-- Pikku Eevan tähden, eikö niin?

Isä ei ensin vastannut mitään, mutta hänen kasvoihinsa tuli tuskallinen ilme. Tiesikö hän itsekkään minkätähden? Sitten sanoi hän hellästi:

-- Jos siihen ensinkään syytä on olemassa, on parhain syy se minkä mainitsit.

-- Oi isä -- sanoi Eeva, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä -- kerran minä tahtoisin tehdä sinun puolestasi jotain suurta ja ihanata, niin, sen pitäisi olla suurinta ja ihaninta, mitä ihminen toisen puolesta tehdä voi! Ja minä tahtoisin antaa itseni kokonaan alttiiksi. Mutta minä en vielä tiedä, mitä se olisi. Se hetki tulee kuitenkin kerran, minä aavistan sen.

Ja numerojen valtamerta purjehtivalle tuntui kuin siihen äkkiä olisi noussut vihanta saari hänen eteensä, missä pysähtäin sai levähtää.

Telefoonin soitto herätti heidät todellisuuteen. --

-- Isä rukka, niinhän sinä olet jauhossa kuin mylläri -- nauroi Eeva, kun he taas olivat rauhassa, ja iloisesti laulaen: "mylläri, miksei käy sun myllys?" puisteli hän hänen harteitaan ja hihojaan kelpolailla laulun tahdissa.

-- Mylläri -- toisti isä -- juuri niin, sepä oivallinen vertaus! parempaa ei ole tarvis. Tämän myllärin mylly se vain ei jouda seisomaan. Lakkaamatta sen rattaat jyskää ja ryskää. Tulee jauhoja, paljon jauhoja, ei kumma, jos tarttuisi takkiinkin, jos tunkisi silmiin ja sieramiin.

-- Ken mylläriksi on luotu, hän rakastaa myllynsä jyrinää. Ken ei ole mylläriksi luotu, hän kuulee siinä vain soraäänet.

-- Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.

Eeva katseli häntä kummissaan. Hän ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti. Sen, minkä hän nyt kuuli, oli hän jo aikoja sitten aavistanut. Mutta että hän todellakin sanoi sen hänelle näin suoraan! Hänen teki mieli langeta isän kaulaan ja kiittää häntä siitä avomielisyydestä, mutta hän jäi tyynesti paikalleen. Sitten sanoi hän kuin itsekseen:

Minkätähden sitten rakentaa niin suuria myllyjä?

-- Se on maailman meno. Baabelin tornin ajoista asti ovat ihmiset niitä yritelleet. Se mies kenen rakennus korkeimmalle kohoisi, kenen katto pilviä viistäisi, kenen myllynjyrinä kuuluisi kauvimmaksi.

-- Minusta on kuin ihmisten sielunrauhan täytyisi paeta suurten ja raskasten myllynkivien jyrinää, rauhan ja onnen.

-- He eivät rakasta sielun rauhaa sanoi vanhempi puhujista -- rauhattomuutta he rakastavat, sitä he etsivät ja sen he löytävät.

-- Mutta onnea he rakastavat ja sitä he ennen kaikkia etsivät, ja sitä he eivät löydä ilman rauhaa.

-- He ainakin luulevat sen löytäneensä.

He riemuitsevat kuin lapsi, joka on saanut käteensä kiiltävän leikkikalun, joka ennen pitkää hajoaa sen käteen kuin saippuakupla, jättäen sen itkemään turhia kyyneleitä.

-- Oi isä, kenties rakastavat he sitä jyrinää vain sentähden, että se huumaa heidän korvansa kuulemasta toista ääntä, jota he eivät jaksa kuunnella, kun eivät jaksa sitä seurata. --

Kauppaneuvos Aarnio katseli tytärtään ilomielin. Se oli hänen lapsensa! Millä oli hän ansainnut niin suuren onnen, hän joka pyöritteli raskaita myllynkiviä? Niin oli siis kuitenkin olemassa ikuinen rakkaus -- jota hän joskus oli epäillyt -- joka johtaa ihmistenlapsia heidän teillään, joka vetää heitä puoleensa. Hänelle oli tytär sen ikuisen lähettiläs.

Kauppaneuvosta kutsuttiin konttoriin -- mylly kaipasi mylläriä.

Eeva katseli häntä ikkunasta, kun hän kulki pihan poikki. Kuinka tämä yksi vuosi, jonka hän oli ollut poissa, oli ennättänyt vanhentaa häntä. Hänen askeleensa olivat raskaat, melkein kuin vanhuksen.

Eeva oli oikeastaan tullut isänsä huoneeseen puhuakseen salomaan mökistä ja mieliteostaan muuttaa sinne. Onni ettei hän vielä ollut ennättänyt! Sillä isää hän todellakaan ei saisi, ei hennoisi heittää.

IV.

Iltapuoleen samana päivänä, jona Eeva oli keskustellut isänsä kanssa, oli kolminaisliitto taas koolla. He istuivat Aarniolan puutarhan kulmassa lehmusmajassa, joka kesillä oli heidän tavallinen kokouspaikkansa ja jonka he olivat nimittäneet "muistojen majaksi."

Ijänikuisten puitten rungot kasvoivat sammalta, mutta niiden vihannuus oli yhtä tuore kuin konsaan nuorempainkin puitten. Ne olivat rouva Aarnion kantaisän istuttamat, niitä oli aikain kuluessa pidetty melkein kuin pyhinä puina ja ne olivat sentähden saaneet kasvaa oman sisäisen suunnitelmansa mukaan. Ei kenkään ollut taittanut oksaa, ei leikannut lehvää paitse kenties syysmyrsky joskus laistessaan yli kaupungin. Mutta sekin tuntui pidelleen niitä hellävaraa -- monta muuta oli se taittanut tai temmannut juurineen maasta, monta nuorempaakin kuin nämä.

Siellä oli turvepenkit niiden juurella ja sinne saattoi kokonaan piiloutua muulta maailmalta tuuheain oksain alle, jotka muodostivat sekä seinät että katon, joka oli niin tiivis, että vaikka olisi satanut kuinka rankasti, ei pisaraakaan tunkeutunut lävitse.

Sillä majalla oli perheen kesken oma utuinen tarunsa, jota kerrottiin polvesta polveen ja joka oli kuin runon tuulahdus menneisyyden hämäristä.

Eeva oli juuri kertonut tovereilleen kantaisänsä, toiskätisen huilunsoittajan tarun, jota muuten pidettiin melkein kuin perhesalaisuutena, ja siellä sammaltuneitten lehmusten salaperäisessä varjossa teki se omituisen vaikutuksen nuoriin mieliin. Kun lauha kevättuuli humahteli vehreässä katossa heidän päänsä päällä, luulivat he kuulevansa jälkikaikuja metsänimmen, huilunsoittajan armaan äänestä, kun hän lauloi nuorta onneaan, joka oli ollut kaunis mutta lyhytaikainen. Ja taas soi siellä yksin jääneen valitus huilun sävelten sammuvina katkelmina.

Kuinka paljon ne puut olivat nähneet ihmisten iloja ja ihmisten suruja! Kuinka moni siinä oli uneksinut niiden juurella, nyt oli heidän vuoronsa, sitten tulisi toisten.

He istuivat siellä kauvan kuunnellen muinaisia tarinoita ja he olivat yksimieliset siitä, että elämä kuitenkin on rikas, vaikka se onkin kuin lyhyt välähdys taivaan ranteella, kuin huilun sävelen sammuva katkelma. Ja se on rikas siinä määrässä kuin se oli iki-ihanteen tavoittelemista. -- --

-- Siskot -- sanoi Väinö -- ennenkuin tänä iltana lähdemme täältä, täytyy minunkin vähäisen uskoa teille sielunelämääni, sen verran kuin se yleensä toiselle on uskottavissa. Se on vaikea tehtävä varsinkin minulle, joka aina olen ollut umpimielinen ja jonka sielunelämä on ollut kaikille kuin suljettu kirja. Oi, jos voisin nyt avata sen eteenne, luettavaksenne, sillä teiltä en tahtoisi salata mitään.

-- Älkää säikähtäkö, vaikkei minun tunnustukseni tulekkaan olemaan niin valoisa kuin Eevan eilinen, siinä on synkät varjonsa. Te ette tunne minun kärsimyksiäni! Yksin olen minä ne kantanut ja yksin pitäisi minun ehkä kantaa ne hautaan asti, mutta ettette odottaisi minulta liikoja, teen minä sen.

"Muistojen majassa" vallitsi salaperäinen hämärä, ja Väinö alkoi.

-- Pienenä minä pelkäsin peikkoja, senhän muistatte. Nyt seuraa minua tumma haltija. Se hiiviskelee minun ympärilläni ja se on minun vihamieheni. Kun elämässäni on joku ratkaiseva hetki, kas silloin on tumma haltijani valppain. Hän se seisoi minun vierelläni matemaattisen kokeenkin aikana ja kateellisella kädellä pyyhki pois ja hämmensi numerot paperistani, sillä laskea minä kyllä taidan. Ja minä tiedän, että se seuraavalla kerralla olisi tehnyt juuri samalla tavalla, sentähden en yrittänytkään.

Väinö painoi molemmat kätensä ohimoihinsa, epätoivo kuvastui hänen kasvoissaan ja hänen huulensa vapisivat, kun hän jatkoi:

-- Minä tiedän mitä se tumma haltija kernaimmin tahtoisi, minä ymmärrän sen aikeet: niinkuin se kateellisella kädellään pyyhki pois ja hämmensi numerot paperistani, niin tahtoisi se hämmentää ajatuksenikin. -- Kumpa vain en itse olisi syypää kärsimykseeni. --

-- Mutta sitä se ei milloinkaan voi -- huudahti Eeva. -- Sillä se, joka sen valon viritti, on voimakkaampi kuin kaikki pimeyden vallat yhteensä. On niitä olemassa haltijoita muitakin kuin tummia! -- Hänen äänensä soi vakuutusta ja uskoa.

Selma piteli Väinön kättä ja itki hiljaa.

-- Ei, tämä on raukkamaista! -- huudahti Väinö nousten istuviltaan.

-- Anteeksi, minä olen säikäyttänyt teitä. Sitä en tahtonut, senverran minussa toki on miehuutta. Tulin kenties liioitelleeksikin. Se oli vain yksi sivu, synkin sivu sisimpäni kirjasta. Kun käännetään lehteä, voi toinen sivu olla valoisampi.

-- Mitä siinä on?

-- Kaihoa syvää, epäröiviä askeleita, turhaa tavoittelua, mutta se ei kuitenkaan ole kokonaan toivotonta. Siinä on aina joku valonvälähdys pilven lomasta, ja välistä, niinkuin eilisellä retkellä, ratkeaa päivä paistamaan täydeltä terältään karkoittaen kaiken epäilyksen.

-- Sillä minunkin, murheen lapsen, on annettu aavistaa ihanne! Sentähden rohkenin eilen lyödä kättä kanssanne liiton vahvikkeeksi. Ja minä tein sen mieli täynnä uskallusta ja tulevaisuuden toivoa. Sitten yön yksinäisyydessä alkoi kaunis rakennukseni horjua perustuksillaan. Minusta tuntui kuin olisin luvannut liikoja, kuin olisin esiintynyt pettäjänä teidän edessänne. Se ajatus kiusasi minua yöllä ja sentähden täytyi minun tehdä tunnustukseni. Kun vaivuin uneen, näin meidät kaikki matkaan lähdössä. Meillä oli kullakin purtemme ja me lähdimme aavalle merelle. Teidän purtenne olivat uudet ja uljaat. Tuuli täytti valkeat purjeet ja onnen käet kukkuivat mastojen huipuissa. Keveästi viilsi vene vettä ja te istuitte perässä iloisesti laulellen.

-- Minun venheeni oli lahonut ja vuotava. Mastopuut olivat poikki ja purjeet riippuivat repaleina. Yritin soutamalla saavuttaa teitä, mutta airot olivat paripuolet ja käsivarteni tuntuivat puutuneilta. Te viitoitte minulle ja huutelitte tulemaan, mutta minä en jaksanut. Ja minä heräsin juuri silloin, kun vuotava venheeni oli uppoamaisillaan aaltojen alle.

-- Näin on laita teidän matkatoverinne. Onko hänellä oikeutta lainkaan pyrkiä teidän mukaanne? Kenties on hän vain esteeksi teillekin.

-- Väinö, noin sinä et saa puhua -- huudahti Eeva -- mekö heittäisimme sinut yksin taistelemaan! Senkö verran sinä luotat meihin? Ei, rinnatusten sitä mennään, purren laita purren laidassa, ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä se aavan takainen. Ja mitä, vaikkei saavutettaisikaan -- onhan kumminkin oltu sitä varten matkalla.

-- Siskot -- sanoi Väinö -- teidän rakkautenne tekee minut onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin kenties voitte aavistaakkaan, eikä se kuitenkaan voi minua auttaa ratkaisevana hetkenä. Ymmärtäkää minua oikein. Se voi tosin antaa minulle innostusta ja voimaa ponnistelemaan, mutta itse kilvoitusta, sitä on käytävä yksin ja omin neuvoin. -- Elämä on opettava meille paljon, jota emme vielä voi ymmärtää.

-- Elämä on opettava meille paljon -- toisti Selma.

-- Ja meidän on uskottava elämään -- jatkoi Eeva -- ja itseemme ja siihen, joka...

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kirkonkellot rupesivat soimaan siinä aivan lähellä. Kuinka kovalta niiden ääni kuului, kuinka kylmältä ja tylyltä. Se ihan peljätti. Soittamistavasta kuuli, että ne olivat hautaus- tai sielukellot.

-- Joku on päättänyt retkensä -- sanoi Väinö. -- Minun luullakseni kuolemanhetki on onnellisin ihmisen elämässä.

Hän nojasi päätään niinipuun sammaleiseen runkoon ja hänen kasvoissaan kuvastui sielunrauha. Oliko se sama muoto, joka äsken kuvasti tuskaa? Kuinka kaunis se oli näin levossaan!

-- Ne eivät peloita -- lausui Väinö jatkaen äskeistä ajatustaan -- kuulkaa, kuinka niiden ääni on lauhtunut lempeäksi! Siinä on lohdutusta ja sovintoa.

-- Minusta on aina tuntunut siltä, kuin kuolema olisi armahtavaisempi kuin elämä.

Tytöt katselivat häntä ihmeissään. He tunsivat niin hyvin valot ja varjot hänen kauniilla otsallaan, vaikk'eivät he olleetkaan tietäneet syvimpiä syitä niiden vaihteluun. Mutta olivatko he milloinkaan ennen nähneet häntä näin kauniina, otsaa näin varjotonna ja huulia näin onnellisessa hymyssä, kuin nyt hänen puhuessaan kuolemasta.

-- Täällä "muistojen majassa" on niin painostavaa tänä iltana -- sanoi Selma -- menkäämme Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, tulkaa, sisko ja veli.

-- Vaan nytpä onkin isän kahvin aika -- jatkoi hän -- minun on mentävä niihin hommiin -- ja niin sanoen juoksi hän sisään.

Väinö ja Eeva rupesivat kuokkimaan uutta kukkalavaa, joka työ heiltä päivällä oli jäänyt kesken.

Ilta oli mitä ihanin. Nuorta viehkeätä elämää uhkui heitä vastaan joka taholta: omenapuu paisutti umppujaan, pääskypari rakensi pesäänsä huvihuoneen räystääseen. Ilma soi tuhansia ääniä: sirkan sirinää, sääsken soittoa ja laululintujen liverrystä. Heidän kääntäessään turpeita nousi toukkaa ja muurahaista näkyviin.

-- Kuinka suuri ja valtava se henki onkaan -- puhkesi Eeva puhumaan -- joka elähyttää kaikkia olentoja, joka ikäänkuin kantaa niitä voimakkailla käsivarsillaan ja antaa kullekin tehtävänsä olentojen suuressa sarjassa. Vaikkei silmäni voikkaan nähdä luonnon salaisuuksiin, ovat ne kuitenkin auvenneet näkemään jokaisessa sen olennossa sen hengen ilmauksen. Sentähden onkin minulle jokainen olento sen hengen pyhittämä, eikä minulla ole mitään oikeutta suotta sortaa sen elämää.

-- Juuri niin minäkin ajattelen -- innostui Väinö -- samallahan estäisin sen täyttämästä tarkoitustaan, ja tarkoituksen täyttäminen lienee alemmalla asteella olevalle yhtä kallis velvollisuus kuin ylemmälläkin.

Heidän allaan vihersi nuori nurmi tuhansine eri muotoineen. Siinä oli kortta korren vieressä ja siellä täällä kehitti joku tänne eksynyt metsäkukkanen varttaan ja lehviään avatakseen teränsä auringolle joko sinisenä, valkeana tai kullankeltaisena.

-- Minua on välistä huvittanut ajatella -- sanoi Eeva -- että kukkasillakin on sielu niinkuin meillä ihmisilläkin ja että niiden ulkonainen olemus on enemmän tai vähemmän onnistunut kuva siitä sielusta, niinkuin meidän ihmistenkin.

-- Ja niin se onkin -- sanoi Väinö kiihkeästi -- ne saavat vain vapaasti seurata sisäistä kutsumustaan. Luonto hellittelee lapsiaan povellaan. Se antaa jokaisen heistä täyttää tarkoituksensa vapaasti ja ilman esteitä. Valo antaa runsaan värivarastonsa kukkasten käytettäväksi ja taivaan kaste kirkkaimmat helmensä. Onko kumma että ne jaksavat toteuttaa ihanteensa!

Kirkonkellot soivat yhä. Niiden ääni tuntui todellakin lauhtuneen lempeämmäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa ja kuitenkin tuntui niiden väräjävä helke laskevan kuin suruharsona yli nuortean luonnon, yli kukkaan puhkeavan omenapuun ja nuortean ihmisryhmän sen juurella.