Part 4

Kuinka kirkas se otsa oli ollut, kuinka katse syvä! Siihen aikaan oli hänen henkensä asunut aatteitten maassa, hänen, joka nyt rauhallisin askelin mittasi laivasiltaa, ja hän oli päättänyt pyhittää elämänsä tieteen palvelukseen. Mutta hänet oli uhrattu tai paremmin: hän oli uhrannut itsensä. Hän ei ollut jaksanut vastustaa äidin kyyneleitä, hänen oli pitänyt pelastaa perhe vauriotilasta. Hän oli naimisliiton mukana saanut sievän omaisuuden ja nousemassa olevan liikkeen haltuunsa ja hänestä oli tullut kauppamies.

Hän katseli tarkasti niitä kasvoja. Missä oli nyt niitten entinen ihanteellisuus, niitten nuoruudenpäiväin henkevyys? Oliko sitä olemassakaan? Kenties piili se kumminkin jossain siellä silmäluomien alla tai varjossa tuuhean poskiparran, vai oliko se ehkä sukeltanut niihin syviin vakoihin, jotka aika oli uurtanut molemmin puolin suupieliä. Oi, jos se entinen nuorukainen olisi hetkeksi vain astunut esiin sieltä naamarin takaa, näyttäytynyt edes vilahdukselta, kun hän vain olisi tiennyt sen elävän, vaikka se sitten taas olisikin ainiaaksi pukeutunut mahtavan kauppaneuvoksen naamariin!

Hän pysähtyy taas tekemään muistiinpanoja. -- Tavaroitaanko hän laskee ja suuria voittojaan? Katselijan sydäntä alkaa kouristaa. --

Siellä käy myräkkä laivasillalla. Sokerilastia puretaan, miehet häärii, rattaat jyrrää. Mutta hän, joka rauhallisin askelin mittaa laivalaituria, tietääkö hän mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu? Tuskin vain.

Nyt vasta kiikarilla katsojan silmät alkaa auveta. "Minun mieheni on hiukan epäkäytännöllinen" -- niin hän todellakin näkyy olevan. Kuinka väärin hän oli arvostellut häntä. Ilmaisivatko ne kasvot sitten halpaa voitonpyyntiä? Ken tiesi kuinka siintävän kuulakka se aatteen maailma oli, jossa hänen henkensä liiteli sokerikuormain jyristessä siitä ohitse.

-- Näkyykö siellä meidän ukkoa? -- kysyi rouva Aarnio punakkana emännänpuuhista -- päivällinen olisi valmis.

-- Taisi se kävellä siellä.

-- Taisiko vain, etkö sinä tarkemmin nähnyt, vaikka niin kauvan siinä tähystelit. Te olette molemmat juuri yhtä maata, ei sekään kuule eikä näe. Mihinkähän te joutuisitte, jos olisitte maailmassa sattuneet pariskunnaksi? nauroi rouva Aarnio.

-- Eipä niitä satuteta yhteen niin sopimattomia -- vastasi vieras hämillään.

-- Kah, kosteathan tämän on lasit, eihän tällä näekkään. Ethän vain ole itkenyt?

Hän katsoi rouva Heitmannia tutkivasti silmiin. Tämä tuli yhä enemmän hämilleen.

-- Katselin kenties liian kauvan, rasitin ehkä silmiäni.

-- Hanna, rakas ystävä, oletko pahoillasi? Olenko loukannut sinua? Enhän minä mitään pahaa tarkoita, muuten vain lasken leikkiä siitä ainaisesta haaveellisuudesta. Tiedänhän hyvin etteivät kaikki ihmiset voi olla saman kaavan mukaan tehtyjä ja johan tämä maailma hukkuisi pelkkään aineellisuuteen, jos kaikki olisivat yhtä proosallisia kuin esimerkiksi minä. Päin vastoin minä melkein ihailen sitä ominaisuutta muissa. Sehän minun muinen sai ukkoonikin ihastumaan. Ja mitä sinuun tulee, niin tiedänhän oivallisesti hoitavasi taloutesi...

-- Rauhoitu, rakas ystävä -- keskeytti hänet rouva Heitman -- minäkö olisin loukkaantunut sinuun, ja mistä syystä? -- hui hai!

Rouvat olivat jo ehtineet vilkkaaseen keskusteluun kasvien hoidosta -- se asia heitä ainakin huvitti molempia yhtä paljon -- kun kauppaneuvos astui sisään.

-- Ooh, niin harvinainen vieras, mustaan puuhun pilkka!

Rouva Heitman hymyili vain vastaukseksi. Hän katsahti tulijaan kysyvästi -- oliko hän jo ennättänyt vetää naamarin silmilleen?

-- Etpä arvaa, Kaarlo, mitä me täällä olemme tehneet. Me olemme leikitelleet koulua. Minä olen, näet, selittänyt Hannalle kauppataidon salaisuuksia ja hän on ollut erittäin harras oppilas. Asian käytännöllistä puolta olemme saaneet tutkia laivasillalta, jota vuoron perään olemme tähystelleet, niin että silmät ovat olleet jäädä kiikariin.

-- No, sitten olette nähneet siellä minutkin -- sanoi Aarnio.

-- Niin, me näimme teidät ja te olitte unohtaneet vetää naamarin kasvoillenne -- vastasi rouva Heitman.

Mitä hän olikaan sanonut? Hän säikähti omaa ääntään, se oli soinut niin oudosti. Ja oliko häntä edes ymmärretty oikein. Seurasi hiljaisuus eikä hän pitkään aikaan uskaltanut katsahtaa Aarnioon.

Oli jo istuttu pöytään. Rouva Heitmannin katse kierteli seinäkoristeissa. Hetki oli kiusallinen. Silloin kuuli hän kauppaneuvoksen tyynen äänen, niin, siinä oli hellyyttä hänen äänessään, kun hän sanoi rouvalleen:

-- Alma, emmekös mekin ole leikitelleet koulua? Emmekös me ole leikitelleet sitä jo parikymmentä vuotta, me kaksi. Sinä olet selitellyt minulle kauppataidon salaisuuksia ja asian käytännöllistä puolta olemme tutkineet laivasillalla ja makasiineissa. Mutta sinulla on ollut kehno oppilas, sangen kehno, eikö niin, Almaseni.

Kauppaneuvos katseli rouvaansa lempeästi, miltei säälitellen. Mutta rouva Heitmannin mielessä kummitteli arka linnunpoikanen, joka pyysi anteeksi, ettei häntä oltu luotu kauppamieheksi.

-- Kuinka lieneekin -- vastasi rouva Aarnio iloisesti -- tyytymätön en ainakaan ole ollut oppilaaseeni.

-- Se tulee siitä että sinulla on niin paljon kärsivällisyyttä -- sanoi kauppaneuvos taputellen rouvaansa olalle -- niin vain "rakkaus on kärsivällinen ja laupias."

Se pieni perhekohtaus, jota näkemään rouva Heitman näin äkkiarvaamatta oli joutunut, teki hänet onnelliseksi. Hän tiesi nyt, ettei Kaarlo Aarnio kumminkaan ollut hukannut parempaa itseään siirtomaantavaroihin, laivaosakkeihin ja suuriin voittoihin. Ja hän tiesi vielä, että jos se vaimo, jonka kohtalo oli antanut hänen osakseen, ei täysin kyennytkään ymmärtämään häntä, niin antoi hän kumminkin hänelle hellyyttä ja teki hänen kotinsa lämpimäksi tyyssijaksi, jossa täytyi viihtyä. Kenties hän ei kaivannutkaan muuta, kenties hän oli täydellisesti onnellinen.

Kauppaneuvos käänsi keskustelun politiikkaan, mutta kun rouvat eivät sanottavasti ottaneet siihen osaa, lakkasi puhelu hetkeksi kokonaan.

-- Näittekö te, hyvät ystävät -- katkaisi rouva Aarnio äänettömyyden -- niitä silkkimustia, jotka tässä taas kävivät pihassa aamusella kuopien, korskuen? Minä niitä ihailen joka päivä. Juuri sellainen vaunupari pitäisi meilläkin olla. Pätisipä silloin liikkua! En ole vielä saanut ukkoa suostumaan, mutta annahan ajan ehtiä, ajetaan se vielä perille sekin asia. Sitten, Hanna, käymme usein yhdessä ajelemassa ukkoinemme -- hän iski veitikkamaisesti silmää rouva Heitmannille.

-- Vai otetaan ukotkin mukaan -- myhäili Aarnio ja jatkoi totisesti:

-- Ei taida tohtori Sommer saada miestä pelastetuksi elämälle.

-- Minkätähden sitten valitakkin lääkärikseen juuri Sommer -- sanoi rouva Aarnio -- ketäpä hän ennenkään lie parantanut?

-- Ja kieltämättä on hän kuitenkin lahjakas -- puolusteli rouva Heitman -- hänestähän odotettiin niin paljon, luultiin hänen kuolevan vähintäin professorina yliopistossa. Ja etevänä tiedemiehenä häntä kai vieläkin pidetään. Hänen on vain vähän vaikea suoriutua käytännöllisessä elämässä, niinkuin monen muun. Suuret surut ovat sitäpaitse kenties tehneet miehen hiukan hajamieliseksi.

-- Minä yhdyn täydellisesti viimeiseen puhujaan -- vakuutti Aarnio -- hyvä mies ja nerokas, tunnen hänet hyvin ylioppilasajoiltani. Ikävä vain että hän muutamain erhetysten tähden todellakin näkyy menettäneen yleisön luottamuksen. Eihän lääkärikään ole muu kuin ihminen. Sääli on lapsia.

-- Säälipä kyllä -- sanoi rouva Aarnio -- pojasta nyt ainakaan ei mitään tule. Tässä hän on kuleksinut tyhjäntoimittajana koko pitkän talven pää kallellaan, kolmannella kymmenellä oleva mies. Ei puhu, ei pukahda, mitä hautonee mielessään.

-- Ikävintä oli ettei hän mennyt uusimaan ylioppilaskirjoitusta keväällä -- tuumi kauppaneuvos -- sillä nyt häneltä ainakin on tie suljettu virkamieheksi pääsyyn ja pojan uppiniskaisuus on syynä siihen, että välit isän kanssa nyt on kokonaan rikotut.

-- Niin, mutta hänpä kuuluukin aikovan taiteilijaksi -- sanoi rouva Aarnio hiukan ivallisesti.

-- Hm, senkin asian laita on vähän niin ja näin -- virkkoi Aarnio. Kun Väinö hylättiin ylioppilaskirjoituksissa, oli isä heti kiivaudessaan polttanut maalauskojeet, hän piti niitä syynä siihen, että tutkinto kävi huonosti. Eikä hän kuulu tahtovan tietää mitään koko taiteen harrastuksesta.

-- Minun mielestäni se ei ole oikea menettelytapa -- puolusteli rouva Heitman -- jokaisen pitäisi saada seurata luonnollista taipumustaan, ja minä uskon todellakin, että Väinöllä on taitelijalahjoja. Jo piennä poikana jälitteli hän luontoa niin, että sitä täytyi ihmetellä. Ja muotokuvia hän oli ihan mestari tekemään, niinkuin hyvin tiedätte. Otti kuvan ihmisestä, joka kulki katua hänen ikkunansa ohitse, kuin valokuvauskoneella vain. Entäs kumppaneista ja opettajista koulussa, ei sellaiset synny ilman luontoperäistä taipumusta.

-- Sangen ihmeellistä muuten on -- jatkoi Aarnio -- että hänen tutkintonsa kalpaten kävi. Hän oli aina ollut luokkansa parhaimpia, lahjakas ja ahkera myöskin.

-- Hyvä ystävä, puhukaamme nyt suoraan kerrankin -- sanoi rouva Aarnio koko kaupunkihan sen tietää, minkätähden Väinön tutkinto niin kävi: hyvin yksinkertaisesti sentähden, että hän juuri polttavimman matemaattisen koetteen aikana sattui saamaan sen onnettoman kohtauksen, joka häntä välistä tapaa. Ja sanottakoon sitä millä kauniilla nimellä tahansa, niin tosiasia kuitenkin on ja sinä pysyy, että hän silloin kokonaan menettää ajatuskykynsä.

-- Hänen kohtalonsa on todellakin kova -- sanoi rouva Heitman ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin -- muistelen kuulleeni, että hän pienenä olisi pahasti säikähtänyt tai jotain sellaista.

-- Ties sen -- sanoi rouva Aarnio -- heikkohermoinen hän aina on ollut niinkuin äitinsäkin, joka nuorena kuolikin.

-- On olemassa niin paljon salaperäistä, jota emme voi selittää -- sanoi Hanna -- näyttää joskus siltä, kuin luonnon oikku olisi määrääjänä ja se tekee mielen toivottomaksi. Hän sattui vaan saamaan heikomman ruumiin ja hänen asemansa tässä taistelussa voipi käydä tukalaksi.

-- Lapsi raukat ovat tässä kasvaneet melkein kuin meidän perheessä -- jatkoi rouva Aarnio -- olen rakastanut heitä milten yhtä paljon, kuin jos olisivat olleet omiani, kun ovat olleet niin orpoja.

-- Mutta tänäpäivänä sinä puhut katkerasti -- sanoi kauppaneuvos totisesti.

-- Jos puhun katkerasti, niin on minulla siihen omat syyni.

He nousivat pois pöydästä ja kävivät saliin. Mieliala oli käynyt raskaaksi eikä keskustelu tahtonut sujua. Kauppaneuvos asteli sikari hampaissa edestakaisin brysselimattoa pitkin ja pysähtyi ikkunan alle.

-- Siellä hän nyt kävelee -- sanoi hän. Molemmat rouvat tulivat ikkunaan. Siellä alhaalla asteli tohtori Sommer puutarhankäytävätä vasta lehteen puhjenneitten vaahterain alla. Hänellä oli yllään pitkä aamutakki vehreästä verasta, kaulus ja vyö olivat punaiset, samaten pyöreä lakki, joka peitti päälakea. Jalassa oli hänellä tohvelit.

-- Tämä sama puku on hänellä ollut jo monta herran vuotta -- kertoi rouva Aarnio -- kumma että kestääkin. Tohveleita vain joskus uusitaan. Ja tässä puvussa hän usein ottaa vastaan potilaansakin, varsinkin niinä päivinä, jolloin hän on "tieteillyt" niinkuin esimerkiksi tänäin. Hän on taas kaiken päivää keitellyt kemiallisia liuvoksiaan, on saanut tässä vain pitää sekä ikkunoitaan että oviaan suljettuina, ettei tukahuttava kaasu heidän puoleltaan pääsisi sisään. Minä olisin sangen iloinen sinä päivänä, jolloin hän muuttaisi meidän talosta, ja iloinen monestakin syystä.

Rouva Aarnio oli pannut erityisen painon viimeisille sanoilleen, ja koko viimeisen lauseen oli hän kuiskannut rouva Heitmannin korvaan, sillä hän ei tahtonut että miehensä tietäisi hänen ajatustaan ainakaan vielä.

Rouva Heitman katseli tarkasti vaeltavaa tiedemiestä. Hän oli todellakin hauskan näköinen punaisessa lakissaan. Olisiko tavallisella, jokapäiväisellä miehellä ollut rohkeutta esiintyä tuossa puvussa? Tukka oli pikimusta, samaten viikset ja poskiparta, kasvojen muoto jalo, nenä korkea, silmät kuin yö. Rouva Heitman teki sen huomion, että hän oli harvinaisen kaunis mies ja että Väinö oli ilmeinen isänsä kuva.

-- No totta tosiaan -- nauroi rouva Aarnio -- etteikös sen ole nenä noessa! No niin se käy kokille. Voi minun päiviäni, ei nyt tarvitsisi muuta kuin että tulisi joku potilas.

Nyt se rypistää ankarasti kulmakarvojaan, vilkaisee sitten taskukelloaan. Sen on odotusaika, eikä kuulu potilaita. Hän rypistää yhä enemmän otsaansa, astuu yhä vinhakammin, heilauttaa käsivarttaan, napsauttaa sormillaan. Nyt hän jo melkein juoksee -- kumma ettei lyö päätään puun runkoon. Hän on kovin huonolla tuulella, kun on vastaanottoaika eikä kuulu potilaita.

Ei, rouva Aarnio, tohtori Sommer ei ensinkään odota potilaita, hän päin vastoin pelkää niitten tulevan. Hän on tiedemies. Hän ajattelee kemiallista liuvostaan, se on jäähtymässä; kun sen ainekset ovat kiteytyneet, on hänellä oleva kädessään uusi, ennen tuntematon aineyhdistys, joka kenties tulee olemaan kuinka tärkeä ihmiskunnan kehitykselle. Hän on varma siitä, sitä merkitsee sormien napsutus. Hän laskee vielä kerran liuvoksensa ainesuhteet, sitä tietää otsan rypistäminen. Huomenna jo kenties lentää hänen keksintönsä tiedekunnalle Helsinkiin, sitä merkitsee kävelijän tuima vauhti. Eikä tohtori Sommer lainkaan lyö päätään puun runkoon.

Rouva Heitman tuli ehdottomasti verranneeksi toisiinsa niitä kahta miestä, joita hän tänään oli katsellut sivulta päin ja joitten sielunelämään hän tarmonsa takaa oli koettanut tunkeutua, ja hän kysyi itseltään:

-- Kumpi heistä on onnellisempi?

Toisen astuttavaksi näytti elämä asettaneen kauniimmat kenttänsä, pehmeimmät pientarensa. Elämän onni hymyili hänelle lämpimän kodin jokaisesta sopesta. Hän nautti kanssaihmistensä kunnioitusta ja luottamusta. Aineellisen varallisuuden mukana kasvoi hänen arvonsa päivä päivältä. Hänen laivansa viiltelivät vesiä, hänen metsänsä huminoivat penikulmain laajuudelta, hänen nimellään oli kaikua. Mutta hänen sisimmässään kävi taistelu, hänen täytyi voittaa itsensä, tekeytyä toiseksi kuin hän oli, ja hänen elämänsä olisi kuitenkin voinut olla toisellainen.

Tohtori Sommerin ulkonaiset elämänehdot eivät olleet niinkään loistavat. Murheen maljasta häntä juotettiin. Ja kuitenkin oli hän onnellinen mies. Itselleen uskollisena eli hän sisimmässään ehyttä elämää, jota ei vaikeimmatkaan ulkonaiset olot voineet häritä.

-- Kas kuinka hän astuu tuolla pää pystyssä, voitostaan varmana. Hän on kuin kuningas valtakunnassaan!

Pieni tyttö tulee puutarhaan. Hänellä on käsi kääreessä, hän etsii tohtoria. Pelosta kalpeana niiaa hän käytävän reunassa. Tohtori ei huomaa, hän elää tieteen maailmassa. Hän ei muista omia raskaita huoliaan, hän ei näe heräävää kevättä ympärillään eikä hän huomaa kalpeata lasta, joka yhä uudelleen niiaa käytävän reunassa. Viimein tyttö rohkaisee luontonsa. Hän asettuu niiaamaan keskelle käytävätä juuri hänen eteensä. Nyt hän huomaa hänet. Kuinka ystävällisesti hän tarttuu tyttöä käteen ja taluttaa hänet sisään hellästi kuin isä lapsensa.

-- Sellainen hän on -- sanoi Aarnio -- aina ystävällinen varsinkin vähempiosaisia kohtaan, ja köyhiltä hän ei ota penniäkään.

-- Ja on sitten itse niin köyhä, ettei edes jaksa vuokraansa maksaa -- huomautti rouva Aarnio ovessa mennessään talouttaan katsomaan.

Kauppaneuvosta itseään kutsuttiin konttoriin ja rouva Heitman jäi yksin. Hän aukaisi ikkunan. Iltatuuli tuuditteli puutarhan nuorta vehreyttä. Lehmus loi varjoa ja poppeli tuoksui. Hän hengitti syvään. Hänenkin rinnassaan kierteli keväinen tuulahdus. Tuntui kuin siellä jotain olisi sulanut, jotain vapautunut. Nuoruudenunelmat, maahan tallatut, kuoloon tuomitut, uskalsivat kohottaa ruususiipensä paljon romun alta. Mitä kaikkea niiden peitteeksi olikaan heitetty vuosien kuluessa. Siinähän oli kokonainen vuori niiden hautakumpuna ja olihan sen haudan partaalla unhotuksen sävelkin jo ammoin loppuun soinut. -- Lennelkää, te ruususiipiset nuoruudenunelmat illan viileässä! Eläkää vielä hetkinen, sillä te ette enään ole vaarallisia. Te olette vain varjo entisestänne, ettekä te enään voi tuottaa kärsimystä.

Hän istui siinä kauvan unelmiin vaipuneena. Poissa oli raukeus hänen kasvoistaan. Hän oli sinä päivänä nähnyt niin paljon kaunista, että ne muistot taas elähyttäisivät mieltä pitkiksi ajoiksi.

Hiekassa siellä käytävällä näkyivät vielä tohtori Sommerin jäljet, tiedemiehen, joka oli muukalainen ihmisten keskellä, -- suurten, kömpelöiden tohvelien jäljet ja niitten vieressä pienet, sirot, paljaan lapsenjalan painamat.

Ja kenties näkyivät ne vielä jossain muuallakin kuin puutarhan-käytävän löyhässä hiekassa. --

Alkoi kuulua askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Rouva Heitman säikähti. Hän tahtoi olla yksin, hän tahtoi ajatella rauhassa. Hän pakeni Eevan kamariin. Hän sulki oven ja heittäytyi nojatuoliin. Kuinka helppo siinä oli hengittää. Kuinka hyvin hän ymmärsi sen lapsen mielen. Kuinka hyvin hän tajusi hänen tarpeensa luoda tällainen oma pieni maailmansa itselleen ja ajatuksilleen. Sehän oli kuin virkistävä kosteikko keskellä väsyttävää aavikkoa, tämän maailman turhamaisuuden ikävää aavikkoa.

Rouva Heitman ajatteli itseään ja omia ajatuksiaan ja sitä asiaa, jota varten hän oikeastaan oli tullut tänne. Ja hän naurahti sen vähäpätöisyydelle. Eevan kuvan edessä, täytyi kaiken, mikä oli itsekästä ja halpaa ja pientä sulautua pois aivan kuin usvat haihtuvat auringonsäteitten tieltä. Ja hän päätti, että se asia saisi ainiaaksi jäädä ajamatta.

Eevan soittokoneen kansi oli jäänyt auki. Tuntui kuin koskettimet vielä olisivat liikkuneet, kuin viimeinen sävel vielä olisi värähdellyt huoneessa. Nuottivihko oli auki telineellä. Rouva Heitman nousi katsomaan, mitä siinä oli esillä. Se oli kansanlaulu.

Pöydällä oli avattu kirja ylösalaisin käännettynä, se oli nähtävästi kesken lukemisen. Hän otti sen käteensä. Se oli eräs englanninkielestä käännetty romaani. Lukija oli lyijykynällä merkinnyt reunoihin mieluisimpansa kohdat. Rouva Heitman luki sellaisen.

"Oi musiikki, sinä ihanin niistä hengistä, jotka Jumalata palvelevat, millä olen ansainnut että niin usein käyt luonani? Se on liiaksi paljon, sinä suuri ja jumalallinen henki, että sinä laskeut sen luo, joka on halvin palvelijoistasi! Sillä minä olen liian kurja voidakseni sanoa maailmalle, kuinka kaunis pelkkä siipeisi suhina on, kuinka suloinen huultesi huokaus, kuinka ihana hiljaisin kuiskeesi! Viivy siellä, sinä Luojan äänen ylevin muoto, viivy siinä puhtaassa ja värittömässä eetterissä, joka yksin on sinulle sovelias olinsija! Minun ääneni sinua kauhistuttanee. Oi rakkaimpani, olkoon palvelijallesi kylliksi, saada uneksia sinusta ja kuolla!" --

-- Ihanteitten maassa sinä asustat Eeva, kantakoon siipesi kauvas -- sanoi rouva Heitman laskien kirjan kädestään.

Kun rouva Aarnio myöhemmin tuli vieraansa luo, löysi hän hänet soittokoneen äärestä, sillä hän oli taitava pianon soittaja. Sävelten aalloilla oli hän liidellyt merta kirkasta ja karitonta pois olevaisuuden ahtailta aloilta.

-- Johan sinä soitollas minutkin viet mukanas -- sanoi Alma Aarnio -- mieheni olet sinä aivan lumonnut. Hän on koko ajan istunut kuin kivettyneenä tässä ikkunan alla ja siellä hän näkyy istuvan vieläkin, enkä minä suinkaan nyt soisi herättää häntä, sillä tahtoisin puhua kanssasi kahdenkesken eräästä asiasta, joka hyvin rasittaa mieltäni.

Rouva Heitman aavisti hämärästi minnepäin puheet nyt kääntyisivät ja hänen olisi tehnyt mieli paeta pois niitä kuulemasta.

-- Sinä et soita enään, Alma -- sanoi hän vältellen -- se on vahinko, sinulla on kuitenkin taipumusta, ja äänesikin oli oikein kaunis. Kenties Eeva sinulta onkin perinyt laululahjansa.

-- Ne on jo laulettu minun lauluni ja soiteltu minun soittoni -- vastasi Alma Aarnio hiukan surumielisesti -- tässä maailmassa valitettavasti ei tulla toimeen pelkällä musiikilla. Kuules, Hanna, sinun täytyy kuunnella minua muutamassa asiassa, joka on huolenani, mutta josta en ole voinut hiiskua edes miehellenikään. Minä luotan sinun arvostelukykyysi ja minä tiedän sinun ottavan osaa toisen suruun aivan kuin jos se olisi omasi. Sanos, Hanna, uskotko sinä että lapsuuden ystävyys nuoren naisen ja miehen välillä kehittyneemmälläkin ikäkaudella voi pysyä pelkkänä ystävyytenä.

-- On sanottu että se ei sitä tee -- vastasi Hanna Heitman -- mutta minun uskoni on toinen. Minä uskon että miehen ja naisen välillä voi olla olemassa kaunis, ihanteellinen ystävyys millä ikäkaudella tahansa, ilman että siihen tarvitsee sekoittua rahtuistakaan lemmellisyyttä. Mutta se riippuu luonteista, kehityskannasta ja monesta muusta seikasta.

-- Puhukaamme peittelemättä, sanoi Alma Aarnio ja hänen äänensä vähän värähteli -- sinä tiedät ketä minä tarkoitan ja miksi minä ylimalkaan puhun näistä asioista. Tässä minun silmäni alla ovat he kuin sisaruksina leikitelleet lapsuutensa viattomat leikit. He ovat ylenneet nuorukaiseksi ja neidoksi ja veljeksi ja sisareksi he yhä sanovatkin toisiaan, mutta kuka voi tutkia sydänten salaisuudet? Ken tietää mitä voi herätä nuoressa mielessä, kun kävellään käsityksin kevätillan viehkeydessä. Tämä pelko ei ole milloinkaan ennen pujahtanut mieleeni, mutta näinä päivinä on se vaivannut minua kuin paha aavistus.

-- Onko sinulla sitten mitään erityisiä syitä pelkoosi? -- kysyi Hanna Heitman ja katsoi Almaa tutkivasti silmiin.

-- Ei varsinaisesti. Sen vain olen huomannut että heidän katseensa liian kauvan viipyvät toisissaan, ja että Väinö Eevan tultua on ihan kuin uusi ihminen, hän on iloinen, puhuu ja nauraa, näkee ja kuulee aivan niinkuin muutkin. Mutta hän näkee vain Eevan, kuulee vain Eevan äänen ja puhuu ainoastaan Eevalle. Ja sitten hänen mustain silmäinsä kiilto on välistä ihan peloittava, on kuin niistä katselisi noituuden henget, ja minä vapisen valvattini puolesta onko hän jo saanut hänet lumoihinsa?

-- Olisiko sinusta sitten niin suuri onnettomuus, jos Eeva rakastuisi Väinöön? -- kysyi Hanna Heitman.

-- Hanna, Hanna, ja sitä sinä kysyt, sinä, joka olet meidän perheen läheinen ystävä! Täytyyhän sinun ymmärtää, jos vähänkin ajattelet, että se olisi kaikkein suurin onnettomuus, mikä meidän perhettä voisi kohdata. Ajatteles, puolihupsu haaveilija, josta ei milloinkaan voi mitään tulla, ja meidän ainoa lapsemme! Ei, se ei saa tapahtua, ennen antaisin hänet tuonen neitten tuuditella. Minun täytyy keksiä keinoja saadakseni heidät eroitetuksi. "Mikä on kaukana silmästä, se on kaukana sydämmestäkin" sanotaan.

-- Meidän äitien keinot auttavat valitettavasti niin vähän -- sanoi Hanna Heitman ja huokasi syvään --

mitä taidamme ihmiset poloiset elon lankojen kehrääjille?

-- Ja kun vielä tuntee Eevan luonteen -- jatkoi Alma Aarnio levottomana minkä hän kerran on saanut päähänsä, sitä ei mikään mahti ota sieltä. Sanotaan että hän on perinyt sen ominaisuuden minulta, en tiedä, mutta hänessä se ainakin esiintyy moninkertaisena. Se vain on varma, että jos Eeva kerran mieltyisi Väinöön, niin hän ei hänestä luopuisi, tuli mitä tuli.

Hanna Heitman kuunteli häntä aivan tyynenä. Hän vain ihmetteli itseänsä ja mielensä muutosta. Hän oli aamulla tullut tänne sydän täynnä pelkoa juuri saman asian tähden, joka ahdisti Eevan äidin mieltä, vaikka toisesta syystä. Hän oli tullut tänne pyytääkseen Alma Aarniota ajoissa torjumaan onnettomuutta kodistaan ja hän oli uskotellut itselleen, että hän teki sen sulasta ystävyydestä Eevaa ja koko Aarnion perhettä kohtaan.